IV.
Montaigne, epäilijä
Kullakin asialla on aistillinen ja henkinen puolensa. Ja perustuu ajatusten leikki siihen, että toisen puolen ilmetessä on löydettävä toinenkin; kun on yläpuoli tiedossa, on löydettävä alapuolikin. Ei ole mitään niin ohutta, ettei sillä olisi kahta puoltansa, ja kun katsoja on nähnyt sen puolen, joka on hänen edessänsä, kääntää hän esiin vastakkaisen. Elämä on tällaista lantin viskelemistä: "kruuna tai klaava!" Emme koskaan väsy tähän leikkiin, sillä yhä valtaa meidät heikko hämmästyksen väristys toisen tai toisen puolen tullessa esiin ja havaitessamme niiden kummankin vastakkaisuuden. Ihmisen yllättää äkillinen menestys, ja hän pysähtää ajattelemaan, mitä tuo merkinnee. Hän harjoittaa kauppaansa kaduilla, mutta saattaapa tapahtua, että hän itsekin tulee ostetuksi ja myydyksi. Hän näkee jotkut kauniit ihmiskasvot ja alkaa etsiä tämän kauneuden perussyytä, jonka täytyy olla vielä kauniimman. Hän takoo onneaan, noudattaa lakeja, kasvattaa ja rakastaa lapsiaan, mutta hän kysyy itseltään, miksi? mitä varten? Tämä "kruuna ja klaava" kuuluu filosofien kielellä: ääretön ja äärellinen, ehdoton ja tilapäinen, todellinen ja näennäinen, ja monilla muillakin hienoilla nimityksillä voi sitä kutsua.
Jokainen ihminen on syntynyt luontaisella taipumuksella toiseen tai toiseen näistä luonnon kahdesta puolesta, ja helposti voi tavata ihmisiä, jotka yksinomaan ovat omistautuneet joko toiselle tai toiselle. Toisilla on kyky käsittää eroavaisuuksia, he käsittelevät tosiasioita ja pintailmiöitä, kaupunkeja ja henkilöitä, ja saattavat he asiat ja tapahtumat kulkuun – taidon ja toiminnan miehiä. Toiset taas tajuavat elämän pohjaa hallitsevan yhteyden, ja ovat he uskon ja ajattelun miehiä, neroja.
Kumpikin näistä ratsastajista kannustaa ratsuaan liika kovaan. Plotinus uskoo ainoastaan filosofeihin, Fenelon pyhimyksiin, Pindaros ja Byron runoilijoihin. Luettakoon vain, miten halveksivasti Plato ja Platon oppilaat puhuvat ihmisistä, jotka eivät kokonaan ole omistautuneet heidän omien kimmeltäväin ajatusrakenteillensa ja yleistelyjensä esillekehittämiseen: muut ihmiset ovat heille kuin mitäkin hiiriä tai rottia. Kirjailijat muodostavat yleensä hyvin ylpeän ja suletun piirin. Popen ja Swiftin välinen kirjeenvaihto kuvailee ihmiset heidän ympäristössään kuin miksikin hirviöiksi, ja Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto myöhemmin on tuskinpa paljoakaan lempeämpi.
Varsin helposti huomaa, mistä tämmöinen ylimielisyys johtuu. Nero on nero ensi silmäyksessään, jonka hän luo johonkin asiaan. Onko hänen silmissään luova voima? Ellei hän takerru kulmiin tai värivivahduksiin, vaan näkee merkityksen ja tarkoituksen – niin hän silmänräpäyksessä näkee niinkuin puhki näkemänsä esineen – ja se alenee hänelle arvossa semmoisenaan. Hänen voimansa hetkinä hänen ajatuksensa ikäänkuin särkee taiteen ja luonnon teot niiden perussyihin, niin että teot itse näyttävät kömpelöiltä ja virheellisiltä. Hänen sielussaan elää kauneuden aate, jota kuvanveistäjä ei voi pukea muotoon. Maalaus, kuvapatsas, temppeli, rautatie, höyrykone ovat ensinnä eläneet taiteilijan mielessä ilman mitään vammaa, virhettä tai kankeutta, jotka haittaavat sitä, kun se on muutettu todellisuuteen. Sama on laita kirkon, valtion, koulun, hovin, yhteiskunnallisten laitosten ja kaikkien muiden ihmissäännelmäin. Eipä ihme, että nämä miehet muistaen, mitä ovat nähneet aatteessaan ja mitä siitä toivoneet, halveksien vakuuttavat aatteiden ylemmyyttä. Ja havaittuaan joskus, että onnellinen ihmissielu käsittää itsessään kaikki taiteet voiman mahdollisuutena sanovat he: miksi rasittaisimme itseämme turhalla toteuttamisella? ja kuten uneksuva kerjäläinen ovat he puhuvinaan ja toimivinaan ikäänkuin olisivat nämä ihmishengessä uinuvat arvot jo siirtyneet todellisuuteen.
Toisaalta työn ja kaupan ja nautinnon miehet – aineellinen maailma, käsittäen itsessään aineellisen filosofissa ja runoilijassakin – ja käytännön maailma, käsittäen itsessään sen tuskallisen työn ja ponnistuksen, josta ei yksikään filosofi tai runoilija enempää kuin muutkaan ihmiset ole vapahdettu – painavat raskaasti toisella vaa'allaan. Kauppa kaduillamme ei usko mihinkään metafysillisiin perussyihin, eikä tuhlaa ajatustakaan sen voiman käsittämiseen, josta ovat olemassa kauppiaat ja tämä kauppaatekevä kiertotähtemme, ei ajatustakaan, vaan häärää se kattuuneineen, sokureineen, villoineen ja suoloineen. Meidän vaalikokouksiamme ei häiritse ja hillitse mikään epäilys näiden äänestystemme tärkeydestä. Kuuma elämä virtaa omaa varmaa suuntaansa. Maailmanmiehistä, aineellisen voiman ja aineellisen innostuksen miehistä, käytännöllisen kyvykkyyden miehistä, niinkauan he ovat takertuneina omaan maailmaansa, näyttävät ajatusten ja aatteiden miehet olevan järjiltään. Ainoastaan he itse ovat säilyttäneet järkensä.
Myöskin aineelliset asiat opettavat filosofiaansa elikkä älyä ja kokemusta. Kukaan ei hanki itselleen omaisuutta oppimatta samalla hiukka laskutaitoakin. Englannissa, rikkaimmassa maassa, mitä koskaan on ollut, pidetään omaisuutta verrattuna personallisiin kykyihin suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Päivällisen jälkeen uskoo ihminen vähemmän ja kieltää enemmän: totuudet ovat menettäneet osan viehätystään. Päivällisen jälkeen on aritmetiikka ainoa tiede: aatteet ovat vain nuorukaisten mielissä kiehuvia houreita, turmiota tuottavia ja tulenarkoja, jotka vakavampi osa ihmiskuntaa hylkää, ja ihmisen arvo on hänen ruumiillisissa ja aineellisissa ominaisuuksissaan. Spence kertoo, että Pope oli kerta Godfrey Knellerin luona, kun tämän veljenpoika, muuan guinealainen kauppias tuli sisään. "Veljenpoikani", sanoi Godfrey, "sinulla on kunnia nähdä edessäsi kaksi maailman suurinta miestä". "Enpä tiedä miten suuria lienette", vastasi guinealainen, "mutta en pidä teidän ulkonäöstänne. Olen monasti ostanut miehen paljoa paremman kuin te molemmat yhteensä, vallan lihaksia ja luuta kymmenellä kultarahalla." Täten kostavat aistien ja aineellisuuden miehet professoreille ja maksavat ylenkatseen ylenkatseella. Edelliset olivat rientäneet johtopäätöksiin, jotka eivät vielä olleet kypsiä, ja väittäneet enemmän kuin mikä on totta; toiset taas pitävät filosofeja pilkkanaan ja punnitsevat ihmistä punnissa. He uskovat, että sinappi polttaa kieltä, että pippuri on tulista, että tulitikku sytyttää, että revolveria on käsiteltävä varovasti, että housun kannattimet kannattavat housuja, että laatikolliseen teetä sisältyy paljon tunnetta, että hyvä viini tekee ihmisen kaunopuheliaaksi. Jos olet hellä ja herkkätunteinen – niin syö enemmän lihapiirakkaa. Heistä oli Lutherilla maitoa suonissa, kun hän lauloi
"Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang.
Der bleibt ein Narr sein Leben lang."
[Ken ei rakasta viiniä, naista, laulua,
Narri hän on ja narrina pysyy elämänsä kaiken.]
tai kun hän neuvoi nuorta oppinutta, joka oli kokonaan takertunut oppiin armovalinnasta ja tahdonvapaudesta, juomaan itsensä hyvään humalaan. "Hermot", sanoo Cabanis, "muodostavat ihmisen". Naapurini, iloinen farmari istuessaan ravintolan tarjoiluhuoneessa tuumii, että rahan käyttää parhaiten mitä varmemmin ja nopeammin sen tuhlaa. "Hän puolestaan", sanoo hän, "antaa omansa mennä kurkustaan alas ja nauttii siten niiden hyvän."
Tämän ajatustavan epämukavuus on siinä, että se johtaa väliäpitämättömyyteen ja lopulta kyllästykseen. Elämä kuluttaa meidät. Olemme kohta olevat tarua mekin. Pysykäähän kylminä: kaikki tuo on oleva yhdentekevää sadan vuoden perästä. Meneehän elämäkin mukiin, mutta iloiset olemme olevat siitä kerta seljetessämmekin, ja iloksi on se oleva toisillekin. Miksikä uurastaa ja ponnistaa? Ruokamme on maistuva huomenna samalta kuin eilenkin, ja lopulta olemme saavat siitä kyllämme. "Oh", sanoi elähtänyt herrasmies Oxfordissa, "ei ole mitään, joka olisi uutta tai totta – mutta mitä siitä!"
Hieman katkerammin uikuttaa kyynikko: elämämme on kuin aasi, jota viedään markkinoille kantamalla heinätukkoa sen edessä: se ei näe muuta kuin heinätukkonsa. "On niin paljo vaivaa maailmaan tulemisesta", sanoi lordi Bolingbroke, "ja vielä enemmän vaivaa ja vielä lisäksi kaikenmoista halpuutta tarvitaan ennenkuin pääsee siitä pois, jotta tuskinpa kannattaa koko homma." Tunnen erään tämänlaatuisen filosofin, jolla oli tapana koota kokemuksensa ihmisluonteesta sanoihin: "Ihminen on kirottu konna" ja luonnollisena lisälauseena seuraa jotakuinkin varmasti: – "maailma elää petoksen ja valheen varassa ja samanpa aion minäkin."
Aatteen ja aineen rakastajien täten ahdistellessa ja katkeroittaessa toisiansa ja äärimmän aineellisuuden pukeutuessa pilkkaajan muotoon esiytyy kolmas ajatussuunta ottaen kantansa näiden kahden välillä, skeptisismi nimittäin. Skeptikko, epäilijä pitää kummankin erehtyvän mennessään äärimmäisyyksiin. Hän ponnistelee saadakseen jalansijan vipusimen niskapuulla. Hän ei tahdo purjehtia pitemmälle kuin hänen karttansa osoittaa. Hän huomaa toiminnan miesten yksipuolisuuden, hän ei tahdo olla mikään gibeoniti; hän on henkisten kykyjen mies, kylmäpäinen harkitseva ihminen, harrastava kaikkea, joka voi säilyttää ihmisen kylmänä; ei mitään tarpeetonta toimeliaisuutta, ei mitään palkitsematonta itseuhrautumista, ei mitään turhaa aivojen tuhlausta. Olenko minä mikään härkä tai juhta? – Te liioittelette kumpikin, sanoo hän. Te, jotka tahdotte kaiken niin käytettävän kelvolliseksi ja maailman varmaksi kuin lyijykanki, te erehdytte perinpohjin: te luulette perustanne lujaksi kuin timantti, ja kuitenkin jos paljastamme tietojemme varmat äärimmät johtopäätökset, niin olette vaappuvat kuin kuplat virralla tietämättä minne ja mistä, ja kauttaaltaan olette te kääriyneet ja kietouneet harhaan ja harhaluuloihin.
Mutta ei hän tahdo jättäytyä kirjojenkaan orjaksi eikä kietoutua oppineen kaapuun. Oppineet ovat itsensä uhreja: ovat kaitoja ja kalpeita, jalkansa kylmiä, päänsä kuumia, yönsä unettomia, päivänsä kuluvat alinomaisessa häiriytymisen pelossa – kalvakkoja, likaisia, nälkiytyneitä, itsekkäitä. Jos lähenee heitä, huomaa miten täytenään he ovat sulia mielikuvitelmia – he ovat pelkkiä ilmakuvien sepittelijöitä, uneksivat päivät ja yöt uniaan, odottavat koko ihmiskunnan kunnioittaen polvistuvan jonkun merkillisen ajatuskokonaisuuden eteen, joka on rakennettu totuudelle, mutta rakennettu ilman mitään suhteita esityksessä, mitään kohtuutta ja tarkkuutta käytäntöön sovituksessa ja ilman mitään pontta ja tahdonvoimaa sen sommittelijassa, mikä saattaisi sen muotoon ja elämään.
Mutta näen selvästi, ett'en voi nähdä mitään, sanoo skeptikko. Minä tiedän, ettei ihmisen voima ole äärimmäisyyksissä, vaan äärimmäisyyksien karttamisessa. Minä ainakin olen karttava filosofeeraamasta yli voimieni. Mitä hyödyn minä siitä, että teeskentelen voimia, joita minulla ei sentään ole? Mitä hyödyttää teeskennellä varmuutta toisesta elämästä, jota varmuutta sentään ei ole? Miksikä liioitella hyveen voimaa? Miksikä pyrkiä enkeliksi ennen aikojaan? Nämä jänteet liika kireälle pingotettuina katkeavat. Jos meissä elää kuolemattomuuden kaipaus, mutta ei mitään todistusta sen tueksi, niin miks'emme myöskin tunnusta sitä? Jos meillä on vastakkaisia varmuuksia, niin miks'emme ilmaise niitä? Ellei vilpittömällä ajattelijalla ole tarpeeksi pohjaa ratkaistakseen kantaansa, sanoakseen suoraa on tai ei'tänsä – miksei hän lykkää lopullisen lausuntonsa antamista. Minä olen kyllästynyt noihin oppisääntöjen laatijoihin. Väsynyt olen noihin alinomaisiin itsensä matkijoihinkin, jotka kieltävät kaikki dogmit. Minä en väitä, enkä kiellä. Olen vaan tutkiakseni asiaa. Olen vaan katsellakseni, "skopein", punnitakseni asiaa. Koetan pitää vaakaa tasapainossa. Mitä hyötyä siitä, että istuisin opettajan istuimelle ja latelisin oppijärjestelmiäni yhteiskunnasta, uskonnosta, luonnosta, kun tietäisin, että niiden toteuttamista estää käytännölliset vaikeudet, joita en minä enkä kanssaihmiseni voi voittaa? Miksikä olisin julkisesti niin lavertelias, kun jokainen naapurini voisi kumota minut vastaväitteillä, joille en mahtaisi mitään. Miksipä yrittää väittää, että elämä on niin yksinkertaista leikkiä, kun kuitenkin tiedämme, kuinka ketterä väistymään ja harhaanvievä tämä Proteus on? Miksikä luulotella voivamme sulkea kaikki asiat ahtaaseen kanakoppiimme, kun kumminkin tiedämme, että niitä ei ole ainoastaan yksi ja kaksi, vaan kymmeniä, kaksiakymmeniä, tuhansia asioita, kaikki erilaisia? Miksikä kuvitella, että itse omistamme kaiken totuuden? On niin paljo väiteltävää puolelta jos toiselta.
Ken voi kieltää viisaalta skeptisismiltä sen oikeutuksen, kun huomaa, ett'ei ole ainoatakaan käytännöllistä kysymystä, jota voi ratkaista muuten kuin ainoastaan lähennellen? Eiköhän avioliitto ole avoin kysymys, koska maailman alusta asti on väitetty, että semmoiset, jotka ovat siinä, haluavat siitä pois ja ne, jotka eivät siinä ole, haluavat siihen? Ja Sokrateen vastaus eräälle, joka kysyi häneltä, olisiko hänen mentävä naimisiin vai eikö, pysyy yhä sattuvana: "menetkö vai olet menemättä, kummassakin tapauksessa olet katuva tekoasi." Entä kysymys valtiosta sitte? Koko yhteiskunta on eri mieltä käsityksessään valtiosta. Kukaan ei sitä rakasta, hyvin monet vihaavat sitä ja kärsivät omantunnon tuskia noudattaessaan alamaisvelvollisuuksiaan, ja ainoa syy sen puolustukseksi on pelko, että olisi vielä pahempi, jos se särkyisi. Entä mitenkähän on laita kirkon? Tai esittääksemme kysymyksen, joka lähimmin koskee ihmiskuntaa onko nuoren miehen pyrittävä johtavaan asemaan lakitieteen alalla tai politiikassa tai kaupan alalla? Ei voitane väittää, että menestys näillä aloilla lankeaa täysin yhteen sen kanssa, mikä on parasta ja sisäisintä nuorukaisen sielussa. Onko hänen siis katkaistava ne siteet, jotka liittävät häntä yhteiskuntaan, ja sysättävä haahtensa vesille ilman muuta ohjetta kuin oma neronsa? Asioissa on aina tukea sekä syille että vastasyille. Ajateltakoon ainoastaan ratkaisematonta kysymystä nykyisen "vapaa kilpailu" – järjestelmän ja "yhteistoiminnan" ystäväin välillä. Jalo, ylevä mieli omistaa alttiisti aatteen, että työ on jaettava tasan kaikkien kesken; se on ainoa kunniallinen ja turvallinen tapa jakaa työvelvollisuudet. Raatajan hökkeliin ainoastaan perustuu tarmo ja hyve: ja kuitenkin esitetään toisaalta, että työ rumentaa muodon ja uuvuttaa hengentulen, ja työmiehet huutavat yhdestä suusta: "Meillä ei ole mitään ajatuksia!" Sivistys, kuinka välttämätön onkaan se! Minä en voi suoda sinulle anteeksi sielusi kehityksen puutetta, ja kuitenkin, sivistys on silmänräpäyksessä tukahuttava sinussa välittömyyden ihanan sulon. Tärkeä on raakalaiselle sivistys, mutta kun hän kerrankin on lukenut kirjaa, ei hän enää voi olla ajattelematta Plutarkon sankareita. Lyhyesti, koska ihmisjärjen todellinen voima on siinä, "ettemme anna sen, minkä tiedämme, häiriytyä siitä, mitä emme tiedä", niin pitää meidän tukea ja varmentaa niitä luonteemme ja tilamme hyviä puolia, jotka ovat vallassamme, eikä panna niitä vaaraan tavoittelemalla ilmalinnoja ja saavuttamattomia. Niinpä siis, ei mitään haaveita! Tehkäämme matkoja, työskennelkäämme ja toimikaamme, oppikaamme, hankkikaamme, omistakaamme, pyrkikäämme. "Ihmiset ovat kuin jonkinmoisia liikkuvia kasveja, ja kuten puut saavat he suuren osan ravintoansa ilmasta. Jos he ovat liika paljon kotona, kuihtuvat he." Olkoon elämämme karaisevaa, miehekästä, tietäkäämme se, minkä tiedämme, varmasti; minkä omistamme, olkoon se kunnollista, käytettävää ja omaamme. Pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla. Olkoot ihmiset, joiden kanssa tulemme tekemisiin, todellisia eikä mitään huppelehtivia aaveita.
Tässä nyt on meillä skeptikon oikea perusta – tämä punnitsevan katselemisen ja pidättäytymisen perusta; se ei siis mitenkään perustu epäuskoon tai yleiseen kieltämiseen tai yleiseen epäilemiseen – jopa oman epäilyksensäkin epäilemiseen – kaikkein vähimmän perustuu se pilkkaan ja kaiken vakaan ja hyvän ylimieliseen ilkkumiseen. Nämä eivät kuulu sen henkeen enempää kuin uskonnon ja filosofiankaan. Epäilijä on punnitsija ja viisas, mies, joka kokoo purjeensa ja laskee omaisuutensa sekä elää varojensa mukaan, joka arvelee, että ihmisellä on muutenkin liika paljon virkamiehiä, jotta hänellä vielä lisäksi olisi varaa olla oma virkamiehensä, ett'emme voi varata itsellemme liika paljon etuja siinä epätasaisessa taistelussa, jossa toisella puolella ovat niin suunnattomat ja ehtymättömät voimat, toisella taas semmoinen mitätön, mahtaileva, haavoittuva papukaija kuin ihminen, joka on kuin kaarna aalloilla jokaisessa vaarassa. Hänen, epäilijän asema on puolustusasema, turvallisempi ja helpompi puolustaa ja samalla mukava ja käyttökelpoinen, ikäänkuin huonetta rakentaessamme noudatamme sääntöä: ei liika korkealle, jos ei liika matalallekaan – tuulilta suojaan, mutta ei laakson lokaankaan.
Filosofia, jota me kaipaamme ja tarvitsemme, on filosofiaa, joka soveltuu ja mukautuu. Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liika jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu liika ohuelta ja eetteriseltä. Me kaipaamme kimmoista mukauvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimäinen. Me tarvitsemme laivaa näillä aalloilla, joilla asumme. Jäykkäkulmainen, dogmaattinen rakenne särkyisi pirstoiksi tässä lukemattomien voimien temmellyksessä. Ei, sen pitää olla tiiviin ja ihmismuodon mukaisen pysyäkseen ollenkaan eheänäkään, kuten raakun pitää määrätä rakennuksen muodon, joka perustetaan veteen. Ihmishengen pitää olla oppirakennuksemme kaavana, aivan kuten ihmisruumis on kaava, jonka mukaan asuntorakennus on rakennettu. Mukautuvaisuus on ihmisluonteen erikoiskyky. Me olemme kultaisia keskimääriä, ohimeneviä pysyväisyyksiä, vastapainollaan tehottomaksi tehtyjä tai säännöllisesti toistuvia erehdyksiä, vedelle perustettuja rakennuksia. Viisas skeptikko tahtoo saada nähdä mahdollisimman läheltä parhaimmat leikit ja ylimmät leikkijät, parhaan, mitä kiertotähtemme tarjoo nähtävää, parhaimman taiteen ja luonnon, parhaimmat paikat ja tapahtumat, mutta varsinkin parhaimmat ihmiset. Kaiken mitä on ihmiskunnassa erinomaista: – suloiset muodot, rautainen käsivarsi, huulet, joilta vuotaa vakuutuksen hunaja, neuvokkaat aivot, jokainen ihminen, joka osaa leikkiä ja voittaa, kaiken hän tahtoo saada nähdä ja kaikkea arvostella.
Ehdot, joilla tätä näytelmää pääsee katsomaan, ovat: katsojalla pitää itsellään olla jonkinmoinen varma ja järkiperäinen elämänsuunta, jokin varmentunut menettelytapa tyydyttäessään ihmiselämän välttämättömiä tarpeita, todistuksia, että hän on näytellyt osaansa taidolla ja menestyksellä, hänellä pitää olla semmoista tyyneyttä ja luonteenlujuutta sekä lahjakkuutta, että hän aikalaistensa ja maanmiestensä kesken on ansainnut ystävyyttä ja luottamusta. Sillä elämän salaisuudet aukeavat ainoastaan ystävyydelle ja vertaisille. Ihminen ei usko itseään pojille tai houkkioille tai pedanteille, vaan ainoastaan arvoisilleen. Ihminen, jolla on jonkinmoinen järkevä rajoittautumiskyky, jonkinmoinen keskeinen, välittävä asema äärimmäisyyksien välillä samalla sentään omaten oman varman pohjan, voimakas pätevä mies, joka ei ole niin yksinomaan suolaa ja sokuria, vaan kylliksi maailmaatunteva myöntääkseen oikeuden niin Pariisille kuin Lontoollekin, ollen samalla sentään tarmokas ja alkuperäinen ajattelija, joka ei niitä hämmästy, vaan käyttää niitä hyväkseen – siinä sopiva henkilö edustamaan tätä filosofista ajatuskantaa.
Nämä ominaisuudet yhtyvät Montaignen luonteessa. Koska kuitenkin personallinen kunnioitukseni Montaignea kohtaan mahdollisesti on kohtuuttoman suuri, niin tahdon tämän egoistien ruhtinaan kilven turvissa puolustaakseni sitä, että valitsen juuri hänet skeptisismin edustajaksi, esittää sanan pari selittääkseni, kuinka olen ruvennut pitämään tästä ihailtavasta lavertelijasta ja kuinka rakkauteni häneen yhä on kasvanut.
Yksi ainoa Cottonin englanniksi kääntämä nidos hänen "Kirjoitelmiaan" (Essais) oli jäänyt minulle isäni kirjastosta, kun vielä olin poika. Se sai kauan levätä huomaamatta kunnes monen vuoden kuluttua vast'ikään lopetettuani yliopistolukuni luin kirjan ja hankin lisäksi puuttuvat nidokset. Muistan millä ilolla ja ihmetyksellä syvennyin siihen. Tuntui ikäänkuin olisin itse kirjoittanut kirjan jossakin edellisessä elämässä, niin vilpittömän välittömästi puhui se tunteelleni ja kokemukselleni. Ollessani Pariisissa 1833 tulin Père la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste Collignon, joka oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana ja joka hautapatsaan mukaan "oli elänyt harrastaakseen oikeutta ja joka oli kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen kirjoitelmien johdolla". Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin hienosti sivistyneeseen englantilaiseen runoilijaan John Sterlingiin ja jatkuneen kirjeenvaihtomme kautta opin tuntemaan, että hän rakkaudesta Montaigneen oli tehnyt toivioretken hänen linnaansa, joka yhä on jälellä lähellä Castellania Perigordissa, ja jäljentänyt hänen kirjastonsa seiniltä lauselmat, jotka Montaigne kahtasataa viittäkymmentä vuotta aiemmin oli niille piirtänyt. Tämän John Sterlingin matkakertomuksen, joka on julkaistu Westminster Review'issa, on Hazlitt ottanut "Essais" – painoksensa johdantoon. Ilokseni kuulin, että yksi äskettäin löydetyistä William Shakespearen omakätisistä nimikirjoituksista oli eräässä Florion Montaigne-käännöksen jäljennöksessä. Se on ainoa kirja, jonka varmasti tiedämme löytyneen runoilijan kirjastossa. Ja omituista kylläkin, toisessa yhtäpitävässä Florio-jäljennöksessä, jonka (kuten minulle museossa ilmoitettiin) Brittiläinen museo on hankkinut itselleen suojellakseen Shakespearen käsikirjoitusta, on kuulunut alkulehdellä olevan Ben Jonsonin omakätinen nimikirjoitus. Leigh Hunt kertoo lordi Byronista, että Montaigne oli ainoa suuri menneiden aikojen kirjailija, jota hän luki täydellä tyydytyksellä. Sattui muitakin tapauksia, joita on tarpeetonta tässä mainita, jotka saattoivat tämän vanhan gascognelaisen pysymään yhä uutena ja kuolemattomana minulle.
V. 1571 isänsä kuollessa jätti Montaigne, silloin kolmenkymmenenkahdeksan vuotias, lakimiestoimensa Bordeaux'ssa ja asettui maatilalleen. Vaikka hän oli rakastanut huveja ja toisinaan ollut hovimiehenäkin, saivat nyt opinnolliset harrastukset ylivallan hänessä, ja hän mieltyi maalaisaatelismiehen säännölliseen, tyyneen ja riippumattomaan elämään. Hän ryhtyi täydellä todella taloudenhoitoonsa ja saattoi maatilansa mitä tuottavimmalle kannalle. Suorana ja vilpittömänä käytökseltään ja kavahtaen sekä pettymistä että pettämistä saavutti hän paikkakuntalaistensa kunnioituksen älyllään ja rehellisyydellään. Liigan sisällisten sotien aikoina, jolloin jokainen rakennus muuttui linnaksi, piti Montaigne porttinsa avoimina ja talonsa puolustuksetta. Kaikki puolueet liikkuivat vapaasti hänen linnassaan, sillä kaikki pitivät arvossa hänen rohkeuttaan ja kunniaansa. Lähiseudun aatelisto toi kalleutensa ja arvopaperinsa turviin hänen linnaansa. Gibbon laskee näinä tekohurskaina aikoina Ranskassa ainoastaan kaksi vapaamielistä miestä – Henrik IV: n ja Montaignen.
Montaigne on kaikista kirjailijoista suorin ja vilpittömin. Hänen ranskalainen suorapuheisuutensa melkein lähenee karkeutta; mutta hänen tunnustustensa aulis avomielisyys on leikannut kärjen kaikelta arvostelulta. Hänen päivinään tarkoitettiin kirjat ainoastaan toisen sukupuolen luettaviksi ja kirjoitettiin melkein kaikki latinaksi, ja salli tämä humoristille vapauden jonkinmoiseen alastomuuteen esityksessä, jota meidän nykyiset tapamme eivät suvaitse kirjallisuudessa, joka on yhtä paljon tarkoitettu kummankin sukupuolen luettavaksi. Mutta vaikkapa hänen raamatullinen suorasukaisuutensa sekoittuneena koko lailla epäpyhään kevytmielisyyteen voikin tehdä hänen kirjansa epämieluisiksi monelle herkkätunteiselle lukijalle, on tämä loukkautuminen kuitenkin pintapuolista. Hän uhittelee sillä, hän asettaa sen mahdollisimman näkösälle, kukaan ei voi ajatella tai puhua pahemmin hänestä kuin hän itse. Hän väittää itsensä syypääksi melkein mihinkä paheeseen tahansa, ja jos hänessä olisi jotakin hyvettä, on se livahtanut muka varkain häneen. Hänen mielestään ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei viidesti kuudesti olisi ansainnut hirsipuuta, ja itse puolestaan ei hän väitä itseään miksikään poikkeukseksi. "Viisi kuusi yhtä hullua juttua", sanoo hän, "voisi vielä kertoa minusta, kuten jokaisesta muustakin ihmisestä." Mutta huolimatta tästä tosiaankin ylenmääräisestä suorapuheisuudesta juurtuu jokaisen lukijan mieleen vakuutus hänen ehdottomasta rehellisyydestään.
"Jos tarkimmin ja tunnollisimmin punnitsen itseäni, niin huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittuneena pahaa, ja minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja täydellisesti kuin kuka tahansa maailmassa, pelkään, että Plato itsekin puhtaimmassa hyveessään, jos olisi kuunnellut ja hiipinyt korvansa aivan lähelle itseään, olisi kuullut sorahduksen ihmissekoitusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkonakin ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana."
Tässä ilmenee kärsimättömyyttä, ja vihaa kaikenlaista värittelyä ja suurentelemista vastaan. Hän on ollut hoveissa kylliksi kauan herätäkseen tuliseen vastenmielisyyteen kaikkea ulkokuorta kohtaan; virkistyksekseen laskee hän pienen kirouksenkin, hän tahtoo puhua merimiesten ja mustalaisten kanssa ja käyttää hyväkseen kansanomaisia kokkapuheita ja renkutuksia, hän on ollut sisällä niin kauan, että hän tuntee itsensä kipeäksi ja tahtoo nyt ulos vapaaseen ilmaan, sataisipa siellä sitte vaikka kuulia. Hän on liika kauan saanut nähdä pitkätakkisia herroja, niin että hän nyt kaipaa nähdä villejä ihmissyöjiä ja on niin hermostunut teeskenneltyyn elämään, että hän arvelee: mitä raakalaisempi, sitä parempi ihminen. Hän rakastaa satulaansa. Muualta saatte etsiä teologiaanne, kielitiedettänne, filosofiaanne. Mitä täällä on saatavissa, se maistuu ja tuntuu maalta ja todelliselta elämältä, hyvältä, karvaalta tai kirpeältä. Hän ei mitenkään arkaile kertoa teille sairauksiaan, ja hänen kertomuksensa Italian matkasta ihan vilisee tämänlaatuisia juttuja. Hän oli saavuttanut ja säilytti tasapainonsa. Nimensä yläpuolelle piirsi hän kaksi esikuvallista vaakamaljaa ja kirjoitti alle: Que sçais je? [Mitä tiedän minä?] Kun katselen hänen kuvaansa kirjan alkulehdellä, on kuin kuulisin hänen puhuvan: Olkaa olevinanne niin tietoviisaita kuin tahdotte, kiistelkää ja liioitelkaa – minä en hellitä totuudesta, ja vaikkapa sitte saisin Europan kaikki valtiot ja kirkot ja tulot ja hyvän maineen, en ole antava sille kuivakiskoiselle tosiasialle, jonka näen, suurempaa arvoa kuin näen sillä olevan; tahdon mieluummin laihassa proosassa jupista siitä, mitä varmasti tiedän – huoneestani ja lapsistani, isästäni, vaimostani ja alustalaisistani, vanhasta, raihnaasta, paljaasta päälaestani, veitsistäni ja kahveleistani, ruuista, joita syön, ja juomista, joista enimmän pidän, ja sadasta muusta yhtä hullunkurisesta pikkuasiasta – kuin hienolla hanhensulalla kirjoittaa hienoa romanssia. – Minä rakastan harmaita päiviä, syksyä ja talvi-ilmaa. Olen itse harmaa ja syksyinen ja pidän, että arkipuku ja vanhat kengät, jotka eivät ahdista jalkoja, ja vanhat ystävät, joiden tähden minun ei tarvitse häiriytyä oloissani, ja selvät yksinkertaiset puheenaineet, joiden tähden minun ei tarvitse ponnistaa itseäni ja vaivata aivojani, ovat mukavimmat. Asemamme ihmisinä on itsessäänkin kylläksi kiperä ja kapera. Eihän ihminen koskaan voi olla varma itsestään ja kohtalostaan, vaan voi hän joka hetki tulla suistetuksi johonkin säälittävään ja naurettavaan suhteeseen. Miksipä mahtailisin ja näyttelisin filosofin osaa sen sijaan, että parhaimpani mukaan koettaisin pitää tasapainossa tätä huppelehtivaa ilmapalloa? Siten ainakin elän jonkinmoisissa rajoissa, säilytän toimintavapauteni ja voin lopulta laskea purteni lahden tuolle puolen edes hiukankin onnistuneesti. Jos on jotakin hullunkurista tuommoisessa elämässä, niin vika ei ole minun: tulkoon se kohtalon ja luonnon laskuun!
Kirjoitelmat ovat siis hupaisaa yksinpuhelua mistä satunnaisesta aineesta tahansa, joka tulee hänen mieleensä, käsitellen kaikkea suoraan ja kursailematta, mutta miehekkäällä aistilla. On löytynyt ihmisiä, joilla on ollut syvemmät tiedot kuin hänellä, mutta tekisi mieli sanoa, ett'ei ole löytynyt ketään, jolla olisi niin runsaasti ajatuksia: hän ei ole ikinä pitkäveteinen eikä teeskentele koskaan, ja on hänellä kyky saada lukija huvitetuksi siitä, mikä huvittaa häntä.
Hänen suoruutensa ja ytimekkyytensä ylettyy jokaiseen hänen lauseeseensakin. En tunne toista kirjaa, joka tuntuisi vähemmän kirjoitetulta. Se on puhelua kirjoitetussa muodossa. Jos leikkaisi noita sanoja, vuotaisivat ne kuin verta: niin meheviä ja eläviä ne ovat. On sama ilo häntä lukiessa kuin kuunnellessa jotakin, joka työskennellessään johtuu puhumaan itsekseen, kun yhtäkkiä sattuu joku epätavallisempi asianhaara. Sillä sepät ja tallirengit eivät kompastu ja tapaile puheessaan, se virtaa kuin kuulasade. Akateemikot ne ovat, jotka korjailevat sanojaan ja alkavat uudelleen ja uudelleen lauseensa ja vielä lisäksi tahtovat sievistää ja sirostaa liika paljon ja eksyvät esitettävästä asiasta esityksen muotoon. Montaigne puhuu terävästi, tuntee maailman ja kirjat ja itsensä, liikkuu aina varmalla pohjalla: ei huuda, ei väittele ja rukoile, ei mitään heikkoutta, kiihkoilua ja liioittelua: hän ei ole joutumassa suunniltaan, hän ei näyttele hulluttelijaa eikä tahdo tehdä tyhjäksi aikaa ja avaruutta, vaan hän on luotettava ja varma, nauttii päivän jokaisesta hetkestä, pitää tuskastakin, koska se saattaa hänen tuntemaan itseänsä ja tekee asiat todellisiksi, samoinkuin me nipistämme itseämme tullaksemme vakuutetuiksi, että olemme valveilla. Hän pysyy tasamaalla, kohoo tai alenee siltä harvoin, rakastaa varmaa pohjaa ja kiviä jalkainsa alla. Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta ja kaipuun henkevyyttä; tyvenentyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä – hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä hehkottuvat kerran hänenkin kasvonsa, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intohimoisemmaksi.