Kirjassaan "Aviollinen rakkaus" on hän kehitellyt esiin avioliiton merkityksen. Tästä kirjasta voi sanoa, että se huolimatta ylevimmästä sisällöstään ei kuitenkaan ole saavuttanut menestystä. Se oli tulemaisillaan rakkauden ylistyslauluksi, siksi, jota Plato tavoitteli "Juhlapidoissaan," rakkauden, josta, kuten Dante sanoo, Casella lauloi enkeleille paratiisissa ja joka oikeasti ylistettynä heräämisessään, nautinnossaan ja vaikutuksissaan kylläkin voisi ylentää sydämiä, se kun avaisi ihmisten eteen kaikkien järjestöjen, säännösten ja tapojen synnyn. Kirjasta olisi tullut ylevä ja suuri, jos hän olisi jättänyt pois kaiken hebrealaisuuden ja jos hän olisi esittänyt lain ilman väkinäisiä teennäisiä sommitteluja sulana siveyssääntönä ja sillä ylentymis- ja kohottaumisvapaudella, jota olemisen luonne vaatii.
Kirja on hieno platonisesti kehittelevä esitys avioliiton käsitteestä, ja opettaa se, että sukupuolellinen eroavaisuus on yleistä eikä paikallista, että miehisyys miehessä määrää laadulleen jokaisen elimen, teon ja ajatuksen, naisellisuus naisessa. Senpätähden ei avioliitollisella yhdistymisellä niinhyvin todellisessa kuin henkimaailmassakaan ole hetkellistä merkitystä, vaan on sen merkitys täydellinen, koko olennon käsittävä ja alituinen; puhtaus ei ole mikään paikallinen, vaan yleinen, koko olennon käsittävä hyve, epäpuhtaus kun ilmenee yhtä hyvin kaikessa olossa ja elossa, puheessa ja ajattelussa kuin siitostoiminnassakin, ja vaikkapa immet, jotka hän näki taivaassa, olivat ihania, niin olivat aviovaimot vielä verrattomasti ihanampia, ja yleni heidän ihanuutensa päivä päivältä.
Toki pingottaa Swedenborg tapansa mukaan tämänkin teoriansa tilapäiseen muotoon. Hän antaa avioliitolle aivan ylenmääräisen merkityksen, ja vaikkapa hän havaitseekin vääriä avioliittoja maan päällä, kuvittelee hän, että taivaassa tapahtuvat viisaammat valinnat. Mutta kehittyvien, muodostuvien sielujen kaikki rakkaudet ja ystävyydet ovat hetkellisiä. Rakastatko minua? tarkoittaa: Näetkö sinä saman totuuden kuin minä? Jos näet, on ilomme yhteinen, mutta pianpa toinen meistä havaitsee uuden totuuden, ja me olemme eroitetut, eikä mikään side maailmassa voi pysyttää meitä yhdessä. Minä tiedän, kuinka ihana on tämä rakkauden malja – minä olen olemassa sinua varten, sinä minua varten – mutta se on lapsen tarrautumista leikkikaluunsa, yritys ikuistaa kotiliesi ja hääkammio, säilyttää kuva-aapinen, josta niin somasti ammensimme ensi tietomme. Jumalan Eedeni on autio ja aava kuten luonto ja maailma ulkona, kun sitä kuvittelee räiskyvän, lämpöisen lieden ääressä iltasella, siellä ulkona tuntuu niin kylmältä ja alakuloiselta, kun siinä kyyröttää hehkuvan hiilustansa ääressä; mutta kerran ulkona taaskin säälimme niitä, jotka voivat kieltää itseltään luonnon ylevän suuruuden istuakseen kynttilänsä ja korttiensa ääressä. Ehkäpä onkin "Aviollisen rakkauden" oikeana aineena ihmisten olo ja seurustelu keskenään, joidenka lakeja tässä perusteellisesti valaistaan. Kirja on väärä, jos sen ajatukset kirjaimellisesti sovitetaan avioliittoa koskeviksi. Sillä Jumala on sielun morsian ja sulhanen. Taivas ei ole kahden hengen sovittamista yhteen, vaan kaikkien sielujen yhteyttä. Me kohtaamme toisemme ja viivähdämme hetken yhdessä jonkun ajatuksen temppelissä ja eroamme ikään kuin emme eroaisikaan yhdistyäksemme uudessa ajatuksessa uusiin kanssailoitsijoihimme. On niin vähän jumalaista tuon rakastatko sinä minua? alhaisessa ja omistavassa sisällössä, että ainoastaan kun jätät ja kadotat minut antautumalla ja heittäytymällä tunteeseen, joka on meitä molempia korkeampi, tulen vedetyksi ja olen lähellä sinua, rinnallasi, ja tulen taas sysätyksi luotasi, jos liität silmäsi minuun ja pyydät rakkauttani. Itse asiassa vaihdamme me henkisessä maailmassa joka silmänräpäys sukupuolta. Sinä rakastat sitä, mikä minussa on arvokasta, silloin olen minä sinun miehesi, mutta minä en liitä sinua itseeni, vaan minun arvoni liittää sinut, ja se arvo taas on pisara siitä arvon valtamerestä, joka aukenee yläpuolellani. Sillävälin ihailen minä suurempaa arvoa jossakin toisessa, ja tulen siten hänen vaimokseen. Hän taas pyrkii kohden korkeampaa arvoa jossakin toisessa hengessä ja alistuu vaimoksi eli vastaanottavaksi tälle vaikutukselle.
Olkoon syynä se itseään kiduttava tapa, johon hän oli totuttautunut, tai epäluuloinen ankaruus sitä heikkoutta kohtaan, jonka uhriksi ajattelevat ihmiset ovat niin alttiita joutumaan, joka tapauksessa saavutti hän tuon erikoisen siveellisen vajanaisuuden esittämisessä ja selvittämisessä terävyyden, jota ei yksikään omatunto voi kestää. Tarkoitan hänen tunnettaan siitä, että tiede vaikuttaa turmelevasti ja särkevästä hyvään ihmisessä. "Uskon arvosteleminen on samaa kuin sen epäileminen ja kieltäminen." Hän oli tuskallisesti tietoisa tiedon ja teon välillä vallitsevasta erosta, ja tämän tunteensa tuo hän alinomaa ilmi. Filosofit ovat sentähden kyy- ja lohikäärmeitä, lentäviä liskoja y.m. kauhuja, oppineita velhoja ja silmänkääntäjiä.
Mutta tämä asianhaara juuri herättää meissä sen raskaan epäluulon, että tässä olemme hänen oman tuskansa jäljillä. Mahdollisesti kostivat Swedenborgin sisäänpäinkääntyneet hengenlahjat täten itsensä. Menestys tai suotuisa nerokkuus näyttävät riippuvan sydämen ja järjen onnellisesta tasapainosta keskenään ja siitä siveellisten ja henkisten voimien oikeasta suhteesta toisiinsa, jota on niin vaikea tavoittaa ja joka kenties noudattaa samoja kemiallisia suhdelakeja kuin nekin, jotka tekevät välttämättömäksi, että ainemäärät ovat varmassa suhteessa toisiinsa, jotta voi syntyä yhdistys, kuten juuri esimerkiksi kaasut yhdistyvät toisiinsa visseissä tarkoissa suhdemäärissä, mutta eivät missä suhteissa tahansa. Täysinäistä maljaa on vaikea kantaa, ja tämä mies, joka niin yltäkylläisesti oli varustettu sydämen ja hengen lahjoilla, joutui jo aikaisin vaaralliseen ristiriitaan itsensä kanssa. Kirjassaan "Elävä maailma" hämmästytti hän meitä ilmoittamalla, että hän rakasti jäsentelevää eikä yhdistelevää ja yhtenänäkevää menettelytapaa tieteessä, ja nyt täytettyään viidennenkymmenennen ikävuotensa alkaa hän kadehtia järkeään ja vaikkapa hän älyykin, ett'ei totuus eikä hyvyys kumpikaan esiinny erikseen, vaan että kummankin aina täytyy sekautua ja liittyä toiseensa, taistelee hän asettuen omantunnon puolelle omaa järkeään vastaan ja panettelee ja herjaa sitä joka tilaisuudessa. Tämmöinen kiihkomielisyys kostaa itsensä paikalla. Kauneus kadottaa sulonsa, rakkaus armautensa, kun totuus, taivaan toinen puolisko, kielletään, samaten kuin nerokkaan miehen vallannut katkeruus johtaa hänet purevaan pilkkaan ja himmentää hänen arvostelukykynsä. Hän on viisas, mutta viisas itsensä uhallakin. Loputtoman surun sävy ja valituksen ääni täyttää koko tämän kaamean kaikkeuden. Profeetan istuimella istuu vampyyri, ja mässää se kamalalla ahneudella tuskan kuvissa. Totisesti, lintu ei kyhää nopeammin pesäänsä, eikä myyrä kaivaudu näppärämmin maahan kuin tämä sielujen tietäjä rakentaa jokaiselle uudelle rikoksellisten parvelle uuden helvetin ja manalan, toistaan kamalamman. Hän laskettiin alas pilaria myöten, joka näytti olevan vaskea, mutta sen muodostivatkin enkelihenget, jotta hän voisi loukkaantumatta laskeutua piinattujen luokse ja nähdä sielujen perikadon, ja hän kuuli siellä heidän loputtomat valituksensa, hän näki heidän kiduttajansa, jotka kiihdyttivät ja lisäsivät heidän tuskiaan rajattomiin, näki veijarien, murhamiesten, irstailijoiden helvetit sekä rosvojen, jotka surmaavat ja keittävät ihmisiä, näki petturien hirvittävän kuilun, näki ruumiinulostuksia sisältävät helvetit, kostonhimoisten helvetin, kostonhimoisten, joiden kasvot olivat kuin pyöreä, leveä kakku ja joiden käsivarret pyörivät kuin ratas. Lukuunottamatta Rabelais'ta ja Swiftia ei kukaan ole tuntenut saastaa ja turmelusta niin perinpohjin kuin hän.
Näitä kirjoja on käytettävä varovasti. On vaarallista antaa noiden haihtuvien ajatuskuvien jäähmettyä varmaan muotoon. Ollen tosia liihoittelevassa muodossaan muuttuvat ne vääriksi kiinteinä. Niiden oikeinkäsittämiseen vaaditaan hänen kanssaan melkein tasavoimaista neroa. Mutta kun hänen näkynsä muuttuvat useiden eri-ikäisten ja erilahjaisten ihmisten sovinnaiseksi yhteiskieleksi, väärenee niiden merkitys. Kreikan viisas kansa tapasi antaa lahjakkaimpain ja hyveellisimpäin nuorukaistensa heidän kasvatukseensa kuuluvana oppia eleusilaiset salaopit, joissa heille komeilla menoilla ja asteettain opetettiin korkeimmat vanhan ajan viisauden tuntemat totuudet. Tulinen ja syvämielinen nuorukainen, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen vuotias, lukekoon kerta nämä Swedenborgin kirjat, nämä rakkauden ja omantunnon salaopit, ja sitte sysätköön ne ikipäiviksi syrjään. Neroa ahdistavat aina tämänlaatuiset unet, kun sille aukeavat helvetit ja taivaat. Mutta nämä kuvat ovat käsitettävät mystillisinä eli siis kokonaan mielivaltaisina ja tilapäisinä totuuden kuvina – ei itse totuutena. Joku toinen vertauskuva olisi saattanut olla yhtä paikallaan; silloin voi vaaratta käsitellä niitä.
Swedenborgin maailmanjärjestelmältä puuttuu keskeinen itsemääräävä välittömyys; se on voimaperäinen eikä elävä, ja siltä puuttuu elämää synnyttävä voima. Se ei tunne yksilöitä. Kaikkeus on jättiläiskide, jonka kaikki hiukkaset ja liuskat lepäävät häiritsemättömässä järjestyksessä ja murtumattomassa yhteydessä, mutta kylminä ja liikkumattomina. Mikä näyttää yksilöltä ja tahdolta, ei ole sitä. Keskuksesta ääriviivaan asti ulottuu loputon sarja väliketjuja riistäen kaikelta toiminnalta vapauden ja luonteen. Kaikkeus riutuu hänen runossaan magneettisessa unessa ja kuvastaa ainoastaan magnetiseeraajansa henkeä. Jokainen ajatus herää jokaisessa ihmisessä häntä ympäröivien enkelipiirien vaikutuksesta ja näissä taas vielä korkeampien piirien ja niin yhä edelleen. Kaikki hänen perikuvansa tarkoittavat samoja harvoja asioita. Kaikki hänen henkilönsä puhuvat samaa kieltä. Kaikki hänellä puhuvat Swedenborgin tapaan. Olkoot he keitä tahansa, saman värisiä ovat he lopulta kaikki. Tämä Kaaron kulettaa heidät kaikki venheessään, kuninkaat, neuvokset, hovimiehet, oppineet, Sir Isak Newtonin, Sir Hans Sloanen, kuningas Yrjö II: n, Muhammedin tai kenen tahansa, ja kaikki tulevat he muodoltaan ja olennoltaan yhtä kolkon näköisiksi. Ainoastaan Ciceron ilmestyessä sävähtää kohtelias tietäjämme hieman ja kaihtaa sanomasta, että hän oli puhunut Ciceron kanssa, ja huomauttaa jonkinmoisella inhimillisellä epäröinnillä puhuneensa "erään kanssa, jonka minun oli sallittu uskoa olevan Ciceron"; mutta kun tuo roomalaiseksi itsensä sanova aukaisee suunsa, niin kauaksi kaikkonevat silloin Rooma ja kaunopuheisuus – me kuulemme sulaa swedenborgilaista teologiaa kuten kaikkialla muuallakin. Hänen taivaansa ja helvettinsä ovat tyhjiä ja autioita tämän yksilöllisyyden puutteen vuoksi. Siellä ei ole ihmisten tuhansia lukemattomia suhtautumisia toisiinsa. Se mielenkiinto, joka luonnossa liittyy jokaiseen ihmiseen, koska hän on oikeassa ollessaan väärässäkin ja väärässä ollessaan oikeassakin, koska hän tekee tyhjiksi kaikki säännöt ja luokitteluyritykset – on otettava nimittäin huomioon niin monet poikkeukset, satunnaisuudet ja tulevaisuusmahdollisuudet – koska hän on voimakas paheittensa vuoksi ja koska juuri hänen hyveensä taas usein tekevät hänet tehottomaksi – kaikki tämä laukenee hänen maailmassaan vallitsevan täydellisen yksisointuisuuden vuoksi. Tämä puute tehoo aina hänen maailmanjärjestelmänsä keskukseen asti. Vaikkapa "Herran" työskentelystä puhutaan joka rivillä, ei se sentään koskaan herää mielessämme eläväksi. Ei ole mitään loistetta siinä silmässä, joka tuijottaa keskuksesta ja jonka pitäisi virvoittaa eloon siitä kokonaan riippuva suunnaton olevain piiri.
Perusvirhe Swedenborgin hengessä on sen teologinen suunta. Missään emme tapaa hänellä kaikkeakäsittävän viisauden ennakkoluulottomuutta, vaan olemme aina kirkossa. Hebrealainen runotar, joka opetti ihmisille tiedon oikeasta ja väärästä, on yhtä rajattomasti tenhonnut hänet, kuin se oli tenhonnut kansat. Muodot ja tavat kohosivat, samaan pyhyyteen kuin olemuskin. Palestiina alkaa tulla yhä arvokkaammaksi ihmiskunnan historian lukuna, mutta yhä vähemmän soveliaaksi kasvatusvälineenä. Swedenborgin nero, suurin uudempina aikoina näillä ajatuksen aloilla, tuhoutui yrittäessään elähyttää ja säilyttää sitä, joka jo oli saapunut luonnollisille rajoilleen ja joka sääntävän Salliman määräyksestä jo oli väistymässä hallitsevasta asemastaan länsimaisten ajatus- ja ilmaisutapojen tieltä. Swedenborg ja Böhme hairahtuivat kumpikin liittyessään kristinuskon vertauskuvaan, sensijaan että olisivat liittyneet siihen siveelliseen tunteeseen, joka kantaa sylissään lukemattomat kristinuskot, ihmisyydet, jumaluudet.
Tämä vieraan vaikutuksen ylenmääräisyys osoittaikse myöskin meille oudossa ja luonnottomassa kaunopuheisuudessa. "Mitä minä", kummastelee kärsimätön lukija, "noista jaspiksista ja sardoniksista, berylleistä ja kalsedoneista, arkeista ja pääsiäislampaista, efaheista ja efodeista, spitaalisista ja syöksytautisista, ylistysuhreista ja makeista leivistä, tulivaunuista, kruunu- ja sarvipäistä, lohikäärmeistä, behemoteista ja yksisarvisista? Jääkööt ne itämaalaisille, minulle ne eivät merkitse mitään. Mitä suurempaa oppineisuutta osoitat niitä selvittäessäsi, sitä ilmeisempi on niiden asiaankuulumattomuus. Mitä yhteenkuuluvampi ja huolellisemmin sommiteltu järjestelmä on, sitä vähemmän on se minulle mieleen. Sanon kuten spartalainen: 'Miksi puhut niin paljon asian hyväksi, joka ei ole miksikään hyväksi?' Minun oppini on semmoista kuin sen Jumala minulle on antanut synnyssäni ja jokapäiväisessä olossani, kun olen ilokseni ja opikseni käyttänyt omia silmiäni enkä kenenkään toisen ihmisen. Minusta näyttää kaikista mielettömyyksistä joutavimmalta se, että tulee joku vierasmaalainen ja lupaa antaa minulle minun kaunopuheisuuteni sijasta omansa ja ilahuttaa minua pelikaaneillaan ja haikaroillaan rastaan ja leppäkertun asemasta, palmuillaan ja seetrimetsillään kuusien ja mäntyjen sijasta."
Locke sanoi: "Kun Jumala luo profeetan, ei hän samalla tee ihmistä olemattomaksi!" Swedenborgin elämäkerta vahvistaa tämän huomautuksen. Pitäjäriidat Ruotsin kirkossa Lutherin ja Melanktonin kannattajain ja vastustajain välillä "ainoastaan uskosta" tai "ainoastaan teoista" tunkeutuvat hänen mietiskelyihinsä kaikkeuden järjestyksestä ja taivaallisista yhteiskunnista. Tämä luterilaisen piispan poika, jolle taivaat aukenevat, niin että hän omin silmin ja rikassisältöisimmissä vertauksissa näkee olemisen kaamean valtaavan totuuden ja sitte julistaa kirjoissaan kuin taivaallisella valtuudella siveellisen luonnon kumoamattomia salaisuuksia – hän pysyy kaiken tämän suuruuden ohella itsessään luterilaisen piispan poikana; hänen arvostelunsa ovat ruotsalaisen kynäsoturin, ja hänen suunnattomat näkemyksensä ovat ostetut kivikovain rajoitusten hinnalla. Muisto hänen väittelyistään seuraa häntä hänen seurusteluunsa henkienkin kanssa. Hän on kuin Michel Angelo, joka freskoissaan pisti ne kardinaalit, jotka olivat loukanneet häntä, paistumaan kokonaisten perkelevuorien alle, tai kuin Dante, joka rankaisevissa säkeissä kosti kaikki hänelle yksityisesti tehdyt vääryydet, tai ehkäpä vielä enemmän kuin Montaignen maalaispappi, joka raeilman piestessä kylää ajattelee tuomiopäivän tulleeksi ja pakanain ja ihmissyöjäin jo saaneen osansa. Swedenborg hämmästyttää meitä yhtä paljon Melanktonillaan, Lutherillaan ja Wolffillaan, joita hän kiduttaa helvetissä, kuin omilla kirjoillaan, joita hän kuuluttaa enkeleille.
Samaan teologiseen puristimeen ovat pingotetut useat hänen oppilauselmistaan. Hänen pääperustansa siveyskysymyksissä on, että pahaa pitää karttaa kuin syntiä. Mutta se ei tunne, mitä paha on ja mitä hyvä, joka arvelee laskevansa perustan sanomalla, että pahaa on kartettava kuin pahaa. Epäilemättä johtui hän tähän halusta sovelluttaa tähän käsityksen Jumalan persoonallisuudesta. Mutta se ei auta pitkälle. Joku, sanot sinä, pelkää ruusu tautia – osoita hänelle, että se pelko on paha; tai joku pelkää helvettiä – osoita hänelle, että pelko on paha. Ken rakastaa hyvyyttä, hänessä asustavat enkelit, hän kunnioittaa kunnioitusta ja elää yhteydessä Jumalan kanssa. Mitä vähemmän askartelemme syntiemme kanssa, sitä parempi. Yhdelläkään ihmisellä ei ole varaa tuhlata hetkiään omantunnon tuskiin. "Ainoastaan työskentelemisen velvollisuus ei muodostu siteeksi meille", sanovat hindut; "tieto vapahtaa meidät, kaikki muut velvollisuudet ainoastaan uuvuttavat meitä."
Toinen opinkappale, joka kehkeää hänen vahingollisesta teologisesta rajoituksestaan, on hänen oppinsa helvetistä. Swedenborgilla on perkeleitä. Paha, sanovat vanhat filosofit, on hyvää, joka on syntymässä. Sulan pahuuden olemassaolo on epäuskon äärimmäinen oletus. Se on oletus, jota ei voi tukea millään järjen perusteella, se on ateismia, se on äärimmäisintä jumaluuden pilkkaamista. Euripides lausui aivan oikein:
Hyvyys ja elämä jumalain on samaa; ken pahoiks' väittää, kuolleiks' heidät lamaa.
Mihinkä tuskaisaan nurjuuteen olikaan muotoihin jäähmettynyt teologia kehittynyt, jotta Swedenborg voi kieltää kaiken kääntymisen mahdollisuuden pahoilta hengiltä! Mutta jumalainen voima ei väsähdä hetkeksikään, raato muuttuu auringonpaisteessa ruohoksi ja kukkasiksi, ja ihminen, olkoon hän sitte porttolassa, tyrmässä tai hirsipuussa, vaeltaa aina kohti sitä, mikä on hyvää ja totta. Burns huudahtaessaan hurjalla ilvehdinnällä "Vanhalle Nickie Ben raukalle" ["Nickie Ben", skotlantilainen pirunnimitys.]
Viel' tutki itseäs ja käänny!
on oikeammassa kuin kostonhimoinen teologimme. Kaikki muu on ulkopuolista ja hukkuu, ainoastaan rakkaus ja totuus pysyvät. Suurin tunne on aina tosin tunne, ja me tunnemme indialaisen Vishnun ylevämmän hengen sanoissa: – "Minä olen sama kaikille ihmisille. Ei ole olemassa ketään, joka ansaitsee, että minä häntä rakastan tai vihaan. Ne, jotka palvelevat minua hartaudella – heissä olen minä ja he minussa. Jos joku, jonka tiet ovat läpeensä pahat, palvelee minua yksin, on hän yhtä kunnioitettava kuin oikeamielinenkin ihminen; hän uurastaa täysin oikealla alalla, ja kohta on hänestä tuleva hyveellinen henki, ja hän on saavuttava iäisen autuuden."
Mitä tulee hänen tavattomaan väitteeseensä ylimaailmallisten ilmestysten näkemisestä – niin ainoastaan hänen rehellisyytensä ja neronsa voivat oikeuttaa niitä vakavammin tarkastamaan. Hänen ilmestyksensä turmelevat itse luotettavuutensa seikkaperäisyydellään. Jos joku sanoo Pyhän Hengen ilmoittaneen hänelle, että viimeinen tuomio (tai viimeisin tuomio) tapahtuu 1757 tai että hollantilaiset toisessa maailmassa asuvat omassa erityisessä taivaassaan ja englantilaiset omassaan, niin vastaan minä, että se Henki, joka on pyhä, on vaikeneva ja vaitelias ja ilmoittautuu laeissa. Ainoastaan tarujen aaveet ja kummitukset lavertelevat ja ennustavat. Korkeimman Hengen opetukset ovat maltteliaita ja yksityisseikkoihin nähden kielteisiä. Sokrateen suojelushenki ei neuvonut häntä tekemään tai löytämään jotakin, vaan jos hän aikoi ryhtyä johonkin, joka ei ollut edullista, varoitti se häntä. Hän sanoi: "En tiedä, mitä Jumala on, mutta sen tiedän, mitä hän ei ole." Hindut ovat nimittäneet Ylintä Olemista "sisäisyyden pakoksi". "Valaistut" kveekarit selittävät "valonsa" olevan ei mitään semmoista, joka johtaa johonkin tekoon, vaan semmoista, joka estää jostakin huonosta teosta. Mutta oikeimpia esimerkkejä ovat yksityiskohtaiset kokemukset, jotka ehdottomasti todistavat samaa tässä suhteessa. Täsmällisimmin sanoen perustuvat Swedenborgin ilmestykset siihen, että hän sekoittaa toisiinsa tapahtumat kahdella aivan eri tasolla anteeksiantamaton erehdys niin oppineelle luokittelijalle. Se on pinnalla vallitsevain lakien siirtämistä perussisältöä koskeviksi, yksilöllisyyden ja sen harhojen siirtämistä oleellisuuden ja yleisyyden valtakuntiin, mikä merkitsee kaiken hämmentämistä ja kaaosta.
Taivaan salaisuus pysyy salaisuutena polvesta polveen. Ainoakaan ajattelematon tai puhelias enkeli ei koskaan ole antanut livahtaa huuliltaan varomatonta sanaa vastaukseksi hurskasten kaipaukseen tai kuolevaisten pelkoon. Polvillamme olisimme kuunnelleet semmoista jumalten lemmikkiä, joka nöyremmän, hartaamman kuuliaisuutensa vuoksi olisi saanut ajatuksensa yhtäsuuntaisiksi ja sointuisiksi taivaallisten virtausten kanssa ja olisi voinut antaa ihmisille vihjauksen vastaeronneiden henkien olinpaikasta ja olosta. Mutta varmaa on, että hänen kuvauksensa niistä pitää kohota sen verroille, mikä on parasta luonnossa. Se ei voi olla sävyltään alempana tämän taiteilijan jo tuntemiamme teoksia, joka on veistänyt ja muovannut tähtitarhojen taivaankappaleet ja kirjoittanut siveelliset lait. Sen maailman pitää olla raikkaankirkkaampi kuin taivaankaari, lujempi kuin vuoret, sointua kukkasiin ja vesien nousuun ja laskuun ja syystähtien kohoamiseen taivaalle ja laskemiseen. Soinnukkaimmat runoilijat ovat tuntuvat sorahtavilta kuin katulaulajat, kun joskus kajahtaa luonnon ja hengen kaikkitäyttävä ikisävel – tuo sydämentykyntä, maan- ja meren tykyntä, jonka soinnun mukaan aurinko vierii rataansa ja verenhiukkanen suonissa ja mahla puussa.
Tässä mielentilassa kuulemme kerrottavan, että tietäjä on saapunut ja kertonut näkemänsä. Mutta emme saakaan nähdä mitään kauneutta, mitään taivasta: enkelien sijasta aaveita. Tuo kolkko runotar rakastaa yötä ja kuolemaa ja syvänteiden pimeyttä. Hänen manalansa on kaameata hengetöntä unta. Hänen henkinen maailmansa on samassa suhteessa niihin yleviin ja autuaan ihaniin totuuksiin, joita ihmishenget jo ovat meille ilmaisseet, kuin jonkun ihmisen mielihoureiset pahat unet ovat hänen ihanne-elämäänsä. Äärettömässä, kaameiden kuvien esiinloihtimiskyvyssään muistuttaakin se tosiaan hyvin paljon uninäkyjä, jotka öisin saavat monen kunniallisen, hyväntahtoisen kunnon miehen, jolla on huono ruuansulatus, kurjaksi poloiseksi, joka luimii kuin hylkykoira luomakunnan syrjäisimpiä takapihoja ja rapakkoja. Kun hän kohoo taivaisiin, niin en kuule hänen puhuvan taivasten kieltä. Älköön kukaan kertoko minulle, että hän on vaeltanut enkelien parissa, hän todistakoon itsensä sillä, että hän tekee minut enkeliksi. Voivatkohan ylienkelit olla vähemmän yleviä ja ihananlempeitä kuin olennot, jotka todella ovat vaeltaneet maan päällä? Ne enkelit, jotka Swedenborg kuvaa meille, eivät herätä meissä varsin korkeata käsitystä heidän kasvatuksestaan ja sivistyksestään; kaikki he ovat maalaispappeja: – heidän taivaansa on jonkinmoinen maalaisjuhla, evankelinen lähetysjuhla tai semmoinen juhlatilaisuus, jossa Ranskassa jaetaan siveyspalkintoja talonpojille. Omituinen kaavaperäinen, saarnaava, kuivakiskoinen, veretön mies, joka luokittaa sieluja kuin kasvitieteilijä ruohojaan ja joka kulkee tuskaisissa helveteissään kuin tarkastelisi hän kalkki- ja liitukerrostumia! Hän ei tunne mitään myötätuntoa. Hän kulkee ihmismaailmaa kuin mikäkin nykyaikainen. Rhadamantuskummitus peruukkeineen ja kultakahvakeppeineen ja luokittelee sielujaan jonkun tuomarin väliäpitämättömin ja kylmäkiskoisin ilmein. Lämmin, tuhatvivahteinen, intohimoja vellova maailma on hänelle ainoastaan sikermä hieroglyfikaavakkeita ja vertauskuvallinen vapaamuurarikulkue. Kuinka toisenlainen onkaan Jakob Böhme! Hän värähtää liikutuksesta ja kuuntelee vavahtuneella kunnioituksella ja lempeimmällä ihmisellisyydellä Opettajaa, jonka sanoja hän julistaa, ja kun hän vakuuttaa, että "rakkaus jossakin suhteessa on suurempi kuin Jumala", niin lyö hänen sydämensä niin kovasti, että sen tykyntä hänen nahkaesiliinaansa vastaan kuuluu vuosisatojen läpi. Siinä on suuri ero. Böhme on terveesti ja ihanasti viisas, huolimatta hänen mystillisestä ahtaudestaan ja vaikeatajuisuudestaan. Swedenborg on loukkaavan viisas, ja kaikkine kukkuroittuine lahjoineen rampaa hän henkeä ja työntää luotaan.
Suuren luonteen varmin tuntomerkki on, että se ikäänkuin aukaisee näkyaloja ihmisen eteen ja viekottaa hänet kulkemaan eteenpäin kuin aamuntuoksuissa kylpevä maisema. Swedenborg luo katseensa taaksepäin, emmekä voi riisua häneltä hänen lapiotansa ja käärinliinojaan. Muutamat henget ovat iäti estetyt syventymästä luontoon, toiset taas iäti voimattomat kohoamaan siitä esiin. Swedenborg, vaikkapa hänellä oli monen ihmisen voimat, ei voinut koskaan katkaista sitä napasuonta, joka sitoi häntä luontoon, ja kohota puhtaan hengen piiriin.
On merkillistä että tämä mies, joka niin perinpohjin käsitti vertauskuvien merkityksen ja näki ja ymmärsi olemisen runollisen kokonaisrakenteen sekä hengen ja aineen perus- ja alkusuhteet toisiinsa, niin kokonaan oli vailla sitä runollista ilmaisuvoimaa, joka tavallisesti seuraa tätä näkemystä. Hän tunsi äidinkielen kieliopin ja alkeet – miksikä hän ei voinut loihtia siitä ainoatakaan soivaa säveltä? Kävikö hänen kuin Saadin, joka näyssään aikoi poimia sylinsä täyteen taivaallisia kukkia tuodakseen ystävilleen, mutta kukkien tuoksu hurmasi hänet niin, että hän hellitti pukunsa liepeestä? Vai olisiko rikos taivaallisia tapoja vastaan kertoa maan päällä siellä kuulemansa? Vai oliko syy siinä, että hän näki näkynsä järjellään, ja johtuuko siitä tuo alinomainen järjen parjaaminen, joka on niin läpikäyvänä ominaisuutena hänen kirjoissaan? Olkoon miten tahansa, hänen kirjoissaan ei ole mitään sulosointua, ei mitään mielen ylennystä, eikä niissä pilkistä mikään lempeä ilonsävy, eikä vilkastuta niiden autiota, elotonta lakeutta ainoakaan kohouma. Hänen laajan tarkat kuvauksensa eivät herätä mitään iloa, koska niissä ei ole mitään kauneutta. Me vaellamme turvattoman alakuloisina keskellä noita synkeitä maisemia. Yksikään lintu ei ikinä ole livertänyt noissa kuoleman puistoissa. Tuo täydellinen runousvoiman puuttuminen niin harvinaisessa hengessä tietää sairaalloisuutta, ja on jonkinlaiseksi varoitukseksi, kuten käheä ääni kauniilla ihmisellä. Toisinaan arvelen, ett'ei häntä ole enää kauan luettava. Hänen suuri nimensä on muuttuva sananparreksi. Hänen kirjansa ovat tulleet hautapatsaaksi. Hänen laakeriseppeleensä nivoutuu niin paljon sypressiä, temppelisuitsutukseen sekautuu niin paljon kalmanhajua, että nuorukaiset ja neidot ovat karttavat paikkaa.
Kuitenkin kaikitenkin, tällä neron ja maineen uhraamisella omantunnon alttarilla on ylevä, yli kaiken kiitoksen kohoova ansionsa. Hänen elämällään oli tarkoitus: hän antoi, elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden siksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa luonnon ongelmallisuudessa. Monet mielipiteet pyrkivät kilvan kohti olemisen todellista keskustaa. Haaksirikossa turvautuvat muutamat köysiin ja vanteisiin, toiset tynnyreihin ja ammeisiin, toiset raakoihin tai mastoihin; luotsi valitsee taidokkaimmin: – tälle paikalle asettaudun minä, kaikki muu uppoo ennen tätä paikkaa; "se pääsee maihin, joka purjehtii minun kanssani." Älä perusta luottamustasi taivaan suosioon tai mielettömyytesi herättämään sääliin tai viisauteesi tai terveeseen järkeesi, noihin ihmisten vanhoihin ja tavallisiin turviin: mikään ei voi turvata sinua – ei kohtalo, ei terveys, ei ihmeellinen järki, mikään ei voi turvata sinua muu, kuin oikeamielisyys, oikeamielisyys aina ja alati! – ja sitkeydellä, joka ei hetkeksikään jätä häntä kaikissa hänen tutkimuksissaan, keksinnöissään ja unissaan, pysyy hän tässä uljaassa, kerta tekemässään valinnassa. Ajattelen hänestä kuten eräästä intialaisen tarun muotoavaihtavasta pyhimyksestä, joka sanoo, "Vaikka olisin koira tai shakaali tai muurahainen luonnon alimmilta asteilta verhottuna mihinkä muotoon tai viileyteen tahansa, pidän minä kiinni oikeasta varmana johtona kohotakseni ihmiseen ja Jumalaan."
Swedenborg on tehnyt ihmiskunnalle kaksinkertaisen palveluksen, joka vasta nyt alkaa selvitä. Kokeilevan ja käytännöllisen tieteen alalla otti hän ensi askelensa: hän teki havaintoja ja saattoi ilmi luonnon lakeja ja edeten oikeassa järjestyksessä: ilmiöistä niiden johtopäätöksiin ja alkuperusteihin, valtasi hänet tulinen kunnioitus havaitsemaansa sopusointua kohtaan, ja antautui hän kokonaan riemunsa ja jumaloivan hartautensa valtaan. Tämä oli hänen ensimäinen palveluksensa. Jos tämä kunnia huikaisi hänen silmiänsä, jos hän horjui riemunsa hurmauksessa, sitä ihanampi oli hänen näkemänsä näky ja hänen lävitsensä säteilevä ja leimuava olemisen todellisuus, jota eivät voi himmentää mitkään profeetan heikkoudet – ja näin tekee hän ihmiskunnalle toisen passiivisen palveluksensa, palveluksen, ei edellistä pienemmän olemisen suuressa kehässä – ja palkitsevan ja rankaisevan henkisen luonnon edessä kukaties yhtä kunniakkaan ja yhtä ihanan hänelle itselleen kuin edellinenkin.