Hän nimitti lempinäkemyksiään muoto-opiksi, sarja- ja asteopiksi, vaikutusopiksi ja vastaavaisuusopiksi. Hänen esityksensä näistä opeista on semmoinen, että sitä kannattaa tutkia hänen kirjoissaan. Ne eivät ole joka ihmisen luettavia, mutta ken voi lukea niitä, hänen vaivansa tulevat palkituiksi. Hänen teologiset teoksensa ovat omiansa valaisemaan muita. Hänen teoksensa riittäisivät kirjastoksi yksinäiselle ja versoovanväkevälle tutkijalle, ja hänen kirjansa "Elävän maailman taloudesta" on yksi niitä kirjoja, jotka ajattelunsa ylevän arvokkuuden vuoksi ovat ihmissuvulle kunniaksi. Hän ei suotta ollut tutkinut kiviään ja metallejaan. Hänen monipuoliset ja varmapohjaiset tietonsa antavat hänen kirjoitustavalleen kärjekkään kimalteen ja saavat sen kiteymään kuin ajatuksensärmiksi, niin että se muistuttaa talviaamua, jolloin ilma säteilee ja kimaltaa jäähiuteista. Aineen ylevyys valaa ylevyyttä kirjoitustapaankin. Hän oli luontainen kosmologi, koska hänellä oli synnynnäinen taipumus havaitsemaan yhteyden kaikessa, mikä teki pelkän suuruuden merkityksettömäksi hänelle. Magneettisessa rauta-atoomissa havaitsi hän samat voimat vaikuttamassa kuin ne, jotka ovat muodostaneet auringon ja tähtien kierteet.
Hänen elinajatuksensa olivat: jokaisen luonnonlain yleispätevyys, platoninen oppi kaiken olevan asteettaisuudesta, kaiken muuttuminen ja vaihtuminen toinen toiseensa ja siitä johtuva kaikkien osien toisiaan vastaavaisuus, tuo syvämielisen hieno ajatus, että pieni selittää suuren ja suuri pienen, ihmisen keskeisasema luonnon sydämessä ja yhteys, jossa kaikki oleva on keskenään; hän näki, että ihmisruumis tarkimmasti käsittää itsessään luonnonkaikkeuden, on pienoismaailma, on ikäänkuin väline, jonka avulla sielu omistaa itseensä aineellisen maailman; niin piti hän aivan päinvastoin kuin skeptikot, että "mitä viisaampi ihminen on, sitä hartaammin on hän kunnioittava Jumaluutta". Lyhyesti, hän kannatti hartaasti sitä filosofiaa, joka opettaa kaiken olevan yhteyttä, jota uskoa hän ei sentään kuten uneksijat Berlinissä ja Bostonissa omistanut joutessaan ja leväperäisesti, vaan jolla hän kokeili ja jonka hän perusteli vuosikausien työllä osoittaen sitä omistaessaan samaa uljuutta ja voimaa kuin ankarin viikingi, jonka hänen tuima Ruotsinsa koskaan oli lähettänyt taistoretkille.
Hänen maailmanselitelmänsä perustuu vanhimpiin filosofeihin, ja valaisevat sitä kukaties parhaiten uusimpain ajattelijain havainnot. Se on tämä: luonto toistaa toistamistaan samoja voimiaan, vaikka eri tasoilla. Vanha mietelmä sanoo: "Luonto pysyy aina itsensä kaltaisena." Kasvissa kehkeytyy silmukka tai itävä solu lehdeksi ja taaskin uudeksi lehdeksi, tässä lehdessä taas on voima muuttua juurukaksi, heteeksi, emiöksi, teriöksi, verhiöksi, siemeneksi. Koko kasvi on lehden toistumistaan toistumisessa, vähempi tai suurempi määrä lämpöä, valoa, kosteutta ja ravintoa määrää sitte sen muodon, mikä lehdelle on tuleva. Eläimessä muodostaa luonto selkänikaman tai sarjan selkänikamia ja etenee edelleen uusin nikamin rajoitetusti ainoastaan muunnellen niiden muotoa nikama nikamalta, maailman loppuun. – Eräs runollinen anatomi meidän päivinämme sanoo, että käärme vaakasuorana viivana ja ihminen kohtisuorana viivana muodostavat suoran kulman ja että näiden salaperäisten viivojen välille soveltuu koko elävä maailma, ja hän olettaa, että jouhimato, kastemato tai käärme on ollut selkärangan alkumuotona eli perikuvana. Ilmeisesti sovittaa luonto tämän selkärangan päähän kaksi pienempää nikamajaksoa käsivarsiksi ja käsivarsien päähän uusia käsiksi; toisessa päässä selkärankaa se toistaa tämän menettelynsä muodostaen sääret ja jalat. Rungon huippuun sovittaa se vielä yhden nikamasarjan, joka käpristyy ja kiertyy kuten toukka sykkyräksi ja muodostaa pääkallon, jolla taas vuorostaan on ulkonemansa: kädet muodostuvat täällä yläleuaksi, jalat alaleuaksi, sormia ja varpaita edustavat ylä- ja alahampaat. Tämä uusi nikamasarja on määrätty täyttämään korkeita tarkoitusperiä. Se on ikäänkuin uusi ihminen edellisen hartioilla. Se voi melkeinpä irtautua rungostaan ja elää omin neuvoin, kuten Plato kuvaa Timaioksessa. Siinä toistuu korkeammalla tasolla kaikki, mitä on tapahtunut itse rungossakin. Luonto sanelee opetuksensa toistamiseen, vaikka ylemmässä sävellajissa. Henki on hienompi laji ruumista, ja toistuvat siinä uudessa ja eetterisemmässä muodossa kaikki sen toiminnat, ravinnon nauttiminen, sulattaminen, yhdistäminen ja erittäminen sekä sikiytyminen. Täällä aivoissa toistuu koko tämä ravitsemistoiminta kokemusten omistamisessa, niiden vertailemisessa, kypsyttämisessä ja sulattamisessa. Täällä toistuu myöskin sikiytymisen mysteria. Aivoissa on sekä mies- että naispuolisia ominaisuuksia: siellä tehdään avioliittoja ja on hedelmällisyyttä. Eikä ole mitään rajaa näille toistensa takaa aukeneville kohoaville asteille, vaan seuraa sarja sarjaa. Kaikki täytettyään jonkun tarkoituksen otetaan mukaan seuraavaan sarjaan, ja jokainen sarja toistaa kohta kohdalta edellisen sarjan elintoimintaa. Me olemme alttiit soveltumaan äärettömyyteen. Meitä on vaikea tyydyttää, emmekä rakasta mitään loppuvaa; eikä luonnossa ole mitään loppuvaa, vaan kaikki täytettyään jonkun tarkoituksen siirretään ylempään sarjaan kohoten täten kohoamistaan aina henkisiin ja taivaallisiin olentoihin asti. Kuten joku säveltäjä, siten luova voimakin väsymättä toistaa jotain yksinkertaista säveltä tai aihetta, milloin korkeassa äänilajissa, milloin matalassa, milloin yksi- milloin moniäänisesti antaen sen kaikua tuhatkertaisena, kunnes se laulullaan täyttää maat ja taivaat.
Painolaki Newtonin selittämänä on hyvä kylläkin, mutta vielä valtaavampi on se havaitessamme, että kemia on saman ainejoukkoja hallitsevan lain ulottautumista ainehiukkasiinkin ja että atoomiteoria osoittaa kemiallisten vaikutusten myöskin olevan mekaanista laatua. Metafysiikka osoittaa myöskin henkisen elämän ilmiöissä vallitsevan jonkinlaisen painovoiman, ja ranskalaisten tilastotieteilijäin kamalat taulut näyttävät, että voi tarkistaa jokaisen päähänpiston ja oikunkin varmoihin numerolukuihin. Jos yksi kahdesta- tai kolmestakymmenestä tuhannesta ihmisestä syö anturanahkaa tai nai isoäitinsä, niin silloin löytyy jokaisessa kahdessa- tai kolmessakymmenessä tuhannessa ihmisessä joku sellainen, joka syö anturanahkaa – tai nai isoäitinsä. Mitä me nimitämme painovoimaksi ja pidämme ehdottomana, onkin vain mahtavamman virran sivuhaara, jolle meillä ei vielä ole nimeä. Astronomia on oivallinen asia, mutta sen pitää ylettyä elämään saavuttaakseen täyden arvonsa eikä pysyä yksin tahdissaan ja avaruuksissaan. Veren pallohiukkanen kiertää oman napansa ympäri ihmisen suonissa kuten tähti taivaalla, ja järjen kehät ovat sukua taivaan kehille. Jokaisella luonnonlailla on sama yleismaailmallinen luonteensa: syömisellä, unella tai talvihorroksella, pyörimisellä, sikiytymisellä, muodonvaihdoksella, kierreliikunnolla, jonka havaitsee yhtähyvin munassa kuin kiertotähdessäkin. Nämä luonnon valtaavat loppusoinnut ja toistumiset – nuo rakkaat, niin tutut kasvot, jotka jokaisessa uudessa muodossa säikäyttävät meitä niin odottamattoman naamarin verhoomina, että luulemme ne kokonaan vieraiksi, ja lopulta kohottavat tämän yhdennäköisyyden aina jumalallisten muotojen haamuun – ilahuttivat ja riemastuttivat Swedenborgin profeetallista silmää, ja meidän on pidettävä häntä yhtenä johtajana siinä vallankumouksessa, joka antamalla tieteelle aatesisällön on antanut tarkoitusperää vailla oleville lukemat: tornille kokeiluille niiden sisäisen johteen ja muodon ja lahjoittanut niille sykkivän sydämen.
Jonkinmoisella mielihaikeudella tunnustan, että hänen painetut teoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen komeaan nidokseen, joista noin puolet käsittävät hänen tieteelliset teoksensa, ja kuuluupa joukko käsikirjoituksia vielä olevan julkaisemattakin Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen tieteelliset teoksensa ovat juuri vastikään käännetyt englannin kielelle ja ilmestyneet oivallisena painoksena.
Swedenborg painatti nämä tieteelliset teoksensa kymmenen vuoden kuluessa 1734: sta vuoteen 1744, ja ovat ne siitä asti pysyneet huomaamattomina, ja nyt, kun vuosisata niiden ilmestymisestä on kulunut umpeen, on hän vihdoinkin tavannut oppilaansa Mr Wilkinsonissa Lontoossa, filosofisessa kriitikossa, jonka järjen ja mielikuvituksen voimat ovat niin tasasuhtaisen elokkaaat ja vilkkaat, että niitä voi verrata ainoastaan Lord Baconin hengenlahjoihin, ja on tämä nyt herättänyt uuteen eloon mestarinsa tähän päivään asti haudatut kirjat ja kääntänyt ne erinomaisen onnistuneesti niiden unohdetusta latinasta englannin kielelle antaakseen niiden alkaa vaelluksensa maailman ympäri meidän kauppa- ja valloittajakielemme siivin. Tämä hämmästyttävä Swedenborgin uudestaan ilmestyminen sata vuotta jälkeenpäin hänen oppilaassaan on asetettava rinnan oudoimpien tapausten kanssa hänen elämässään. Kuten kerrotaan, on tämä runollinen oikeuksiinsa pääseminen tapahtunut Mr Clissoldin aineellisin turvin, ja on sitä suuresti myöskin tukenut kääntäjän kirjallinen aisti. Ne erinomaiset esipuheet, joilla Mr Wilkinson on rikastuttanut näitä nidoksia, asettavat varjoon kaiken sen, mitä viime aikoina on kirjoitettu Englannissa filosofian alalla, eikä minulla ole mitään lisättävänä niiden omalla alalla.
"Elävä maailma" on ihmeellisen ansiokas kirja. Sen tarkoitusperä on mitä ylevin – se tahtoo yhdistää taaskin yhdeksi tiedon ja hengen, jotka niin kauan ovat olleet erillään toisistaan. Se oli anatomin kuvaus ihmisruumiista suoritettuna ylevimmällä runollisella lennolla. Ei voi lukea mitään uljaanylväämpää ja loistoisampaa kuin tätä esitystä aineesta, joka tavallisessa käsittelyssä on niin kuivakiskoista ja vastenmielistä. Hän näki luonnon, "joka kiersi ikuisena kierteenä rattain, jotka eivät ikinä kuivu, ja akselein, jotka eivät ikinä kitise," ja koetti toisinaan "löytää ne salaiset lymypaikat, joissa Luonto työskentelee tuliensa ääressä työpajojensa syvyydessä," samalla kuin hänen kuvauksensa arvoa kohottaa se kiinteä uskollisuus, jolla se perustuu anatomisiin kokeisiin. On huomattava, että tämä ylevä nero ehdottomasti asettaa analyyttisen, jäsentelevän tutkimustavan etusijalle synteettiseen, yhdistävään, kokonaisesti havaitsevaan nähden ja että hän kirjassa, jonka koko sävy on uljasta runollista kokonaisnäkemistä, vetoomalla vetoo siihen, että hän aina nojautuu tarkkaan kokemukseen.
Hän tunsi, vaikkapa yksinkin, luonnon iäisen virtailun sekä kuinka viisas oli Amasiksen ammoinen vastaus sille, joka pyysi häntä juomaan meren tyhjäksi: – "Kernaasti, jos sinä vaan suljet ne lähteet, jotka siihen juoksevat." Harva tunsi niinkuin hän luonnon ja sen kaikki hienoudet tai ilmaisi niin terävän tarkasti sen menettelytavat. Hän arveli, että luonto asettaa uskomme yhtä kovalle koetukselle kuin ihmeetkin. "Hän huomasi, että luonto edeten alkuperusteistaan asteettain kulki kautta kaikkien olotilojen, ikäänkuin kulkisi sen tie kautta kaiken olevan." "Sillä niin usein kuin se kohottautuu yläpuolelle näkyväisten ilmiöiden piirin tai toisin sanoen vetäytyy sisäisyyteensä, se aivan kuin häviää näkyvistä, eikä kukaan tiedä, mitä siitä on tullut tai minne se on mennyt, niin että on välttämätöntä turvautua tieteen apuun sen askeleita seuratessa."
Tuommoinen jonkin lopullisen päämäärän tai lopputarkoituksen valossa harjoitettu tutkimus elähyttää ihmeellisesti tai herättää kuin persoonalliseksi koko kirjan. Tämä kirja tuo esiin hänen mielioppinsa: Hippokrateen muinaisen opin, että aivot ovat rauhasia, Leukippon, että atoomin ominaisuudet tuntee ainesjoukkojen ominaisuuksista, tai Platon, että makrokosmin tuntee mikrokosmista, maailmankaikkeuden pienoismaailmasta, tai opin, joka sisältyy Lucretiuksen säkeihin, —
Ossa videlicet e pauxillis atque minutis
Ossibus sic et de pauxillis atque minutis
Visceribus viscus gigni, sanguenque creari
Sanguinis inter se multis coeuntibus guttis;
Ex aurique putat micis consistere posse
Aurum, et de terris terram concrescere parvis;
Ignibus ex igneis, humorem humoribus esse.
Lib. I. 835.
Muodostuneitapa luut ovat pienen pienistä luista, elimetki kaikki on niin ylen pienistä vain elimistä, suonia kiertävä vuo, sekin syntyy veripisaroista, kulta on kitehiä vain, on maakin rakehia mullan, valkea kipenistä saa, kuten pisarista paljous vetten —
tai joita Malpighi on sisällyttänyt oppilauselmaansa, että "luonto on ja sisältyy kokonaan eläimiin", – ja on tämä oppi Swedenborgin mieliajatus. "On pysyvänä lakina elimellisessä maailmassa, että suuremmat, yhdistetyt ja näkyvät muodot ovat olemassa ja muodostuvat pienemmistä, yksinkertaisemmista ja lopulta näkymättömistä muodoista, jotka työskentelevät samalla tavalla kuin suuremmatkin, mutta täydellisemmin ja yleispätevämmin, lopulta pienimmissä, äärimmäisissä muodoissaan niin täydellisesti ja yleispätevästi, että ne ovat kuin aate, joka käsittää koko niiden kaikkeuden." Jokaisen elimen pienoisosat ovat yhtä monta pienoiselintä, yhdenlaatuiset kuin se, jonka ne kaikkineen muodostavatkin: kielen pienoisosat ovat pienoiskieliä, vatsan pienoisosat pienoisvatsoja, sydämen pienoissydämiä. Tämä hedelmällinen aate avaa meille tien kaikkiin salaisuuksiin. Mikä on liika pientä silmän havaittavaksi, sen voi nähdä yhdisteryhmistä, mikä taas on liika suurta käsitettäväksi, sen voi käsittää sen pienoisosista. Tämän ajatuksen voi sovelluttaa kaikkialle. "Nälkä on yhdistelmä lukemattomia pikkunälkiä eli verenmenetyksiä pienoissuonissa kautta koko ruumiin." Se avaa meille teologiankin. "Ihminen on jonkinlainen pienoistaivas vastaten henkien maailmaa ja taivasta. Jokainen ihmisen yksityinen aate, jokainen mielenliikutus, vieläpä jokainen pienin mielenliikutuksen osakin ovat itsessään hänen kuvansa ja kuvastuksensa. Hengen voi tuntea laadulleen yhdestä ainoasta ajatuksesta. Jumala on suuri ihminen."
Hänen luonnontutkimuksensa pelkäämättömyys ja perinpohjaisuus haastoi hänet selittämään muodotkin. "Muodot kohoavat järjestyksessä alhaisimmasta korkeimpaan. Alhaisin muoto on kulma tai maallinen ja ruumiillinen muoto. Toinen ja lähimmästi korkein muoto on ympyrä, jota myöskin sanotaan rajattoman monikulmaiseksi, koska ympyrän piiri on rajattomasti toistuva kulma. Tätä ylempi muoto on kierre, spiraalimuoto, ympyrän alkuperä ja mitta, sen halkaisijat eivät ole suoraviivaisia, vaan vaihdellen ympyränmuotoisia, ja niiden keskuksena on pallopinta, sentähden sanotaankin sitä rajattomasti toistuvaksi ympyräksi. Tätä ylempi muoto on pyörremuoto eli rajattomasti toistuva kierre, sitä lähin on rajattomasti toistuva pyörremuoto eli taivas, ja lopuksi rajattomasti toistuva taivaallinen muoto eli henki."
Olikohan ihme, että noin rohkea nero uskalsi astua viimeisenkin askelen – kuvitella, että hän voi saavuttaa tietojenkin tiedon, paljastaa maailman tarkoituksen? "Elävän maailman" ensi nidoksessa hän jo viittaa tähän muutamassa varsin merkittävässä reunamuistutuksessa: —
"Opissamme eduskuvallisuudesta tai vastaavaisuuksista tulemme käsittelemään kumpaakin näitä vertauskuvallisia ja perikuvallisia yhtäläisyyksiä ja niitä hämmästyttäviä tosiasioita, jotka esiytyvät ei ainoastaan elävässä ruumiissa, vaan koko luonnossa, ja jotka niin kokonaan vastaavat ylimpiä ja henkisiä ilmiöitä, että olisi valmis valalla vannomaan, että fyysillinen maailma on pelkkä henkisen maailman vertauskuva, jopa siinä määrin, että jos ilmaisemme minkä tahansa luonnontotuuden fysikallisena ja kielellisesti tarkkana oppilauselmana ja annamme tälle lauselmalle ainoastaan vastaavan ja henkisen sisällön, tällä keinoin saamme fysikallisen totuuden tai säännön sijasta henkisen totuuden tai teologisen oppilauselman, vaikkapa kukaan kuolevainen ei olisi voinut ennakolta sanoa, että jotakin tuommoista olisi voinut tulla esiin ainoastaan suoran kirjaimellisen merkitysvaihdon kautta, varsinkin kun toinen sääntö erikseen katsottuna ei näytä olevan missään suhteessa toiseen. Aion myöhemmin julkaista sarjan esimerkkejä tämmöisistä vastaavaisuuksista sekä samalla sanaluettelon, joka sisältää henkisten asiain nimitykset, samoinkuin fyysillistenkin, joidenka vastineita ne ovat. Tämä vertauskuvallisuus ulottuu koko elävään ruumiiseen."
Tämä näissä sanoissa julkilausuttu totuus on kätkettynä kaikkeen runouteen, vertauksiin, satuihin, tunnusmerkkien käytäntöön ja kielenrakenteeseen. Plato tunsi sen, kuten ilmenee hänen kahdesti kahtia jaetusta viivastaan Tasavallan kuudennessa kirjassa. Lordi Bacon oli havainnut, että totuus ja luonto eivät eroa toisistaan enempää kuin leimasin leimastaan, ja hän esittää näytteeksi muutamia fysikallisia väitteitä sekä niiden rinnalle väitteitä, joissa niiden merkitys on käännetty siveellisiä ja poliittisia asioita koskevaksi. Böhme ja kaikki mystikot edellyttävät tätä lakia hämärissä arvoituksellisissa kirjoissaan. Runoilijat, sikäli kuin he ovat runoilijoita, noudattavat sitä, mutta he tuntevat sen ainoastaan leikkikaluna, kuten tunnettiin magneetti jo ammoisista ajoista. Swedenborg vasta ensimäisenä tarkemmin ja tieteellisesti määritteli tämän totuuden, koska hän tunsi sen läsnäolon kaikessa eikä koskaan kadottanut sitä näkyvistään. Se sisältyi, kuten jo olemme selittäneet, sekä yhteys- että toistumisoppiin, koska henkiset sarjat tarkalleen vastaavat aineellisia sarjoja. Sitä huomaamaan tarvittiin käsityskykyä, joka voi asettaa asiat järjestykseen ja sarjoihin, tai paremmin, siihen tarvittiin niin oikeaa tähystyskohtaa, että silmien näköviiva lankeisi yhteen maailman akselin kanssa. Maa oli ylläpitänyt ihmislapsiaan viidet kuudet vuostuhannet, heillä oli tieteensä, uskontonsa, filosofiansa, ja kuitenkaan eivät he olleet kyenneet näkemään sitä sisällistä vastaavaisuutta, joka on vallitsemassa luonnon jokaisen osan välillä. Ja tähän hetkeen asti ei ole kirjallisuudessa kirjaa, joka tieteellisesti selvittäisi tämän kaiken olevan vertauskuvallisuutta. Luulisi, että kohta kun ihmiset olivat saaneet viittauksenkin, että jokainen aisteilla tajuttava esine – eläin, vuori, virta, ilma – vieläpä avaruus ja aikakin eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai yleensä minkään aineellisen loppumäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena kuvakielenä ainoastaan kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista velvollisuuksista, kaikki muut tieteet olisi sysätty syrjään, ja että tuollainen noin suuria lupaava tiede olisi anastanut kaikki voimat palvelukseensa sekä että jokainen ihminen kysyisi kaikelta olevalta, mikä on sen tarkoitus? miksi pidättää tämä ilmapiiri minut iloineni ja suruineni kehässään? miksi kuulen minä saman ajatuksen lukemattomain eri äänten ilmituomana ja luen samaa, ei koskaan kokonaisenaan julkilausuttua totuutta loputtomassa kuvakielessä? Toki, olkoonpa sitten, ettei näitä asioita voi järjellä tajuta tai että vaaditaan vuosisatojen työskentelyä ja valmistusta, ennenkuin voi ilmestyä niin harvinainen ja rikas henki – ei ole sitä pyrstötähteä, vuorikerrostumaa, kivettymää, kalaa, nelijalkaista, hämähäkkiä, sientä, joka ei kiinnittäisi oppineiden ja luokittelijain mieltä suuremmassa määrässä kuin koko olemisen tarkoitus ja päämäärä.
Mutta Swedenborg ei tyytynyt katsomaan maailmaa ainoastaan tällaiselta käytännölliseltä kyökkinäkökannalta. Hänen viidentenäkymmenentenäneljäntenä ikävuotenaan valtasivat nämä ajatukset hänet, ja syvässä hengessään antoi hän tilaa sille vaaralliselle, uskonnon historiassa liika usein esiytyvälle luulolle, että hän oli epätavallinen ihminen, jolle oli suotu tulla yhteyteen enkelien ja henkien kanssa, ja tämä haltioittuminen yhdistyi hänessä juuri hänen tehtäväänsä näkyvän maailman sisällisen siveellisen merkityksen selittäjänä. Luonnon järjestyksen oikeaan tajuamiseen, samalla sekä laajakantoiseen että yksityiskohtaisesti tarkkaan, lisäsi hän siveellisten lakien älyämisen nähtyinä niiden laajimmalta yhteiskunnalliselta näkökannalta, mutta mitä ikänä hän näkikin, sen hän näki jonkinlaisen äärimmäisen, hänen luontoonsa perustuvan muotoon pyrkivän hengenlaatunsa vuoksi havainnollisesti, kuvissa, kuuli vuorokeskusteluina, ja muodostui se hänelle tapahtumaksi. Koettaessaan ilmaista jotakin lakia tarkimmin ja terveimmin kätki hän sen välttämättömästi vertauksen muotoon.
Nykyaikainen psykologia ei voi esittää toista tämän vertaista esimerkkiä horjahtaneesta henkisestä tasapainosta. Hengen päävoimat pysyivät yhä terveessä toiminnassa, ja lukijalle, joka voi kompastumatta suvaita esityksessä esittäjän omituisuuksia, ovat esityksen tulokset silti valaisevia, ja todisti hän sattuvammin yleisiä lakejaan kuin mitä heikompihenkinen, mutta tasapainossa oleva ihminen olisi voinut tehdä. Hän koettaa kuvata uuden hengentilansa laatuakin vakuuttaen, että "hänen läsnäoloansa henkimaailmassa seuraa jonkinmoinen eroittautuminen, joka sentään ainoastaan koskee hänen olentonsa ajattelevaa eikä sen tahtovaa osaa"; ja väittää hän näkevänsä "sisällisellä näöllään tuon toisen elämän ilmiöt selvemmin, kuin hän näkee ilmiöt tässä maailmassa".
Omaksuttuaan uskon, että muutamilla kirjoilla Vanhassa- ja Uudessatestamentissa oli läpeensä vertauskuvallinen luonne tai että ne olivat kirjoitetut enkelien tai haltioittumisen valaistuksessa, käytti hän viimeiset elinvuotensa kehitelläkseen niiden kirjaimellisesta merkityksestä esiin niiden yleismaailmallisen sisällön. Hän oli lainannut Platolta tuon hienon syvällisen tarinan "ammoisesta kansasta, ihmisistä, parempia kuin me ja jumalia lähempänä olevista", ja lisäsi hän siihen, että nämä ihmiset käsittivät ja käsittelivät maata vertauskuvallisesti, että he nähdessään maallisia asioita ja ilmiöitä eivät ollenkaan ajatelleetkaan niitä, vaan ainoastaan sitä, mitä ne merkitsivät ja edustivat. Vastavuoroisuus ajatusten ja ilmiöiden välillä valtasi tästä lähtien hänet kokonaan. "Itsepä elimellinen muotokin on sen tarkoituksen kaltainen, jonka leimaa se kantaa." Yksityinen ihminen on kokonaisuudessaan ja yksityiskohdissaan sovellettua oikeutta tai vääryyttä, itsekkyyttä tai kiitollisuutta. Ja syyn tähän sopusuhtaisuuteen mainitsee hän "Arcana" teoksessaan: "Syy, miksi kaikki yksityiset ilmiöt taivaassa ja maan päällä ovat eduskuvallisia, on se, että ne ovat olemassa Jumalan, taivaan kautta tapahtuvan voiman vaikutuksesta." Tämä suunniteltu aie näiden vastaavaisuuksien esittämisestä, joka yksityiskohtaisen tarkasti suoritettuna olisi muodostunut maailmojen runoksi, jossa historia ja tieteet olisivat esittäneet ratkaisevinta osaa, suppeutui ja hämmentyi siitä yksinomaan teologisesta suunnasta, jonka hänen tutkimuksensa nyt saivat. Hänen luonnonkäsityksensä ei ole ihmisellistä ja yleismaailmallista, vaan mystillistä ja hebrealaista. Hän kiinnittää jokaisen luonnon ilmiön johonkin teologiseen käsitteeseen: – hevonen merkitsee lihallista ymmärrystä, puu havaitsemusta, kuu uskoa, kissa merkitsee sitä, kamelikurki tätä, kaali jotain kolmatta, ja kytkee hän täten kuivakiskoisesti jokaisen vertauskuvan johonkin kirkolliseen käsitteeseen. Liukas, ketterä Proteus ei ole niin helposti vangittavissa. Luonnossa esiintyy jokainen erikoinen vertauskuva lukemattomissa eri osissa, samaten kuin jokainen aineshiukkanen kiertää vuorostaan jokaisen ainesyhtymän kautta. Elämän pohjaa hallitseva yhteys tekee mahdolliseksi kullekin vertauskuvalle perättäin ilmaista kaikki todellisen olemisen laadut ja vivahdukset. Kun lasketaan taivasten vesiä maan päälle, sopii jokainen siivilä jokaiseen vesijohtoon. Luonto kostaa viipymättä turhantarkkurille, joka yrittää jäähmetyttää ja kahlehtia sen laineita. Se ei noudata kirjainta. Kaikki on käsitettävä neron leimahduksella, ja meidän pitää seistä ihmisyytemme ja voimaimme huipulla ymmärtääksemme jotakin oikein.
Hänen teologiset mielitekonsa hämmensivät siis täten onnettomasti hänen luonnontulkitsemis-yritystään, ja vertauskuvien sanaluettelo on vielä kirjoittamatta. Mutta tämä tulkitsija, jota ihmiskunta yhä saa odottaa, ei ole tapaava toista edelläkävijää, joka olisi päässyt niin lähelle itse tehtävää.
Swedenborg nimittää itseään kirjojensa nimilehdellä "Herran Jesuksen Kristuksen palvelijaksi," ja järkensä voimaan ja vaikutukseen nähden onkin hän viimeinen kirkkoisä, jolla todennäköisesti ei enää ole oleva seuraajaa. Ei ole mikään ihme, että hänen syvä sisällinen viisautensa antoi hänelle suuren merkityksen opettajana. Kuihtuneeseen, tapoihin jäähmettyneeseen kirkkoon, joka enää tuotti ainoastaan kuivakiskoisia katekismuksiaan, johti hän taaskin luonnon, ja uskova päästen vapaaksi sanojen ja tekstien sakastista, havaitsee hämmästyksekseen itse olevansa osa uskonsa kokonaisuudesta: hänen uskonsa ajattelee hänen puolestaan ja on sovitettavissa kaikkeen: hän kääntelee sitä joka taholle, se sopii joka kohtaan elämässä, selvittää ja ylentää jokaisen yksityisen kohdan. Uskonnon asemesta, joka kolme neljä kertaa elämässä tuli viralliseen kosketukseen hänen kanssaan – kun hän syntyi, kun hän meni avioliittoon, kun hän sairastui ja kun hän kuoli, ja muuten jätti hänet omaan rauhaansa – esiytyi tässä hänelle oppi, joka seurasi häntä kaiken päivää, seurasi häntä hänen uneensa ja uniinsakin, seurasi häntä hänen ajatuksiinsa ja osoitti hänelle, miten kaukaista, korkeaa sukuperää hänen ajatuksensa ovat, seurasi häntä hänen seurapiiriinsä ja osoitti hänelle, mitkä sukulaisuussiteet liittävät häntä hänen vertaisiinsa ja vastustajiinsa, seurasi häntä luonnon ilmiöiden piiriinkin ja osoitti niiden alkuperän ja tarkoituksen, mikä oli ystävällistä ja mikä vaarallista ja vahingollista, ja aukaisi se tulevaisen maailmankin ihmisille ilmoittaen että samat lait ovat jatkuvat siellä kuin täälläkin. Hänen oppilaansa vakuuttavat, että hänen kirjojensa tutkiskelu on elähyttänyt heidän järjenvoimiaan.
Ei ole toista niin vaikeaa tehtävää kritiikille kuin hänen teologisten teostensa arvosteleminen; niiden ansiot ovat niin ilmeiset ja suuret, ja kuitenkin täytyy niiden arvosta niin paljon vähentää. Niiden suunnaton erämainen laveus on kuin hiekka-aavikko ja niiden sekainen yhteydettömyys kuin autiointa kuumehourailua. Hän on niin ylenmäärin seikkaperäinen selittelyissään ja hänen käsityksensä ihmisten tietämättömyydestä on merkillisen liioiteltu. Ihmiset ovat hyvin kerkeitä uskomaan tämänlaatuisia totuuksia. Hän kuitenkin ihan uhkuu uusia väitöksiä: hän on rikas keksijä, ja hän keksii asioita, jotka meille ovat ylen tärkeitä. Hänen ajatuksensa upottautuu ja havaitsee kaikki olennaiset yhtäläisyydet kuten rakennuksen ja sen rakentajan yhtäläisyyden keskenään. Hän näki ilmiöt niiden laeissa, toiminnan vaan ei rakenteen yhtäläisyydessä. Ilmaistessaan ja kehitellessään esiin totuutta noudattaa hän aina vaihtumatonta järjestystä ja menettelytapaa edeten asiaan säännöllisesti sisältä uloskäsin. Mikä vakavuus ja painokas hartaus asuukaan hänessä – hänen silmänsä ei hetkeksikään hievahda, ei turhamaisuuden värähdystäkään hänessä, ei katsahdustakaan itseensä, ei minkäänlaatuista tavallista kirjailijaylpeyttä, ajatuksen ja mietiskelyn mies, mutta mies, jota ei ainoakaan käytännön mies maailmassa voisi teeskennellä halveksivansa! Platon olkapäitä peittää oppineen viitta: hänen pukunsa, vaikkapa purppurasta ja melkeinpä taivaissa kudottu, on akadeeminen juhlapuku, ja estävät sen avarat laskokset hänen liikuntojaan. Mutta tämä mystikko herättäisi Caesarinkin kunnioituksen. Itsepä Lykurgos kumartaisi hänen edessään.
Swedenborgin siveellinen tieto, hänen toimintansa yleisten erehdysten oikaisijana ja siveellisten lakien julistajana kohottavat hänet asemaan, jossa hän ei ole verrattavissa mihinkään nykyaikaiseen kirjailijaan, ja oikeuttavat hänelle sijan ihmiskunnan lainsäätäjien seassa, joka jonkun ihmispolven on ollut tyhjänä. Se hitaasti levittäytyvä, mutta valtaava vaikutus, jonka hän on saavuttanut, on saavuttava huippukohtansa kuten muittenkin uskonnollisten nerojen vaikutus, ja on sillä oleva nousu- ja laskuaikansa ennenkuin se voi tyyntyä pysyvään määräänsä. Epäilemättä ei se, mikä on todellista ja yleispätevää hänessä, voi rajoittua niiden piiriin, jotka täydellisimmästi ovat hänen henkensä läpitunkemat, vaan on se siirtyvä viisaan ja oikean ajattelun yhteiseen varastoon. Maailmalla on varmasti vaikuttava kemiallinen menettelytapansa, jolla se eroittaa ja vetää itseensä kaiken, mikä sen lapsissa on arvokasta, jättäen syrjään suurimpainkin henkien heikkoudet ja rajoitukset.
Se sielujenvaellus, jonka kreikkalaisten vanha Ovidiuksen kokooma mytologia tuntee, sekä indialaisten oppi samasta asiasta, jonka he käsittävät objektiiviseksi tai todellisesti tapahtuvaksi ruumiissa vieraan tahdon voimasta – pukeutuu Swedenborgin mielessä filosofisempaan asuun. Se on hänelle subjektiivista ja riippuu kokonaan asianomaisen henkilön ajatuksesta. Kaikki asiat kaikkeudessa järjestäytyvät uudestaan suhteessaan kuhunkin henkilöön riippuen siitä rakkaudesta, joka vallitsee tämän sielua. Ihminen on sellainen, millaiset hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat. Ihminen on ihminen tahtonsa voimasta, ei tietojensa ja ymmärryksensä vuoksi. Sellainen kuin hän on, siten hän näkee asiat. Maalliset avioliittositeet ovat katkaistut. Sisäiset ominaisuudet liittävät kaiken toiseensa henkisessä maailmassa. Mihin tahansa enkelit loivatkin katseensa, oli kaikki taivaallista heille. Jokainen pahahenki pitää itseään ihmisenä, ja on hän sille, joka on yhtä paha kuin hän itsekin, mukava mies, puhtaalle taas on hän kaiken saastan pesä. Ei mikään voi vastustaa yhtymispyrintöä, kaikessa on painoja vetovoimansa, kaltainen etsii kaltaistaan, mitä me sanomme runolliseksi oikeudeksi, tapahtuu silmänräpäyksessä. Olemme joutuneet maailmaan, joka on elävää runoa. Kaikki on samaa kuin minäkin. Linnut ja eläimet eivät ole lintuja ja eläimiä, vaan kaikkien nykyhetkellä elävien ihmisten sielujen ja tahtojen vuodatuksia. Kunkin huone ja tila muodostuu hänen itsensä mukaan. Henkiä ahdistaa kuoleman pelko, eivätkä he muista, että he jo ovat kuolleet. Ne, jotka elävät pahuudessa ja vääryydessä, pelkäävät kaikkia muita. Jotka ovat sammuttaneet itsessään rakkauden, harhailevat ja pakenevat, piirit, joita he lähenevät, havaitsevat heidän laatunsa ja karkoittavat heidät pois. Ahnaat ovat asuvinaan komeroissa, joissa säilytetään heidän rahansa, joita hiiret kaluavat. Ne, jotka pitävät hyviä tekoja ansiollisina, ovat hakkaavinaan puita. "Kysyin heiltä, eivätkö he jo olleet väsyneet? He vastasivat, ett'eivät he vielä olleet tehneet tarpeeksi työtä ansaitakseen taivasta." Hän lausuu kultaisia sanoja, jotka ihmeellisen ihanasti ilmaisevat siveellisiä lakeja, kuten pukiessaan sanoiksi tuon kuuluisan lauselmansa: "Taivaassa enkelit päivä päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta." "Mitä enemmän enkeleitä, sitä enemmän tilaa." "Ihmisen täydellistymys on hyödyn rakkaudessa." "Ihminen täydellisessä muodossaan on taivas." "Mikä on Hänestä, on Häntä." "Tarkoitusperät kohoavat, sikäli kuin luonto alenee." Ja tuo runollinen kuvaus sisimmässä taivaassa olevasta kirjoituksesta, jota oppimatonkin voi lukea, se kun on kokoonpantu taivaan muodon mukaisista kaarista. Hän melkeinpä tekee oikeutetuksi väitteensä yliluonnollisista näkemyksistään ihmeellisillä havaitsemuksillaan ihmisruumiin ja hengen rakenteesta. "Taivaassa ei ole kenenkään sallittu seistä toisen takana ja katsoa häntä niskaan, sillä silloin häiriytyisi Jumalasta virtaava vaikutus." Enkelit tuntevat ihmisen äänen soinnusta hänen rakkautensa, tämän soinnun vivahduksista hänen viisautensa ja hänen sanojensa merkityksestä hänen tietonsa.