Millä hillinnällä ja maltilla hän aseitaan käyttää, ja mitenkä osaakaan hän heikentää ukkosensa jyrinää! Hän on suopean auliisti antanut hovimiehelle ja porvarille kaikki aseet, joita voi käyttää kouluja ja oppineisuutta vastaan: "Sillä filosofia on hienoa ja valitun kaunista, kun ainoastaan kohtuullisesti harrastaa sitä, mutta jos liika paljon heittäytyy sen valtaan, turmelee se miehensä." Hänellä oli varoja olla antelias, – hänellä, jolla näköpiirinsä auringontapaisen keskellisyyden ja rajattomuuden vuoksi on uskon avaruus, jota ei ainoakaan pilvi hämmentänyt. Yhtä avarakäsitteinen kuin hänen havaintonsa ja järkensä oli hänen puheensakin: hän leikkii epäilyksillä ja imee niistä niiden kaiken mehun; hän maalailee ja laskee sanasutkauksia, ja yht'äkkiä puhkee siitä esiin mietelmä, joka järkähyttää maat ja meret. Tuo ihmeellinen ylevä vakavuus tulee esiin, ei ainoastaan silloin tällöin, kun keskustelu kypsyy täydelliseen myönnytykseen tai kieltoon, vaan kokonaisina valotulvahduksina. "Minut, Kallikles, ovat nämä mielipiteet täydellisesti vakuuttaneet, ja mietin nyt, kuinka olen saava sieluni semmoiseksi, että se terveenä astuu tuomarin eteen. Sentähden halveksien sitä kunniaa ja niitä kunnianosoituksia, joihin useimmat ihmiset panevat arvoa, ja luoden silmäni totuuteen olen voimieni mukaan pyrkivä elämään totuudessa ja hyveessä ja siten kuolemaankin. Ja haastan kaikki muut ihmiset, ja sinutkin vuorostasi haastan minä voimaini takaa kilvoitteluun, joka, sen takaan, on asettava varjoon kaikki muut kilpataistelut täällä."
Hän on suuri sopusoinnun ihminen; semmoinen joka ylevimpään ajatteluun liittää voimiensa tasa- ja sopusuhdan, niin että ihmiset näkevät hänessä unensa ja ajatusvälähdyksensä toteutuneina ja varsinaisessa arvossaan. Hänen terve järkensä valtuuttaa ja oikeuttaa hänet maailman tulkiksi. Hänellä on järkeä, kuten kaikilla filosofeilla ja runoilijoilla; mutta hänellä on myöskin, mitä näillä ei ole, – tuo voimakas, selvittävä terve aisti, joka yhdistää hänen runoutensa maailman ilmiöihin ja rakentaa sillat kaupunkien kaduilta Atlantikseen. Hän etenee aina askel askeleelta, ja kuinka viehättävä olisikin syvänne toisella puolella, aina valmistaa hän kuin viettävän nousun tasangolta ajatukseensa. Hän ei ikinä kirjoita haltioissaan tai kiedo meitä runolliseen huumaukseen.
Plato käsitti ratkaisevat totuudet. Hän voi heittäytyä maahan ja peittää silmänsä palvellen sitä olentoa, jota ei voi laskea tai mitata tai tuntea tai nimittää: sitä, josta kaikkea voi myöntää ja kaikkea kieltää: sitä, "joka on oleva ja olematon". Hän nimitti sitä "ylioleelliseksi." Hän oli valmis todistamaankin kuten Parmenideessä, että siten oli laita – että tämä Oleva kohosi järjen rajojen yläpuolelle. Kukaan ihminen ei ole koskaan täydellisemmin tunnustanut iäisesti Nimittämätöntä. Täten kunnioitettuaan ikäänkuin koko ihmissuvun puolesta Ääretöntä nousi hän ylös ja todisti ihmissuvulle: "Ja kuitenkin ovat asiat järjellä käsitettäviä!" – se on, hän kunnioitti ensiksi sydämensä pohjasta sielunsa Aasiaa, – rakkauden ja voiman valtamerta, iäisesti Samaa, Hyvää, Yhtä ennen muotoa, ennen tahtoa, ennen tietoa; ja nyt tämän hartaan kunnioituksensa elvyttämänä ja vahvistamana saa hän takaisin sielunsa europalaisen luonnonlaadun, nimittäin sivistyksen, viljeltymisensä; ja hän huudahtaa: Kuitenkin ovat asiat käsitettäviä! Ne ovat käsitettäviä, koska asiat, ollen alkujaan yhdestä, vastaavat toisiaan. On olemassa asteikko; ja taivaan ja maan, aineen ja sielun, osien ja kokonaisuuden yhtäpitäväisyys keskenään on oppaanamme. Kuten on olemassa tähtitiede, jota sanotaan astronomiaksi, tiede suureista, jota sanotaan matematiikaksi, tiede ainelaaduista, jota sanotaan kemiaksi, samaten on myöskin tiede tieteistä – sanon sitä dialektiikaksi – joka on Järki ja joka eroittaa väärän todesta. Se perustuu yhtäläisyyden ja erilaisuuden tarkkaamiseen, sillä arvosteleminen on asialle kuuluvan käsitteen liittämistä siihen. Tieteet, parhaimmatkin – matematiikka ja astronomia – ovat kuin metsästäjät, jotka anastavat minkä saaliin hyvänsä, joka vain sattuu heidän tielleen, vaikk'eivät voisi sitä mitenkään hyödykseen käyttääkään. Dialektiikka opettaa heitä käyttämään niitä hyödykseen. "Tämä tiede on niin tärkeä ja arvokas, ett'ei kukaan järkevä ihminen tahdo ryhtyä mihinkään tutkimukseen sen tutkimuksen itsensä vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että hän sitä tietä etenisi siihen ainoaan tieteeseen, joka käsittää kaiken."
"Ihmisen olemus tai erikoisuus on kokonaisuuden käsittämisessä, elikkä sen, mikä vaikutelmien erilaisuudessa on käsitettävissä järkiperäiseen yhteyteen kuuluvana." "Sielu, joka ei koskaan ole tajunnut totuutta, ei voi pukeutua ihmismuotoon." Minä julistan ihmisille Järkeä. Minä julistan heille sitä hyvää, että he ovat sen hengen läpitunkemat, joka on luonut luonnon, erittäinkin sitä hyvää, että se voi ymmärtää luontoa, joka sen on luonut ja luo. Luonto on hyvä, mutta järki on parempi, samoin kuin lainlaatija on enempi kuin lainkuulija. Sen ilosanoman tuon minä teille, oi ihmislapset, että totuus on kokonaan terveellistä ja että voimme toivoa pääsevämme selville siitä, mikä on kaiken olevan todellinen itse. Ihmisen vajanaisuus on siinä, että hän on suljettu näkemästä totuuden olemusta ja että luulot johtavat häntä harhaan; mutta korkein hyvä on todellista, korkein kauneus on todellista, ja kaikki hyve ja kaikki onni riippuu tämän todellisen tietämisestä; sillä rohkeus ei ole mitään muuta kuin tietoa, ja ihanin onni, mikä ihmistä voi kohdata, on että hänen suojelushenkensä johtaa häntä siihen, joka todella on hänen omaansa. Tämä on myöskin oikeuden todellinen olemus – antaa kullekin mitä hänelle tulee; niinpä hyveen tuntemukseen ei voi päästä muuta tietä kuin syventymällä mietiskelemään jumaluuden olemusta. Rohkeutta siis! sillä "vakuutus siitä, että meidän täytyy etsiä ja tutkiskella sitä, mitä emme vielä tunne, tekee meidät verrattomasti paremmiksi, uljaammiksi ja toimekkaammiksi, kuin jos pitäisimme mahdottomana päästä selvyyteen siitä, mitä emme vielä tunne, ja sentähden hyödyttömänä siihen pyrkiäkään." Kiihkeällä totuuden ja todellisuuden rakkaudellaan turvaa hän meille sijan, jota ei mikään voi meiltä riistää, antaen filosofialle arvoa ainoastaan sikäli kuin se on iloa yhteydestä todellisen olemisen kanssa.
Täten täytenään europalaista henkeä sanoi hän: sivistystä! Hän näki Spartan lait ja säädökset ja älysi, tekisi mieli sanoa nerokkaammin kuin kukaan hänen jälkeensä, mitä toiveita voi liittää kasvatukseen. Hän iloitsi kaikesta täydellisestä, jokaisesta kauniista, hyödyllisestä tai todesta teosta; varsinkin olivat neron loisto ja henkiset saavutukset hänen ilonsa lähteitä. "Oi Sokrates", sanoi Glaukon, "koko elämän korvaa viisaalle semmoisten keskustelujen kuunteleminen kuin tämä nyt." Minkä arvon antaakaan hän neron suurteoille, Perikleen, Sokrateen, Parmenideen hengen voimille! Minkä arvon, arvoakin kalliimman neroille itselleen! Jumaliksi sanoi hän ihanasti personoiden eri hengenlahjoja! Minkä arvon antaakaan hän kasvatuksessa voimistelulle, minkä geometrialle, soittotaiteelle, astronomialle, joidenka viihdyttävää ja lääkitsevää voimaa hän ylistää! Timaioksessa hän osoittaa, kuinka voimme ylevimmällä tavalla käyttää silmiämme: "Olemme väittäneet, että Jumala keksi ja soi ihmiselle näkövoiman sitä varten, että me katsellessamme järjen kehiä taivaalla käyttäisimme oman järkemme voimia sitä elokkaammin, jotka voimat – vaikkakin sekanaiset verrattuina noihin toisiin, niin yksisointuisen vaihtelemattomiin – kuitenkin ovat sukua noiden kiertokuluille, ja että täten opittuamme ja luonnon varustamina järkiperäisellä pohtimiskyvyllä voisimme jäljitellen jumaluuden vaihtumattoman yhtämuotoisia kehäkiertoja taivaalla oikaista omia eksymisiämme ja hairahduksiamme oikealta radalta." Ja "Tasavallassa": – "Jokainen näistä opinhaaroista puhdistaa ja elvyttää meissä jonkin sielunvoiman, jonka toisenlaatuinen tutkimus on sokaissut ja haudannut, jonkin sielunvoiman, joka ansaitsee tulla pelastetuksi ennemmin kuin tuhannet silmät, koska se yksin voi käsittää totuuden."
Hän sanoi: sivistystä, hengenviljelystä; mutta ennen kaikkea tunnusti hän tämän hengenviljelyksen perustukselle sille tulevan arvon asettaen verrattomasti etusijalle synnynnäiset luonnonlahjat. Hänen ylimykselliset vaistonsa laskivat painoa synnynnäisille eroavaisuuksille. Oppi olennaisesta luonteenlaadusta ja ennakkotaipumuksista kätkee itsessä kastilaitoksen idun. "Ne, jotka olivat määrätyt hallitsemaan, niiden olemukseen sekoitti muodostava jumaluus kultaa, sotilaisiin hopeaa, rautaa ja vaskea talonpoikiin ja käsityöläisiin." Itä ilmoittaikse aina ja kaikkina aikoina tässä uskossa. Koraanilla on tässä kastikysymyksessä selvä kantansa. "Ihmiset ovat kokoonpannut metalleistaan, mitkä kullasta, mitkä hopeasta. Ne teistä, jotka olivat arvokkaita tietämättömyyden tilassa, ne ovat olevat arvokkaita uskon tilassakin omistaessaan sen." Platon kanta oli yhtä selvä. "Olemisen viidestä järjestyksestä voivat tavalliset ihmiset oppia ainoastaan neljä." "Tasavallassaan" hän viivähtää puhuessaan nuorukaisten luonteensävystä ja taipumuksista, ikäänkuin olisi se tärkeimmistä tärkein.
Viehättävämpi esimerkki hänen luonnolle antamastaan merkityksestä esiintyy vuoropuhelussa nuoren Theageen kanssa, joka halusi saada Sokrateen opetusta. Sokrates selittää, että jos joku on tullut viisaaksi seurustellessaan hänen kanssaan, niin hän ei ansaitse kiitosta siitä, vaan on tämä yksinkertaisesti kehittynyt viisaammaksi sill'aikaa kun, eikä sentähden että hän on seurustellut hänen kanssaan, ja väittää hän, ett'ei hän tiedä mitenkä se on tapahtunut. "Se ei onnistu moneen nähden, eikä semmoisilla ole mitään hyötyä liittymisestä minuun, joita kohtaan minua vallitseva henki on vastahakoinen, niin että minun on mahdotonta elää heidän kanssaan. Henkeni ei toki estä minua antaumasta keskusteluun monen kanssa, jotka kuitenkaan eivät mitenkään hyödy tästä seurustelusta. Semmoista, Theages, on antautua minun seuratoverikseni; jos se on Jumalalle otollista, olet sinä edistyvä pitkin ja nopein askelin; mutta et ole edistyvä, jos se ei ole otollista. Arvostele nyt, eiköhän sinun ole varmempaa ottaa opettajaksesi joku noista, jotka vastaavat siitä hyödystä, jota he jakavat ihmisille, kuin minut, joka voin hyödyttää sinua taikka en voi, kuinka vaan sattuu." Aivan kuin hän olisi sanonut: "Minulla ei ole mitään järjestelmää. Minä en voi mennä vastuuseen puolestasi. Sinä olet tuleva siksi, miksi sinun pitää tulla. Jos välillämme on rakkautta, niin on seurustelumme oleva sanomattoman suloista ja hyötyisää, ellei ole, niin kulutat sinä aikaasi turhaan, ja minä ainoastaan ikävystyn sinusta. Minä olen tuntuva sinusta typerältä ja maineeni valheelliselta. Kokonaan yläpuolellamme, ulkopuolella kummankin meidän tahtoamme, on tällä salaisella sieluja liittävällä tai eroittavalla voimalla sijansa. Kaikki hyvä minussa on luoksensa vetävää, ja minä kasvatan en antamalla opetustunteja, vaan suorittamalla tehtäväni."
Hän sanoi: hengenviljelystä! – hän sanoi: luontoa! eikä hän jättänyt lisäämättä: mutta on myöskin olemassa jumalallista. Ei herää ajatusta ihmismielessä, joka ei nopeasti pyrkisi pukeumaan voimaksi ja joka ei järjestäisi itselleen suunnattomia toteutumisen apuneuvoja. Plato, rajoituksia rakastava, rakasti rajattomuutta ja näki sen' kohottavan ja jalostavan voiman, joka lähti totuudesta semmoisenaan ja hyvyydestä semmoisenaan, ja koetti ikäänkuin ihmisjärjen puolesta kerta kaikkiaan osoittaa sille sille tulevaa kunnioitusta – kunnioitusta semmoista, jota sopii osoittaa äärettömälle hengelle, ja kuitenkin kunnioitusta, joka oli ihmisjärjen arvon mukaista. Hän sanoi silloin: "Meidän voimamme levittäytyvät äärettömyyteen ja palaavat sieltä jälleen meihin. Me voimme määritellä ainoastaan pienen osan tietä; mutta tässä on tosiasia, joka ei ole sivuutettavissa, ja jos ummistamme silmämme siltä, teemme henkisen itsemurhan. Kaikki asiat seuraavat toisiaan asteettain, ja alkakaamme mistä alammekin, aina on meidän kohoamistamme kohottava. Kaikki asiat ovat esikuvallisia; ja mitä me sanomme tuloksiksi, ovatkin alkeita".
Avain Platon ajattelutapaan ja sen täydellisyyteen on hänen kahdesti kahtia jaettu viivansa. Valaistuaan ehdottoman hyvyyden ja ehdottoman totuuden välisiä suhteita sekä järjellä tajuttavan maailman muotoja sanoo hän: "Otaksukaamme viiva leikatuksi kahteen erisuureen osaan. Leikattakoon vielä kahtia kumpikin näistä osista – toinen edustava aistien, toinen käsitteiden maailmaa – ja näistä kahdesta uudesta leikelmästä, jotka edustavat näiden maailmojen kirkasta ja pimeätä osaa, on sinulla oleva toisena aistien maailman osana kuvia: varjoja ja heijastuksia, toisena taas näiden kuvien todelliset esineet: kasvit, eläimet ja taiteen sekä luonnon tuotteet. Sitte jaettakoon käsitteiden maailma samalla tapaa, ja toinen näistä leikelmistä on sisältävä luuloja ja otaksumisia, toinen taas totuuksia." Näitä neljää leikelmää vastaa ihmishengen neljä toimintaa: luulo, usko, ymmärrys, järki. Kuten jokainen lammikko kuvastaa auringon kuvaa, samaten toistaa jokainen ajatus tai asia meille korkeimman Jumalan kuvaa tai luomaa. Miljoonat kanavat puhkaisevat kaikkeutta hänen toimintansa tiehykkeinä. Kaikki oleva kohoo kohoamistaan.
Kaikilla hänen ajatuksillaan on tämä nousu: Phaidroksessa opettaessaan, että kauneus on armainta maailmassa, se kun herättää eloon hilpeyden ja vuodattaa toivoa ja luottamusta maailmaan, minne se saapuukin – ja jossakin määrässä saapuu se kaikkeen olevaan; mutta että on olemassa vielä jotain muutakin, joka on niin paljon kauniimpi kauneutta kuin kauneus on kaaosta, nimittäin viisaus, jota meidän ihmeellinen näköaistimme ei voi tavoittaa, mutta joka, jos sen voisimme nähdä, hurmaisi meidät täydellisellä todellisuudellaan. Saman arvon antaa hän sille kaiken hyvän ja erinomaisen lähteenä taiteessa. "Jos taiteilija valmistaessaan jotakin teosta pitää silmällä sitä, joka on iäisesti samaa ja muuttumatonta, ja käyttäen tällaista esikuvaa mallinaan ilmaisee teoksessaan sen aatetta ja voimaa, silloin on välttämättä seurauksena että hänen luomansa on kaunis. Mutta jos hän havaitsee ainoastaan sen, joka on syntynyt ja kuolee, niin on hänen teoksensa oleva kaukana kauniista."
Sama on asianlaita aina: "Juhlapidot" on opetus samassa hengessä, joka nykyään jo on niin tuttua kaikelle runoudelle ja kaikille saarnaajille ja julistajille maailmassa, että nimittäin sukupuolinen rakkaus on vajanaista ja puuttuvaista ja että se on ainoastaan kaukainen vertauskuva sielun rakkaudesta siihen äärettömään kauneuden mereen, jota etsiäkseen se on olemassa. Tämä usko Jumaluuteen on aina läsnä hänen hengessään, ja muodostaa se kaikkien hänen opetustensa pohjan. Ruumis ei voi jakaa meille viisautta – ainoastaan Jumala. Samassa hengessä hän taukoamatta vakuuttaa, että hyvettä ei voi opettaa ihmiselle, että se ei ole tietoa, vaan hengenlahjaa, että suurimmat hyvämme olemme saaneet haltioittuneen hurmauksen kautta ja että ne ovat tulleet meille jumalaisena lahjana.
Tämä johtaa minut siihen henkilöön, jonka hän on asettanut ikäänkuin Akatemiansa keskukseksi ja jonka suun kautta hän lausuu kaikki painokkaimmat viisaudet ja jonka elämäkerran hän samaten on muovaillut, niin että historialliset tosiasiat ovat häipyneet Platon hengen luoman kuvan rinnalla. Sokrates ja Plato muodostavat sen kaksoistähden, jota voimakkaimmatkaan tähystimet eivät kokonaan voi eroittaa osiinsa. Sokrates taas omituisuuksissaan ja nerossaan on paras esimerkki siitä yhdistämiskyvystä, jossa Platon ihmeellisten voimien salaisuus piilee. Sokrates, alhaissäätyinen mutta kunniallinen mies, hänen elämänsä tapahtumat mitä jokapäiväisimmät, tavoissaan niin erikoisesti yksinkertainen ja kohtuullinen, että se toisissa olisi antanut aihetta leikinlaskuun – sitä enemmän kun hänen mehevä hyvänsävyisyytensä ja herkkä tajunsa onnistuneelle pilalle aivan viekottelemalla viekottelivat kokkapuheisiin, jotka aina saivat vastauksensa. Näyttelijät esittivät häntä näyttämöltä, savenvalajat piirsivät hänen rumat kasvonsa kiviruukkuihinsa. Hän oli kylmäverinen veitikka, joka sukkeluutensa ohella oli tyynein ja itsensä hillitseväisin ihminen ja jolla oli semmoinen ihmistuntemus, että kenen kanssa hän tulikin puheisiin, hän kohta älysi miehensä ja johti hänet varmaan tappioon jossakin väittelyssä – väittelemään hän olikin ylen hanakka. Nuoret miehet ovat äärettömästi ihastuneet häneen ja kutsuvat häntä juhliinsa, ja hän menee niihin saadakseen keskustella. Hän osaa juodakin puolestaan, hänellä on kestävin pää koko Ateenassa, ja juotuaan koko seuran pöydän alle lähtee hän pois ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja ryhtyy keskustelemaan ja väittelemään jonkun selväpäisen kanssa. Lyhyesti hän oli kuten meillä sanotaan "aika velikulta".
Hän tavoitteli monella tapaa käydä kelpo kansalaisesta, oli hirmuisesti innostunut Ateenaansa, vihasi puita, ei ikinä ehdollaan lähtenyt ulkopuolelle kaupungin muurien, tunsi vanhat tunnusmerkit, antoi arvoa jurottajille ja poroporvareillekin ja piti kaikkea Ateenassa hieman parempana kuin muualla maailmassa. Hän oli puheessaan ja puvussaan koruton kuin kveekari, tapaili jokapäiväisiä lausetapoja ja kuvansa nouti hän kukoista ja peltokanoista, padoista ja puulusikoista, hevosrengeistä ja puoskareista, vieläpä ammateista, joita ei voi nimittääkään – varsinkin jos hän puhui jonkun hyvin hienon henkilön kanssa. Hänen viisautensa muistutti Benjamin Franklinin viisautta. Siten todisti hän kerta eräälle, joka pelkäsi jalan lähteä Olympiaan, ett'ei sinne ollut sen pitemmältä matkaa kuin että hänen päivittäinen kävelynsä omassa huoneessaan yhtäpäätä jatkettuna helposti voisi riittää sen suorittamiseen.
Kunnon vanha setä hän oli suurine korvineen – kauhea lavertelija – mutta kerrotaanpa hänen kerran pari Boiotian sodassa osoittaneen uskaliasta päättäväisyyttä, joka oli ehkäissyt kokonaisen joukkokunnan paon; toinen juttu taas tiesi, että hän kerta jouduttuaan sattumalta jäseneksi kaupungin hallitukseen oli tekeytyen yksinkertaiseksi osoittanut rohkeutta asettumalla yksin vastustamaan kansan mielipidettä, ja oli se teko ollut vähällä syöstä hänet turmioon. Hän on hyvin köyhä, mutta karaistu kuin sotilas ja voi hän elää muutamalla oliivilla, tavallisesti sanan täydessä merkityksessä vedellä ja leivällä, paitsi silloin kun hänen ystävänsä häntä kestitsivät. Hänen välttämättömät menonsa olivat ylen pienet, eikä kukaan voinut elää sillä tapaa kuin hän. Hän ei käyttänyt mitään alusvaatteita, ja hänen pukunsa oli sama kesät talvet; hän kulki paljain jaloin, ja sanottiin että hän valmistaakseen itselleen tilaisuutta mielihuvitukseensa – puhua mielensä mukaan kaiken päivää hienoimpain ja sivistyneimpäin nuorukaisten kanssa – silloin tällöin pistäysi työpajaansa valmistamaan myytäväksi kuvapatsaita, hyviä tai huonoja, kuinka kulloinkin. Oli miten oli, varmaa vaan on, ett'ei hän enää löytänyt huvia mistään muusta kuin tämmöisistä keskusteluista ja että hän käyttäen verukkeenaan teeskenneltyä tietämättömyyttä ahdistaa ja saattaa pulaan kaikki Ateenan hienot puhujat ja hienot filosofit, olkoot he sitten syntyperäisiä ateenalaisia tai muukalaisia Vähästä Aasiasta tai saarilta. Ei kukaan voi kieltäytyä antaumasta puheisiin hänen kanssaan, hän on niin vakaa ja hänen tiedonhalunsa niin vilpitön; mies, joka mielellään suvaitsee, että hänen väitteensä kumotaan ellei hän puhu totuutta, mutta joka yhtä kernaasti kumoo toiset heidän väittäessään jotain väärää, yhtä huvitettuna kummastakin sekä kumoamisesta että itse kumotuksi tulemisesta; hänestä nimittäin ei ihmiselle voinut tapahtua mitään sen suurempaa pahaa kuin erehtyä käsityksessään oikeasta ja väärästä. Säälimätön väittelijä, joka ei tiedä mitään, mutta jonka ylivoimaisen järjen verroille ei kukaan toinen ihminen voi nousta, jonka mielentyyneys oli järkähtämätön, jonka pelottava logiikka aina oli kevyt ja leikkisä; niin huoleton ja tietämätön, että hän sai varovaisimmatkin riisumaan aseensa johtaen heidät sitte mitä herttaisimmalla tavalla kamaliin epäilyihin ja sekaannukseen. Mutta hän tunsi tien uloskin niistä; tunsi, mutta ei ilmaissut sitä. Ei pakotietä minnekään; hän pakottaa heidät mitä uhkarohkeimpiin johtopäätöksiin joko – tahi'llaan, ja viskelee hän Hippiaitaan ja Gorgiaksiaan maailmanmaineineen kuten joku poika pallojaan. Tuo hirmuvaltainen realisti! Meno on tuhannet kerrat laveasti ja monelle seuralle puhunut hyveestä ja hyvinkin mielestään, mutta nyt hän ei edes voi sanoa, mitä se onkaan – tuo Sokrates-tahkiainen on siinä määrin noitunut hänet.
Tämä paatunut humoristi, jonka oudot mielijohteet, kujeet ja sävykäs lystinkurisuus huvittivat nuoria patriiseja, samalla kuin maine hänen lausunnoistaan ja sanasutkauksistaan päivä päivältä levisi yhä laajemmalle, osoittautui sittemmin omaavansa rehellisyyden yhtä voittamattoman kuin hänen logiikkansa ja olevansa joko heikkomielinen tai ainakin tällaisen mielentilan varjossa hartaasti uskova ihminen. Syytettynä tuomarien edessä kansan uskon turmelemisesta tunnustaa hän sielun kuolemattomuuden ja palkinnon ja rangaistuksen tulevassa elämässä, ja kieltäydyttyään peruuttamasta tätä tuomittiin hän kansanvallan oikusta kuolemaan ja lähetettiin vankeuteen. Sokrates astui vankilaan ja poisti siltä kaiken häpeällisyyden, se ei voinut olla mikään vankila niin kauan kuin hän oli siellä. Kriton lahjoi vanginvartian, mutta Sokrates ei tahtonut saada vapauttaan petoksella. "Mitä vaikeuksia seuranneekaan, oikeus on asetettava kaiken yläpuolelle. Ne asiat, joita kuulen, ovat kuin torvet ja rummut, joiden ääni tekee minut kuuroksi kuulemaan sitä, mitä te puhutte." Tämän vankilan ja siellä tapahtuneiden keskustelujen maine sekä maine myrkkymaljan tyhjentämisestä ovat ihanimpia sivuja maailman historiassa.
Tuo merkillisyys yhdistäen rumassa ruumiissaan ilvehtijän ja marttyyrin, tuo terävä katu- ja toriväittelijä ja samalla lempein pyhimys, mitä mikään historia siihen aikaan tunsi, oli vahvasti kiinnittänyt Platon mieltä, joka itsessään oli niin herkkä tajuamaan tuommoisia vastakkaisuuksia, ja Sokrateen haamu asettui kuin itsestään näyttämön etualalle sopivimpana niiden henkisten aarteitten ilmituojana, jotka hänellä oli jaettavinaan. Olipa onnellinen sattuma, että tämä alhaison keskuudesta noussut Aisopos ja tämä juhlaviitassa astuva oppinut kohtasivat toisensa tehdäkseen toisensa kuolemattomiksi kumpikin kyvyillään. Sokrateen luonteen omituinen yhdiste oli omansa kätkemään itsessään Platon hengen yhdistelemisvoimaa. Vielä lisäksi voi hän tällä keinoin suoranaisesti ja kateutta herättämättä käyttää hyväkseen Sokrateen neroa ja arvoa, joille hän epäilemättä on suuressa kiitollisuuden velassa; ja nämä taas esiytyivät erinomaisesti edukseen Platon täydellisen taiteen kuvastamina.
On vielä sanottavanani, että Platon ainoa heikkous on se, mikä välittömästi johtuu hänen hengenlaadustaan. Hänen tarkoitusperänsä ovat puhtaasti henkisiä ja siksipä ilmaisussaan puhtaasti tieteellisiä. Kohoten taivaisiin, sukeltaen syvyyksien kuiluihin, selvitellen valtion lakeja, rakkauden intohimoa, syyllisyyden tuskia, kuolevan sielun toivoja aina on hänen esityksensä tieteellistä eikä mitään muuta. Se onkin melkein ainoa heikkous Platon ansioissa, että hänen kirjoitelmillaan ei ole – ja tämä riippuu epäilemättä juuri järjen ylivallasta hänen teoksissaan – sitä elävää vaikutusvoimaa, mikä on jonkun profeetan huudahduksilla tai jonkun oppimattoman arabialaisen tai juutalaisen saarnoilla. Hänen kirjoitelmansa asettavat lukijan ikäänkuin välimatkan päähän, ja liittyäkseen johonkin tarvitsee välttämättä päästä kosketukseen sen kanssa.
Enpä tiedä mitä vastata tähän huomautukseen muuta kuin että olemme tässä joutuneet luonnon laissa säädetyn tosiasian eteen: tammi ei ole mikään omenapuu. Sokurin ominaisuudet ovat sokurin ominaisuuksia ja suolan ominaisuudet suolan.
Toisekseen puuttuu häneltä ajatusjärjestelmää. Hänen innokkaimmat puoltajansa ja oppilaansa joutuvat tässä pulaan. Hän tavoitteli kyllä olemisen selitystä, mutta hänen selityksensä ei ole täydellinen ja selkeä. Toinen arvelee hänen tarkoittaneen sitä, toinen taas tätä: hän on sanonut toisella kertaa toista, toisella aivan vastakkaista. Häntä vastaan on väitetty, ettei hän ole selittänyt, mitenkä aate pukeutuu aineeseen. Edessämme on maailma, eheä kuin pähkinä, täydellinen, pienintäkään hivahdusta kaaoksesta ei siihen ole jäänyt, ei ompelun jälkeä eikä langan päätä, ei merkkiäkään kiirehtimisestä, ei mitään parsimisia tai korjauksia; kun taas maailmanselitykset ovat paljaita tilkka- ja palatekeleitä.
Pisinkin aalto häipyy nopeasti mereen. Platosta olisi platonismi ollut kylläkin suotava: itsetietoinen ja tarkka maailmankuva, ennen kaikkea tarkka. Sen pitää olla maailma kulkeneena Platon hengen kautta, ei mitään vähempää. Jokaisella atoomilla pitää olla platoninen vivahdus; jokaisen ennen tuntemasi atoomin, jokaisen suhteen tai ominaisuuden olet tapaava täällä ja tunteva, mutta nyt järjestettynä, ei luontoa enää, vaan taidetta. Ja sinä olet tunteva että Aleksander todellakin valtasi miehin ja ratsuin valtakuntia taivaankappaleissa – mutta nämä valtakunnat ja aine, josta valtakunnat luodaan, alkuvoimat, itse taivaankappaleetkin ja taivaankappalten ja ihmisten lait ovat kulkeneet kuin ravinto hänen ruumiiseensa eivätkä enää ole ravintoa, vaan ruumista; siten on koko tämä jättiläissuupala sulanut Platoksi. Hän on anastanut omistusoikeuden koko maailmaan. Tämä on individualismin ylväin pyrintö. Mutta tämä suupala osoittautuu liika suureksi. Jättiläiskäärmeellä on hyvä halu nielaista se, mutta se ei onnistu. Sen yritys raukee tyhjiin, ja purressaan tukehtuu se: purtu maailma tarrautuu purijaa hampaisiin. Siinä on hänen turmansa: voittamaton luonto elää edelleen ja unohtaa hänet. Siten tapahtuu kaikille: siten täytyy tapahtua Platollekin. Iäisen luonnon rinnalla häipyy Plato ainoastaan filosofiseksi kokeeksi. Hän pohtii sinne ja pohtii tänne. Teräväjärkisinkään saksalainen, hänen uskollisin oppilaansa, ei ole koskaan voinut sanoa, mitä platonismi todella on; ja tosiaankin, häneltä voi jokaisessa suuressa kysymyksessä esittää mitä ihanimpia lausuntoja tueksi aivan päinvastaisille käsityksille.
Olemme pakotetut sanomaan tämän, jos meidän täytyy ottaa huomioon Platon tai jonkun toisen filosofin yrityksiä vallita luontoa – joka ei ole vallittavissa. Ikinä ei ole mikään neronvoima vähimmälläkään menestyksellä voinut selittää olemista. Arvoitus pysyy arvoituksena. Mutta on väärin olettaa että Platolla oli tämä kunnianhimo. Älkäämme näyttäkö kohtelevan kevytmielisesti hänen kunnioitettavaa nimeään. Ihmiset ovat järjen voimiensa mukaan antaneet tunnustuksensa hänen yliaistillisille pyrinnöilleen. Ken tahtoo oppia tuntemaan häntä, verratkoon häntä ei luontoon vaan toisiin ihmisiin. Kuinka monet ihmispolvet ovatkaan menneet lepoonsa, ja yhä on hän saavuttamaton! Mahtavana ihmisjärjen rakenteena kuin joku Karnak tai keskiaikaiset tuomiokirkot tai etrurialaiset muinaisjäännökset vaatii hänen elämäntyönsä tullakseen käsitetyksi ihmishengen voimat kaikessa niiden laajuudessa. Minä arvelen, että hänet näkee todellisimmin, kun näkee hänet syvimmän kunnioituksen silmillä. Mitä syvemmin häneen perehtyy, sitä syvempänä ilmenee hänen järkensä ja sitä moninkertaisempina hänen ansionsa. Sanoessamme: kas tuossa on hieno kokoelma satuja tai kiittäessämme hänen kirjoitustapaansa tai tervettä älyään tai aritmeettista kykyään puhumme kuin koulupojat, ja pelkäänpä että suurin osa siitä kärsimättömästä kritiikistämme, jolla arvostelemme dialektiikkaa, ei ole paljoakaan pätevämpää. Tämä kritiikkimme on hiukan sukua kärsimättömyydellemme penikulman pituudesta, kun meillä on kiire; mutta on kuitenkin parasta, että penikulma saa pitää tuhat seitsemänsataa kuusikymmentä kyynäräänsä. Syvällenäkevä Plato on suhdittanut valot ja varjot elämämme hengen mukaan.