Hänen apuneuvojensa runsauden edessä tuntui jokainen este hupenevan olemattomiin. "Ei saa olla mitään Alppeja", sanoi hän ja rakensi oivalliset tiensä, jotka asteettain kiemurrellen kapusivat niiden äkkijyrkimpiä rinteitä, kunnes Italia oli yhtä avoimena Pariisille kuin mikä kaupunki tahansa Ranskassa. Tarmonsa takaa taisteli hän kruununsa puolesta. Päätettyään, mitä oli tehtävä, teki hän sen kaikella mahdillaan. Hän ponnisti kaikki voimansa. Hän pani kaikki alttiiksi eikä säästänyt mitään, ei ampumavaroja, ei rahaa, ei joukkoja, ei kenraaleja, ei itseään.
Ilolla näemme kaiken täyttävän tehtävänsä laatunsa mukaan, olkoon se sitte lypsylehmä tai kalkkarokäärme; ja jos sota on paras keino kansainvälisiä riitaisuuksia ratkaistaessa (kuten suurin osa ihmiskuntaa näkyy arvelevan), niin oli Bonaparte varmaankin oikeassa käydessään niitä perinpohjin. "Sodan suuri perusaate on siinä", sanoi hän, "että armeijan pitää aina, päivällä ja yöllä ja joka hetki olla valmiina voimainsa mukaiseen vastarintaan." Hän ei ikinä säästänyt ampumavarojaan, vaan antoi hän sataa vihollisen asemaa vastaan rautavirran – pommeja, kuulia, yhteislaukauksia – tuhotakseen kaiken vastustuksen. Jokaista kohtaa vastaan, jossa vastarinta oli tulinen, keskitti hän eskvadroonan eskvadroonan jälkeen musertavaksi ylivoimaksi, kunnes se oli pyyhitty pois tieltä. Eräälle rakuunarykmentille sanoi Napoleon Lobensteinissä, kaksi päivää ennen Jenan taistelua:
"Pojat, älkää pelätkö kuolemaa; kun sotamiehet käyvät uljaasti päin kuolemaa, pakoittavat he sen vihollisen riveihin." Hyökkäyksen tuoksinassa hän ei enää säästänyt itseään. Hän pusersi kaikki voimansa. On sula totuus, että hän Italiassa teki, minkä hän voi ja kaiken, minkä hän voi. Hän oli toisinaan perikadon partaalla, ja hänen oma persoonansa häilyi suurimmassa vaarassa. Arcolen luona tuli hän suistetuksi suohon, itävaltalaiset seisoivat hänen ja hänen joukkojensa välillä täydessä hyökkäyksessä, ja hän pelastui ainoastaan äärimpäin ponnistusten kautta. Lonaton luona ja muissa paikoissa riippui hiuskarvasta, ett'ei hän joutunut vangiksi. Hän taisteli kuudessakymmenessä taistelussa. Hän ei koskaan saanut kyllikseen, jokainen voitto oli ainoastaan uusi ase. "Minun valtani kukistuisi, ellen ylläpitäisi sitä aina uusilla voitoilla; taistelut ja voitot ovat tehneet minusta sen mitä olen, taistelujen ja voittojen avulla on minun pysyttävä pystyssäkin." Hän tunsi kuten jokainen viisas mies, että tarvitaan yhtä paljon elinvoimaa säilyttämiseen kuin luomiseenkin. Olemme aina vaarassa, aina vaikeuksissa, aina perikadon partaalla, ja ainoastaan neuvokkuus ja rohkeus voi meidät pelastaa.
Tätä elokkuutta valvoi ja hillitsi kylmin järki ja tarkkuus. Pikainen kuin salama hän oli hyökätessään ja saavuttamaton vallituksissaan. Hänen hyökkäyksensäkään ei koskaan ollut äkkipikaisen rohkeuden teko, vaan tarkkojen laskujen tulos. Hänen käsityksensä parhaasta puolustuskeinosta oli, että piti aina olla hyökkäävänä puolena. "Kunnianhimoni", sanoi hän "oli suuri, mutta kylmä." Eräässä keskustelussaan Las Casas'in kanssa huomautti hän: "Mitä siveelliseen rohkeuteen tulee, niin olen harvoin tavannut semmoista kello-kaksi-aamulla-laatua: tarkoitan semmoista valmistaumatonta rohkeutta, joka on tarpeen odottamattomissa tilaisuuksissa ja joka kaikkein aavistamattomimmissakin tapauksissa sallii mielen täysin vapaasti arvostella ja ratkaista"; ja epäröimättä selitti hän itsellään olevan suurimmassa määrässä tuota "kello-kaksi-aamulla-rohkeutta, ja ainoastaan harvoin tavanneensa vertaisiaan siinä suhteessa."
Kaikki riippui hänen laskelmiensa tarkkuudesta, eivätkä tähdet olleet täsmällisemmät kierrossaan kuin hänen laskunsa. Hänen persoonallinen huomionsa ulottui vähäpätöisimpäänkin pikkuseikkaan. "Montebellon luona käskin Kellermannin hyökkäämään kahdeksansadan ratsumiehen kanssa, ja näillä eristi hän kuusituhatta unkarilaista krenatööriä aivan itävaltalaisen ratsuväen silmien edessä. Tämä ratsuväki oli parin kilometrin päässä ja olisi neljännestunnissa voinut saapua paikalle ja olen huomannut, että juuri nämä neljännestunnit aina ratkaisevat taistelun." "Ennen taistelua ajatteli Bonaparte ainoastaan hiukan, mitä olisi tehtävä, jos hän saisi voiton, mutta paljon, mitä hänen oli tehtävä, jos onni kääntyisi vastaiseksi." Sama punnitseva ja terve järki ilmenee kaikessa hänen toiminnassaan. Hänen ohjeensa kirjurilleen Tuileriessa ansaitsevat mainitsemista. "Yöllä astukaa huoneeseeni niin harvoin kuin mahdollista. Älkää herättäkö minua, jos teillä on jotain hyviä uutisia; niillä ei ole mitään kiirettä. Mutta jos teillä on huonoja uutisia, herättäkää minut paikalla, sillä silloin ei ole hetkeäkään tuhlattavana." Samanlaatuista omituista ajansäästöä tavoitteli hän menettelyssään rasittavan kirjeenvaihtonsa suhteen ollessaan kenraalina Italiassa. Hän määräsi Bourriennen jättämään kaikki kirjeet aukaisematta kolmeksi viikoksi ja huomasi silloin suureksi tyydytyksekseen, kuinka suuri osa kirjeenvaihdosta täten oli saanut täytäntönsä tosiasioissa, eikä enää kaivannut vastausta. Hänen työkykynsä oli suunnaton, melkein yli-inhimillinen. On ollut monta työkykyistä kuningasta Odysseuksesta Wilhelm Oranialaiseen asti, mutta ainoakaan ei ole saanut toimeen kymmenettäkään osaa siitä, mitä tämä mies on ennättänyt.
Näihin luonnonlahjoihin liittyi Napoleonilla se etu, että hän oli syntynyt yksityiseen ja halpaan asemaan. Myöhempinä päivinään oli hän kylläkin heikko koettaakseen liittää kruunuihinsa ja kunniamerkkeihinsä vielä aatelisuuden säätykunnian; mutta hän tunnusti, missä kiitollisuuden velassa hän oli ankaralle kasvatukselleen, eikä salannut halveksumistaan syntyperäisiä kuninkaita, "noita perinnöllisiä aaseja" kohtaan, kuten hän karkeasti nimitti Bourboneja. Hän sanoi, että "maanpakonsa aikana eivät he olleet oppineet mitään eivätkä unohtaneet mitään". Bonaparte oli palvellut kaikissa sotapalveluksen eri arvoasteissa ja ollut kansalainen ennenkuin hän oli keisari, ja oli hänellä siis avain ymmärtämään kansaa. Hänen huomautuksensa ja arvostelunsa ilmaisevat hänen keskiluokantuntemuksensa pätevyyttä ja tarkkuutta. Ne, joilla oli tekemistä hänen kanssaan, havaitsivat, että hän ei ollut petettävissä, vaan että hän voi laskea yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Tämä ilmenee joka kohdassa hänen S: t Helenalla kirjoitettaviksi sanelemiaan "Muistelmia". Kun keisarinnan menot ja hänen oma taloutensa sekä palatsinsa olivat saaneet hänet suuriin velkoihin, tarkasti Napoleon itse velkojien laskut, keksi liikavaatimuksia ja laskuvirheitä ja supisti heidän vaatimuksistaan melkoisia summia.
Valtaavasta aseestaan, nimittäin niistä miljoonista, jotka noudattivat hänen käskyjään, sai hän kiittää edustavaa asemaansa. Hän kiinnittää mieltämme semmoisena kuin hän seisoo edessämme Ranskan ja Europan ensimäisenä; ja hän pysyy päällikkönä ja kuninkaana ainoastaan sikäli kuin vallankumous tai työtä tekeväin joukkojen edut tapaavat hänessä elimensä ja johtajansa. Yhteiskunnallisessa suhteessa tunsi hän työn merkityksen ja arvon ja kallistui luonnostaan sille puolelle. Minua miellyttää muuan tapaus, jonka eräs hänen elämäkerrankirjoittajistaan S: t Helenalla kertoo. "Kävellessään kerta mrs Balcomben kanssa meni muutamia palvelijoita ohitse tiellä kantaen raskaita laatikkoja, ja mrs Balcombe vaati jotenkin suuttuneesti heitä pysymään jälissä. Napoleon keskeytti sanoen: 'Kunnioittakaa kuormaa, rouva!' Keisariutensa aikoina kiinnitti hän huomiotaan pääkaupungin torien korjaamiseen ja kaunistamiseen. 'Tori', sanoi hän, 'on tavallisen kansan Louvre.' Hänen päätekonsa, jotka ovat jääneet hänen jälkeensä, ovat hänen mainiot tiensä. Hän täytti joukkonsa hengellään, ja jonkinmoinen vapaa ja toverillinen suhde kehittyi hänen ja niiden välille, suhde, jommoista hovisäännöt ja – muodot eivät milloinkaan suvainneet upseerien ja hänen itsensä välillä. Ne tekivät hänen silmäinsä alla semmoista, johonka mitkään muut joukot eivät olisi pystyneet. Paras todiste hänen suhteestaan joukkoihinsa on hänen päiväkäskynsä Austerlitzin taistelupäivän aamulla, jossa Napoleon lupaa joukoilleen pysyttäytyä poissa tulesta. Tämä julistus, joka on aivan päinvastainen, kuin mitä kenraalit ja ruhtinaat tavallisesti antavat taistelupäivän aamulla, valaisee riittävästi armeijan ihailevaa kunnioitusta johtajaansa kohtaan."
Mutta vaikkapa täten yksityiskohdissa onkin yhteyttä Napoleonin ja rahvaan välillä, niin piilee hänen todellinen voimansa sentään siinä kansan vakaumuksessa, että hän nerossaan ja pyrintöperissään oli sen edustaja ei ainoastaan silloin, kun hän imarteli sitä, vaan myöskin kun hän antoi sen tuntea valtaansa ja kun hän otti sen nuorukaiset riveihinsä. Yhtä hyvin kuin kuka Jakobiini tahansa Ranskassa osasi hän haastella vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta; viitattaessa siihen kalliiseen, vuosisatoja vanhaan vereen, joka oli vuodatettu, kun murhattiin Enghienin herttua, lausui hän: 'Eihän minunkaan vereni mitään ojavettä ole.' Kansa tunsi, että valtaistuimella ei enää istunut ja maata imenyt pieni joukko vallanperijöitä, jotka olivat eroitetut kaikesta yhteydestä maanlasten kanssa, ja jotka elivät ammoin sitte unohdetun yhteiskuntatilan aatteissa ja ennakkoluuloissa. Tuon verenimijäin sijasta hallitsi nyt Tuileriessa mies heidän joukostansa, jolla oli samat tiedot ja mielipiteet kuin heilläkin ja joka siis aukaisisi heille ja heidän lapsilleen tiet voimaan ja vaikutukseen. Lopussa oli nyt uneliaan ja itsekkään politiikan aika, joka aina ehkäisi ja asetti rajat nuorten miesten voimille ja edistymiselle, ja toiminnan ja kunnianhimon aika alkanut. Ihmisen voimat ja toimeliaisuus olivat nyt löytäneet käytäntönsä; loistavat palkinnot kimaltelivat nuorukaisten ja kykyjen silmäin edessä. Vanha, rautasiteinen, keskiaikainen Ranska oli muuttunut nuoreksi Ohioksi tai New Yorkiksi, ja ne jotka saivat tuntea uuden hallitsijan hellittämätöntä ankaruutta, suvaitsivat sitä sen sotilasjärjestelmän välttämättömänä seurauksena, joka oli karkoittanut sortajat. Ja vielä silloinkin kun kansan enemmistö jo oli alkanut kysellä, olivatko he todella voittaneet mitään uuden hallitsijan uuvuttavain sotaväen ottojen ja veronkantojen kautta – vielä silloinkin astuivat kaikki maan kyvykkäät miehet, mitä arvoa ja laatua he olivatkin, puolustamaan häntä luonnollisena suojelijanaan. Kun häntä 1814 neuvottiin turvautumaan ylempiin kansanluokkiin, sanoi Napoleon ympärillään oleville: "Hyvät herrat, nykyisessä asemassani on ainoa aatelistoni esikaupunkien roskaväki."
Napoleon vastasi näitä luontaisia odotuksia. Hänen asemansa vaati välttämättömästi häntä suosimaan kaikenlaatuista kyvykkyyttä ja antamaan sille kaikki luottamustoimet, ja hänen taipumuksensa kävi tässä yhteen hänen valtiotaitonsa kanssa. Kuten jokainen suurempilahjainen henkilö kaipasi hänkin epäilemättä miehiä ja vertaisiaan ja tunsi halua mitata voimiaan toisten mestarien kanssa eikä sietänyt houkkioita ja ala-arvoisia henkilöitä. Italiassa etsi hän miehiä eikä löytänyt ainoatakaan. "Hyvä Jumala!" sanoi hän, "kuinka harvinaisia ovat todelliset miehet! Italiassa on kahdeksantoista miljoonaa ihmistä, ja suurella vaivalla olen tuskin tavannut heitä kaksi – Dandolon ja Melzin." Myöhemmin hänen kokemuksiensa laajetessa ei hänen kunnioituksensa ihmisiä kohtaan kasvanut. Muutamana katkerana hetkenä sanoi hän eräälle vanhemmista ystävistään: "Ihmiset ansaitsevat sen halveksimisen, jonka he minussa herättävät. Minun tarvitsee ainoastaan ripustaa hiukan kultarihmaa kunnon tasavaltalaisteni takille, ja kohta ovat he, mitä ikinä vaan tahdon." Tämä kärsimättömyys kaikkea henkistä löyhyyttä vastaan oli kuitenkin epäsuora tunnustus niille kyvykkäille henkilöille, jotka olivat pakoittaneet hänen kunnioittamaan itseään, ei ainoastaan hänen ystävinään ja apumiehinään, vaan myöskin hänen vastustajinaan. Hän ei voinut sekoittaa Foxia ja Pittiä, Carnotia, Lafayettea ja Bernadottea hovinsa liehakoitsijoihin, ja huolimatta hänen järjestelmällisen itsekkyytensä aiheuttamasta pyrinnöstä halventaa niiden suurten sotapäällikköjen ansioita, jotka taistelivat hänen kanssaan ja puolestaan, on hän antanut varsin suuren tunnustuksen päälliköille semmoisille kuin Lannes, Duroc, Kleber, Dessaix, Massena, Murat, Ney ja Augereau. Vaikkakin hän tunsi itsensä heidän suojelijakseen ja heidän onnensa perustajaksi, ikäänkuin silloin kun hän sanoi: "Olen tehnyt kenraalini maan tomusta," ei hän kuitenkaan voinut salata tyydytystään saadessaan heiltä apua ja kannatusta, joka suhtautui hänen tehtävänsä suuruuteen. Venäjän sotaretkellä valtasi hänet marsalkka Neyn rohkeus ja neuvokkuus siinä määrin, että hän sanoi: "Minulla on rahakirstussani kaksisataa miljoonaa, ja ne kaikki antaisin Neystä." Luonnekuvaukset, jotka hän on piirtänyt muutamista marsalkoistaan, ovat tarkkapiirtoiset, ja vaikkapa ne eivät tyydyttäneetkään ranskalaisten upseerien pohjatonta turhamaisuutta, ovat ne kuitenkin epäilemättä tarkalleen osattuja. Ja itse asiassa, kaikenlaatuista ansiokkuutta tarvittiin, ja oli sillä vapaa edistymismahdollisuus hänen hallituksensa aikana. "Tunnen", sanoi hän, "jokaisen kenraalini syvyyden ja ponnen." Luontaista kykyä kohtasi varmasti ystävällinen vastaanotto hänen hovissaan. Seitsemäntoista miestä on hänen aikoinaan kohonnut tavallisesta sotamiehestä kuninkaiksi, marsalkoiksi, herttuoiksi tai kenraaleiksi, ja Kunnialegioonan ristejä jaettiin persoonallisen arvon eikä perhesuhteitten mukaan. "Kun sotamiehet ovat saaneet tulikasteen taistelutanterella, ovat he kaikki samanarvoisia silmissäni."
Kun kuningas, joka luonnostaan on kuningas, saa kuninkaan nimenkin, on jokainen tyydytetty ja hyvillään. Vallankumous oikeutti Faubourg St. Antoinen mahtavan roskaväen samaten kuin jokaisen tallipojan ja ruudinkantajan armeijassa pitämään Napoleonia lihana heidän lihastaan ja heidän puolueensa miehenä; mutta suuren kyvyn menestyksessä on jotakin, joka voittaa puolelleen yleisenkin myötätuntoisuuden. Missä vaan järki ja henki voittaa tuhmuuden ja vilpin, siellä tuntevat kaikki järkevät ihmiset oman etunsa päässeen voitolle, ja järkiolentoina tunnemme ilmassa kuin puhdistavan sähköiskun, kun henkinen mahti kukistaa aineellisen voiman. Kun vaan irtaudumme paikallisesta ja tilapäisestä puolueellisuudesta, tunnemme, että Napoleon taistelee puolestamme; hänen voittonsa ovat kunniallisia voittoja, tuo voimakas höyrykone työskentelee meidän hyväksemme. Mikä vaan vetoaa mielikuvitukseemme kohoten yli tavallisten ihmisvoiman rajojen, rohkaisee ja vapahtaa ihmeellisesti mieltämme. Tuo kyvykäs valtaava pää, joka vyörytteli ja käsitteli itsessään semmoisia aatteita ja suunnitelmia, tuo silmä, joka kantoi läpi Europan, tuo neuvokas kekseliäisyys, nuo ehtymättömät apuneuvot: – mitä tapahtumia, mitä romanttisia kuvia, mitä outoja ja ihmeellisiä tilaisuuksia ja käänteitä! – kun hän auringon laskeutuessa Sisilian mereen tähystelee Alppeja kohden, kun hän järjestäen sotajoukkojaan taistelurintamaan pyramiidien juurella sanoo niille: "Noiden pyramiidien laelta katsoo teitä neljäkymmentä vuosisataa", kun hän kulkee läpi Punaisen meren ja kahlaa Suezin kannaksen lahtea. Ptolemaisin rannikolla hautoi hän päässään suunnattomia suunnitelmia. "Jos olisin saanut valloitetuksi Acren, olisin muuttanut maailman muodon." Yönä jälkeen Austerlitzin taistelun, joka oli hänen keisariksi tulemisensa vuosipäivä, tervehti hänen armeijansa häntä koristelaitteella, jonka muodosti neljäkymmentä taistelussa vallattua lippua. Ehkä hänen ilonsa saadessaan tehdä nämä vastakohdat niin räikeiksi kuin mahdollista on hieman lapsellista, kuten silloin kun hän huvitti itseään antamalla kuningasten vartoa itseään hänen odotushuoneissaan Tilsitissä, Pariisissa, Erfurtissa.
Emme voi kesken kaikkea ihmisten yleistä saamattomuutta, ryhdittömyyttä ja väliäpitämättömyyttä kylliksi onnitella itseämme siitä, että meillä on tämä ripeä, voimakas, toimekas mies, joka tarttui tilaisuutta partaan ja osoitti meille, mitä on tehtävissä ja saavutettavissa pelkästään niillä voimilla, jotka jossakin määrin ovat jokaisen ihmisen käytettävissä, nimittäin täsmällisyydellä, tarkkuudella, rohkeudella ja päättävällä perusteellisuudella! "Itävaltalaiset", sanoi hän, "eivät tunne ajan arvoa." Esittäisin hänet aikaisempina vuosinaan varovan viisauden perikuvana. Hänen voimansa ei piile missään hurjassa uhkarohkeassa yltiöpäisyydessä, missään haltioittuneessa innostuksessa kuten Muhammedin tai missään erikoisessa valtaavassa lumous- ja vakuutuskyvyssä, vaan on se siinä, että hän kussakin erikoisessa tapauksessa turvautui terveeseen järkeensä eikä luottanut sääntöihin ja tapoihin, Opetus, jonka hän antaa meille, on sama, jonka elokkuus ja valppaus aina antavat – nimittäin, että niillä on aina tilaa maailmassa. Miten moneen pelokkaaseen epäilyyn on tämän miehen elämä vastauksena. Kun hän astui esiin, oli yleisenä mielipiteenä sotilaspiireissä se, ett'ei ollut mitään uudistettavaa sota-alalla kuten nykyään on yleisenä mielipiteenä, ett'ei ole mitään uudistettavaa valtiotaidon, kirkon, kirjallisuuden, kaupan, maanviljelyksen tai yhteiskunnallisten olojen ja tapojen aloilla, ja kuten on kaikkina aikoina yleisenä uskona, että maailma on saavuttanut lopullisen kehityksensä. Mutta Bonaparte ymmärsi asiat paremmin kuin yleinen mielipide ja vielä enemmän: hän tiesi, että hän ymmärsi ne paremmin. Luulen että kaikki ihmiset ymmärtävät asiat paremmin kuin mitä heidän tekonsa osoittavat, tietävät että ne laitokset, joita me niin monisanaisesti ylistelemme, eivät ole muuta kuin käyntikortteja ja kuplia; mutta he eivät jaksa uskoa tietoonsa. Bonaparte luotti omaan järkeensä eikä välittänyt vähääkään toisten ajatuksista. Maailma kohteli hänen uutuuksiaan aivan kuten se kohtelee kaikkia uutuuksia – esitteli loputtomia vastaväitteitä, esitti kaikkia mahdollisia esteitä, mutta hän näpsäytti sormiaan sen vastaväitteille. "Se, mikä tuottaa niin suuria vaikeuksia maasotapäällikölle", huomaa ja huomauttaa hän, "on niin runsaiden ihmis- ja eläinmäärien välttämätön muonitus. Jos hän antautuu toimennusmiestensä määrättäväksi, ei hän pääse liikahtamaan paikaltaan, ja kaikki hänen liikkeensä ovat olevat tehottomat." Hänen terveestä järjestään on esimerkkinä hänen lausuntonsa menosta yli Alppien talvisaikaan, jota siihen asti kaikki sotakirjailijat toinen toistaan matkien olivat kuvanneet mahdottomaksi. "Talvi", sanoo Napoleon, "ei ole epäedullisin vuodenaika menolle yli korkeiden vuorien. Lumi on silloin lujaa, ilmasuhteet tasaisia, eikä tarvitse pelätä lumivyöryjä, jotka ovat ainoa todellinen vaara Alpeilla. Noilla korkeilla vuorilla on usein joulukuulla varsin kauniita päiviä, jolloin ilma on kuivahkon kylmää ja erinomaisen tyyntä." Luettakoon edelleen hänen kuvauksensa taistelun voittamisen taidosta. "Jokaisessa taistelussa tulee hetki, jolloin uljaimmatkin joukot uskaliaimpain ponnistusten jälkeen tuntevat halua livistää pakoon. Tämä säikäys syntyy siitä, että ne kadottavat luottamuksen omaan rohkeuteensa, ja tarvitaan ainoastaan vähäpätöinen sysäys, jokin tekosyy, joka herättää niiden rohkeuden uudelleen. Taito on nyt tämän sysäyksen aikaansaamisessa ja tämän tekosyyn keksimisessä. Arcolen luona voitin minä taistelun kahdellakymmenellä viidellä ratsumiehellä. Älysin tuon väsähdyshetken ja käytin sitä hyväkseni, annoin jokaiselle noista kahdestakymmenestäviidestäni torven ja voitin taistelun tällä hyppysellisellä miehiä. Nähkääs, kaksi armeijaa on kuin kaksi elävää ruumista, jotka kohtaavat toisensa ja koettavat säikäyttää toisiaan: tulee silloin säikähdyksen silmänräpäys, ja sitä silmänräpäystä on käytettävä hyväksi. Kun on ottanut osaa moneen taisteluun, huomaa tämän silmänräpäyksen helposti: se on yhtä helppoa kuin yhteenlasku."
Tämä yhdeksännentoista vuosisadan edustaja liitti muihin lahjoihinsa myöskin lahjan mietiskellä yleisiä asioita. Häntä ilahutti käsitellä kaikkia käytännöllisiä, kirjallisia ja yliaistillisia kysymyksiä. Hänen mielipiteensä on aina alkuperäinen ja käy aina suoraan asiaan käsiksi. Egyptin matkallaan oli hänen tapansa päivällisen jälkeen määrätä kolme neljä henkilöä puolustamaan jotakin lauselmaa ja yhtä monta vastustamaan sitä. Hän määräsi puheenaineen, ja koskivat keskustelut uskontoa, eri laatuisia hallitusmuotoja ja sotataitoa. Eräänä päivänä kysyi hän, olivatko tähdet asuttuja? Toisena kuinka kauan maailma oli ollut olemassa? Kolmantena esitti hän pohdittavaksi, oliko maapallo häviävä tulen vaiko veden kautta, joku toinen kerta keskusteltiin taas aavistusten todenperäisyydestä tai pettävyydestä ja unien merkityksestä. Varsinkin oli hän mieltynyt puhumaan uskonnosta. 1806 puhui hän Fournier'in, Montpellier'in piispan kanssa teologisista asioista. Oli kaksi asiaa, joista he eivät voineet päästä yksimielisyyteen, nimittäin opit helvetistä ja pelastuksesta kirkon ulkopuolella. Keisari kertoi Josefinelle väitelleensä näistä kahdesta asiasta oikein peijakkaasti, mutta piispan pysyneen järkähtämätönnä. Filosofeille hän kernaasti myönsi kaiken, mitä oli todistettu uskontoa vastaan ihmisten ja ajan tekona; mutta hän ei sietänyt kuulla mistään materialismista. Eräänä kauniina yönä laivan kannella kesken kiihkeätä väittelyä materialismista osoitti Bonaparte tähtiä kohden ja sanoi: "Hyvät herrat, puhukaa niin paljo kuin tahdotte – mutta kuka on tehnyt kaiken tuon?" Häntä ilahutti keskustella tiedemiesten kanssa, varsinkin Monge'n ja Berthollet'in; mutta kirjailijoita hän ylenkatsoi: "ne ovat pelkkiä suupaltteja". Myöskin lääketieteestä puhui hän mielellään varsinkin niiden käytännöllisten lääkärien kanssa, joita hän piti korkeimmassa arvossa, kuten Corvisart'in Pariisissa ja Antonomarchi'n St. Helenalla. "Uskokaa minua", sanoi hän tälle jälkimäiselle, "olisi parempi meille jättää kaikki nuo lääkityskeinot: elämä on linnoitus, josta ette te enkä minä tunne mitään. Miksikä häiritä sitä sen itsepuolustautumisessa? Sen omat keinot ovat paljoa tehoisammat kuin teidän työhuoneenne kaikki leikkelyveitset. Corvisart tunnusti suoraan minulle, että kaikki teidän likaiset sekoitelmanne eivät kelpaa mihinkään. Lääketiede on kokoelma epävarmoja määräyksiä, joiden tulokset kaiken kaikkiaan otettuina ovat ihmiskunnalle enemmän vaarallisia kuin hyödyllisiä. Vesi, ilma ja puhtaus ovat minun lääkekirjani pääkappaleet."
Hänen muistelmillaan, jotka hän saneli kreivi Montholon'ille ja kenraali Gourgaud'ille St. Helenalla, on suuri arvo sittenkin, vaikka niissä hänen tunnetun vilpillisyytensä vuoksi nähtävästi onkin tehtävä melkoisia miedonnuksia ja poistoja. Hänellä on luonteessaan sitä hyvänsuopuutta, joka seuraa voimaa ja itsetietoista ylemmyyttä. Ihailen hänen yksinkertaisia, selviä taistelukuvauksiaan, jotka ovat yhtä hyvät kuin Caesarin, hänen suopeata ja tarpeeksi kunnioittavaa esitystään marsalkka Wurmserista ja muista vastustajistaan ja hänen kirjailijakykyään vaihtelevien aineittensa asianmukaisessa käsittelemisessä. Miellyttävin osa on kuvaus Egyptinretkestä.
Hänellä oli ajattelevat ja syvät hetkensä. Joutohetkinään joko leirissä tai palatsissaan Napoleon osoittautuu neroksi, joka heittäytyy punnitsemaan yliaistillisia asioita samalla synnynnäisellä totuudenpyrkimyksellä ja samalla kärsimättömyydellä kaikkea tyhjää sanahelinää vastaan, jota hän oli tottunut osoittamaan sodassa. Hän voi nauttia yhtä paljon jokaisesta mielikuvituksen leikistä, romaanista tai sukkeluudesta kuin onnistuneesta sotaliikkeestäkin taistelutanterella. Häntä huvitti kiihdyttää Josefinen ja hänen hovinaistensa mielikuvitusta kertomalla hämärästi valaistussa huoneessa tekaistuja kauhujuttuja, joiden vaikutusta hänen äänensä ja näyttelijäkykynsä erinomaisesti lisäsivät.
Sanon Napoleonia aikamme keskiluokan edustajaksi ja asianajajaksi, tuon joukon, joka tavoitellen rikkautta tungokseen asti täyttää nykyaikaisen maailman torit, puodit, konttorit, tehtaat, laivat. Hän oli kansankiihottaja, vanhojen tapojen kukistaja, sisällinen uudistaja, vapaamielinen, äärimmäisyysmies, keinojen keksijä, joka aukaisi ovet ja torit ja kumosi yksinoikeudet ja väärinkäytökset. Luonnollisesti eivät rikkaat ja ylimykset pitäneet hänestä. Englanti, pääoman keskus, ja Rooma ja Itävalta, perinnäistapojen ja sukutaulujen keskukset, vastustivat häntä. Vanhentuneiden ja vanhoillisten kansanluokkien hämmennys, Rooman ylhäisten pappihupakkojen ja narrien säikäys – jotka toivottomuudessaan olivat valmiit turvautumaan kaikkeen, tuliseen rautaankin – valtiomiesten onnistumattomat yritykset turhilla lupauksilla pettää ja vilpistää häntä, Itävallan keisarin salakavala ystävyys sekä nuorten tulisten, toimintakykyisten miesten vaisto, joka kaikkialla havaitsi hänessä keskiluokan mahtavan edustajan, antavat loistoa ja tehoa hänen elämäkerralleen. Hänellä oli edustamainsa joukkojen hyveet, hänellä oli myöskin heidän huonot puolensa. Surukseni on minun tunnustaminen, että tällä loistavalla kuvalla on toinenkin puolensa. Mutta rikkauksien tavoittelussamme havaitsemme aina sen onnettoman puolen, että se pettää meidät ja on saavutettavissa ainoastaan tunteittemme tukahuttamisen tai heikentämisen kustannuksella; eikä ole siis vältettävissä, että tapaamme saman asianlaidan vallitsemassa tämän taistelijan elämässäkin, joka yksinkertaisesti oli päättänyt saavuttaa loistavan menestyksen elämässä valitsematta ja häikäilemättä keinojaan.
Bonapartelta puuttuivat aivan ihmeteltävässä määrässä kaikki jalommat tunteet. Maailman sivistyneimmän ajan ja kansan ensimäisellä edustajalla ei ole tavallisen totuudenrakkauden ja kunniallisuuden tajua ja hyveitä. Hän tekee vääryyttä kenraaleilleen, on itsekäs ja omistaa kaiken itselleen, anastaa halpamaisesti Kellermannin tai Bernadotten suurtekojen kunnian ja ansion, hän vehkeilee syöstäkseen uskollisen Junot'insa toivottomaan vararikkoon poistaakseen hänet siten Pariisista, jossa hänen tapojensa tuttavallinen, suorasukaisuus loukkaa hänen valtaistuimensa nuorta arvoa. Hän valehtelee häikäilemättä. Virallinen lehti, hänen Moniteurs'insa ja kaikki hänen tiedonantonsa ja julistuksensa sisältävät ainoastaan sen, minkä hän soisi ihmisten uskovan; ja mikä pahempi, yksinäisessä saaressaan istui hän kylmäverisesti väärentäen tosiasioita, aikamääriä ja luonteita saadakseen elämänsä teatraalisesti tehokkaaseen valaistukseen. Kuten kaikki ranskalaiset rakasti hän intohimoisesti näyttämöllistä vaikuttavaisuutta. Jokaisen teon, josta huokuisikin ylevämpi henki, myrkyttää tämä alituinen vaikutuksen ja tehon laskeminen. Hänen "tähtensä", hänen kunnian rakkautensa, hänen oppinsa sielun kuolemattomuudesta ovat kaikki aitoranskalaisia. "Minun pitää häikäistä ja hämmästyttää. Jos myöntäisin painovapauden, olisi valtani kolmessa päivässä mennyttä." Hänen mielipyrkimyksensä on herättää itsestään niin paljo melua kuin mahdollista. "Suuri maine on suurta melua, mitä enemmän, sitä kauemmaksi kuuluu. Lait, laitokset, muistopatsaat, kansat, kaikki ne luhistuvat ja kukistuvat, ainoastaan huuto ja maine pysyy ja kaikuu aikojen taakse." Kuolemattomuus on hänelle yksinkertaisesti mainetta. Hänen käsityksensä siitä, mikä tehoo ihmisiin, ei ole perin mairitteleva. "On kaksi vipusinta, joilla voi saada ihmiset liikkeelle – omanvoiton pyyntö ja pelko. Rakkaus on ainoastaan tuhma joutava mielijohde, uskokaa se. Ystävyys on ainoastaan sana. En rakasta ketään. En rakasta veljiänikään, ehkä Josefia hiukan tottumuksesta ja koska hän on vanhempi veljeni; ja Duroc'ista, hänestä pidän myöskin, mutta miksi? – koska hänen luonteensa miellyttää minua: hän on tuima ja päättävä, luulen, ett'ei se mies ole ikinä vuodattanut kyyneltä. Ja omasta puolestani tiedän hyvin, ett'ei minulla ole ainoatakaan luotettavaa ystävää. Niin kauan kuin pysyn sinä, mitä olen, on minulla oleva niin sanottuja ystäviä kuinka paljon hyvänsä. Tunteet jääkööt naisten asiaksi, miehen pitää olla luja sydämeltään ja tarkoitusperiltään tai olkoon sekoittumatta sotaan ja valtiotoimiin." Hän oli täysin häikäilemätön. Hän olisi voinut varastaa, panetella, murhata, hukuttaa tai myrkyttää, jos se vaan oli hänen edukseen. Hän ei tuntenut mitään jalomielisyyttä, vaan pelkkää halpaa vihaa, hän oli rajattoman itsekäs ja uskoton, petti korttipelissä, oli kauhea juoruamaan, aukaisi toisten kirjeitä ja ylpeili pahamaineisesta poliisilaitoksestaan, hieroi käsiään ilosta, kun oli saanut kuulla jonkun salaisuuden ympäristöstään ja kehuskeli "tietävänsä kaiken", hän sekausi naispukujen leikkelemiseen ja kuunteli tuntematonna kaduilla kansan hurraahuutoja ja ylistelyjä. Hänen tapansa olivat karkeat ja jyrkät. Hän käyttäytyi naisia kohtaan alhaisen tuttavallisesti. Hän tapasi nypistää heitä korviin tai nipistellä poskeen ollessaan hyvällä tuulella, miehiäkin hän loppupäiviinsä asti nykii korvista ja viiksistä ja silittää ja taputtaa heitä kuin hevosia. Ei käy ilmi, onko hän kuunnellut avaimenrei'issä, ainakaan ei ole saatu häntä siinä kiinni. Lyhyesti, kun olemme perehtyneet kaikkeen tuohon sädehtivään voimaan ja loistoon, niin huomaamme lopullisesti, ettemme ole olleet tekemisissä minkään kunnonmiehen kanssa, vaan petturin ja roiston: ja hän ansaitsee täydellisesti nimityksen Jupiter Scapin tai Veijari-Jupiter.
Kuvatessani niitä kahta puoluetta, joihinka nykyaikainen yhteiskunta jakautuu – kansanvaltaista ja vanhoillista sanoin, että Bonaparte edustaa kansanvaltaisuutta, toiminnan ja käytännön miehiä ennallaanolijoita ja vanhoillisia vastaan. En silloin huomauttanut eräästä asiasta, joka kuuluu niiden oleellisiin ominaisuuksiin, nimittäin, että nämä puolueet eroavat toisistaan ainoastaan kuten nuori ja vanha. Kansanvaltainen on nuori vanhoillinen, vanhoillinen vanha kansanvaltainen. Ylimysmielinen on kypsynyt ja hedelmäksi tullut kansanvaltainen – kumpikin puolue seisoo nimittäin samalla pohjalla, omaisuuden ratkaisevan merkityksen perustalla, jota toinen tavoittelee saavuttaakseen, toinen taas säilyttääkseen. Bonaparten voi sanoa edustavan koko tämän puolueen historiaa, sen nuoruutta ja sen vanhuutta, vieläpä runollisen oikeudenmukaisuuden perustalla sen kohtaloakin omassa kohtalossaan. Vastavallankumous, vastapuolue odottaa yhä toteuttajaansa ja edustajaansa, miestä, joka rakastaa ja ajaa todellisesti yleisiä ja yhteishyvällisiä asioita ja tarkoitusperiä.
Napoleon oli kuin mahdollisimman edullisissa olosuhteissa tehty koe siitä, mihinkä järki pystyy ilman omaatuntoa. Ikinä ei ole ollut johtajaa, jolla olisi ollut semmoiset lahjat ja voimat, ikinä ei ole ollut johtajalla semmoisia apuneuvoja ja apulaisia. Ja mitä tuloksia jättivät nyt tämä rajaton kyky ja valtava voima, nämä suunnattomat armeijat, poltetut kaupungit, tuhlatut aarteistot, miljoonat uhratut miehet, koko hämmennetty, turmeltu Europa? Ei mitään. Kaikki häipyi kuten hänen kanuunainsa savu eikä jättänyt jälkeäkään. Hän jätti Ranskan pienempänä, köyhempänä, heikompana kuin minä hän sen tapasi, ja koko vapaustaistelu oli alettava alusta. Koko koe oli perusteeltaan itsemurhaavaa laatua. Ranska palveli häntä voimallaan ja väellään ja varoillaan, niin kauan kuin se voi nähdä etunsa hänen eduissaan, mutta kun ihmiset huomasivat, että voittoa seurasi uusi sota, tuhouneita armeijoita uudet sotamiesotot ja että ne, jotka olivat ponnistelleet niin henkeen ja vereen asti, eivät koskaan päässeet nauttimaan työnsä hedelmästä – he eivät päässeet tuhlaamaan, mitä olivat saaneet kokoon, eivät päässeet lepäämään höyhenpatjoillaan eikä pöyhistelemään palatseihinsa, – kun he huomasivat tämän kaiken, niin luopuivat he hänestä. Ihmiset havaitsivat, että hänen kaikkinielaiseva itsekkyytensä oli tuhoisa kaikille muille. Hän oli kuin sähkörausku, joka vaikuttaa yhtämittaisia sähköiskuja siihen, joka on tarttunut siihen ja aikaansaa nykäyksiä, jotka kiristävät kokoon käden lihakset, niin ett'ei voi aukaista sormia, ja kala jatkaa ja antaa yhä voimakkaampia iskuja, kunnes se lopuksi rampaa ja surmaa uhrinsa. Siten tämä rajaton itsekkyyden kuilu kutisti, heikensi ja omisti itseensä niiden ihmisten voiman ja olemuksen, jotka palvelivat häntä; ja yleisenä huudahduksena Ranskassa ja Europassa 1814 oli "kylliksi hänestä"; "kylliksi Bonapartesta".