IX
Rouva Penistonin nuoruudessa oli tapana muuttaa kaupunkiin lokakuussa. Sentähden Viidennellä avenuella olevan asunnon ikkunaluukut avattiin kuun 10:nnen päivän tienoilla, ja pronssiin valetun Kuolevan Gladiaattorin silmät alkoivat salongin ikkunasta jälleen pitää vahtia tuolle vielä autiolle valtakadulle.
Kaksi ensimmäistä viikkoa palaamisensa jälkeen rouva Peniston omisti kotoisille puuhille kuten uskovaiset uskonnollisille hartaudenharjoituksille. Hän nuuski talonsa joka sopen yhtä tarkasti kuin tutkitaan omantunnon sopukat, aina kellarin ja hiilisäiliön pohjia myöten, ja koko talo peitettiin kuohuvaan saippuavaahtoon.
Taloushommat olivat tällä asteella, kun Miss Bart saapui iltapäivällä Van Osburghien häistä. Matka kaupunkiin ei ollut omansa viihdyttämään hänen hermojaan. Vaikka Evie Van Osburghin kihlaus oli vielä virallisesti salainen, tiesivät siitä jo kuitenkin lukemattomat perheen läheiset ystävät, ja palaavat vieraat tekivät kautta koko junan vihjauksia ja ennakkopäätelmiä. Lily oli sillä hetkellä tietoinen siitä, mikä osa tuli hänelle näistä vihjauksista. Hän tunsi tilanteen herättämän hilpeyden tarkan laadun. Se siekailematon muoto, jonka hänen ystäviensä leikinlasku sai, sisälsi äänekkään iloitsemisen sellaisista asiainsotkeutumisista. Lily tiesi kyllin hyvin, miten käyttäytyä vaikeissa tilanteissa. Hänellä oli hiuskarvalleen täsmällinen tapa toimia voiton ja tappion välillä: jokaisen luovimisen toimitti ilman ponnistuksia hänen käytöstapansa loistava huolettomuus. Mutta hän alkoi tuntea asennon tuottamaa pingoitusta; vastavaikutus oli nopeampaa, ja hän liukui syvään itsensä halveksimiseen.
Kuten hänelle kävi aina, purkautui hänen moraalinen vastenmielisyytensä fyysillisesti inhoon ympäristöään kohtaan. Hänen mielensä nousi rouva Penistonin mustan pähkinäpuukaluston rehentelevää rumuutta, eteishallin tiilikivien hiottua siloutta ja huonekalujen kiilloituksesta lähtenyttä hajua kohtaan, joka kohtasi häntä ovella.
Portaissa ei ollut vielä mattoja ja matkalla huoneeseensa hänen tiensä tukki vaahtotulva. Nostaen heimojaan hän vetäytyi sivulle kärsimättömin elein ja tällöin hänen mieleensä johtui olleensa jo kerran ennen samassa tilanteessa, vaikka toisessa paikassa. Hänestä tuntui kuin laskeutuisi hän jälleen portaita Seldenin huoneesta, ja katsoessaan alas huomauttaakseen saippuaveden hoivaamisesta hän sai vastaansa samanlaisen tuijotuksen, joka oli kerran ennen uhmannut häntä samanlaisissa oloissa. Benedickin siivoojamuija se kyynäspäihinsä nojaten tutki häntä samalla häikäilemättömällä uteliaisuudella, päästäen hänet ilmeisesti yhtä vastahakoisesti kulkemaan ohi. Tässä tapauksessa Miss Bart oli kuitenkin omalla pohjallaan.
"Ettekö näe, että haluan päästä ohi? Väistäkää sankoanne, olkaa hyvä", sanoi hän terävästi.
Nainen ei näyttänyt kuulevan. Sitten hän anteeksi pyytämättä tempasi sankonsa ja lennätti märän lattiaharjan porraspäädyn yli, tuijottaen Lilyyn, kun tämä kulki ohi. Oli sietämätöntä, että rouva Peniston piti tuollaisia talossaan; ja Lily päätti huoneeseensa astuessaan, että nainen saisi lähtöpassit samana iltana.
Rouva Peniston ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä tekemässä vastaväitteitään: aamusta varhain hän oli ollut palvelustyttönsä kanssa tarkastelemassa turkiksiaan, mikä puuha muodosti huippukohdan taloudenpidon uudistusdraamassa. Illalla Lily huomasi myöskin olevansa yksin, sillä hänen tätinsä, joka söi harvoin päivällistään kaupungilla, oli noudattanut erään käymäseltään kaupungissa olevan Van Alstyne-serkun kutsua. Talo oli luonnottomassa puhtauden ja järjestyksen tilassaan synkkä kuin hauta, ja kun Lily meni vastajärjestettyyn häikäisevän puhtaaseen salonkiin, tunsi hän ikäänkuin hänet olisi elävänä haudattu rouva Penistonin elämäntavan tukehduttavaan ahtauteen.
Tavallisesti hän koetti karttaa kotona olemista noina suursiivouksen aikoina. Mutta tässä tapauksessa eri syyt olivat saattaneet hänet kaupunkiin, etupäässä se seikka, että hän oli saanut vähemmän kutsuja kuin tavallisesti syksyksi. Hän oli niin kauan tottunut kulkemaan yhdeltä maatilalta toiselle, kunnes lupa-ajan päättyminen sai hänet palaamaan kaupunkiin, että hänelle sattunut loma-aika sai hänet tuntemaan, että hänen suosimisensa oli vähenemässä. Oli käynyt, kuten hän oli sanonut Seldenille – ihmiset olivat väsyneet häneen. He toivottaisivat hänet kyllä tervetulleeksi uudessa asemassa, mutta Miss Bartina he tunsivat hänet ulkoa. Hän tunsi itsekin itsensä ulkoa ja oli kyllääntynyt tuohon vanhaan juttuun. Oli hetkiä, jolloin hän kaipasi sokeasti jotain erilaista, outoa, etäistä ja koettelematonta; mutta hänen mielikuvituksensa ulommaisinkaan ala ei kyennyt esittämään hänen totuttua elämäänsä uudessa valossa. Hän ei voinut kuvitella itseään muualla kuin salongissa levittämässä hienoutta ja loistoa kuten kukka levittää tuoksua.
Kun sillävälin lokakuu kului, oli hänellä kaksi vaihtoehtoa: joko palata Trenorien luo tai mennä tätinsä luo kaupunkiin. Vieläpä lokakuisen New Yorkin masentava synkkyys ja rouva Penistonin asunnon aina haitallinen siistiminen tuntui hänestä paremmalta kuin se mikä häntä odotti Bellomontissa, ja hänellä oli sankarillisen alistuvaisuuden ilme, kun hän ilmoitti aikovansa jäädä tätinsä luo koko lupa-ajaksi.
Tämänluontoiset uhraukset otetaan joskus vastaan yhtä sekavin tuntein kuin mikä ne on aiheuttanutkin; ja rouva Peniston huomautti uskotulle palvelijalleen, että jos kerran jonkun sukulaisen piti olla hänen apunaan sellaisina kiireellisinä aikoina (vaikkakin häntä oli jo neljäkymmentä vuotta pidetty pätevänä valvomaan omien antimiensa ripustamista), niin hänelle totta totisesti olisi Miss Grace sopivampi kuin Miss Lily. Grace Stepney oli eräs serkku mukiinmenevine tapoineen ja harrastuksineen, joka pistäytyi rouva Penistonin luo, kun Lily söi päivällisensä liian säännöllisesti ulkona; joka pelasi bézique'ä, pani paikoilleen auenneita "silmiä", luki ääneen kuolinilmoituksia Times'ista ja rehellisesti ihaili salongin verhojen purppuranpunaista satiinia, ikkunalla olevaa kuolevaa gladiaattoria ja Niagaraa esittävää maalausta, mitkä edustivat Mr. Penistonin vaatimattoman elämän taiteellista ylellisyyttä.
Rouva Penistonia ikävystytti tuo moitteeton sukulainen kuten sellaisten palvelusten vastaanottajaa tavallisestikin henkilö, joka niitä suorittaa. Hän piti paljon enemmän uhkeasta ja itsenäisestä Lilystä, joka ei osannut erottaa virkkausneulan toista päätä toisesta, ja joka usein loukkasi hänen tuntehikkaisuuttaan ehdottamalla, että salonki laitettaisiin toiseen kuntoon. Mutta kun oli etsittävä hävinneitä pyyheliinoja tai neuvoteltava siitä, tarvitsivatko portaat uudet matot, oli Gracen arvostelu tosin terveempi kuin Lilyn mainitsemattakaan sitä, että viimeksimainittua harmitti tuo iankaikkinen siistiminen ja saippuan holvuu, ikäänkuin talo pysyisi puhtaana itsestään.
Istuen salongin kynttilän lohduttomassa valossa – rouva Peniston ei koskaan sytyttänyt lamppuja, jollei ollut seuraa – Lily näytti odottavan oman kuvansa ilmaantuvan himmeänä ja keski-ikäisenä kuten Grace Stepneyn. Lakattuaan huvittamasta Judy Trenoria ja hänen ystäviään hänen olisi vaivuttava huvittamaan rouva Penistonia; minne hän katsoikaan, hän näki vain tulevaisuuden toisten oikkujen palveluksessa, ei koskaan oman intomielisen yksilöllisyytensä turvaamisen mahdollisuutta.
Ovikellon soitto, joka tuntui räikeältä tyhjässä talossa, herätti hänet äkkiä tajuamaan ikävyytensä katkeruuden. Oli kuin viime kuukauden koko kyllääntyminen olisi saavuttanut huippukohtansa tämän loppumattoman illan tyhjyydessä. Jospa edes tuo soitto tarkoitti kutsua ulkomaailmasta – olettamalla, että häntä sinne vielä haluttiin!
Hetken kuluttua ilmaantui palvelija ilmoittamaan, että eräs henkilö pyytää tavata Miss Bartia, ja Lilyn vaatiessa lähempiä tietoja, hän lisäsi:
"Se on rouva Haffen; hän ei halua ilmaista asiaansa."
Lily, jolle tuo nimi ei ilmaissut mitään, avasi oven ja sisään astui nainen rypistyneessä päähineessä ja seisoi kuin kiinninaulattuna kattolampun alla. Varjostamaton valo valaisi tutunomaisesti hänen rokonarpisia kasvojaan ja punertavaa päänahkaansa, joka kuumotti oljenvärisen ohuen tukan alta. Lily katsoi hämmästyneenä siivoojamuijaan.
"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Lily.
"Sanoisin teille mielelläni pari sanaa, neiti." Ääni ei ollut riitaa- eikä rauhaarakentava: se ei ilmaissut mitään puhujan asiasta. Siitä huolimatta jokin varovaisuusvaisto sai Lilyn vetäytymään pois palvelijattaren kuuluvilta.
Hän antoi rouva Haffenille merkin seurata häntä salonkiin ja sulki oven heidän jälkeensä.
"Mitä te haluatte?" tiedusteli hän.
Siivoojanainen seisoi, kuten sellaisten ihmisten on tapana, käsivarret käärittyinä shaaliinsa. Hän otti esille pienen nipun, joka oli kääritty sanomalehtipaperiin.
"Minulla on täällä jotakin, jota te varmaankin näkisitte mielellänne, Miss Bart." Hän lausui nimen epämiellyttävästi painostaen, ikäänkuin se seikka, että hän tiesi sen, olisi osaltaan syynä hänen täällä oloonsa. Lilystä tuo äänensävy kuulosti uhkaukselta.
"Oletteko löytänyt jotain minulle kuuluvaa?" kysyi hän, ojentaen kätensä.
Rouva Haffen vetäytyi takaisin.
"No, jos siksi tulee, niin arvelen, että se on minun yhtä paljon kuin jonkun muunkin", vastasi hän.
Lily katsoi häneen kiusaantuneena. Hän oli nyt varma siitä, että kävijän eleet tarkoittivat uhkausta; mutta koska hän oli kokenut sellaisissa asioissa, oli hänen kokemuksessaan jotakin, joka valmisti häntä arvioimaan tämän kohtauksen tarkkaa merkitystä. Hän tunsi kuitenkin, että sen täytyi päättyä niin pian kuin mahdollista.
"En ymmärrä; jollei tuo käärö ole minun, niin miksi te pyritte puheilleni?"
Vaimo ei ollut milläänkään koko kysymyksestä. Hän oli ilmeisesti valmistautunut vastaamaan siihen, mutta, kuten sen säätyiset ihmiset yleensä, hänen oli mentävä pitkä matka takaisinpäin alkaakseen, ja vasta hetkisen oltuaan ääneti hän vastasi: "Mieheni oli Benedickin talonmiehenä tämän kuun ensimmäiseen päivään. Sen jälkeen hän ei ole saanut mistään työtä."
Lily ei virkkanut mitään ja vaimo jatkoi: "Se ei ollut ensinkään meidän syymme: isännöitsijä halusi tuota paikkaa eräälle suosikilleen, ja meidät ajettiin pois kimpsuinemme kampsuinemme hänen oikkunsa tähden. Minä sairastelin kauan viime talvena ja leikkauskin oli tehtävä, niin että kaikki säästömme meni suihin; ja minä saan lapsineni kovat kokea, kun Haffen on niin kauan ollut ilman ansiota."
Hän oli siis loppujen lopuksi tullut vain pyytämään Miss Bartia hommaamaan paikkaa hänen miehelleen tai luultavammin pyytämään häntä puhumaan hänen puolestaan rouva Penistonille. Lilyn ulkomuodosta saattoi päättää, että hän sai aina, mitä tahtoi, niin että häntä voi käyttää puolestapuhujana, ja tyynnyttyään ensi pelostaan hän turvautui sovinnaiseen lauseeseen:
"Olen pahoillani, että olette ollut niin ikävässä asemassa", sanoi hän.
"Niin on oltu, neiti, eikä leikki ole vielä lopussa. Jos vain saisimme toisen hyvän paikan, – mutta isännöitsijä on meille sydämetön. Se ei ole meidän syy, ei sitte likikään, mutta —"
Nyt loppui Lilyn kärsivällisyys. "Jos teillä on jotakin sanottavaa minulle —" tokaisi hän väliin.
Tämä kiihoitti eukon puhetulvaa.
"Onpa on, neiti. Kyllä siihenkin tullaan", hän sanoi. Hän pysähtyi hetkiseksi, katsoen Lilyyn, ja jatkoi sitten hajanaisesti kertovalla äänellä: "Benedickissä ollessamme siivosin muutamien herrojen huoneita, viimeksi tein suursiivouksen lauantaisin. Jotkin herrat saivat hirveästi kirjeitä: sellaista kirjeiden siivoa en ole ikinä nähnyt. Niiden suuret paperikorit olivat kukkuroillaan ja paperit putosivat lattialle. Ei ne niistä paljoa pitäneet lukua. Muutamat ovat pahempia kuin toiset. Mr. Selden, Mr. Lawrence Selden, se oli niitä huolellisimpia: poltti kirjeensä talvella ja leikkeli ne säpäleiksi kesällä. Mutta joskus hän sai niin paljon, että sitoi ne yhteen nippuun, kuten toisetkin tekivät ja repäisi sen yhdellä kertaa – kas tässä."
Puhuessaan hän oli irroittanut nauhan käärön ympäriltä ja veti esille yhden kirjeen, jonka hän asetti pöydälle, joka oli Miss Bartin ja hänen itsensä välillä. Kuten hän oli sanonut, oli kirje repäisty kahtia, mutta nopein liikkein hän asetti reväistyt päät yhteen ja silitti sivun.
Lilyn valtasi suuttumus. Hän tunsi hämärästi olevan tekeillä jotakin halpamaista – sellaista halpamaista, josta ihmiset kuiskuttelevat, mutta jonka hän ei koskaan ollut ajatellut koskevan itseään. Hän peräytyi osoittaen liikkeellään inhoa, mutta tuon peittymisen ehkäisi eräs äkillinen huomio: kynttilän valossa hän oli tuntenut kirjeen käsialan. Se oli suurta ja hajanaista ja siinä oli jotain miehekästä, joka vain heikosti salasi sen vapisevaa heikkoutta, ja raskaalla kädellä piirretyt sanat sattuivat Lilyn korviin ikäänkuin hän olisi kuullut niiden puhuvan.
Aluksi hän ei oivaltanut tilanteen koko merkitystä. Hän ymmärsi vain, että hänen edessään oli Bertha Dorsetin kirjoittama kirje ja osoitettu otaksuttavasti Lawrence Seldenille. Siinä ei ollut päivämäärää, mutta musteen tuoreus osoitti, että se oli jokseenkin äskettäin kirjoitettu. Rouva Haffenin kädessä oleva paketti sisälsi epäilemättä useita samanlaisia kirjeitä – tusinan verran, kuten Lily päätti sen paksuudesta. Kirje oli lyhyt, mutta ne muutamat sanat, jotka olivat osuneet hänen silmiinsä, ennenkuin hän tiesi niitä lukevansa, kertoivat pitkää juttua – juttua, jolle kirjoittajan tuttavat olivat viimeisen neljän vuoden aikana nauraneet ja kohauttaneet olkapäitään, pitäen sitä vain yhtenä seuraelämän komedian lukemattomista "hauskoista jutuista". Nyt näki Lily asian toisen puolen, ulkokuoren tuliperäisen alapuolen, jonka yli arvelu ja vihjaus liukui niin kevyesti, kunnes ensimmäinen kuilu muutti heidän kuiskutuksensa huudoksi. Lily tiesi ettei seuraelämä kosta mitään niin ankarasti kuin sitä, että se on antanut suojeluksensa niille, jotka eivät ole osanneet käyttää sitä hyväkseen. Eikä tässä tapauksessa tarvinnut epäillä, miten asia päättyisi. Lilyn maailmankäsityksen mukaan mies oli vaimonsa käytöksen ainoa tuomari: nainen teknillisesti epäilyksen yläpuolella, kun hänellä oli miehensä hyväksymisen, taikkapa vain välinpitämättömyyden suoja. Mutta George Dorsetin luontoiselta mieheltä ei voinut ajatellakaan anteeksiantoa – hänen vaimonsa kirjeiden omistaja saattoi yhdellä kosketuksella murskata koko tämän elämän. Ja millaisiin käsiin Bertha Dorsetin salaisuus oli joutunut! Hetken ajan toi sattuman ironia Lilyn vastenmielisyyteen epämääräisen voitonriemun tunteen. Mutta vastenmielisyys voitti – koko hänen vaistomainen vastustuskykynsä, taipumuksensa, kasvatuksensa, sokeat, perinnäiset epäröimiset nousivat tuota toista tunnetta vastaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut pahan tartunnan.
Hän astui poispäin, ikäänkuin päästäkseen mahdollisimman kauas tuosta vieraasta. "En tiedä mitään näistä kirjeistä", hän sanoi; "en käsitä, miksi olette ne tuonut tänne."
Rouva Haffen tuijotti häneen lujasti. "Sanon teille, neiti, miksi. Toin ne teille myytäviksi, koskei minulla ole muuta keinoa saada rahaa, ja jollemme huomisiltaan maksa vuokraamme, niin meidät ajetaan ulos. En ole koskaan tehnyt ennen mitään täntapaista ja jos puhuisitte Mr. Seldenille tai Mr. Rosedalelle, että Haffen saisi takaisin paikkansa Benedickissä – näinhän, minä teidän puhuvan Mr. Rosedalen kanssa portaissa tuona päivänä, jolloin te tulitte Mr. Seldenin asunnosta —"
Veri nousi Lilyn poskille. Nyt hän ymmärsi – rouva Haffen luuli hänen olevan kirjeiden kirjoittajan. Vihansa ensi puuskassa hän oli soittaa ja käskeä naisen ulos, mutta eräs hämärä mielijohde pidätti häntä. Seldenin nimen mainitseminen oli herättänyt uusia ajatuksia. Bertha Dorsetin kirjeet eivät olleet hänelle mitään – menkööt ne sinne, minne sattuma ne vie! Mutta Selden oli auttamattomasti kietoutunut niiden kohtaloon. Miehet eivät paha kyllä kärsi paljoa sellaisesta ilmitulosta, ja tällä hetkellä tuo aavistus, joka oli tuonut Lilyn tietoisuuteen kirjeiden sisällön, oli saanut ilmi, että ne olivat hartaita pyyntöjä – yhä toistuvia, mikä siis osoitti, ettei niihin oltu vastattu – uudistamaan suhde, jonka aika oli nähtävästi höllentänyt. Yhtä kaikki se seikka, että kirjeet olivat voineet joutua vieraisiin käsiin, syyttäisi Seldeniä huolimattomuudesta, koska maailma pitää sitä vähimmän anteeksiannettavana.
Jos Lily punnitsi kaikkea tätä, niin tapahtui se tiedottomasti: hänellä esiintyi tietoisesti vain se tunne, että Selden varmaankin haluaisi hävittää kirjeet ja että Lilyn itsensä oli siis päästävä niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen takana ei ollut enää mitään muuta. Hänen aivojensa läpi välähti kuitenkin ajatus palauttaa tuo paketti Bertha Dorsetille ja siten saada valtit käteensä, mutta tämä ajatus johti kuiluihin, joilta hän peräytyi häpeissään.
Sillä välin oli rouva Haffen huomattuaan pian Lilyn epäröinnin jo avannut käärön ja asettanut sen sisällön pöydälle. Joka kirje oli paikkailtu yhteen ohuilla paperiliuskoilla. Muutamat olivat pieninä siepaleina, toiset vain repäisty kahtia. Vaikka niitä ei ollutkaan monta, peittivät ne näin levitettyinä pöydän melkein kokonaan. Lilyn katse sattui sanaan siellä täällä – sitten hän sanoi matalalla äänellä: "Mitä te vaaditte näistä?"
Rouva Haffen punehtui tyydytyksestä. Oli selvää, että nuori vallasnainen oli pahasti pelästynyt, ja rouva Haffenissa oli muijaa käyttämään mahdollisimman paljon tuollaista pelkoa hyväkseen. Jo etukäteen nauttien helpommasta voitosta kuin mitä hän oli osannut odottaa hän mainitsi hyvin suuren summan.
Mutta Miss Bart ei näyttänyt olevankaan niin helppo saalis kuin olisi voinut odottaa hänen varomattomasta alkamisestaan. Hän kieltäytyi maksamasta mainittua summaa ja hetken epäröityään hän tarjosi puolet siitä.
Rouva Haffen jähmettyi. Hänen kätensä hamuili levitettyjä kirjeitä ja hiljalleen niitä kosketellen hän näytti aikovan panna ne uudelleen kääreeseen.
"Arvaan niiden olevan suurempiarvoisia teille, neiti, kuin minulle, mutta köyhällä on oikeus elää yhtä hyvin kuin rikkaalla", huomautti hän sukkelasti.
Lilyn valtasi pelko, mutta tuo tarkoittelu vahvisti hänen vastustustaan.
"Erehdytte", sanoi hän välinpitämättömästi. "Olen tarjonnut korkeimman summan, minkä suostun maksamaan kirjeistä, mutta lienee muitakin keinoja, miten saada ne."
Rouva Haffen kohotti epäilevästi katseensa: hän oli liian kokenut ollakseen tietämättä, että puuhassa, johon hän oli antautunut, oli yhtä suuria vaaroja kuin oli palkintokin siitä, ja hän oli suunnitellut valmiiksi koko kostokoneiston, minkä yksikin tämän nuoren naisen sana saattoi panna liikkeeseen.
Hän vei shaalinsa nurkan silmilleen ja mutisi sen takaa, ettei koituisi mitään hyvää siitä, että on kova köyhälle, mutta ettei hän puolestaan ollut koskaan ennen sekaantunut sellaisiin puuhiin ja että kaikki, mitä hänen ja Haffenin kunnia kristittyinä vaati, oli, etteivät kirjeet saaneet kulkea kauemmaksi.
Lily seisoi liikkumatta, pysytellen muijasta niin etäällä kuin hiljaapuhuminen sen suinkin salli. Ajatus käydä kauppaa kirjeillä oli hänelle sietämätön, mutta hän tiesi, että rouva Haffen korottaisi heti alkuperäistä vaatimustaan, jos hän osoittaisi horjumisen merkkiä; hän tiesi vain, että ovi oli lopullisesti sulkeutunut ja että hän seisoi yksin käärö kädessä.
Hänellä ei ollut minkäänlaista aikomusta lukea kirjeitä, jopa rouva Haffenin likaisen sanomalehtikääreen avaaminen olisi näyttänyt hänestä arvoa-alentavalta. Mutta mitä aikoi hän tehdä sen sisällöllä? Kirjeiden saajan tarkoitus oli ollut hävittää ne, ja Lilyn velvollisuus oli panna toimeen hänen aikomuksensa. Hänellä ei ollut oikeutta säilyttää niitä – se olisi ollut samaa kuin vähentää sen ansion merkitystä, että hän oli ottanut ne huostaansa. Mutta miten hävittää ne niin tehokkaasti, ettei tarvinnut enää pelätä niiden joutuvan tuollaisiin käsiin? Rouva Penistoninin salongin tulisija oli kielletty pyhättö: siellä, kuten lampuissakin, sytytettiin valkea vain kun oli vieraita.
Miss Bart kääntyi viemään kirjeitä ylös, kun hän kuuli avattavan ulko-ovea ja hänen tätinsä astui salonkiin. Rouva Peniston oli pieni pönäkkä nainen, jonka värittömillä kasvoilla oli ryppyjä. Hänen harmaa tilkkansa oli kammattu huolellisesti ja hänen pukunsa näytti erittäin uudelta, mutta kuitenkin hieman vanhamuotiselta. Hän kävi aina mustissa: Lily ei ollut nähnyt häntä koskaan muuten kuin kiiltävään mustaan haarniskoituna, jalassa pienet paksut kengät ja näyttäen aina olevan valmiina matkalle; hän ei kuitenkaan koskaan lähtenyt.
Hän tarkasteli salonkia pikkuseikkoja myöten tottunein katsein. "Näin valoviirun erään luukun alitse; on ihmeellistä, etten saa tuota naista koskaan oppimaan vetämään niitä täysin alas."
Korjattuaan tuon vian hän istuutui erään kiilloitetun purppuranpunaisen nojatuolin reunalle; rouva Peniston istui aina siten, ei koskaan koko tuolilla. Sitten hän käänsi katseensa Miss Bartiin.
"Näytät väsyneeltä, hyvä ystävä; luulen, että se johtuu häärasituksista. Cornelia Van Alstyne ei osannut puhua muusta kuin häistä. Molly oli siellä. Ja Gerty Farish juoksi heti luoksemme kertomaan meille niistä. Minusta on omituista, että ne tarjosivat meloneja ennen consomméta: hääaamiaisten on aina alettava consommélla. Molly ei pitänyt morsiamen puvuista. Hän oli kuullut Julia Melsonilta, että ne maksavat kolme sataa dollaria kappale, mutta siltä ne eivät näyttäneet. Olen iloinen, että päätit olla rupeamatta morsiustytöksi: lohenvärinen varjostin ei olisi sopinut sinulle."
Rouva Peniston kuunteli mielellään pienimpiäkin yksityisseikkoja juhlallisuuksista, joihin hän ei ollut ottanut osaa. Mikään ei ollut saanut häntä niihin ponnistuksiin ja väsymykseen, joka olisi seurauksena Van Osburghin häistä, mutta niin suuri oli hänen mielenkiintonsa niihin, että kuultuaan niistä kaksi selontekoa hän nyt valmistautui houkuttelemaan esille kolmatta veljentyttäreltään. Lily oli kuitenkin ollut valitettavan välinpitämätön panemaan mieleensä juhlamenojen erikoisseikkoja. Häneltä oli jäänyt huomaamatta rouva Van Osburghin leningin väri eikä voinut myöskään sanoa, käytettiinkö hääpöydässä vanhoja Van Osburghien sèvresporsliineja; rouva Peniston huomasi, sanalla sanoen, että häntä saattoi käyttää enemmän kuuntelijana kuin kertojana.
"Lily, en todellakaan käsitä, miksi vaivauduit menemään häihin, kun et kerran muista, mitä tapahtui tai ketä näit siellä. Kun minä olin tyttönä, säilytin aina jokaisen päivällisen ruokalistan, jolle oli käsketty, ja kirjoitin osanottajien nimet takasivulle, enkä koskaan heittänyt pois kotiljonkirusettejani setäsi kuolemaan saakka, jolloin näytti sopimattomalta pitää niin paljon värillisiä esineitä talossa. Minulla oli niitä muistaakseni laatikollinen, ja vieläkin voin sanoa, missä tanssiaisissa minkin olen saanut. Molly Van Alstyne muistuttaa minua siinä iässä, on ihmeellistä, miten hän huomaa asiat. Hän pystyi kertomaan äidilleen tarkoin, minkä kuosinen morsiamen leninki oli, ja me tiesimme heti, että se oli tilattu Paquinilta."
Rouva Peniston nousi äkkiä, ja läheten kelloa, jonka päällä oli kypäriniekka Minerva, hän vetäisi pitsinenäliinansa kypärin ja sen silmikon välitse.
"Tiesinhän sen – palvelustyttö ei koskaan pyyhi sitä!" huudahti hän voitonriemuisena huomatessaan nenäliinalla pienen pölypilkun; sitten hän jatkoi istuuduttuaan jälleen: "Mollyn mielestä rouva Dorset oli ollut häissä parhaiten puettu. En epäilekään, ettei hänen pukunsa olisi ollut kallisarvoisin, mutta sopuli- ja point de Milan-yhdistelmää en voi täysin sulattaa. Näyttää siltä, että hän on löytänyt Pariisista uuden räätälin, joka suvaitsee ottaa tilauksen vastaan vain, kun hänen asiakkaansa on kuluttanut koko päivän hänen kanssaan hänen Neuillyssä olevassa huvilassaan. Hän sanoo, että hänen täytyy tutkia tilaajan kotioloja – merkillinen järjestelmä, totta vie! Mutta rouva Dorset kertoi siitä Mollylle itse; hän sanoi huvilan olleen täynnä mitä erinomaisimpia tavaroita ja hän oli todellakin pahoillaan, kun oli lähdettävä. Molly ei sanonut hänen koskaan ennen olleen sievemmän näköinen; hän oli peloittavan sukkela ja sanoi toimittaneensa Evie Van Osburghin ja Percy Grycen toisilleen. Hänellä näyttää tosiaankin olevan suuri vaikutus nuoriin miehiin. Hänen mielenkiintonsa kuuluu nyt kohdistuvan nuoreen Silverton-houkkioon, joka on ollut Carry Fisherin kukitettavana ja pelannut niin kauheasti. No niin, Evie on todellakin kihloissa: rouva Dorset on hommannut kaiken ja Grace Van Osburgh on seitsemännessä taivaassa – hän oli ehkä menettänyt toivonsa saada Evie naimisiin."
Rouva Peniston pysähtyi taas, mutta tällä kertaa hänen tarkastelunsa ei kiintynyt huonekaluihin, vaan veljentyttäreensä.
"Cornelia Van Alstyne oli niin hämmästynyt: hän oli kuullut, että sinä aikoisit naimisiin nuoren Grycen kanssa. Hän tapasi Wetherallit juuri, kun he olivat saapuneet Bellomontista ja Alice Wetherall oli aivan varma, että tapahtui kihlaus. Hän kertoi kaikkien luulleen Mr. Grycen rientäneen kaupunkiin sormuksen hakuun, kun hän lähti odottamatta eräänä aamuna."
Lily nousi ja meni oveen päin.
"Luulen, että olen väsynyt, lienee parasta mennä vuoteeseen", sanoi hän, ja rouva Peniston oli Lilyä suudellessaan hajamielisen näköinen, koska hän huomasi äkkiä, että herra Peniston vainajan muotokuvan jalusta ei ollut suorassa sen edessä olevan sohvan kanssa.
Omassa huoneessaan hän sytytti kaasuliekin ja katseli uuniin päin. Se oli yhtä kiiltävä kuin salongin uunikin, mutta täällä hän ainakin saattoi huoleti polttaa joitakin papereja tarvitsematta pelätä tätinsä moitteita. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan vaipuen tuolille katseli väsyneesti ympärilleen. Hänen huoneensa oli suuri ja mukavasti kalustettu – se oli köyhän Grace Stepneyn kateuden ja ihailun esine, – mutta verrattuna niiden vierashuoneiden loistoon, joissa Lily oli kuluttanut niin monta viikkoa, se näytti synkältä kuin vankila. Mikä ero tämän huoneen ja sen sisustuksen taipuisan eleganssin välillä, jota hän oli suunnitellut itselleen – asunto, joka voittaisi hänen tuttaviensa asuntojen konstikkaan ylellisyyden sen taiteellisen maun kautta, jossa hän tunsi olevansa heitä ylempänä; jonka jokainen vivahdus ja piirre yhtyisi lisäämään hänen kauneuttaan ja antamaan viehätystä hänen joutohetkilleen! Tuota fyysillisen rumuuden kiusaavaa tunnetta tehosti vielä hänen henkinen lamaantumisensa, niin että tuon häntä kiusaavan kaluston jokainen esine näytti hänestä sitäkin suututtavammalta.
Hänen tätinsä sanat eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään, mutta ne olivat saattaneet näkemään Bertha Dorsetin hymyilevänä, liehakoituna, voitokkaana, saattaen itsensä naurunalaiseksi liehittelyillään, jotka jokainen heidän pikku ryhmänsä jäsen käsitti. Naurettavuuden ajatus sattui syvemmälle kuin mikään muu tunne: Lily tiesi vihjaavan puheentavan jokaisen käänteen, jotka saattoivat nylkeä uhrinsa verta vuodattamatta. Hän nousi ja otti kirjeet. Hän ei aikonut hävittää niitä enää: sen aikomuksen tekivät tyhjäksi rouva Penistonin sanat.
Hän meni sillä välin kirjoituspöytänsä luo ja sytyttäen kynttilän hän kääri ja sinetöi paketin. Sitten hän avasi vaatesäiliön pienen laatikon ja pani kirjeet sinne. Tällöin hän tunsi ironian vivahdusta, muistaessaan, että oli velkautunut Gus Trenorille voidakseen ostaa ne.