"Jollei", sanoi Grace, kumartuen eteenpäin puhuakseen hiljaa ja innokkaasti, "jollei ole aineellisia etuja voitettavana, kun mielistelee Trenoria."
Hän tunsi, että hetki oli hirveä ja hän muisti äkkiä, että rouva Penistonin musta brokaadi olisi joutunut hänelle sesongin lopulla.
Rouva Peniston laski jälleen työnsä käsistään. Hänelle esiintyi saman ajatuksen toinen puoli ja hän tunsi, ettei ollut hänen arvonsa mukaista, että hän antoi järkyttää hermojaan hänestä riippuvan sukulaisen, joka käytti hänen vanhoja vaatteitaan.
"Jos sinusta on mieluista kiusata minua salaperäisillä vihjauksilla", sanoi hän kylmästi, "niin olisit ainakin voinut valita sopivamman ajan kuin nyt, jolloin juuri olen tointumassa suurten päivälliskutsujen rasituksista."
Päivällisten mainitseminen haihdutti Miss Stepneyn viimeisetkin epäröimiset. "En käsitä, miksi minua syytetään siitä, että minun on mieluista puhua sinulle Lilystä. Olinkin varma, etten siitä kiitosta saisi", vastasi hän kuohahtaen. "Mutta minulla on jäljellä hieman sukulaistunnetta, ja kun sinä olet ainoa henkilö, jolla on Lilyyn jonkinlaista valtaa, niin ajattelin, että sinun pitäisi tietää, mitä hänestä puhutaan."
"Hyvä", sanoi rouva Peniston, "sitä minä valitan, ettet ole sanonut minulle, mitä todellakin sanotaan."
"En otaksunut, että minun olisi puhuttava niin täydellisesti. Ihmiset puhuvat, että Gus Trenor maksaa hänen laskunsa."
"Maksaa hänen laskunsa – hänen laskunsa?" Rouva Peniston purskahti nauruun. "En jaksa kuvitella, mistä sinä olet saanut tuollaisia hullutuksia. Lilyllä on omat tulonsa – ja minäkin huolehdin hänestä aika lailla —"
"Sen kyllä kaikki tiedämme", tokaisi Miss Stepney kuivasti. "Mutta Lily tarvitsee hyvin useita hienoja leninkejä —"
"Minusta on mieleen, että hän on hyvin puettu – se on vain kuin ollakin pitää!"
"Tietenkin. Mutta sitäpaitsi on hänellä pelivelkoja."
Miss Stepney ei ollut alussa aikonut saattaa asiaa näin pitkälle, mutta rouva Penistonin oli moittiminen vain omaa uskomattomuuttaan. Hän oli kuin raamatun uppiniskaiset epäuskoiset, jotka oli masennettava saadakseen ne vakuutetuiksi.
"Pelivelkoja? Lilylläkö?" Rouva Penistonin ääni värisi suuttumuksesta ja hämmennyksestä. Hän ihmetteli, oliko Grace Stepney kadottanut järkensä. "Mitä sinä tarkoitat hänen peliveloillaan?"
"Sitä vain, että jos joku pelaa bridgeä rahasta kuten Lily, niin saattaa menettääkin suuria summia – enkä luule Lilyn aina voittavan."
"Kuka sinulle sanoi, että veljentyttäreni pelaa korttia rahasta?"
"Kiitoksia paljon, serkku Julia, älä luule minun koettavan rikkoa sinun ja Lilyn välejä! Jokainen tietää, että hän on vimmattu bridgenpelaaja. Rouva Gryce sanoi minulle itse, että hänen pelaamisensa se peloitti Percy Grycen – hän näyttää aluksi todellakin olleen ihastunut Lilyyn. Mutta Lilyn seurustelupiirissä on melkein tapana, että tytöt pelaavat rahasta. Itse asiassa ihmiset ovat taipuvaisia suomaan hänelle anteeksi sillä syyllä —"
"Suomaan anteeksi minkä?"
"Sen, että hän on kovassa pulassa – ottaa vastaan huomaavaisuuksia sellaisilta miehiltä kuin Gus Trenor – ja George Dorset —"
Rouva Peniston huudahti jälleen: "George Dorset? Onko muita vielä?
Haluan kuulla pahimmankin, ole hyvä."
"Älä ota asiaa siltä kannalta, hyvä Julia. Lily on äskettäin ollut paljon Dorsetien kanssa ja George Dorset näyttää ihailevan häntä – mutta se on tietysti luonnollista. Ja olen varma siitä, ettei ihmisten kertomissa kauheissa jutuissa ole siteeksikään totta. Mutta hän on kuluttanut paljon rahaa tänä talvena. Evie Van Osburgh oli joku päivä sitten Celestellä tilaamassa trousseauta – niin, hääthän ovat ensi kuussa – ja hän kertoi minulle Celesten näyttäneen hänelle mitä kallisarvoisimpia esineitä, joita hän oli juuri lähettänyt Lilylle. Ja kuuluu puheita, että Judy Trenor on riidellyt Lilyn kanssa Gusin takia. Mutta olen pahoillani, että olen puhunut, vaikkakin vain tarkoitin sillä hyvää."
Rouva Penistonin luontainen uskomattomuus sai hänet toimittamaan Miss Stepneyn halveksuen tiehensä, mikä ei ennustanut hyvää tämän mustan brokaadin saantitoiveelle. Mutta järkisyille suljetuimmissakin luonteissa on tavallisesti aukko, jonka kautta epäluulo valuu ja Miss Stepneyn vihjaukset eivät haihtuneet niinkään helposti hänen mielestään kuin hän oli odottanut. Rouva Peniston ei pitänyt kohtauksista, ja hänen päätöksensä karttaa niitä oli aina saanut hänen pysymään erillään Lilyn elämän yksityisseikoista. Hänen nuoruudessaan tyttöjen ei katsottu tarvitsevan erikoista valvontaa. Heidän otaksuttiin yleensä tyytyvän luvalliseen kurtiisiin ja avioliittoon ja heidän luonnollisten valvojiensa sekaantumista näihin asioihin pidettiin yhtä sopimattomana kuin katselijan äkillistä sekaantumista näyttelemiseen. Rouva Penistonkin muisti kyllä olleen "eloisia" tyttöjä, mutta heidän eloisuuttaan ei pidetty pahempana kuin "epänaisellisena". Nykyinen eloisuus näytti olevan samaa kuin epäsiveellisyys, ja pelkkä epäsiveellisyyden käsite oli rouva Penistonista yhtä loukkaava kuin keittiönhaju salongissa: hänen mielensä kieltäytyi sitä sulattamasta.
Hän ei aikonut heti toistaa Lilylle kuulemaansa tai koettaa edes vahvistaa sen todellisuutta kiertäen kaartaen kyselemällä. Sehän johtaisi kohtaukseen, ja kohtaus oli, katsoen hänen hermojensa järkytettyyn tilaan, jota päivälliskutsujen vaikutukset eivät suinkaan olleet parantaneet, ja hänen mieleensä, joka yhä pelkäsi uusia vaikutuksia, vaara, jota hän piti velvollisuutenaan karttaa. Mutta hänen mieleensä jäi veljentytärtään kohtaan määrätty varasto kaunaa, joka kasvoi, kun ei sitä voinut selvittää selvittelyillä ja keskusteluilla. Oli kauheaa, että nuori tyttö antoi itsestään puheenaihetta. Tästä häntä täytyi moittia, vaikk'ei syytteissä häntä vastaan olisikaan perää. Rouva Penistonista tuntui kuin olisi talossa ollut tarttuva tauti ja hän oli tuomittu istumaan vavisten tartutettujen huonekalujensa keskellä.
XII
Miss Bart oli todella kasvatettu kierolla tavalla, eikä, yksikään hänen arvostelijoistaan olisi tuntenut sitä elävämmin kuin hän. Mutta hänellä oli turmiollinen tunne siitä, että häntä väijyi toinen kovan onnen potkaus toisen jälkeen, huomaamatta koskaan oikeaa tietä ennenkuin oli liian myöhäistä lähteä kulkemaan sitä.
Lily, joka ei sovittanut itseensä ahtaita ennakkoluuloja, ei ollut kuvitellut, että hänen rahanhankkimisensa Gus Trenorin kautta tulisi koskaan järkyttämään hänen rauhaansa. Ja asia näyttikin itsessään jokseenkin viattomalta, mutta se oli ilkeämielisten selitysten vuolas lähde. Kun hän oli tyydyttänyt rahantuhlaamishalunsa, kävivät nämä selittelyt yhä äänekkäämmiksi, ja Lily, joka saattoi olla ankaran johdonmukainen viedessään vastoinkäymistensä syyt toisten tiliin, puolusteli itseään sillä ajatuksella, että kaikki hänen ikävyytensä johtuvat Bertha Dorsetin vihamielisyydestä. Tämä vihamielisyys oli kuitenkin ilmeisesti haihtunut, kun ystävyys molempien naisten välillä oli uudistunut. Lilyn käynnistä Dorseteilla oli ollut seurauksena, että he huomasivat voivansa olla toisilleen hyödyksi, ja sivistyneet vaistot ovat kyllin ovelia huomatakseen, että on parempi käyttää hyödykseen vastustajaansa kuin häiritä häntä. Rouva Dorset oli itse asiassa joutunut sydämenasioissa uusiin kokeiluihin, joiden kukoistavana uhrina oli rouva Fisherin viimeinen valloitus, Ned Silverton. Ja sellaisina hetkinä hän tunsi, kuten Judy Trenor oli kerran huomauttanut, pakottavaa tarvetta kääntää miehensä huomion toisaalle. Dorset oli yhtä vaikea huvitettava kuin villi-ihminen, mutt'ei hänenkään itsekylläisyytensä kestänyt Lilyn taidon edessä, tai oli tämä erikoisen sopiva taltuttamaan vaikeaa itsekkyyttä. Lilyn kokemus Percy Grycestä oli hänelle hyvänä tukena hallitessaan Dorsetin mielialaa, ja joskin miellyttämishalu oli vähemmän kiihkeä, niin opettivat hänen asemansa vaikeudet tekemään enemmän pienemmistä etuisuuksista.
Tuttavallisuus Dorsetin kanssa ei näyttänyt vähentävän aineellisia vaikeuksia. Rouva Dorsetilla ei ollut Judy Trenorin tuhlaavaisuusmielijohteita, eikä Dorsetin ihailu näyttänyt ilmenevän raha-asioissa, varoipa Lilykin uudistamasta kokemuksiaan tähän suuntaan. Dorsetien ystävyydestä hän vain toivoi tällä hetkellä seuraelämän hyväksymistä. Hän tiesi, että hänestä alettiin puhua; mutta tämä ei häntä hälyyttänyt kuten se hälyytti rouva Penistonia. Hänen seurapiirissään sellainen ystävyyssuhde ei ollut tavatonta, ja kauniin naisen, joka flirttaili naineen miehen kanssa, otaksuttiin olleen siihen etujensa pakottaman. Trenor itse hänet peloitti luotaan. Heidän kävelyretkensä Puistossa ei ollut onnistunut. Trenor oli nainut nuorena, ja senjälkeen hän ei ollut keskusteluissaan naisten kanssa tavannut oikeaa sävyä. Hän oli ensin joutunut hämille ja sitten häntä oli suututtanut huomatessaan aina joutuneensa takaisin lähtökohtaan, ja Lily tunsi, että hän kadotti vähitellen aseman herruuden. Trenor oli todellakin mahdottomalla tuulella. Huolimatta ystävyydestään Rosedalen kanssa häneenkin oli jokseenkin tuntuvasti koskenut arvopaperien lasku; hänen talousmenonsa rasittivat häntä ja hän näytti joka taholla kohtaavan tahtonsa itsepintaista vastustamista, kun häntä tähän saakka oli onni seurannut kuin itsestään.
Rouva Trenor oli vielä Bellomontissa pitäen kaupunkiasuntoa avoinna ja pistäytyen siellä silloin tällöin tunnustelemassa maailmaa. Lupa-ajan päätyttyä hän ei ollut enää kiusannut Lilyä tulemaan Bellomontiin ja kun he aluksi tapasivat kaupungissa, luuli Lily huomaavansa kylmyyden vivahdusta hänen käytöksessään. Oliko se vain mielipahan ilmausta Lilyn huomaamattomuudesta häntä kohtaan vai olivatko hälyyttävät huhut tulleet hänen korviinsa? Jälkimmäinen olettamus näytti mahdottomalta, mutta Lily ei kuitenkaan voinut vapautua epämieluisasta tunteesta. Jos missään, niin Judy Trenorin ystävyydessä olivat hänen häilyvät sympatiansa löytäneet tukevan pohjan. Hän uskoi tämän ystävyyden vilpittömyyteen, vaikkakin se joskus ilmaantui itsekkäällä tavalla, ja hän varoi tarkoin saattamasta sitä vaaranalaiseksi. Mutta tätä huomioonottamatta hän oli tarkoin tietoinen tavasta, jolla tuollainen vieraantuminen vaikuttaisi häneen. Se seikka, että Gus Trenor oli Judyn mies, oli ajoittain suurin syy siihen, että hän ei pitänyt Trenorista ja että hän harmitteli sitä kiitollisuudenvelkaa, johon Trenor oli saattanut hänet.
Päästäkseen epäilyistä rauhaan Miss Bart ehdotti heti uuden vuoden jälkeen, että hän tulisi Bellomontin kutsuihin. Hän oli huomannut, että suuressa seurassa hän olisi suojattu Trenorin tungettelevaisuudelta, ja rouva Trenorin sähkösanoma "tule kaikin mokomin" näytti vakuuttavan, että hän oli yhtä tervetullut kuin tavallisesti.
Judy otti hänet ystävällisesti vastaan. Suurten kutsujen huolet veivät aina voiton persoonallisista tunteista, eikä Lily nähnyt mitään muutosta emäntänsä käytöksessä. Siitä huolimatta hän huomasi pian, ettei hänen kokeilunsa Bellomontiin tulolla ollut määrätty onnistumaan. Kutsutut olivat sellaista väkeä, joka ei pelaa bridgeä, ja kun rouva Trenorilla oli tapana ryhmittää kaikki sellaiset "siivot" samaan luokkaan, niin hän tavallisesti kutsui heidät yhdessä katsomatta heidän muihin ominaisuuksiinsa. Seurauksena oli yhteensopimaton ryhmä henkilöitä, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin se, etteivät he pelanneet bridgeä, ja hankauksia edisti tässä tapauksessa vielä huono ilma ja isännän ja emännän huonosti salattu ikävystyminen. Sellaisissa tapauksissa Judy tavallisesti tahtoi antaa Lilyn tehtäväksi sovittaa erimieliset ainekset, ja Miss Bart olettaessaan, että häneltä odotettiin sellaista, palvelusta, ryhtyi siihen tavallisella innollaan. Mutta jo alussa hän huomasi nenäkästä vastustusta pyrinnöilleen. Jos rouva Trenorin suhtautuminen häntä kohtaan olikin muuttumaton, niin osoittivat muut naiset hänelle jonkinlaista kylmyyttä. Sellaiset tilapäiset terävät vihjaukset kuin "teidän ystävänne Bryn herrasväki" tai "se pikku juutalainen, joka osti Greinerin talon – joku sanoi meille teidän tuntevan hänet, Miss Bart", – osoittivat Lilylle, että hän oli joutunut sen seurapiirin osan epäsuosioon, joka, vaikkakin vähimmin myötävaikutti sen hauskuuteen, on ottanut oikeudekseen määrätä, millaista tuo hauskuutus oli oleva. Vihjaus oli viatonta laatua, ja vuosi takaperin Lily olisi hymyillyt sille luottaen siihen, että hänen persoonallinen viehätyksensä tekisi tyhjiksi kaikki ennakkopäätelmät häntä vastaan. Mutta nyt hän oli tullut herkemmäksi arvostelulle ja vähemmän luotti kykyynsä tehdä se tyhjäksi. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos Bellomontin naiset julkenivat arvostella julkisesti hänen ystäviään, niin todisti se, etteivät he arkailleet asettamasta häntä samanlaisen kohtelun alaiseksi hänen selkänsä takana. Hermostunut pelko, ettei vain Trenorin käytöksessä ollut jotakin, joka näyttäisi oikeuttavan heidän paheksumisensa, sai hänet etsimään kaikenlaisia tekosyitä karttaakseen häntä, ja Lilyllä oli Bellomontista lähtiessään tunne siitä, että hän oli epäonnistunut siellä kaikissa yrityksissään.
Kaupungissa hän sai puuhaa, jolla sillä hetkellä oli se onnellinen vaikutus, että se karkoitti ahdistavat ajatukset. Percyn herrasväki oli pitkällisen väittelyn jälkeen ja huolellisesti neuvoteltuaan vastahankittujen ystäviensä kanssa päättänyt panna toimeen suuret kutsut. Rouva Fisher, jolle he olivat uskoneet puuhan johdon, oli päättänyt, että tableaux vivants – elävät taideteokset – ja komea musiikki olivat ne kaksi syöttiä, jotka näyttivät enimmän vetävän saalista puoleensa, ja pitkien neuvottelujen jälkeen hän oli saanut tusinan hienoja naisia näyttämään itseään kuvasarjassa, jota järjestämään hän oli saanut – mikä oli ihmeellinen saavutus – etevän muotokuvamaalarin Paul Morpethin.
Lily oli sellaisissa tilaisuuksissa oikeassa elementissään. Morpethin johdolla hänen vilkas plastillinen taipumuksensa, joka ei tähän saakka ollut saanut parempaa ravintoa kuin vaatteiden sommittelemista ja verhoilua, löysi innokkaan ilmaisumuodon verhojen asettelemisessa, asentojen tutkimisessa, valojen ja varjojen vaihteluissa. Hänen dramaattisen vaistonsa herätti aiheiden valinta, ja historiallisten pukujen uhkeat esitykset saivat liikkeelle mielikuvituksen, jolla oli kirkkaan taiteellisen näkemyksen voima. Mutta suurinta ihastusta tuotti hänelle oman kauneutensa esiintyminen uudessa valossa: nähdessään, ettei hänen sulonsa ollut pelkkä kiinteä ominaisuus, vaan aines, joka loi kaikki liikutukset viehätyksen ja sulon uusiksi muodoiksi.
Rouva Fisherin toimet olivat onnistuneet ja seurapiiri, yllätettynä laimeana hetkenä, lankesi rouva Bryn vieraanvaraisuuden houkutuksiin. Vastusteleva vähemmistö joutui unhotuksiin tungoksessa; ja katselijakunta oli ehkä yhtä loistava kuin näytelmäkin.
Lawrence Selden kuului niihin, jotka olivat antautuneet siihen mitä esitettiin. Jos hän ei usein menetellyt sen seuraelämän väitteen mukaan, että mies voi mennä sinne, minne häntä haluttaa, niin oli se siksi, että hän oli aikoja sitten oppinut löytämään hupinsa pääasiassa samoinajattelevien pikku ryhmästä. Mutta hän nautti näytelmävaikutuksista eikä ollut tunteeton sille osalle, mikä rahalla oli niiden esittämisessä. Bryn herrasväkeä ei voinut syyttää siitä, että he kuluttivat rahojaan typerällä tavalla. Heidän vastarakennettu talonsa, miten siltä sitten saattoikaan puuttua kodikkuutta, oli ehkä yhtä sopiva juhlatilaisuuksia varten kuin jokin noista ulkoilmajuhlahalleista, joita italialaiset arkkitehdit rakentavat yht'äkkiä ruhtinasten pitoja varten. Tuo tilapäisyys ilmeni todellakin räikeällä tavalla. Koko näyttämölleasetus oli niin juurivalmistunutta, niin nopeasti esiinloihdittua, että teki mieli koskettaa marmoripylvästä päästäkseen selville siitä, etteivät ne olleet kartongista, istuutua johonkin damaskipäällyksiseen kullattuun nojatuoliin ollakseen varma siitä, etteivät ne olleet maalatut seinälle.
Selden, koeteltuaan erästä tuollaista istuinta, tarkasteli tanssihuoneen eräästä nurkasta näyttämöä vilpittömällä nautinnolla. Vieraat, noudattaen tuota koristusvaistoa, joka vaatii hienoja pukuja hienoon ympäristöön, olivat pukeutuneet pikemminkin silmälläpitäen rouva Bryn ympäristöä kuin häntä itseään. Suunnattoman huoneen täytti, vaikk'ei tungokseen asti, yleisö, jonka kallisarvoiset vaatteet ja jalokiviä hohtavat hartiat olivat sopusoinnussa koristeltujen seinien ja loistavan venetsialaisen katon kanssa. Huoneen toiseen päähän oli rakennettu näyttämö etukaaren taakse, jota verhosivat vanhan damaskin poimut.
Gerty Farish oli Seldenin vieressä antautunut liikoja arvostelematta katselemisen iloon, mikä oli niin suututtavaa Miss Bartin hienommalle maulle. Mahdollisesti myöskin Seldenin läheisyys jotenkin vaikutti hänen serkkunsa mielihyvään.
"Eikö ollut kiltisti tehty Lilyltä, että hän toimitti minulle kutsun? Tietysti ei Carry Fisherin mieleen olisi juolahtanut panna minun nimeäni kutsuluetteloon, ja mieleni olisi ollut niin paha, jos olisin jäänyt näkemättä kaikkea tätä – ja erikoisesti Lilyä itseään. Joku kertoi minulle, että katto oli Veroneselta. Se on minusta hyvin kaunis, mutta hänen naisensa ovat hirveän jokapäiväisiä, jumalattariako? Olkoot, voin vain sanoa, että jos he olisivat olleet kuolevaisia ja heidän olisi pidettävä korsetteja, niin se olisi ollut heille parempi. Minusta meidän naiset ovat paljon sievempiä. Ja tämä huone on ihmeen sopiva – jokainen esiintyy täällä edukseen! Oletko koskaan nähnyt tuollaisia jalokiviä! Katsopas rouva Dorsetin helmiä – minusta niistä pienin maksaisi meidän tyttöklubimme vuosimenot. Eipä siltä, että minulla olisi klubista valittamista; jokainen on ollut niin ihmeen hyvä. Kerroinko sinulle, että Lily antoi meille kolmesataa dollaria? Eikö se ollut suurenmoista häneltä? Ja sitten hän keräsi joukon rahaa tuttaviltaan – rouva Bry antoi meille viisisataa ja Mr. Rosedale tuhat. Toivoisin, ettei Lily olisi niin hyvä Rosedalelle, mutta hän sanoo, ettei hyödytä mitään olla hänelle ynseä, kosk'ei Rosedale näe erotusta. Lily ei todellakaan voi sietää toisten tunteiden loukkaamista – mieltäni niin pahoittaa, kun kuulen häntä sanottavan kylmäksi ja itserakkaaksi! Niin eivät klubin tytöt sano hänestä. Tiedätkö, että hän on ollut siellä minun kanssani kahdesti? – niin, Lily! Ja sinun olisi pitänyt nähdä heidän silmänsä! Eräs heistä sanoi, että hänen näkemisensä korvasi päivää maalla. Ja hän istui siellä ja puheli heidän kanssaan aivan kuin jos se olisi ollut hänelle yhtä mieluista kuin heille. He ovatkin kyselleet jälkeenpäin, milloin hän tulee takaisin; ja hän on luvannut tulla!" —
Miss Farishin puhelu katkesi äkkiä, kun väliverho nousi ensimmäistä taulua varten, joka esitti nymfiryhmää tanssimassa kukilla sirotetulla nurmikolla Botticellin Kevään rytmillisissä asennoissa. Tableaux vivants'ien vaikutus ei riipu ainoastaan onnellisesta valon käytöstä ja harsojen sommittelusta, vaan vastaavasta henkisen näkemyksen tilasta. Vastahakoiselle mielelle ne pysyvät, kaikesta taiteen avusta huolimatta, vahatöiden korkeampana lajina, mutta alttiille mielelle ne voivat antaa välkähdyksiä todellisuuden ja mielikuvituksen välillä olevasta taikamaailmasta. Selden kuului tähän ryhmään. Rouva Bryn "tauluista" ei puuttunut mitään niistä ominaisuuksista, jotka saavat aikaan tällaisia illusioneja ja Morpethin järjestämänä taulut seurasivat toisiaan rytmillisesti kuin loistavassa friisissä, jossa elävän ihmisruumiin ohivilahtavat piirteet ja nuorten silmien liikkuva valo lisäsi plastillista sopusointua kadottamatta elämän viehätystä.
Kohtaukset oli otettu vanhoista mestareista, ja osanottajat oli valittu viisaasti heidän tyyppeihinsä sopivaa luonnetta silmälläpitäen. Ei kukaan olisi esim. voinut olla tyypillisempi Goya kuin Carry Fisher lyhyine, tummine kasvoineen, rohkeine hymyineen, silmissä liioteltu hehku. Eräs muhkea neiti Smedden Brooklynistä näytteli erinomaisesti uhkeaa Titianin Tytärtä ja nuori rouva Van Alstyne, joka esitti hauraampaa alankomaalaistyyppiä korkeine suonikkaine otsineen ja vaaleine silmineen ja silmäripsineen, oli kuvaava Vandyck, puettuna mustaan satiiniin väliverho taustana. Sitten siellä oli vielä Kauffmannin nymfejä seppelöimässä Rakkauden alttaria, ja Watteaun luuttua soittavien näyttelijöiden ryhmä, jotka loikoivat lähteellä auringonpaisteisessa metsäaukiossa.
Jokainen ohivilahtava kuva kosketti Seldenin kuvittelukykyä, johtaen hänet niin etäälle mielikuvitusmaailmaan, että Gerty Farishinkin huomautukset – "Ah, miten suloisen näköinen Lulu Melson on!" tai: "Tuo on varmaankin Kate Corby, tuolla oikealla, purppuraan puettu" – eivät saattaneet häntä pois illusionin lumosta. Esittäjien henkilöllisyys oli niin taitavasti sovitettu heidän esittämiinsä olentoihin, että vähimminkin kuvittelukykyinen kuulijakunnasta tunsi varmaankin räikeää vastakohtaa, kun väliverho äkkiä vedettiin syrjään ja näkyviin tuli maalaus, joka oli yksinkertaisesti ja selvästi Miss Bartin muotokuva.
Tässä oli persoonallisuuden etevämmyys ilmeinen – katselijoiden kuin yhdestä suusta tullut "Oh" ei kohdistunut Reynoldsin teokseen "Rouva Lloyd", vaan Lily Bartin ilmielävään suloon. Hän oli näyttänyt taiteellisen intelligenssinsä valitsemalla niin itsensä kaltaisen tyypin, että hän saattoi ruumiillistuttaa esittämänsä henkilön lakkaamatta olemasta oma itsensä. Oli ikäänkuin hän ei olisi astunut esille Reynoldsin kankaasta, vaan sijoittunut siihen karkoittaen hänen kuolleen kauneutensa oman elävän sulonsa säteillä. Hänen mielijohteensa näyttäytyä loistavassa asussa – hän oli hetken ajan ajatellut Tiepolon Cleopatran esittämistä – oli saanut väistyä todellisemman vaiston tieltä, joka luotti pelkkään omaan kauneuteensa, ja hän oli tahallaan valinnut maalauksen, jossa ei ollut puvun eikä ympäristön häiritseviä sivuvaikutuksia. Hänen vaaleat verhonsa ja lehtitausta edistivät vain hänen pitkien dryadimaisten ääriviivojensa esille tulemista. Hänen asentonsa jalo plastillisuus, sen leijaileva sulo toi hänen kauneudessaan esille runollisuuden vivahdusta, mitä Selden aina tunsi hänen läheisyydessään. Sen ilmaus oli nyt niin elävä, että Seldenistä tuntui kuin hän näkisi ensi kertaa edessään todellisen Lily Bartin, vapaana pikku maailmansa jokapäiväisyyksistä ja saaden hetkiseksi tuon ikuisen sopusoinnun leiman, josta hänen kauneutensa oli osa.
"Helkkarin rohkeaa näytellä noin itseään; mutta, hitto vie, ääriviivoissa ei ole pienintäkään virhettä, ja luulen hänen haluavan meidän tietävän sen!"
Nämä sanat, jotka lausui kokenut tuntija, Mr. Ned Van Alstyne, jonka vahatut valkoiset viikset olivat pyyhkäisseet Seldenin olkapäätä, vaikuttivat niiden kuulijaan odottamattomalla tavalla. Selden ei nyt ensi kertaa kuullut tehtävän Lilyn kauneudesta keveitä huomautuksia, ja tähän asti selittelyjen sävy oli huomaamattomasti värittänyt hänen käsitystään Lilystä. Mutta nyt se herätti vain harmistunutta ylenkatsetta. Tällainen oli se maailma, jossa Lily eli, nämä olivat ne mittapuut, joilla kohtalo oli määrännyt hänet mitattavaksi! Onko mentävä Kalibanin luo arvostellakseen Mirandaa?
Ennenkuin väliverho laskeutui, oli Seldenillä aikaa tuntea Lilyn elämän koko traagillisuus. Tuntui kuin olisi hänen kauneutensa, täten vapautuneena kaikesta, mikä halvensi ja samensi sitä, ojentanut rukoilevat kätensä Seldenille maailmasta, jossa he olivat kerran kohdanneet hetken ajan, ja minne hän tunsi vastustamatonta halua päästä uudelleen Lilyn kanssa.
Hänet herätti käden puristus. "Eikö hän ollut liian kaunis, Lawrence? Eikö hän sinustakin esiinny enimmin edukseen tuossa yksinkertaisessa puvussa? Se tekee hänet todellisen Lilyn näköiseksi – siksi Lilyksi, jonka minä tunnen."
Selden kohtasi Gerty Farishin hehkuvan katseen. "Siksi Lilyksi, jonka me tunnemme", oikaisi hän; ja hänen serkkunsa, perustaen siihen sisältyvään ymmärtämykseen, huudahti iloisesti: "Tuon minä kerron hänelle! Hän sanoo aina, että sinä et pidä hänestä."
Kun esitys oli ohi, oli Seldenin ensimmäinen ajatus etsiä Miss Bart. Sen musiikkiesityksen aikana, joka oli seurannut tableau'ita, olivat esiintyjät asettuneet sinne tänne katselijoiden joukkoon, tuottaen siihen siten pittoreskia vaihtelua puvuillaan. Lily ei kuitenkaan ollut heidän joukossaan, ja hänen poissaolonsa oli omansa pidentämään sitä vaikutusta, jonka hän oli aikaansaanut Seldenissä: olisi särkenyt lumouksen, jos hänet olisi nähnyt liian pian ympäristössä, josta hän oli niin onnellisesti irroittautunut. He eivät olleet tavanneet sitten Van Osburghien häiden ja Seldenin puolelta oli karttaminen ollut tahallista. Tänä iltana hän kuitenkin tiesi, että hän ennemmin tai myöhemmin joutuisi hänen rinnalleen; ja vaikkakin hän antoi ihmisvirran viedä itseään, minne se tahtoi, koettamatta välittömästi tavata Lilyä, ei hänen viivyttelynsä tarkoittanut vastaanhangoittelua, vaan hän halusi antautua tapaamaan.
Lily ei ollut epäillyt hetkeäkään sen melun tarkoitusta, jolla hänen ilmaantumistaan tervehdittiin. Ei yksikään muu tableau ollut saanut osakseen niin ilmeistä hyväksymistä: sen oli hän itse ilmeisesti saanut aikaan eikä kuva, jota hän esitti. Hänen voittonsa täydellisyys antoi hänelle jälleensaavutetun valta-aseman huumaavan tunteen. Kun hän ei tahtonut vähentää aikaansaamaansa vaikutusta, pysytteli hän erillään katselijakunnasta, kunnes joukko alkoi hajaantua illallisten edellä, ja siten hänellä oli toinen sopiva tilaisuus näyttäytyä edukseen, kun väkijoukko vyöryi hiljalleen tyhjään salonkiin, jossa hän seisoi.
Hän oli pian yhä kasvavan ja vaihtuvan ryhmän keskipisteenä, kun kiertokulku kävi yleiseksi, ja yksityiset huomautukset hänen menestyksestään olivat yleisen suosionosoituksen miellyttävänä jatkona. Sellaisina hetkinä hän hieman irtautui luonnollisesta hienomakuisuudestaan ja hän välitti vähemmän saamansa ihailun laadusta kuin sen runsaudesta. Persoonallisuuden erotukset olivat sulautuneet ylistelyn lämpimään ilmapiiriin, jossa hänen kauneutensa rehoitti kuin kukka auringonpaisteessa. Ja jos Selden olisi saapunut hetkeä aikaisemmin, olisi hän nähnyt Lilyn kääntävän Ned Van Alstyneen ja George Dorsetiin katseen, jonka hän oli uneksinut saavansa osakseen.
Sattuma kuitenkin soi, että rouva Fisher, jonka apuna Van Alstyne toimi, hajoitti äkillisellä tulollaan ryhmän, ennenkuin Selden saapui huoneeseen. Pari miestä meni etsimään pöytätoveriaan, ja toiset huomatessaan Seldenin lähenevän väistyivät hänen tieltään kuin tanssisalien salaisesta sopimuksesta. Lily seisoi siis yksin, kun Selden yhtyi hänen seuraansa, ja huomatessaan odottamansa ilmeen Lilyn silmissä hän tyydytyksekseen otaksui, että hän oli sytyttänyt sen. Ilme syveni, kun Lilyn katse lepäsi hänen katseessaan, sillä tällä itsehuumauksen hetkellä Lily tunsi elämän kiivaamman lyönnin, jonka Seldenin läheisyys aiheutti. Hän luki hänenkin katseestaan suloisen vahvistuksen voitostaan, ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin välittäisi hän olla kaunis vain Seldenin vuoksi.
Selden oli tarjonnut hänelle käsivartensa puhumatta mitään. Lily tarttui siihen vaieten ja he lähtivät, ei illallishuoneeseen, vaan ihmisvirtaa vastaan, joka kävi yhä tiheämmäksi. Kasvot vilahtivat hänen ohitseen kuin unen ohikiitävät kuvat: hän tuskin huomasi, miten Selden vei häntä, kunnes he kulkivat ulos lasiovesta, joka oli pitkän huonerivin päässä, ja seisoivat äkkiä tuoksuvassa hiljaisessa kasvihuoneessa. Sora karskahti heidän jalkojensa alla, ja heidän ympärillään oli kuin keskikesäyön kuulakkuus. Riippuvat valot muodostivat smaragdinvärisiä luolia lehvistön syvennyksiin ja valkaisivat suihkukaivon vaahdon, joka putosi liljojen joukkoon. Tuo lumottu paikka oli tyhjä: ei kuulunut muuta ääntä kuin veden lorina liljojen lehdillä ja etäinen musiikin kaiku, joka näytti tulevan nukkuvan järven yli.
Selden ja Lily seisoivat yhä, ja ympäristön epätodellisuus tuntui osalta heidän omista unenkaltaisista tunnelmistaan. Heitä ei olisi hämmästyttänyt, jos olisivat tunteneet kesäisen tuulenhenkäyksen kasvoillaan tai nähneet valojen oksien joukossa toistuvan tähtikirkkaalla taivaalla. Outo yksinäisyys heidän ympärillään ei ollut oudompi kuin heidän siinä yksinolemisensa sulous.
Vihdoin Lily veti kätensä pois ja astui askeleen poispäin, niin että hänen valkoisiin puettu solakka vartalonsa kuvastui tummaa oksataustaa vastaan. Selden seurasi häntä ja yhä vaieten he istuivat penkille suihkukaivon viereen.
Äkkiä Lily nosti katseensa, joka oli vakava kuin apuapyytävän lapsen. "Te ette koskaan puhu minulle – te ajattelette vaikka mitä minusta", mutisi hän.
"Ajattelen teitä joka tilaisuudessa, Jumala sen tietää!" sanoi Selden.
"Miksemme sitten koskaan näe toisiamme. Miksemme voi olla ystäviä. Te lupasitte kerran auttaa minua", jatkoi Lily samassa äänilajissa, ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen huulilleen vastoin hänen tahtoaan.
"Ainoa tapa auttaa teitä on rakastaa teitä", sanoi Selden hiljaa.
Lily ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kääntyivät hänen puoleensa kuten kukka kääntää terälehtensä aurinkoon päin. Seldenin kasvot tapasivat ne hiljaa, ja heidän huulensa yhtyivät.
Lily vetäytyi takaisin ja nousi. Selden nousi myöskin, ja he seisoivat vastakkain. Äkkiä Lily tarttui hänen käteensä ja painoi sitä hetken ajan poskelleen.
"Ah, rakastakaa, rakastakaa minua – mutta älkää puhuko minulle noin!" huokaisi hän katsoen Seldeniä silmiin. Ja ennenkuin tämä ehti puhumaan, oli Lily kääntynyt ja pujahtanut oksien lomitse kadoten taka-alan kirkkauteen.
Selden seisoi samassa paikassa. Hän tiesi suurten hetkien katoavaisuuden liian hyvin koettaakseen seurata häntä, mutta tällä hetkellä hän meni jälleen sisälle ja kulki autioiden huoneiden läpi ovelle. Muutamia uhkeastipuettuja naisia oli jo kokoontunut marmorieteiseen, ja pukeutumishuoneessa hän tapasi Van Alstynen ja Gus Trenorin.
Edellinen tutki Seldenin lähestyessä hopeisia sikarilaatikkoja, jotka houkuttelivat polttajia oven pielessä.
"Hei, Selden, minne matka? Hitto, mikä joukko hyvännäköisiä naisia; mutta yksikään niistä ei voisi voittaa tuota pikku serkkuani. Koristeista puhuen – mitä tekee jalokivillä nainen, joka on itse riittävä näyteltäväksi. Siitä on vain haittaa, että kaikki nuo hetaleet, joita heillä on yllään, peittävät heidän piirteensä. Tähän iltaan saakka en ole koskaan tiennyt, millaiset ääriviivat Lilyllä on?"
"Se ei ole hänen vikansa, jollei jokainen sitä nyt tiedä", murisi Trenor, puhkuen päällystakkia päälle pantaessa. "Vietävän huono maku, minä kutsun sitä – ei, ei minulle sikaria. Ei voi tietää, mitä saa polttaa näissä nousukastaloissa. Jäädäkö illalliselle? Ei tällä päällä! Kun heidän huoneensa ovat niin tungokseen asti täynnä, ettei pääse sen lähellekään, jota tahtoisi puhutella, niin yhtä hyvin illastelen kunnollisesti. Vaimoni oli hiton oikeassa jäädessään pois; hän sanoo, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi seurusteluun nousukkaiden kanssa."