Murhenäytelmän jälkeen
Minna Beidermann ja minä emme olleet lempiviä romaanikirjoittajain tavallisessa merkityksessä. En milloinkaan ollut maininnut halkaistua sanaa, jota pieninkään mahdollisuus olisi voinut selvittää lemmen-ilmoitukseksi; ja, vaikka pidin syteillä salaista toivonkipinää ettei näin kallis-arvoinen jalokivi olisi minun ulottumani ulkopuolella, ei mulla kuitenkaan ollut mitään tukevampaa perustusta otaksua, että hän muussa valossa minua katseli, kuin vanhana leikkikumppalina ja isänsä ystävänä. Palattuani siirtokuntaan, näin tuon kiharatukkaisen lapsen entisiltä ajoilta ylenneen soreaksi immeksi, jonka suloisissa kasvoissa ei mun ollut helppo löytää inamba-seikkailun pikkuista, pulleaposkista naissankaria.
Vieraillessani vanhan opettajani luona Kagasin lähetys-asunnossa, olin ajattelematta uskaltanut muutamalle metsästysretkelle siihen alavaan maakuntaan, joka leviää S: t Lucia-lahden pohjoispuolelle, ja siellä saanut kiukkuisen kuumetaudin, joka vei minut milt'ei kuoleman silmiin katsomaan. Ei mikään muu, kuin Arnold Beidermann'in taito ja hänen tyttärensä hellä vaaliminen olisi voinut kirvoittaa minua tästä kamalasta sairaudesta; ja arvelenpa että varmaankin parantumiseni aikana, jolloin kiikkuilin kuistin käsipuihin kiinnitetyssä riippumatossa, jolloin ei mulla mitään muuta tointa ollut – ja voinko parempaa halutakaan? – kuin tarkastella ympärilläni hyörivän neidon hentoa olentoa sekä tuontuostakin nousta torumaan huoneen ympärillä kirmailevien Tsululais-nulikoiden vallattomia hassutuksia; silloinpa varmaankin, kun sairaus oli multa ryöstänyt voimat siihen määrään, ett'en jaksanut edes kirjaa pitää kädessäni ja minun oli niinmuodoin pakko hakea hauskuutta omista mietteistäni, silloin hämärästi alkoi valjeta minulle, että ihmeellisen ihanalta mahtaisi tuntua saada ainaiseksi pitää rinnallaan tuollaisia armaita kasvoja. Yhä uudelleen tämä aatos palasi, varsinkin jos hän toisinaan joitakuita minuuteja kauvemmin viivähti poissa; sillä sairaan itsekkäisyydellä nurisin, ett'ei hän aina ollut lähelläni, ja unhoitin tykkönään, ett'ei alituinen hoiteleminen kipeän ihmisen vuoteen äärellä suinkaan ollut mikään erittäin ilahuttava toimi kuudentoistavuotiaalle tytölle.
Mutta silloin olin vielä sangen nuori ja ajatellessani tuota laveata maapalstaa, jolla karjaa kirmaili ja viheriäistä, kukoistavaa laihoa lainehti, tunsin paljoa suurempaa riemua kuin kauniimmistakaan Eevan tyttären kasvoista; niin nousin sairasvuoteeltani ja läksin onneni hakuun, tuntien tosin sanomatonta mielihaikeutta jättäessäni suopean vaalijani hyvästi, mutta pitäen tämän tunteeni pikemmin kiitollisuuden kuin sen varsinaisen syyn vaikuttimena; sillä kahdenkolmatta ijällä ei mies vielä niin tarkoin kykene tunteistaan selvää tekemään. Naisen suhteen on asia toinen: hän on jo silloin nainen, mies on ainoastaan poika.
Ja niin lähdin Arnold Beidermann'in ja Ulan keralla matkaan sekä valitsin maakaistaleen läheltä Eloya-vuorta. Joskus retkeillessämme tapahtui, että Kafferilainen saavutti Arnold'in, tuoden tietoja hänen tyttäreltään; ja muistanpa hyvin sen todellisen kateuden, melkeinpä mustasukkaisuuden, millä tapani oli lähetyssaarnaajaa katsella hänen lukiessaan näitä pieniä tervehdyksiä, jotka eivät mitään merkillistä sisältäneet – kentiesi vaan mainitsivat, että yhdeksän kymmenestä kääntyneistä oli taaskin luopunut – mutta jotka todistivat, että lempiväinen sydän yhäti hänen onneansa ajatteli, ja paljastivat mitä tuskallisimmalla tavalla minulle oman yksinäisyyteni. Kuka minusta, orporaukasta, huolisi, jolla ei avarassa maailmassa suojaa ei sukua ollut? Mutta näiden pikku kirjeiden lopussa ilmaantui aina joku ystävällinen viesti minulle, vaikka puettuna sanoihin, joita, keskinäistä ystävyyttämme muistellessani, pidin kylminä; ja tämä seikka mursi mieltäni ja teki minut niin varovaiseksi kyselemään entisen leikkikumppalini suhteita, että Arnold mahtoi pitää minua maailman kiittämättömimpänä veitikkana, jos hän ylipäänsä milloinkaan asiaa tuli aatelleeksi. Jos syvemmältä olisin tutustunut naisen sydämen mutkiin, niin olisinpa tulkinnut toisin tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden ja tervehtinyt sitä parhaaksi liittolaisekseni. Monta kertaa, oleskellessani vanhan Pieter Dirksen-raukan luona, ratsastin Kagasin lähetys-asunnolle, ja joka kerta huomasin yhä vaikeammaksi kiskaista itseäni sieltä pois ilmaisematta tunteita, jotka nyt epäilemättä olivat minut valtoihinsa anastaneet. Annoinpa jo todella Arnold'ille vihjauksia tilastani; mutta, vaikka voin nähdä ett'ei aatos ollut hänelle vastenmielinen, ei hän kumminkaan lisännyt minuun rohkeutta puhua Minnalle, vaan antoi selvään saksalaiseen tapaansa minun ymmärtää, että miehellä, joka mieli tyttöä kosia omakseen, tuli ainakin olla koti hänelle tarjota.
Niin peitin sikseen kaikki ilmoitukset ja ryhdyin uljaasti työntekoon, enentääkseni maallista tavaraani, Osalla sitä rahaa, minkä olin saanut myydessäni entisen tilani Puhveli-virran rannoilla, hankin huoneenrakennus-aineita ynnä lasisia ikkunoita ja muita Etelä-Afrikan erämaissa sangen vähän tunnettuja sivistyksen mukavuuksia. Näitä tuon onnettoman salvumiehen, James Hanway'n, piti minua varten pystyttämän, ja kun kotini olisi valmis, olisin katsonut itseni oikeutetuksi pyytämään Minnaa sitä kanssani jakamaan.
Nyt – kuinka olivat asiat kääntyneet? En suinkaan ollut hävinnyt mies, mutta kelpo osuus omaisuuttani oli karjaa, ja tämä nyt oli Tsulujen kynsissä. Toiveeni kodin perustamisesta olivat nyt himmeämmät kuin milloinkaan, sillä vihollisuus kuninkaan kanssa teki Eloya-vuoren seudut mahdottomiksi, ja vankkurini, niinkuin omaisuutenikin, olivat hajallaan pitkin heiniköitä.
Tämä kaikki oli tuskallista, mutta siinä ei mitään ollut, jota ei voinut korjata. Muutaman kuukauden hyötyisä vaihtokauppa korvaisi ryöstetyn karjani, ja Durban'issa saatoin ostaa uuden huoneen. Asia oli harmillinen eikä mitään muuta. Mutta kuka voisi antaa minulle takaisin kunnon Pieter Dirksen'in, jota olin isänäni oppinut kunnioittamaan? Mikä raha voisi henkiin herättää lempeän Vroun ja hänen ruusuposkiset tyttärensä? Saattaisiko enää koko siirtokunta antaa mulle Karel'in jykevän kouran puristusta, tai hymyillä minulle niinkuin tuo vilkas Henrik naurahti Englantilaista Willeä?
Ei milloinkaan. Nuo karkeat, mutta uskolliset ja jalot sydämet olivat ikuiseksi laanneet sykkimästä. Aikaa, jonka olin heidän kattonsa alla viettänyt, voi nyt laskea vuosiksi; sillä välillämme ei ollut mikään tavallinen, viikon tahi kuukauden tuttavuus, vaan yhteisistä harrastuksista lähtenyt ystävyys, kestäväinen toveruus ja toivoakseni keskinäinen rakkaus. Nyt kaikki nuo yksinkertaiset ihmiset, paitsi kaksi, olivat menneet. Jos koettelemukseni olisivat tähän päättyneet, olivatpa ne silloinkin kyllin katkeria olleet; mutta Jumala oli hyväksi nähnyt lisätä toisen iskun, jonka rinnalla kaikki muut surut näyttivät kääpiöiksi kutistuvan. – Minna Beidermann – minun Minnani – tyttö, jota kerran toivoin vaimokseni kutsua, oli vankina tuon metsäläis-lauman keskellä.
Minulle tuon "vankina" – sanan merkitys oli täysin selvä; oli mulla liiankin perinpohjainen tieto Tsulujen tavoista ja luonteesta kaivatakseni tulkkia, joka tämän sanan sisällön olisi selvittänyt, Pikemmin, ajattelin, olisi hän vaikka saanut jakaa kunnon Hollantilaisen kohtalon, kuin jäädä henkiin joutuakseen raakalaisen metsäläis-oikkujen leikkikaluksi.
Näitä mietiskellessäni tunsin käden laskeuvan olalleni, ja ympärikääntyen havaitsin Ulan seisovan edessäni. Vastustamattoman raivon tunne valtasi minut nähdessäni sen miehen, joka yhdellä ainoalla ajoissa lausutulla sanalla olisi voinut estää tapaturman, ja nyt aloin syytää virtana julkeimpia sadatuksia sekä mättää solvauksia kasvinveljeni pään päälle; ja ihmettelinpä jälkeenpäin, ett'ei hän pistänyt mua hengettömäksi assegailla, joka hänen kourassaan vapisi. Mutta hän vaan kuunteli minua levollisesti, ja vasta kun kiihkoni oli laimistunut, hän vastasi:
"Nohemu ja äitini ovat minulle yhtä kalliit, kuin ikänä valkean papin tytär teille. He ovat toivoakseni päässeet pakenemaan; miksi ei Enamela12 – nimitys, jolla Minnaa maan-asukasten kesken mainittiin – miksi ei Enamela olisi heitä seurannut? Hän oli hyvä Nohemulle ja Landelalle, jotka kumpikin luultavasti häntä olivat varoittaneet. Veljeni tekee oikeammin yrittäessään löytää kadonneita, kuin tehdessään mielipahaa ja minua sadatellessaan".
Katumus oli seurannut mieletöntä puuskaustani; sillä mikä oikeus oli mulla odottaa, että Tsululainen, kaikkien sukukuntansa intohimojen ja ennakkoluulojen vallitsema, saattaisi luontoansa minun tähteni muuttaa? Heikko valonsäde alkoi jo tunkea pimeään, tullen siltä suunnalta josta kaikkein vähimmin toiveita tiesi odottaa; ja hetken asiaa arveltuani ymmärsin, ett'ei Ula milloinkaan päästänyt suustaan tätä syrjäviittausta, ell'ei hänellä olisi ollut päteviä syitä pitää sitä todennäköisenä. Syvä murhe, jota tunsin, mahtoi kasvoistani näkyä, sillä uudelleen hän lempeästi laski kätensä olalleni ja lausui: "Rohkeutta, Kuta, niin kyllä ne löydämme. Te arvelette minun syykseni, että onnettomuus tapahtui; mutta miksikä minua soimataan, kun ei multa neuvoa kysytty? Nyt ajatelkaamme kuinka kadonneet takaisin saamme".
Ei kaunopuheliainkaan saarnaaja koko kristikunnassa, vaikka olisi puuhannut aamusta iltaan saakka, olisi kasvinveljeäni saanut siitä vakuutuksesta, ett'ei hän vähimmässäkään määrässä ollut hirmutapaukseen syypää. Hänen oli mahdoton käsittää, että hänen olisi pitänyt puhua, kun ei häneltä kysytty; ja vaikka hän silminnähtävästi minua sääli, sekä myöskin oli mureissaan äitinsä ynnä Nohemun tähden, niin eipä näkynyt hetkeksikään hänelle selkiävän, että he tässä silmänräpäyksessä ilman hänen mieletöntä vaitioloansa olisivat saattaneet olla turvissa. Nähtävästi oli hyödytöntä enää mennyttä muistella; nykyisyyttä oli nyt silmiin katsominen, tulevaisuudesta huolta pitäminen.
"Mihinkä toimiin on paras ryhtyä?" kysyin.
"Ensin tutkitaan valkoisilta ratsastajilta kaikkea, mitä tietävät, ja sitten saatamme tehdä päätöksemme. Sanokaa vanhalle papille, ett'ei hän huoli olla suruissaan, sillä Enamela tulee takaisin hänen luokseen, vaikka Ulan henki menisi. Menkää nyt saamaan tietoja sill'aikaa kuin minä tutkistelen maata".
Jotakin oli ystäväni äänessä, joka minua tietämättänikin rohkaisi; ja astellessani sinne päin, missä Arnold ja Allingham seisoivat, tunsin, ett'ei toivon kipinä vielä tykkönään ollut sammuksissa, vaikka näköala kyllä mustalta ja synkältä näytti.
Arnold Beidermann oli liian syvään omiin tuskallisiin mietteisinsä vaipunut, kuullakseen niitä sanoja, joita Allingham hänelle yritteli puhua; mutta kun varovasti muistutin, että Minna ehkä perästäkin on päässyt pakenemaan noiden molempain mustaihoisten naisten keralla, rohkaistui hänen mielensä hieman ja virkistyi niin paljon, että voi kuunnella niitä perusteita, joilla arveluani koetin tukea.
"Yksi ainoa tie on teillä, Thornton, edessänne", lausui Allingham. "Teidän täytyy kehoittaa tuota päällikköänne lähtemään rajan ylitse Tsulujen maahan ja ottamaan selkoa, onko nuori nainen Cetewayon vankina vai eikö. Kuningas, vaikka konna, ei ikinä kauvaa uskaltaisi häntä vankinaan pitää; jos sitten niin varma ja epäilemätön asia lienee, että tyttö on hänen käsissään, ja vaikkapa niinkin olisi, ei hänelle mitään suoranaista pahaa tapahdu. Mutta olenpa taipuisa suostumaan Ulan ajatukseen, että Tsululais-tyttö on hänen johonkin turvapaikkaan saattanut – kysykää kasvinveljeltänne, mieliikö hän uskaltaa rajan ylitse?"
Allingham oli vanha ja kokenut maan-asukasten tavoissa, ja hänen ehdoituksensa tuntui oivalliselta, mutta sitä toimeenpannakseen täytyi Ulan antautua peloittavan vaaran alaiseksi – todella hengenkauppaan niin kamalaan, että tuskin katsoin itseni oikeutetuksi pyytämään häntä tähän toimeen. Jos hänen maamiehensä hänet saisivat vangituksi, joutuisi hän varmaan rangaistavaksi sillä raakalaistavalla, johon yksivaltias jo oli hänet tuominnut, ja vaikka meidän välisemme siteet kyllä vahvat olivat, niin enpä hevin näin suurta uhrausta häneltä voinut odottaa. Ja päälliseksi kapteenin tuuma määräsi minun osakseni toimettomuuden, joka ankarasti tulisi kärsimystäni koettelemaan. Minä tunsin rinnassani polttavan innon lähteä toimeen, halun jotain pontevaa aikaan saamaan, joka kadonneelle armaalleni näyttäisi, että häntä pelastaakseni saatoin mitä hyvänsä uhrata. Tästä minua nyt muka piti estettämän ja tuomittaman tuskalliseen joutilaisuuden tilaan, jota olisi mahdoton kärsiä.
Tämänkaltaiset olivat aatokseni, kun Ula taas tuli luokseni, ja oitis ensi sanoillaan poisti toisen puolen epäröisyyttäni.
"Se seikka on minun huolekseni heitettävä, Kuta", hän sanoi. "Minä lähden huomenna matkaan, jos ei kadonneita siksi näy tulevan, ja seuraan Lumban soturien jälkiä. Parasta on, että pysytte Utrecht'issa, koska tällaisessa puuhassa ette kumminkaan mitään voi hyödyttää. Mutta odotetaan pimeään saakka. Nohemu on ymmärtävä tyttö ja tuopi ehkä molemmat takaisin".
"Ula on vapaasta ehdostaan tarjoutunut menemään rajan poikki ja ottamaan asianlaidasta selkoa", sanoin Allingham'ille, "mutta mihinkä minä sillä välin itseäni käytän? Enhän saata istua kädet ristissä vartoomaan: joutilaisuus vie multa hengen".
"Aivan niin, nytpä muistan; tuo tyttö parka oli teidän entinen leikkitoverinne, Thornton; eipä ihmettä ole että olette levoton".
En tiedä, havaitsiko Allingham, että ystävyyttä syvempi tunne oli murheeni juurena; ei hän ainakaan innostustani ollut huomaavinaan, vaan jatkoi:
"Mitä teidän joutilaana-oloonne tulee, ei siihen mitään syytä ole, koska te olette juuri se mies, jota kaipaamme. Rumbold sanoi vasta kaksi päivää sitten että hän antaisi kokonaisen maailman teidän kaltaisestanne miehestä, joka perinpohjin taitaa maan-asukasten kieltä; mutta hän tiesi, ett'ei mitkään tarjoukset teitä kotoa houkuttelisi".
"Kotoa!" kerroin murhemiellä. "Sillä sanalla ei minun sanavarastossani ole enää sijaa, kaikki, mitä tunsin ja rakastin, on joko kuollunna tai kadoksissa. Puhua kodista kodittomalle miehelle on niinkuin pilkkaa. Mutta millä tavoin saattaisin Rumbold-ukon mielestä hänelle hyödyksi olla?"
"Te olette niin kauan elustelleet erämaissa, että olette jääneet koko vuosisadan jälelle valtiollisista tapahtumista. Jonkun aikaa on jo kestänyt sodan uhkaa Tsulujen kanssa – tämä uusi Cetewayon ilkityö on tuova sen entistään lähemmäksi. Viimeisinä kolmena vuonna on kuningas yhä näyttänyt taipumusta riitaan valkoisten kanssa, ja nyt hänen röyhkeytensä on käynyt kärsimättömäksi. Hän riitelee Transvaalin ja oman alustansa välisestä rajasta, peittelemättä väittäen, että häneltä on peijattu lavea maakaistale, jonka hän aikoo ottaa takaisin, taikka kumminkin tehdä sen liian kuumaksi valkea-ihoisten asua. Hän on yllyttänyt joukkojansa retkeilemään rajan yli ja kuljettamaan Britannian alamaista pois, sekä kieltäynyt antamasta hyvitystä näistä konnantöistä ja pikemmin palkinnut kuin rangaissut niiden tekijöitä. Sanalla sanoen, asiat ovat niin arveluttavalla kannalla, että on päätetty kutsua aseisin kaikenlaatuiset vapaaehtoiset ja etsiä nostoväkeä Swatsien joukosta, joilla on sota parhaillaan Tsululaisten kanssa. Rumbold on ollut pahemmassa kuin pulassa löytämään miestä, joka osaisi kieltä kylläksi hyvin tähän toimeen ruvetakseen, ja julki lausunut mielipahansa siitä, että tilanhaltijan-puuhat ovat teidät siirtokunnan palveluksesta vieneet. Jos suostutte, otan kyllä toimekseni sanoa, että hän nyt oitis antaa teille määräyksensä. Minun täytyy miehineni heti paikalla pyörtää takaisin Utrecht'iin ilmoittamaan tätä metsäläisten konnantyötä. Emmehän enää saata miksikään hyödyksi olla. Beiderman-raukka, päällikkö ja te teette paraiten, jos pysytte tässä paikassa huomispäivän aamuun asti, ja, jos kadonneista ei siksi mitään näy ei kuulu, on paras kun te tulette kaupungin alueelle sekä jätätte kasvinveljenne huoleksi yksinään hankkia selkoa asiain laidasta".
"Mutta jos tarpeellista on, että eroamme, niin täytyyhän määrätä joku kokoontumispaikka. Seikat voivat käydä entistä sekavammiksi, ell'emme määrää paikkaa, jossa voidaan yhteentulla".
"Miks'ette tee päätöstänne Swatsien suhteen ja sano Ulalle, että vartoatte häntä Mambas'sa. Se paikka on jonkimmoisena keskustana, hyvin sopiva rekryytin ottoon, ja päälliseksi saatte siellä olla rauhassa Cetewayo'n vakojilta. Sallikaa mun kertoa Rumbold-ukolle, että haluatte siihen toimeen ruveta".
"Antakaa mulle kymmenen minuutia mietintö-aikaa", sanoin, "niin saatte vastaukseni".
Tämän ajan käytin neuvotteluun Arnold Beidermann'in ja Ulan kanssa; taikka, jos oikeammin mielin lausua, yksinään kasvinveljeni kanssa, sillä pastori-raukka oli liiaksi murheen masentama ky'etäkseen neuvoja antamaan. Ula oli ihastuksissaan tuumasta ja kiihkeästi kehoitti minua käymään kiinni yli-hallitusmiehen tarjoukseen, joko sitten kadonneita näkyisi tahi ei. "Menkää Mamboon", hän jatkoi. "Se ei aivan kaukana ole Cetewayon rajamaasta, ja minä siellä saatan tietoja vaihettaa teidän kanssanne paljoa helpommin, kuin jos Utrecht'issä pysyisitte. Vakojat hallitsevat jokaista kyynärää maasta Pongalan eteläpuolella, mutta kuningas ei paljon lukua pidä Swatsien liikunnoilla, sillä", hän lisäsi ylpeydellä, "Tsululais-rykmentin puolikas voi ajaa käpälämäkeen koko heidän sotajoukkonsa".
"Ja mitä on valkoisen papin viisainta tehdä?" kysyin, sillä nä'inpä että Arnold-parka oli kykenemätön itsensä suhteen mitään päätöstä tekemään.
"Antakaa hänen kaikin mokomin seurata kerallanne Mambaan", sanoi Ula äkisti, "sillä hän on oleva suojassa niiden monien hullujen huhupuheiden kuuluvilta, mitkä Utrecht'issa hänen korviinsa saattavat tulla ja päälliseksi voi Swatsien seassa ollessanne teille olla apuna. Menkää ja sanokaa kapteenille, että mielitte toimeen ruveta".
Minä tein niin, ja Allingham ratsasti tiehensä ulkonäöltä sangen tyytyväisenä, jättäen neljä miestä ryöstettyjä vankkureita vartioimaan, siksi kun saataisiin härkiä niitä kuljettamaan; ja antoipa lisäksi ratsun minun käytettäväkseni, joka olikin hyvin tervetullut lahja.
Saadaksemme ajan kulumaan, kasvinveljeni ja minä tarkastimme ainoita vankkureita, mitä minulle kuuluivat niistä neljästä, jotka vanha Pieter Dirksen oli kotoa kuljettanut, jolloin suureksi mielihyväkseni havaitsimme, että moni ylen hyödyllinen kalu oli tykkänään jäänyt hoksaamatta siinä kiireisessä ha'ussa, jonka ryöstäjät olivat ennättäneet panna toimeen. Tarkoitukseni oli ollut käyttää juuri tätä ajokalua kotinani, kunnes huoneeni olisivat valmiiksi rakettuina, ja olin siis ajanut laatikkoihin suurimman osaa vaatteitani, kaikki vähät ase- ynnä ampuma-varani, pyssyni, pistoolini, kaikenlaatuisia salvumiehen-kaluja ynnä koko joukon muita kapineita, joita matkamies tarvitsee. Niin pian kuin hädän varoitus oli saatu Vrou-parka oli mättänyt kaiken tämän sälystön päälle koko perheelle kuuluvia patjoja ja makuuvaatteita ynnä joukon muuta kamsua, joiden alla minun kallisarvoinen omaisuuteni oli niin hyvin pysynyt piilossa, ett'ei rosvot sitä laisinkaan olleet älynneet. Ula sai takaisin kaiken virkeytensä, kun tutkimme laatikkoa toisensa perästä ja löysimme niiden sisällön koskemattomana. Aatos, että Lumban soturit olivat olleet ainoastaan jonkun jalan päässä sellaisesta rikkaudesta sitä huomaamatta, oikein kihelmöitsi hänessä; ja siksi aikaa hän tykkänään unhoitti surkeat asiamme sekä surman, jonka suuhun hän sangen luultavasti vielä oli joutuva. Kun aukaisin rahalippaani, ja hän sai nähdä pienen läjän "keltaista rahaa", joka oli rosvoilta jäänyt huomaamatta, hän oikein nauroi ilosta, niin että viimein luulin miehen menevän pilalle. Kafferit ovat maailman ahnainta sukukuntaa – Juutalainen heidän keskellään kuolisi puutteesen – ja möisivät kullasta vaikka silmäteränsä. Ajatus, että nää muutamat sellaiset kappaleet olivat päässeet hänen vihamiehensä kynsistä, oli riittävä lohduttamaan ystävääni kaikesta, mitä hän oli kokenut tai mitä tulevaisuus mu'assaan toisi. Se hajoitti jokaisen pilven, hänen mielensä kävi köykäiseksi, ja itse tietämättäni hänen toivokkaisuutensa tarttui minuunkin. Onnellinen sattumuksen isku oli minulle löytänyt mukaisen toimituksen hetkenä, jolloin juuri enimmin kaipasin jotain, joka minusta torjuisi epätoivon; nyt oli onnenpyörä toisesti pyörähtänyt, ja yht'äkkiä antanut mulle takaisin niin paljon hyödyllistä tavaraa, että sillä saattaisin itselleni hankkia härkävaljakon, millä viipymättä ja sangen mukavasti matkustaa Swatsilais-kansan tykö. Asia oli ehkä vähäpätöinen sen kamalan murhenäytelmän rinnalla, jonka näimme, mutta ainakin sai se minut katselemaan seikkoja ruusuisemmassa valossa. Vanhan Boeri-raukan vankkurit, jotka löysimme, olivat auttamattomasti hajalla, kahdet niistä makasivat kyljellään ja niiden sisällys oli siroitettu ylt'ympäriinsä; mutta ryöstäjillä oli nähtävästi toimessaan ollut kiire, sillä jälelle oli jätetty paljo kalua, jonka omistus toiseen aikaan olisi tehnyt Tsululaiset ylen onnellisiksi.
Seura, joka tänä iltana oli ko'olla leirivalkean ympärillä, oli surullinen, eikä kukaan meistä monta sanaa sanonut, vaikka joka korva oli vireillä toivossa, että kadonneiden omaisten jalankopsetta alkaisi kuulua, ja joka mies tuijotteli miettiväisenä yli heinikön silmillään etsien haamuja, joita ei näkynyt tuleviksi. Niin nuoret Boerit kuin Arnold Beidermann olivat syvimpään epätoivoon vaipuneet. Minä kysyin edellisiltä heidän tulevia aikeitaan, toivoen, että lähtisivät vapaehtoisiksi minun aivotulle retkelleni; mutta palava himo viipymättä kostaa kavalalle viholliselle poisti heistä kaikki muut ajatukset; heidän hitaiset luontonsa olivat liiaksi kuohuksissa kestämään viivytystä, joka olisi välttämätön, ennenkun vihollisen kimppuun pääsisivät, jos minua aikoisivat seurata.
"Ei", sanoi Jan, "me kokoomme omaisuutemme rääpäleet, jotka vihollisilta ovat jääneet, ja sitten minä niinkuin veljenikin otamme pestin Allingham'in joukkoon. Emme teistä Brittiläisistä juuri paljoa pidä, mutta se näyttää olevan oikoisin tie päästä kahakkaan vihollisen kanssa. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee saattaa meidät yhteen Lumba'n tai hänen joukkonsa kanssa, silloin niin totta kuin – ".
Hän ei muuta sanonut, vaan tölmäsi pyssynsä perää uhalla, joka puhui enemmän kuin sanat.
Arnold Beidermann oli kyyristynyt hiilusten ääreen aivan tajutonna ja mutisten itsekseen katkonaisia lauseita, joista tuon tuostakin Lauran ja Minnan nimet kuuluivat. Toivo, joka muutama tunti sitten oli hänen mieltänsä virkistänyt, oli nyt tykkänään sammuksissa, ja sanaa sanomatta hän myöntyi niihin toimiin, joita hänelle ehdottelin minun kanssani tehtävän matkan suhteen. Hänen pontevuutensa näytti menneen, ja pelkäsinpä melkein hänen järkeänsä.
Aamu hämärsi unettoman yön jälkeen, eikä kadonneita vieläkään kuulunut. Varmaa oli nyt, ett'eivät ne lähipaikoilla olleet, eikä meidän enää sopinut aikaamme turhaan odotukseen tuhlata. Ula oli ensimäinen, joka tämän oivalsi, ja jaloilleen kavahtaen hän sanoi: "Nyt minä lähden valmistaumaan".
Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti oli minulle salaisuus, koska kasvinveljeni vaatetus tavallisesti ei sen enempää aikaa vienyt, kuin mitä hän tarvitsi rasvatakseen itsensä ihralla kiireestä kantapäähän asti; mutta nähtyäni hänen vetäytyvän kumottujen vankkurien taakse, aloin satuloida hevostani, joka oli minun käytettäväkseni jätetty. Kun tässä toimessa parhaillaan hyöriskelin kuulin hänen äänensä kutsuvan minua, ja kiiruhdin hänen luoksensa.
Ensimäinen vaikutus, jonka edessäni seisovasta haamusta tunsin, oli se, että, olin kääntyä ja juosta pakoon; niin ylen hirvittävä oli sen kurjan olennon näkö, joka silmääni kohtasi. Mutta Ula'n ääni, joka huomattavalla tyytyväisyydellä kysyi, "käypikö tämä kuntoon", haihdutti pelkoni ja aloinpa ymmärtää tämän tavattoman muodonvaihdoksen tarkoitusta.
Komea, soreavartaloinen nuorukainen oli hukkunut vankkurien taakse; nyt seisoi edessäni ikälukuinen vaivanen, tukien sauvaan horjuvaa ruumistaan, jota ei peittänyt se tumma ihokas, minkä luonto oli ystäväni sukukunnalle lahjoittanut, vaan kivulloisen-kelmeä ihonväri, sanomattoman inhoittava katsella, etenkin kun lukuisat punaiset näppylät, joita oli kaikkialla koko ruumiissa, näyttivät suuressa määrin jonkinmoiselta paisetaudilta. Musta tukka oli tykkänään peittynyt jonkun likaisen rääsyn alle, jonka tarkempi katsastaminen näytti vanhaksi vuohen nahasta laitetuksi varatukaksi, ja punaiset piirit ympäri loistavia silmiä, joita ei mikään taito voinut himmentää, tekivät hänen kasvonsa ylen ilkeän näköisiksi. Mitään aaveentapaisempaa en eläissäni ole nähnyt, ja oikeimpa kieli tarttui kitaani, kun yritin puhua.
"Näenpä että olette pahemmassa kuin pulassa tuntea minua", lausui tuo inhoittava ilmiö, "ja aivonpa kyllä pitää tarkkaa vaaria, ett'ei yksikään omasta kansastani päivännäöllä pääse minua niinkään lähelle".
"Mutta kuinka sait aikaan tämän muutoksen?" kysyin.
"Tällä ja tuolla", hän vastasi, osoittaen vähäistä piipuntuhka-läjää sekä pientä punamulta-kappaletta, jonka vanha Pieter Dirksen-raukka oli määrännyt kokonaan toisiin tarkoituksiin. "Nähkääs, minä olen vähän molempia pistänyt pussiin ja aivon kuljettaa niitä muassani. Nyt, Kuta, lähden, ja teidän täytyy mulle antaa lainaksi pikkupyssynne" – hän tarkoitti revolveriani – "jota aina kannatte vyötäisillänne. Jos hengissä pysyn, saatte sen takaisin; jos en – no niin, asia ei ole autettavissa".
Minä irroitin vyöni ja ojensin hälle aseen ynnä patruunia; mutta hän jatkoi:
"Aikomukseni on hiipiä täältä niin ett'ei yksikään noista valkoisista miehistä minua näe, ettekä te saa kellekään eläväiselle mainita valhepuvusta, johon olen pukeunut. Cetewayolla on pitkät korvat, ja hänen nuuskijoitansa on yhtä paljo kuin karvoja tässä vuohennahassa. Yksi ainoa sana jonkun Tsululaisen kuullen saattaisi minut ilmi, ja ymmärrättehän mitä se tietää. Pitäkää salaisuus sisässänne, ja kun olen urkkinut selville missä Enamela on, niin annan teille tiedon; Landelan ja Nohemun turvallisuudesta en ensinkään ole huolissani. Menkää Mambaan valkoisen papin kanssa ja odottakaa minua siellä. En aio viipyä, sillä tiedänhän että sydämenne on raskas".
Puheensa loppupuoleen hän oli oikaissut itsensä, ja nuo hoikat jäsenet näyttivät kauhistuttavilta tuossa ällöittävässä valhemuodossaan; mutta vähän sitä silloin ajattelin, sillä kiitollisuuteni miestä kohtaan, joka minun tähteni oli lähdössä sellaiseen kamalaan vaaraan, kuohahti ylös, ja silmäni kävivät kosteiksi, kun jäähyväisiksi ravistin kesyttömän veljeni kättä.
"Jumala sinua, Ula, siunatkoon ja varjelkoon", sopersin suustani, "ja tuokoon sinut – " Viimeiset jäähyväissanani hakivat tyhjää. Ula oli kadonnut.
En voi olla ihmettelemättä älykkäisyyttä, jota kasvinveljeni oli osoittanut pukeutuessaan tähän ilkeään valheverhoon, aatos, joka ei ikinä olisi minun päähäni pälkähtänyt. Etelä-Afrikan heimokuntain joukossa tapaa toisinaan "Valkoisia Kafferia", kurjia olentoja, joita kaikki heidän lähimmäisensä karttavat ja kammovat, jotka peittyvät erämaan yksinäisyyteen ja elää nuhjustavat surkeata ja heidän armelijaampien maamiestensä sääliväisyydestä riippuvaista elämää. Tämä kurja paaria-suku vaeltaa ympäri ystävätönnä, ylönkatsottuna, kunnes Jumala näkee hyväksi vapauttaa heidät pitemmistä kärsimyksistä, ja vaikka usein joutuvat surmansa suuhun jo lapsina, tahi saavat kuolla puutteesen myöhemmin, en kuitenkaan eläissäni ole kuullut että täysikasvuista albinoa13 olisi varsinaisesti vainottu. Tsululaiset kyllä haastelevat näiden vaivan-alaisten olentojen kanssa, mutta ainoastaan etäältä, ja sallivat harvoin niiden päästä mihinkään lähempään yhteyteen; vaan yleinen sääntö on, ett'eivät niistä ollenkaan ole tietävinään. Ula oli sen vuoksi osoittanut suurta älyä tätä tuumaa keksiessään; ja koska hyvin tunsin hänen taitonsa kasvojen vääntelemisessä, oli mielestäni syytä toivoa, että hänen aikeensa onnistuisi. Palattuani leirivalkealle mainitsin vaan lyhyesti, että hän oli lähtenyt tiehensä, ja jätettyäni Edward- ja Jan-paroille toistaiseksi hyvästi, kehoitin Arnold Beidermann'in nousemaan ratsulleen, jonka jälkeen me kumpikin käänsimme selkämme surmanäyttämölle ja ohjasimme hevosiamme Utrechtia kohden.