Onneton liikunto
Lyhyen neuvottelun perästä päätettiin, että kaksi miestä lähetettäisiin tiedustamaan oliko vihollinen lopullisesti peräytynyt, vai eikö; ja satuloittuaan ratsunsa Karel ja Jan Dirksen läksivät tässä tarkoituksessa matkalle; meidän tulevaiset liikkeemme riippuisivat sitten heidän tuomistaan tiedoista. Ula olisi ollut paras mies tähän toimeen, sillä itse ollen maan-asukas hän oli tottunut kansakuntansa viekkauksiin ja petollisiin sotajuoniin; mutta Pieter-ukko luotti täysimmässä määrässä poikiinsa, ja hänenpä käsissään oli asioiden ylimmäinen johto.
Kahden tunnin kuluttua nuorukaiset palasivat, eivätkä, meidän hämmästykseksemme, yksinään, sillä he ajoivat edellään viidenviidettä lukuista härkälaumaa, jonka lähemmä tultuansa tunsimme olevan suurimmaksi osaksi eilisiä vetohärkiämme.
Vastaukseksi huolekkaisin kysymyksiimme kertoi Karel, ett'ei ainoatakaan elävää Tsulua ollut likitienoilla. "Silminnähtävästi ovat tuliluikkumme panneet nuo roistot ahtaalle", hän jatkoi, "ja murtunein mielin ovat ne vetääntyneet takaisin, tyytyen kraal'ista löytämäänsä karjaan. Helposti saattaisimme nämätkin löytää, jos rivakasti toimeen ryhdyttäisiin. Satuloidaan hevoset, isä, ja ajetaan viipymättä takaa. Joka minuuti on tällaisessa tilassa kallis".
"Enpä voi käsittää, kuinka niin näppäriltä rosvoilta olisi koko karjan arvollisin osa jäänyt huomaamatta", sanoi varovasti Pieter-ukko. "Jos te kerran saatoitte parissa tunnissa hoksata työhärkämme, niin täytyihän Tsuluillakin olla tieto niiden olopaikasta. Karel, tää juttu ei tule hyvältä".
"Ei ole yhtä ainoata eläväistä musta-ihoista peninkulmain päässä meistä", lausui nuori Boeri uudestaan; "ja ne eivät juhtalaumaa äkänneet siitä syystä, että eilen päästettyämme härjät valjaista ajoimme ne heiniköille, kun sitä vastoin muut elukat pistimme kraal'iinsa. Koko juttu on täydelleen selvä, ja minun tuntoni on, että vihollinen, saatuaan kelpo todistuksen meidän taisteluky'ystämme, on heittävä saaliinsa, jos takaa-ajettaisiin".
Vieläkin vanha uudistalokas näytti epäilevän, ja vaikea on sanoa, kuinka hän olisi asian ratkaissut; mutta uusia apujoukkoja tuli tanterelle Karel'in arvelujen avuksi, ja vanhus havaitsi olevansa sellaisessa vähemmistössä, että hän oli pakoitettu väistymään, vaikka tämä nähtävästi oli kovin hänen mieltänsä vastaan. Ensin Vrou, joka tarkasti oli kuunnellut, puuttui puheesen, kuullessaan että vielä oli jäljellä toivonsäde saada karja takaisin, ja ahdisti miestään ottamaan poikansa neuvon korviinsa sekä pelastamaan heidän omaisuutensa; Loviisa ja Elisabet, vaikka kunnioitus esti heidät suutansa avaamasta, liittyivät äitiinsä äänettömillä, mutta selvillä rukouksillaan. Minä rohkenin suoraan vetää yhtä köyttä Karelin kanssa, sillä päätöksen seuraukset olivat minulle suuri-arvoisia; ja niin Minna kuin isänsä näyttivät kuin olisivat arvelleet, ett'ei käsillä olevaa tilaisuutta sopinut päästää menemään. Yksi ainoa koko joukossa näkyi suostuvan vanhan Dirksen'in tuumin; mutta kun hänen ajatustaan ei suorastaan kysytty, oli hän liiaksi ylpeä tyrkyttääkseen sitä muille: tämä yksi oli Ula.
Mutta lukuisasta vasta-enemmistöstään huolimatta kesti Boeri kumminkin, kunnes Henrik, hänen nuorin, lempipoikansa, joka voi liikkua isänsä suhteen vapaammin, kuin toiset unissaankaan olisivat uskaltaneet, puheli vanhukselle heidän edessään olevista synkistä näköaloista, jos karja auttamattomasti olisi menetetty, sekä katumuksesta, joka vastaisuudessa lisäisi kovan onnen katkeruutta. Silloin vanha Boortrekker myöntyi, ja kun hänen suostumuksensa oli saatu, ryhdyimme jakamaan lukumäärämme niinkuin tarpeellista olisi.
Vaikka Pieterin myönnytys oli niin sanoakseni hänen käsistänsä kiskottu, ei hänessä kuitenkaan ollut tuota pikkumielisyyttä, joka saattaa heikon luonteen etsimään tappionsa korvausta rääkyilevissä ennustelmissa ja harmittavissa salavihjauksissa. Jos tässä patriarkallisessa yhteiskunnassa isä olisi sanonut "seis", eipä silloin yksikään olisi uskaltanut edes ajatella tottelemattomuutta hänen mahtisanalleen, epäili sitten tämän oikeutta kuinka paljon tahansa; niinpä, kerran annettuaan suostumuksensa, hän toi esiin kaiken kokemuksensa ja tietonsa tuon uuden tuuman hyväksi.
"Emme voi täällä viipyä", hän sanoi, "useammastakaan syystä. Ensiksi, täällä ei ole vettä; toiseksi, maan-asukasten ruumiit tekevät leiripaikkamme mahdottomaksi asua; kolmanneksi, koska koti ja karja kumpikin ovat mennyttä kalua, ei ole suorastaan pienintäkään syytä seisoskella tällä paha-enteisellä paikalla; ja semminkin kun olemme löytäneet tarpeeksi härkiä, voidaksemme kuljettaa neljät vankkurit kuudesta. Nytpä on edessämme kaksi tehtävää. Meidän tulee nähdä naisväkemme turvallisessa paikassa, ja meidän tulee löytää karjamme. Viimemainittuun tarkoitukseen riittää vähintäin neljä miestä, ja minä ehdoittelen että näiksi rupeavat William Thornton, Edward ynnä Jan, sekä Ula oppaaksi. Karel, Henrik, Englantilainen Hanway, Adam ja minä, me panemme valjaisin ja teemme siirtoa Utrecht'iin päin, asettuen öiksi laageriin ja pitäen tarkkaa silmää. Jos pastorilla ei ole mitään vastaan, jos hän tahtoo jättää tyttärensä meidän huostaamme, voipi hän itse matkustaa Utrechtiin niin väleen kuin hevosen kaviosta kerkiää, ja ilmoittaa asianomaisille tapahtuneista väkivaltaisuuksista. Ei niin, että sieltä paljokaan apua olisi toivomista", hän jatkoi Hollantilaisen koko närkästyksellä sen johdosta että suuri Britannia äsken oli omakseen anastanut Transvaal'in. "Meidän oma Feld cornet'imme olisi ko'onnut miehensä ja ratsastanut meille apuun; teidän kallis-arvoinen kansanne, Wille, on lähettävä pitkän julistuksen, jossa huomautetaan kuinka ilkeätä on katkaista kaulat naapureiltansa ja sitten ryöstää heidän omaisuutensa. Meneepä aika läjä paperia pilalle, ennenkuin mokoma roska minulle tuo takaisin ainoata sorkkaakaan. Oli miten oli, sellainen on tuumani, pojat; mitä siitä arvelette?"
Se näytti oivalliselta; parempaa toden totta ei olisi löytänyt. Sydämessäni olin suuresti äkeissäni siitä, ett'ei vanha Boeri ollut minua valinnut seuraamaan vankkureita, jotka Minna Beidermann'issa sisältivät paljoa mahtavamman kiinnekkeen, kuin kaikki maallinen omaisuuteni; mutta kelpo isäntäni tarkoitti nähtävästi antaa minulle kunniapaikan ja ylpeys esti minua pienintäkään vastenmielisyyttä näyttämästä; mutta salaisesti kadehdin Karel'ilta ja Henrik'iltä heidän asemaansa naisten ritareina.
Sittenkuin yksissä voimin ja suurella rehkinällä olimme saaneet härjät valjaisin, poltimme Korneliuksen ruumiin sen paikan keskelle, jolla laagerimme oli ollut, ja harvasanaiset mutta sydämelliset jäähyväiset jätettyämme, vankkurit vierivät raskaasti pois heinikköjen ylitse, kun sitä vastoin se osuus, jonka johtajana minä olin, teki tiedustusretken siihen suuntaan, minne arvelimme ryöstetyn karjan ajetuksi. Kahdet minun vankkureistani, ne, jotka sisälsivät uuden asuntoni rakennukseen tarpeellisia kapineita, jätettiin täksi erää; ja saatanpa hyvin heti paikalla mainita, ett'en ikipäivinä sen koommin löytänyt vankkureita enemmän kuin niiden sisällystäkään.
Me kuljimme hiljaista menoa, Eurooppalaiset ratsain, Ula jälkijoukkona jalkaisin. Paitsi aseitaan, jokainen ratsastaja kuljetti muassaan jauhopussin sekä pullollisen punaista paloviinaa; muuten oli olomme tykkänään sen metsänriistan nojalla, jota meidän onnistui ampua. Maan pehmoisuuden vuoksi ankaran sateen jälkeen ei ollut suurin vaikeata löytää karjan jälkiä; sillä paljoutensa kautta oli tämä jättänyt leveän raition, jota kokemattominkaan Bushmani11 ei olisi kadottanut. Eteenpäin kulkiessamme havaitsimme, että elukka-raukkoja oli kaahattu edelleen suurella joudulla: muutaman sprint'in luona seisoi kaksi lehmää vajoontuneina mutaan, josta eivät kyenneet nousemaan, vaikka yhä väliin tekivät vimmatuita ponnistuksia. Tsululais-rosvot olivat näet heittäneet kurjat kuolemaan pitkällisiin tuskiin, josta me ne päästimme luodin aivojen puhki ampumalla. Monta kertaa kuljimme kaatuneiden luontokappalten ohitse, joiden läpitse oli assegailla pistetty ja niin heitetty tuskissaan hirnumaan. Tämän vallattoman menetyksen näkö ärsytti meitä ylen määrin; ja kun Edward Dirksen taas tapasi jonkun mielihiehonsa, jonka perääntyvä joukko oli julmasti runnellut, hän vannoi ryöstäjille kauheinta kostoa.
Vaikka annoimme mennä niin joutuisasti kuin seudun laatu myöten antoi, ennätti yö meidät kumminkin, ennenkuin karjan saavutimme, ja niin viisaus kuin hevostemme ynnä omakin uupunut tilamme käski pontevasti meitä seisattumaan. Valiten sopivan leiripaikan vähän matkaa muutamasta sprint'istä, riisuimme satulat ja viritettyämme iloisen valkean metsänpetojen peloittimeksi, keitimme ja söimme niukan illallisemme, leipää ja trapin paistia, jonka jälkeen Dirksen'it panivat pitkäkseen levähtämään, jättäen ensimäisen vartiovuoron Ulalle ja minulle.
Paikka, johon olimme yöksi sijaantuneet, ei ollut mikään turvallinen asema, sillä se oli laaksossa, syvän heinän ja risupensaston taajalta kattamassa, joka saattoi tarjota tarpeeksi suojaa vaikkapa tuhannelle Tsululais-soturille; ja ihan varma oli, että siinä kuhisi leijonia ja leopardeja, jotka väijyivät sprint'ille saapuvia antiloopeja. Pedoista me viis välitimme, koska kelpo tulta ylläpitäissämme ne arvattavasti eivät uskaltaisi meitä hätyyttää; ja pääsyy, minkä vuoksi tässä päästimme ratsujemme satulat, oli se, että toivoimme saavamme jonkun sarvaan ammutuksi. Veden läheisyys oli myöskin tärkeä asianhaara, sillä päivä oli ollut kamalan kuuma, ja aurinko oli päivän pitkään paahtanut pilvettömältä taivaalta, niin että se olisi kuivannut kaikki viime-öisen rankkasateen jäljet siinäkin tapauksessa, että raju-ilma olisi ulottunut meidän nykyiselle asemapaikallemme saakka, joka ei kumminkaan näyttänyt olevan asianlaita, koska sellaiset puuskaukset useimmiten rajaantuvat ahtaasen piiriin. Musta-ihoisista ei mitään pelkoa ollut, sillä olimmehan hyvissä aseissa, eikä ollut meillä mitään karjanmoista, joka olisi niiden halua nostanut, vaikka yksi tai toinen olisikin lähitienoilla ollut, mikä ei ensinkään luultavaa ollut.
Olin huomannut, että pitkin päivää kasvinveljeni oli masentuneen näköinen; mutta syyksi siihen arvelin tuota kauheata tapaturmaa, joka hänen äitiään oli kohdannut. Nyt kun olimme kahden kesken, – sillä Dirksen'ien raskaat henkäykset todistivat, että uni oli heistä voiton vienyt – kysyin häneltä tuon alakuloisuuden aihetta; sillä vaikka Ula olikin etevä ilmiö kansastaan, niin eipä ollut hänestä mennyt rahtukaan heimon metsäläis-luonteesta, johon rakkaimpienkin olentojen kärsimiset eivät pysyväistä jälkeä jätä. Että hellyys vanhaa Landelaa kohtaan saattaisi hänet murheelliseksi tämän läheisyydessä, sen helposti käsitin; mutta että samaa kestäisi useampia tunteja – ja päälliseksi juuri kun oltiin vihollista takaa-ajamassa – se suoraan sanoen minua hämmästytti.
"Murheeni", hän vastasi, "ei ole luonnoton, kun ajattelen että ne, joista vast'ikään erosimme, matkustavat kohti tiettyä kuolemaansa".
"Mitä pirua tarkoitat?" huudahdin tuskastuneena, sillä luulinpa että ystäväni taas uumoili noita vanhoja taika-uskojansa, joista sydämestäni olin toivonut hänet ikipäiviksi parantaneeni; että hän unissaan oli nähnyt linnun liitävän ovensa editse, havainnut nukkuvan käärmeen tai jonkun muun niistä järjettömistä pahan-onnen enteistä, joissa Tsululaiset yksipintaisesti riippuvat kiinni. "Mikä on tarkoituksesi? Oletko syönyt munan" – taaskin yksi heidän taikaluuloistaan – "vai mitä?"
"En", hän vastasi, minun pistopuheestani huolimatta; "Lumba on paljoa älykkäämpi mies kuin te valkoiset ihmiset näytte uskovankaan. Hän on paulan virittänyt ja te olette suvainneet avoimin silmin oikopäätä syöstä siihen. Kyllä olen Nohemulle asian sanonut, ja hän pelastaa äitini. Te olette täällä minun kanssani, ja niin voin teistä pitää vaaria; vanhasta Boerista ja hänen perheestään en sen enempää lukua pidä, mutta sydämeni on heidän tähtensä raskas".
Helppo on ymmärtää kuinka syvästi levottomaksi nämät sanat saattoivat minut ja samassa kiukuttivat minua niin, että ainoastaan lujasti itseäni hallitsemalla saatoin olla puhkeamatta katkeriin soimauksiin sitä miestä vastaan, joka oli antanut meidän joutua niin perinpohjaisen petoksen uhreiksi, vaikka yksi ainoa sana hänen suustaan olisi silmämme avannut. Mutta minä tunsin Kafferilaisen luonteen täydellisesti; tunsin, että solvaukset minun puoleltani tekisivät pahan vaan pahemmaksi; ja niin suuttumustani hilliten, aloin kysellä Ulalta mitä syitä hänellä oli kamaliin ennustuksiinsa. "Valkoinen vanhus katsoi asian kerrassaan läpitse", hän vastasi. "Hän näki, ett'ei suuri, karjaa himoova soturilauma, jota päälliseksi pa'on häväistys karvasteli, olisi ilman tarkoituksia jättänyt jälkeensä neljää oivallista härkävaljakkoa, silloin kuin olivat perääntyvinänsä. Eipä kaivata mitään ennustuskykyä arvaamaan, että Lumba oli ne jättänyt jälkeensä aikaansaadakseen trek'in, jolloin, kun kerran laageri olisi purjettu, hän voisi aukeilla heiniköillä käydä vankkurien kimppuun ja korvata äskeisen tappionsa. Vanhalla miehellä oli kyllin älyä oivaltaakseen asian; mutta te veitte voiton hänen mielipiteistänsä".
"No, mutta Jumalan nimessä, jos tämän tiesit, miksi et sitten puhunut, tai edes tehnyt jotain merkkiä varoittaaksesi meitä?" kysyin minä.
"Syystä, ett'ei minulta kysytty", hän vastasi synkällä arvokkaisuudella, "ja Ula ei koskaan puhu niille, jotka hänen sanoistaan eivät pidä väliä. Jos teitä olisi valittu vankkurien luo jäämään, olisin sen estänyt, sillä olettehan veljeni; muiden suhteen on yhtäkaikki".
"Yhtäkaikki!" kerroin katkerasti sydämeni tuskassa tämän kuultuani. "Yhtäkaikki! sinun mieletön ylpeytesi on veriseen surmaan tuominnut kymmenentuhatta kertaa kalliimman olennon kuin koko maailma".
"Vanha Boeri on oiva soturi", puhui Ula rauhoitellen; "mutta veljeni on löytävä paljon muitakin, joista hän yhtä paljon voi pitää".
"Mieletön!" ärjäsin. "Etpä olekaan päästänyt tuota harmaapää vanhusta yksinään teurastettavaksi; vaan onhan joukossa sekin, jonka kerran toivoin saavani vaimokseni, lähetyssaarnaajan tytär Minna Beidermann. Oletko nyt päivätyöhösi tyytyväinen?"
"Onko se totta, Kuta?" kysyi Ula, äkkiä kummasti heltyneenä. "Miks'ette milloinkaan siitä mulle sanaakaan maininneet?"
Miksi en maininnut? Hyvin tuntiessani tuon Tsululais-luonteesta eriämättömän itsekkäisyyden, jolla oli sijansa niinkin paljon kaikkia muita veljiänsä etevämmän henkilön rinnassa, kuin Ula oli, huomasin nyt kauhean erhetykseni, kun en ollut uskonut nuorelle päällikölle salaisuuttani ja hänen tunteitaan Minnan puoleen suostuttanut. Kiltisti olisi hän minun tähteni mennyt vaikka valkeaan, mutta hänen luonteensa omituinen rakennus teki hänet mahdottomaksi syvempään osanottoon sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin ei sukulaisuus enempi kuin värikään häntä kiinnittänyt. Että ajatus ystäviemme uhkaavasta vaarasta niinkin kauvan rasitti häntä, se osoitti, että hänen sydämensä oli lauheampi kuin enimpien hänen heimonsa jäsenien, ja soimasinpa nyt katkerasti itseäni, etten selvityksiin ryhtynyt kohta huomatessani hänen nöyryytyksensä.
"Meidän täytyy palata", hän huudahti hetken mietittyänsä ja kavahtaen jaloilleen innoissaan korjata mennyttä asiaa – "meidän täytyy palata, ja karskisti ajamalla ehkä voimme heidät pelastaa. Sukkelaan, Kuta, herättäkää nuorukaiset sill'aikaa kun minä otan kiinni hevoset"; ja näin sanoessaan hän pujahti pitkään ruohikkoon.
Minä herätin Edward'in ynnä Jan'in ja ilmoitin heille lyhyimmiten Ulan pelvon aiheet; mutta pidin tarkoin varalla ett'en heidän kostoansa herättäisi, ilmi saattamalla, kuinka helposti olisi voitu onnettomuutta välttää, jos hän vaan ajoissa olisi suunsa avannut. Pienen sukkelan tempun avulla koettelin kääntää Boerien miettivät mielet pois tästä arkaluontoisesta asiasta; sillä jos olisivat saaneet vihiä siitä, että kasvinveljeni oli totuuden salannut, niin olisipa luultavasti heidän suuttumuksensa puhjennut esiin tavalla, josta olisi saattanut olla ikäviä seurauksia. Mutta kun tämä yritykseni oli mitenkuten onnistunut, olikin jo toinen onnettomuus saapuvilla, joka ajaksi anasti kaiken huomiomme.
Seisoimme valkean ympärillä, odotellen Ulaa palaavaksi, kun äkkiä jokaiselta laaksoa rajoittavalta kukkulalta nousi sarja liehuvia valkeita, jotka joka silmänräyksessä kasvoivat ja laajenivat.
"Kirottua!" huudahti Jan. "Tsulut ovat sytyttäneet pensaston. Hyvästi nyt hevosemme ja kaikki toivo pelastaa vanhaa väkeä".
Ennenkuin hän oli lauseensa päättänyt, syöksi Ula meidän keskellemme, huutaen: "Sukkelaan alas sprint'ille aseinenne, ampumavaroinenne. Älkää satuloillanne väliä pitäkö", hän kärsimättömästi jatkoi; "ette ikipäivinänne enää näe hevosianne; mutta ette luultavasti niitä kaipaakaan. Joutukaa! joutukaa! liekit yllättävät päällemme muurina ajaen niskoillemme kaikki niiden piirissä olevat metsän-elävät. Meidät sotketaan kuolijaiksi, jos tänne jäämme". Ja hän antoi meille kelpo esikuvan rientämällä suoraan lammikolle, johon hän syöksi kahlaten niin kauvas, että vesi peitti joka paikan hänen ruumiistaan aina kaulaan asti.
Me seurasimme kuin unenhoureissa niin äkki-outona oli tää uusi onnettomuus iskenyt päällemme; ja tuskin olimme asettuneet Ulan rinnalle, kun alkoi kuulua läheneväin sorkkain jyminä ja parvi gnuu-kauriita, jotka hurjasti karkasivat päättömässä kauhistuksessa, syöksi lammikon äyräiden ohitse ja katosi. Nyt näkymö ympärillämme valkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit loiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat rajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen.
"Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme", kysyi Edward. "Tietysti niiden pitäisi tulla ajetuiksi sprint'in sivuitse".
"Ne ovat hengettöminä", Ula vastasi. "Minä löysin Spring-buck'in raadon niin täynnänsä assegain haavoja, että elehvanttikin niistä olisi henkensä päästänyt, ja muita on sama loppu saavuttanut. Lumban soturit ovat olleet meitä sukkelampia".
"No, kuinka sitten pääsemme tästä erämaasta pois?" kysyin minä.
"Meidän täytyy pysyä täydellisesti alallamme huomis-yöhön saakka ja sitten hiipiä tiehemme. Jos eivät näe mitään liikuntoa, tulevat siihen uskoon että aikeensa on onnistunut ja me kuolijaiksi palaneet. Lumba on ylen viisas, mutta tykkönään hän meitä ei petä".
Vaikka tilamme oli kauhistuttavainen, on kuitenkin jokainen tämän kamalan näytelmän tapaus niin mieleeni painunut, että saatan muistaa pienimmätkin yksityiskohdat. Parvi toisensa jälkeen antiloopeja ja sarvaita karautti alas pikku-lammikolle, pyörivät kuolemanpelvossa sen ympärillä kolme tai neljä tuntia ja senjälkeen kauhistuksesta kuorskuen hyökkäsivät tuohon kirnuavaan vyöhön, joka paikkaa ympäröitsi ja joka hetki tiukkeni yhä ahtaammalle. Sekaisin arkojen märehtijöiden kanssa oli useita pantteria sekä pari leijonaa, mutta yhteisessä vaarassa, joka kaikille uhkasi perikatoa, kaikki karkasivat sekaisin, kilpaa, rinnakkain, huimasti, huolimatta – ja arvattavasti tietämättä – toistensa läheisyydestä. Useimmin kuin yhdesti joku vimmastunut eläin sukelsi lammikkoon, ja ell'emme olisi yhteen ääneen hurjasti huutaneet, heiskaroiden käsillämme, niin olisivat sen kumppanit seuranneet ja me olisimme hyvinkin tietysti tulleet kaadetuiksi ja uponneet tai joutuneet sorkkain sotkettaviksi. Kiukkuisesti suhisten ja kieli pitkällä luikerteli viheriä inamba alas äyräältä ja tavoitti suoraan meitä kohti, arvellen ehkä että päämme ja kaulamme olivat puun oksia, joilla se saisi huoata kiilteleviä kiemuroitansa; mutta Ulan valpas silmä oli äkännyt hirviön lähestymisen, ja assegain pisto heitti sen takaisin lammikon partaalle kuolemaan. Näkö oli kamala – mutta tilamme vieläkin kamalampi, käsivartemme olivat uupua tuskasta pitäissämme aseitamme ylhäällä vedenpinnasta. Ulan kilpi oli tosin jonkinmoisena venheenä, jolle asetimme ruutisarvet ja patruunat, mutta pyssyjemme piippujen ja lukkojen kannattaminen yläpuolella vedenkalvoa riippui meistä itsistämme ja kysyi ankarimmassa määrässä voimiamme. Jos joukkio käärmeitä olisi meitä lähestynyt, eivät nuoret Boerit enempi kuin minäkään olisi kyenneet torjumaan niitä; sillä kumpaakin kättämme käytimme asetta varjellaksemme kastumasta. Kun Ulan assegait kysyivät vähemmän huolenpitoa, niin jäi hänen tehtäväkseen suojella meitä.
Yhä ahtaammalle supistuivat liekit, ja kärventyneen karvan sekä palaneen lihan ilkeä katku tuulahti nyt sieramiimme. Kuumuus kävi ylen tukalaksi, paahtaen ihoamme ja kiusaten silmiämme, niin että suuresti iloitsimme tuosta pienestä helpoituksesta, kun saimme kastaa veteen polttavat kasvomme. Kokonaisia pilviä hienokaista tuhkaa, joka poroksi palaneesta ruohosta lähti, peitti lammikon kalvon. Kasvoistamme nahka heltisi ja kätemme löivät rakkoihin.
"Oi Jumalani! En kestä kauvemmin; täytyy päästää pyssy", ohkasi Edward; mutta töin tuskin olivat sanat hänen suustaan päässeet, ennenkuin liekit huimalla loppuleiskauksella vaipuivat heikosti lekuttelevaksi matalaksi kehäksi, joka muutaman minuutin liehui uudelleen palaavassa pimeässä ja sitten sammui ikuiseen lepoon. Jok'ainoan esineen, minkä saavuttaa voi, oli tuli hotkaissut; ei ruohon lehteä, ei pensasta ollut enää sen elää; vihamiehemme oli kuollut luonnollista kuolemaa, jättäen meidät, vankinsa, keskelle tuhkapeittoista laaksoa, jonka rajaharjuilla elusteli verenjanoisia ja pelvottomia vihollisia.
Kahlaten rantaan laskimme aseemme äyräälle ja sitten istahdimme lammikon partaallen aprikoimaan tulevia liikuntojamme. Nuoret Boerit äänestivät viipymätöntä lähtöä, varmasti vakuuttaen että pimeyden varjossa pääsisimme puikahtamaan vihollis-sarjan läpitse; sillä monta tuntia yöstä oli vielä edessämme, koska valkea oli virinnyt ja sammunut sangen lyhyessä ajassa, vaikka se meistä oli tuntunut ijankaikkisen pitkältä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ensinkään soveltunut Ulan tuumiin, joka huomautti, että sadat terävät silmät kiehtoilivat laaksoa, ja että myöskin jokainen suitsuva kannonpää, johon varomaton polkaus sattuisi, heittäisi ilmaan parven kipunoita, kyllin riittävän kulkuamme ilmaisemaan.
"Minä tunnen maamieheni", hän jatkoi, "ynnä heidän sodankäynti-tapansa. Ainoastaan pieni osuus Lumban armeijaa on valittu meidän tuhoamme aikaansaamaan, ja niistäpä joka mies on hädillään päästä yhdistymään tuohon karjaa kuljettavaan pääjoukkoon, ennenkuin saaliinjako ennättäisi tapahtua. Kun aamu koittaa, he tarkastavat laakson, ja jos eivät mitään elon merkkiä huomaa, niin pitävät hyvillä mielin tiettynä asiana, että olemme hukkaan joutuneet; ja arvellen työnsä tehdyksi, kiiruhtavat he saadakseen kiinni toverinsa. Meidän täytyy täällä pysyä, hiljaa kuin hiirien, ehtoosen asti; sitten saatamme turvassa uskaltaa edemmäksi ja yrittää vankkureita saavuttaa".
"Mutta vanhempamme voivat joutua sillä välin teurastettaviksi", kinasi Jan.
"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme", vastasi taas Ula. "Ainoa pelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa".
Ja siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen tuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen oli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei meidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin omat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi saattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.
Minun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu puolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme lammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain kotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista henkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella keskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa että huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä epätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen esikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän liikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin ja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä ennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan vedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene: päivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä parkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut. Kuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti ihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.
Kun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin puutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne milloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän ollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen vaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin hämärässä, kasvinveljeni johtamina.
Tämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään aseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä laaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen näkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää nälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme eteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme metsäläisen pettymättömällä vaistolla.
Kahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja kolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä oli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.
Varovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja vuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa perään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.
Vihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä. Ryömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen peninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet makasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko miehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain, toiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat Eurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme kerrassaan tietää kaikkein pahimmat.
Miksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö meille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa tuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle noin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät näkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli vast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään edustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat tyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen sulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime henkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.
"Ja Minna – Miss Beidermann?" sain vaivalla sanoneeksi.
"Kolmesta seuran jäsenestä ei mitään tietoa ole", vastasi kapteeni, "ja suokoon Jumala, että olisivat pakoon päässeet. Emme ole voineet löytää jälkeäkään Miss Beidermann'ista, enempi kuin noista kahdesta musta-ihoisestakaan naisesta. Hist! täällä tulee hänen isänsä".
Silmänräpäyksessä ymmärsin jonkun käsittämättömän vaiston vaikutuksesta, että kuolemaa kauheampi kohtalo oli tullut menneiden päivien pikku seuralaiseni osaksi. Muut saivat selkoa totuudesta ainoastaan vähitellen ja asteettain. Minulle se oli selvänä ennenkuin Allingham oli lauseensa päättänyt. Minna Beidermann oli vankeudessa Tsulujen kourissa.