Katkonaisen lausetulvansa loppupuoleen oli loitsija-vaimon puhe käynyt yhä heikommaksi; ja kun se oli loppunut, hän lankesi kasvoilleen, niinkuin minusta näytti, jonkinmoiseen kaatuvan taudin puhtiin. Arnold Beidermann kohta astui esiin lääkäri-apuansa tarjoamaan, mutta jyrkästi, vaikka kohteliaasti, ala-loitsijat estivät häntä kajoomasta tunnottomaan vaimoon, jonka he kantoivat läheiseen majaan ja saivat tointumaan lääkkeillä, jotka he yksin tunsivat.
Kuullessaan ilmoitukset henkien maasta, neuvon-antajat kiljuivat ja loiskivat ilon innostuksessa – joko todellisessa tai teeskennellyssä; kuninkaan kasvot saivat takaisin tavallisen säteilevän rauhansa, hän lakkasi peukaloitaan pyörittelemästä ja tointui niin, että taas muisti oluttuoppiansakin, jonka hän nyt pohjaa myöten tyhjensi; rummut komennettiin taas pärryttämään, jolloin kansa taas tulvana syöksyi ulos majoistaan; kaikki viivytys oli nyt loppunut ja kun kaksi paikalla olevaa soturirykmenttiä oli tullut saapuville, piti Swatsilais-valtias lyhyen puheen ja julisti päätöksen, johon hän oli tullut. Onneksi meille oli hallitsija vähän ahdashenkinen ja sanojaan säästelevä; sillä meillä ei suinkaan ollut pitkiin puheisin halua.
"Amaswatsien soturit", hän lausui vaunuistaan nousematta, joka heissä hänen puheensa voimaa vähän heikonsi. "Soturit! Olen esi-isieni hengiltä neuvoa kysynyt ja ne sanovat minulle, että lapsieni keihäät uppoovat Tsulujen vereen. Yksissä ystäväimme, valkoisten miesten kanssa lähdemme rajan yli ja poltamme poroksi Cetewayon kraalit. Kymmenen härkää tapettakoon ja soturini vahvistakoot itseänsä taisteluun".
Ankarat ja pitkät suostumahuudot tervehtivät tätä julistusta, ja kun naudat olivat tapetut, alkoi kansa ahkeraan puuhata pitkiä paistipitoja, jolla aikaa Arnold ja minä päätimme sopimuksemme kuninkaan kanssa; eikä paloviina-pulloa suinkaan unhoitettu. Asiat puhuttiin niinpäin, että meidän piti palata suorastaan Mambaan, jossa Swatsilais-rykmentit meihin yhdistyisivät, saadakseen käsiinsä ampuma-aseita ja harjaantuakseen niitä käyttämään, ja hallitsija itse aikoi seurata joukkojaan tänne asti. Uudet liittolaisemme osoittivat suurinta alttiutta pienimmissäkin palveluksissa, joita tarvitsimme, ja puoli tusinaa miehiä taisteli kunniasta saada taluttaa ratsujamme paikalle ja tuoda majaamme matka-eväitä, jotka hyvin olisivat riittäneet kokonaiselle ratsumies-joukolle.
Niin Arnold kuin minäkin halusimme olla yksinämme heinikköjen hiljaisuudessa, missä saisimme rauhassa puhella tiedoista, joita niin omituisella tavalla olimme saaneet. Mutta ennen matkalle lähtöämme menin Nomtebaa hakemaan, antaakseni hänelle kellon, jonka hän niin rehellisesti oli ansainnut. Minä tapasin akan täysillä tunnoillaan, vaikka vielä uupuneena siitä ankarasta sielun ja ruumiin jännityksestä, jonka alaisena hän oli ollut. Hänen loitsija-arvonsa inhoittavat tunnusmerkit olivat nyt poissa ja hän oli useaan kertaan pessyt ruumiinsa, niin että hän nyt oli muodoltaan paljoa vähemmin kauhua herättävä kuin ennen.
"Tuon teille tässä auringon-mittarin, niinkuin olen luvannut", sanoin hänelle. "Antakaa mun nyt tietää, voiko teiltä saada lisää tietoja ja saatatteko antaa meille mitään tukevaa toivon aihetta".
"Mitä henki käski mun sanoa, sen sanoin", hän vastasi, "mutta nyt kun se on minut jättänyt, en mitään tiedä. Menkää matkoihinne ja olkaa tyytyväinen; mitä kieleltäni on päässyt, se tapahtuu. Kuulkaa kumminkin tätä", hän lisäsi matalalla äänellä, ottaessaan kellon kädestäni, "neljä yötä tämän jälkeen Mamban koirat haukkuvat keskiyön aikaan. Pitäkää varalla, ett'eivät miehenne koske liipaisimiin liian aikaisin".
"Hänkö sitten siellä on?" kysäsin hengähtämättä.
"Lapsille yksin ymmärtämätön kysymys sopii", hän vastasi. "Menkää!"
Ehtiä Mambaan tänä yönä olisi ollut mahdotonta, ja kuninkaan käskystä oppaamme poikkesi suuntaan, joka vältti tsetse-kärpäsien metsän ja johtaisi meidät päivänlaskun ajaksi kraaliin, missä saisimme levätä. Arnold Beidermann'in ulkomuoto oli sangen iloinen, ajaessamme rinnakkain tietämme hitaasti eteenpäin, sillä hän nähtävästi katseli noita-akan lauseita edullisimmassa valossa ja tulkitsi niitä tavalla, joka hänelle oli mieluisin. Minä puolestani en ollut läheskään niin kerkeä johtopäätöksiäni tekemään, sillä aikaa jo siihenkin tarvitsin, että ennätin tointua tuosta jännittävästä näytelmästä ja hätäilemättä, tyynesti saatoin asiaa kokonaisuudessaan aprikoida; ja pelkäänpä että tällä kertaa olin huono seurakumppali, sillä omien aatoksieni ajelemana, vaipuneena mietiskelemään, missä määrässä saattaisi olla mahdollista että Minna palaisi neljäntenä yönä tämän jälkeen, en paljon huomannut mitä toverini sanoi, vaikka tosin sen verran kuulin, että tiedän hänen kehuneen noita-akkaa sekä todistelleen unien ynnä muiden näkyjen tehokasta merkitystä.
Ilma oli kamalan kuuma, ja ihmiseen tuli sellainen raskas, ahdistavainen tunne, joka Etelä-Afrikassa ukkois-myrskyn tuloa ennustaa. Illempana taivaankansi äkkiä kävi paksuun pilveen, ja näimme selvään, että jos läpimärjiksi kastumatta mielimme suojaan päästä, niin täytyi meidän antaa mennä parempaa vauhtia, kuin tähän asti. Kärpäsenpuremain turmiolliset vaikutukset eivät vielä olleet päässeet ilmi ratsuissamme, ja ainoastaan vapaasta tahdostamme olimme näin hitaasti kulkeneet. Oppaamme näytti sormellaan, kuinka sade läheni, ja me laskimme täyttä nelistä. Matkamme kävi pikemmin tulossa olevaa raju-ilmaa vastaan, kuin siitä poispäin; ja suoraan edessämme näimme, kuinka tummaa rankkasadetta tulvaili alas kuin seinää pikimustan pilvisänkän kohdusta. Lähemmä tullessamme havaitsin, että hevoseni osoitti selviä pelvon merkkejä; mutta siitä huolimatta kannustin vaan lujasti, kunnes musta-ihoinen oppaamme, yht'äkkiä ympäri pyörähtäen, tarttui ratsuni päitsiin ja huudahti äänellä, joka ilmaisi hurjinta kauhistusta: "Väleen astukaa maahan ja kätkekää kasvonne. Se on Hambuma".17
Ei ollut tarpeen piukoittaa suitsia; hevosemme olivat ilmankin seisahtuneet, ja minä tirkistämistäni tirkistin Swatsilais-miestä, joka oli viskaunut maahan kasvoilleen, kun samassa huudahdus Arnold'in suusta sattui korvaani, ja käännettynä sinnepäin näin hänet istumassa liikkumatta vapisevan oriinsa seljässä, oikea käsivarsi ojennettuna, ja kasvoissaan näkyi ääretön hämmästys yhdessä syvimmän, hellimmän rakkauden kanssa – samallainen katse, millä voi ajatella äidin tervehtivän lastaan, jonka odottamatta on saanut takaisin kuolon kidasta. Ei ääntä päässyt hänen huuliltaan; sanaa sanomatta hän istui, käsivarsi oikaistuna siihen suuntaan, mistä myrskyilma peloittavalla vauhdilla läheni.
Minäkin käänsin silmäni sinnepäin. Ja siellä tapasi katseeni tytön, jonka olimme luulleet istuvan vankina Tsulujen käsissä, mutta joka nyt ikäänkuin aaltoillen liikkui meitä kohden, lähenevän rankkasateen suojassa. Ei voinut erhettyä tuon sorjan haamun suhteen, jonka olkapäillä tuuheiden keltakiharain meri aaltoili. Köykäisesti se myrsky-ilman kantamana lähestyi meitä, liitäen yli tasankoa peittävien matalain pensastojen. Minä yritin puhumaan, mutta en voinut; koetin kannustaa hevostani, mutta se oli säikähdyksestä kuin halvattu. Yhä lähemmä tuli näky, ja saatoimmepa jo eroittaa, kuinka se hymysi meille terveisiksi; mutta silloin sade peittikin armaan ilmauksen, ja verkalleen se haihtui tuuleen.
Samallapa pelvon tunne jätti minut, ja kääntyen ympäri puhuakseni Arnold'ille, ehdin ainoastaan kuulla sanat: "Kiitos Jumalan, nyt tiedän, että hän on turvissa!" jolloin hän tunnotonna putosi ratsultaan.
Keski-öinen vieras
Oli tullut neljännen päivän ilta viime luvussa kerrotusta tapauksesta, ja minä olin jonkinmoisen kuumeentapaisen kiihkon tilassa saada tietää, oliko ensimmäinen Nomteban ennustuksista toteenkäyvä. En ollut sanaakaan maininnut akan viime ilmoituksesta Arnold Beidermann'ille, joka nyt oli saanut ilomielisyytensä takaisin entisessä, vieläpä entistään suuremmassakin määrässä. Hän puheli avosydämmisesti kanssani tyttärestään, eikä nähtävästi enää pitänyt hänen vankina-oloansa sen suurempana asiana, kuin mitä toista satunnaista ikävyyttä hyvänsä. Katsoin viisaimmaksi olla mitäkään hiiskumatta tuosta vieraasta, jota ennustajanainen oli neuvonut minun odottamaan; sillä olipa syytä peljätä, että jokainen turhaksi mennyt odotus masentaisi hänen mieltänsä samassa suhteessa kuin nuo vielä toteutumattomat ennustukset olivat sitä innostaneet.
Pidin siis salaisuuden omanani, vaikka kyllä kaipasin sitä lohdutusta, jonka saa, kun asiansa toiselle uskoo. Viimeisinä kolmena päivänä kului aikani tyyni täsmälleen tarkastaissani vankkurien purkamista ja opettaissani Vamutsan miehiä rakentamaan meille tilavampaa huonetta, kuin mitä heidän oma rakentaja-älynsä voi saada nousemaan. Sanotaan väliin ihmisistä, että itsekullakin on "oma mutkansa päässä". Kafferilaisen päässä on ainakin tuollainen auttamaton mielenmutka taikka pikemmin mielen-ympyrä, josta ei mikään saa häntä poikkeemaan. Määrätkää jollekin musta-ihoiselle suora linja ja käskekää hänen lyömään paaluja sitä pitkin. Hän näyttää niin perin ymmärtäväiseltä ja tuntuu älyävän tarkoituksenne niin täydellisesti, että luottamuksella jätätte hänet yksinään työtä päättämään. Petollinen luottamus! Palatkaa puolen tunnin päästä, niin löydätte sangen soman munaviivan tai puoliympyrän, tehdyn mittaustieteellisellä täsmäisyydellä, vaan ette mitään suoraa linjaa. Mutkailemisen ja lenkoilemisen kammoa ei Etelä-Afrikassa milloinkaan tapaa.
Mutta vaikka nämä seikat kysyivät täyttä tointani päivällä, niin oli yön aikaan, kun pitkät hetket valvoin silmiäni ummistamatta, hyvä tilaisuus huolellisesti punnita joka sanaa, joka Nomteban huulilta oli vierähtänyt, ja mitä enemmän niitä mietin, mitä enemmän asettelin hänen hajanaisia lauseitansa kaikkiin mahdollisiin merkityksiinsä, sitä enemmän tulin siihen vakuutukseen, että akan tiedot tapahtuneista asioista olivat sangen tarkat, vaikka toiselta puolen uskoni hänen ennustuksiinsa ei ollut läheskään yhtä luja. Hän näytti perinpohjin tunteneen meidän elämämme vaiheet, eikä hän kuitenkaan ollut ikinä ennen kumpaistakaan meitä nähnyt. Hänen sanansa osoittivat, että lähetys-asunnolla tapahtuneet seikat ynnä karjamme ryöstö olivat hänelle tiettyjä asioita; ja, mikä ihmeellisintä, hän oli epäilemättä saanut vihiä Ulan vaarallisesta matkasta, iskenyt katseensa hänen ottamansa valhepuvun läpitse ja urkkinut että hänen oli onnistunut päästä Minnan puheille sekä päälliseksi tämän kädestä saada viestin viedäkseen – sillä mitä muuta saattoi tuo kuivunut "lehti" tietää?
Tämä seikka oli kyllä ihmeellistä, mutta kumminkin, niin itsekseni arvelin, voihan tämä mahdollista olla niiden salaisten keinojen kautta, joita tällaisilla loitsijoilla tavallisesti on käytettävissään, ja olihan ajateltavaa, että joukko nopeita juoksuria, silmät terävinä, korvat aina tarkkoina ja jäntereet teräksestä, lennättää sanaa yötä ja päivää, halki virtain ja metsien, että joukko tämänkaltaisia viestintuojia saattoi hänelle tietoja hankkia niinkin kaukaa; sillä ylimalkaan ei ole vaikeata saada salaisuutta urkituksi Tsulujen maassa, paitsi silloin kuin asia itse hallitsijaa koskee. Jaaritteleminen on sikäläiselle kansalle kuin jokapäiväinen leipä, ja oikeata herkkua on, kun saavat jotain uutista kertoella. Ilmisaamisen osa tietojen hankkimisessa ei niinmuodoin ole vaikea: jok'ainoa outo esine, nähty tai kuultu, on pian yleisenä puheen-aineena koko maakunnassa, eikä siis muuta tarvittu kuin lennättää uutiset noita-akan tai hänen ala-loitsijoihensa korviin, jotka niistä tiedoista, mitä heillä yksityisesti ja yhteisesti muiden ihmisten asioista oli, voivat punoa kokoon jutun, joka läheni kyllin totuutta, saattaakseen hämmästykseen noita metsäläis-ihmisiä, ne kun auttamattomasti uskoivat mokomain ilmoitusten olevan jotain pirullista alkuperää.
Mutta kaiken tämän myöntäen, kaiken ylenluonnollisuuden poislukien, eikö ollut suuri syy olla peloissani kasvinveljeni tähden? Jos kerran Nomteba hänen lähdöstään ja valhepuvustaan tiesi, niin eikö koko juttu sitten ollut yleisenä jaarittelu-aineena Tsulujen maassa ja niinmuodoin Cetewayo'nkin tiedossa? Juuri tällä hetkellä hän saattoi olla sen kauhean kidutuksen alaisena, johon hirmuhaltija oli hänet tuominnut. Aatos oli hirveä.
Enkä toiselta puolen suinkaan ollut taipuvainen epäämään ennustajavaimon ilmoitusten ylenluonnollista alkuperää. Hiljan näkemäni kauhistuttavan näytelmän muisto vaikutti yhä minuun voimallisesti, ja tuon inhoittavan akan muoto ilmestyi ihmeellisellä tenholla sekavissa unennäöissänikin. Jok'ainoa kuluva hetki kyllä tätä loihtu-tuntoa heikonsi ja lisäsi yhä painoa järjen vaa'alle; mutta enpä koskaan uskalla toivoakaan, että heikko kynäni osaisi kuvata sitä vaikutusta, minkä tuo pakanallisen kuninkaan neuvoittelu minuun teki – vaikutusta, jota Arnold Beidermann'in sokea luottamus vielä enensi, hänen, saman miehen, joka viime tapahtumiin asti oli mokomia ennustuksia nauranut.
Sitten oli vielä kummallinen yhteensattumuksemme Hambuman kanssa. Olin ennen useamman kuin yhden kerran kuullut leiritulilla puhuttavan tästä kauniista ilmiöstä, olin kuullut tarkkoja kuvauksia miesten suusta, jotka vakuuttivat sen itse nähneensä; mutta aina olin pitänyt heidän näkyänsä kiihkoisen mielenkuvituksen houruna. Maan-asukkaat sen hyvin tunsivat sekä katsoivat sitä suunnattomalla kauhistuksella, ja nyt se oli meille ilmestynyt haamussa, jota kumpikin rakastimme. Beidermann piti sitä suoranaisena vakuutuksena tyttärensä turvallisuudesta, sydämmensä oli köykäinen ja mielensä huoleton. Mutta minun mieleni rauhalle suureksi haitaksi alkoi ajatuksiini astua kamala pelko että tyttö oli kuollut, että näkemämme ilmaus oli hänen enkelinsä, ja tämä pelko tyrkytti itseään päähäni joka aika ja joka paikassa, huolimatta kaikista ponnistuksista, joita sitä karkoittaakseni te'in.
Helposti ymmärrettävä asia on, että viimeiset neljä päivää olivat minulle olleet kauhean levottomia, ja koetin nyt poistaa kaikki luulot ja arvaukset mielestäni sekä varrota mitä yö mukanaan toisi. Olin päättänyt uskoa Nomteban salaiseen voimaan siinä määrässä kuin hänen ensimmäinen ennustuksensa nyt olisi toteutuva.
Vielä oli puolen tuntia keski-yöhön. Mamban asujamet olivat sikeimmän unen helmassa, ja ainoastaan kraalista kuuluva karjan ammonta katkaisi siltä puolen hiljaisuutta. Yöleirissämme, nuotion ympärillä, jonka ääressä istuin, oli kaikki niinikään äänetöntä, sillä kumppalini olivat käyneet levolle, ja kuului ainoastaan vahdin tasainen astunta, kun tämä liikkui edestakaisin, jotain säveltä itsekseen hyräillen. Mousedeer, vanha luppakorva ynnä useiden heimolaistensa kanssa oli kyyristynyt nukkumaan aivan kytevän tuhkaläjän äärelle, mutta niiden uni oli rauhallinen ja osoitti ett'eivät ne mitään vaaraa vainunneet. Tumma haamu hiipi alas muutamista vankkureista ja kulki nuotion ohitse; se oli Nohemu, joka kulki vesi-ammeelle juodakseen. Aivoihini välähti äkkiä ajatus, että olisi ehkä viisasta tehdä hänet uskotukseni; minä kutsuin hänet oitis luokseni ja kerroin peittelemättä, mitä noita-akka neljä päivää sitten oli puhunut. Silmiään rävähyttämättä hän tarkimmalla huomiolla kuunteli joka sanaa ja näkyi selvään olevan mielissään, vaikka samalla nähtävästi säikähtyi. Varmaksi asiaksi hän katsoi, että Enamela oli hyvissä turvissa, ja yhtä varmaa oli hänen mielestään, että puoliyön aikaan jotain tapahtuisi; mutta eikö tämä saattaisi tarkoittaa tuota kamalaa Hambumaa, joka uudelleen oli ilmestynyt Gwegwesa'lle (se oli oppaamme nimi) ja säikäyttänyt hänet kuumeesen? "Meidän tulee olla huolellisia, Kuta", tyttö sanoi hiljaa kuiskaten, "sillä jos se on Kulkija, niin syö hän meidät suuhunsa. Mutta tahdon jäädä tänne teitä auttamaan".
Silloin en paljo tullut ajatelleeksi rohkeutta, jota tämä pakanallinen tyttö osoitti, tarjoutuessaan kanssani valvomaan. Jos noita-akka oli minuun ja Arnold Beidermann'iin vaikuttanut, niin aatelkaa kuinka suurta pelkoa ja kunnioitusta hän omassa kansakunnassaan synnytti.
Tyttö istahti lähelle minua, ja kumpikin olimme sanaa sanomatta, odotellen minuutien matelemista kohden määrättyä hetkeä. Yövartija pysähtyi astelemasta ja tuli vankkureille, joille oli kello ripustettuna; hän katsoi sitä, haukotteli syvään ja alkoi taas astuskella edes takaisin. "Vielä viisi minuutia", kuulin hänen murahtavan. "Kuinka verkalleen aika kuluu".
Vielä hetkinen kului; silloinpa Nohemu kuiskasi: "katsokaaspa, Kuta, koiraa!"
Mainitsin että vanha Mousedeer kumppaleineen makasi nuotion ääreen köyristyneenä; nytpä huomasin, kuinka tuon vanhan uskollisen vartijan naarmuiset korvat unessa nousivat levottomasti pystyyn ja kuinka se kerran nosti päätään nuuskiakseen heiniköille päin sekä sitten jälleen vaipui entiseen asemaansa, vaikka yhä edelleen nähtävästi piti aistimensa vireillä. Ei enää puuttunut kuin minuuti kahdestatoista ja levottomuuteni kävi kauhean vaivalloiseksi; samoin näytti vieressäni istuva tyttö yhtä tuskastuneelta ja vapisi ankarasti, tirkistellessään tuossa pimeään lakkaamatta ja mietteisinsä vaipuneena.
Taaskin vahti lakkasi astelemasta ja tuli vankkureille kelloa katsomaan. "Vihdoinkin puoli-yö!" kuulin hänen huudahtavan; samassa hetkessä Mousedeer syöksi ylös ja karkasi hurjasti haukkuen pimeään.
"Periköön hiisi! Mikä nyt on asiana?" sanoi mies, laskien pyssynsä ampuma-asentoon.
"Jumalan tähden, Thompson", huusin kiivaasti, "älkää ampuko; minä vastaan seurauksista".
Nohemu oli noussut kauhistuneena seisaalleen ja kuunteli koirain äkeätä haukuntaa, kun äkkiä yöhuuhkajan ääni kajahti tavattoman selvään ja kuuluvasti, ja oitis tyttö juoksi pimeään ja katosi silmistämme.
"Tästä en saa tolkkua", mutisi hämmästynyt yövartija. "Luulisinpa että vanha Mousedeer oli tarpeeksi tottunut tuollaisiin yölintuihin".
"Et saa ampua", vastasin, "tulkoon mitä tulee. Tahdon seurata tyttöä ja katsoa, mitä hänellä on tekemistä"; ja tämän sanottuani kiiruhdin samaan suuntaan, minne Nohemu oli kadonnut; mutta töintuskin olin päässyt kuutta askelta eteenpäin, kun tyttö jälleen seisoi edessäni, seurassaan toinen korkeampi hahmo, siis joku maan-asukas; tämä nyt tervehti minua äänellä, joka tyyni poisti epätietoni.
"Kas niin, Kuta, veljeni, minä palasin", lausui ääni, ja tunsin käteni Ulan kouraan puristuneeksi.
Hän oli surkeasti kaita ja laihtunut, jonka huomasin nuotion loisteessa, mihin hänet veimme. Ajattelemattomaan tapaani olin juuri rupeamaisillani häneltä yhtä ja toista kyselemään, mutta Nohemu, lemmen tarkalla aistilla, huomasi oitis hänen uupuneen tilansa ja teki yrityksistäni pikaisen lopun, sanoen että tulija olisi sekä ruo'an että juoman tarpeessa, ennenkuin sanaakaan saisi puhua. Riensimme nyt ravintoa minun vankkureistani lukon takaa hakemaan (sillä kaikella syötävällä ja juotavalla, jos sitä lukitsematta jätettiin, oli täällä omituinen taipumus hävitä tietämättömiin), ja palatessani toin runsaasti ruokavaroja ynnä pullollisen kelpo olutta, viimeisen mitä mulla enää jäljellä on. Nämät asetin Ulan eteen, sangen häpeissäni palavasta uteliaisuudesta, jota olin osoittanut; mutta ankara levottomuus, jonka alaisena tuskailin, ei häneltä jäänyt huomaamatta, sillä, ennenkuin ateriaansa alkoi, hän veti vyönsä alta paperilippusen, jonka ojensi minulle, sanoen: "Tää on valkoiselle papille, Enamela on vankina, mutta vahingoittamatta".
"Kiitos Jumalan!" huusin palavassa innossa, tarttuen uudestaan kasvinveljeäni käteen, kunnon Thompson'in suureksi hämmästykseksi, hän kun arvattavasti ei milloinkaan ollut kuullut Ulaa mainittavankaan eikä tottunut näkemään tällaista veljellistä suhdetta valkea-ihoisen ja maan-asukkaan välillä. "Kiitos Jumalan! Mielinpä oitis herättää pastorin ja kertoa hänelle nämät iloiset uutiset".
Lyhdyn valossa otti Arnold Beidermann tuon kalliin paperilippusen vapisevasta kädestäni, luki sen hitaasti ja sitten antoi sen minulle takaisin, sanoen: "Kelpo poika, tuo kasvinveljesi, Wille; mutta tämän tiesin jo ennen, älä huoli hukata lappua; ehkä siihen vielä huomenna tekisi mieleni vilkaista. Hyvästi. Mitä melua koirat äsken pitivät?"
Hukata lappua! Tarpeetonta tätä mieleeni laskea. Tätä vanhaa likaista, pienestä muistikirjasta reväistyä paperilehteä, jonka kirjoituksesta oli milt'ei mahdoton saada selkoa, olen tähän päivään saakka pitänyt yhtenä kalliimpia aarteitani – muistona, joka aina tuopi mieleeni ei ainoastaan kirjoittajatartaan, vaan myöskin hänet, tuon jalon ystäväni, joka viestin niin uskollisesti minulle toi, ja joka minua niin suuresti rakasti.
Lippu sisälti vaan joitakuita sanoja, töhrittyinä yhdellä noita lyijyisiä kynäpuikkoja, joita siihen saakka olin pitänyt kiusallisimpina ja kelvottomimpina kappaleina, mitä milloinkaan valmistetaan sivistynyttä miestä pettämään. Kirje oli ainoastaan neljän päivän vanha – siis samaan aikaan lähetetty, kuin Nomteba oli ennustuksensa lausunut! – sekä todisti suunnatonta nopeutta, jota Ula oli mahtanut käyttää; lähettämä-paikka näkyi olevan "Sirayon kraali". Sisältö oli seuraava:
"Isä kultani! Olen täällä vankina, mutta älkää peljätkö että minulle mitään pahaa tapahtuisi. Tsululais-päällikkö Lumba vei minut myötänsä, ja olen kuullut että Cetewayo olisi hänet tästä syystä antanut surmata. Jumala suokoon noille verenjanoisille metsäläisille anteeksi. Minua pidetään täällä, kunnes kuningas on tehnyt jotain sopimusta Brittiläisten kanssa. Ula kertoo teille loput. Sanokaa Mr Thornton'ille, että olen hyvässä turvassa. Pian näemme toisemme. Jumala teitä siunatkoon.
Teidän oma lapsenne Minna."
En oikein kehtaa tunnustaa, kuinka monta kertaa luin nämä muutamat rivit yhä uudelleen; mutta saapuessani nuotiovalkean ääreen oli tieto kasvinveljeni tulosta levinnyt ylt'ympäri; minä tapasin hänet seisomassa keskellä uteliasta ja, voinpa lisätä, kateellista Swatsilais-parvea, joka, ystäväni Vamutsa etupäässä, mulkoili häntä yksitotisesti, ahnain silmin seuraten jokaista suupalaa hänen huulilleen. Yrittipä päälliseksi Vamutsa saada maistaakseen vähän oluttakin, mutta Nohemu oli häntä vikkelämpi ja antoi läsnä-olijain suureksi huviksi knob-kirrillä hänelle kämmenille kelpo sivalluksen, joka sai vanhan rentun pahasti parahtamaan. Landela istui kadoksista palanneen poikansa rinnalla ja ojensi tuon tuostakin kätensä tunnustaakseen häntä, tullakseen vakuutetuksi että hän siinä todenteolla oli, ja huudahti joka kerta, kun tarkat korvansa ilmaisivat että pojan leukapielet hetkeksi herkesivät toimestaan. Näky oli omituinen. Valkoinen mies sellaisessa uupumisen tilassa, kuin kasvinveljeni nyt, olisi pikemmin halannut lepoa kuin ravintoa, tointuakseen; mutta Ula ei nukkumista muistanutkaan, ennenkuin oli ottanut täyden korvauksen siitä kurjan pienestä muonasta, millä oli elänyt siitä pitäin kuin erkanimme. Hänellä oli sankarin sydän, ja monessa suhteessa hän seisoi muita kansalaisiaan korkeammalla kannalla; mutta ruokahaluun katsoen hän kumminkin yhä oli täysi metsäläinen.
Ennenkuin levolle vetäytyi, kasvinveljeni jutteli mulle matkakertomuksensa pääpiirteissään; mutta vasta myöhään seuraavana päivänä sain täydelleen tietää tuon juonikkaan seikkailun yksityiskohdat. Istuen vankkureissani hän alkoi Arnold Beidermann'ille ja minulle kertoa retkensä vaiheista melkein seuraavaan suuntaan:
"Tuon koiran Lumban soturit olivat jo ehtineet rajamaakunnan toiselle puolelle, ennenkuin jätin Boeri-perheen surmapaikan; ja saatoin siis kaksi päiväystä kulkea ilman suurempaa varovaisuutta, kuin välttäen ainoastaan niitä muutamia kraaleja, mitkä tielleni joutuivat. Mutta kun kerran Tsulujen maahan olin päässyt, jossa jok'ainoa tavaton ilmiö aina kuninkaalle tiedoksi annetaan, niin tuli tarkin valppaus ja varovaisuus välttämättömäksi. En ryhdykään kertomaan erityisvaiheita tältä matkustukseni ensimmäiseltä osalta, sillä tunnettehan kumpikin heiniköt ja ymmärrätte, mitä merkitsee lähteä kiukkuisten metsänpetojen, petollisten käärmeiden ja vielä kahta kauheampain vihamiesten suupalaksi. Yöksi tavallisesti kiipesin puuhun, sillä pelkäsin että nuotioa virittämällä vetäisin jonkun lähistöllä liikkuvan metsämiehen huomion puoleeni.
"Kerran tulin kulkeneeksi muutaman sadan askeleen jälkiäni takaisin ja sain silloin tietää, että kaksi leijonaa salaa hiiviskeli jäljestäni; niiden käpäläin sijat olivat selvät, aivan verekset, ja koska en millään mahdollisellakaan menestyksen toivolla voinut yksinäni käydä heidän kimppuunsa, niin olin pakoitettu kiipeemään lähimmäiseen puuhun, kunnes pedot olisivat lähitienoilta lähteneet. Eivät ne varmaankaan monta askeletta minusta olleet, kun niiden jäljet havaitsin, ja olisivat kentiesi voineet loikata silloin päälleni; mutta arvattavasti toivoen tavata minut unessa, ne pysyivät piiloissaan ja hukkasivat niin makupalansa. Sen päivän loppupuolen sekä koko seuraavan yön ne piirittivät pakopaikkaani, ikäänkuin olisi joku vaisto niille sanonut, ett'ei mulla sen pahempaa asetta ollut kuin revolveri ja assegai; ja mitä sellaisista apua yhden miehen käsissä kahta peloittavaa vihollista vastaan? Vartijani pitivät vahtia koko tämän ajan, ja janoni kävi niin ankaraksi, että kun päivä koitti, aioin jo todenteolla hypätä alas ja myydä henkeni niin kalliisti kuin suinkin, mutta muistin silloin, kuinka te ja muut laskivat toiveensa retkeeni, ja päätin kestää, kunnes voimani pettäisivät.
"Vakuutettuina, ett'en kyennyt niitä vahingoittamaan, tulivat pedot nyt aivan puun juurelle ja tirkistelivät ylös minuun päin nälkäisin silmin. Minä sanoin niille, että olin aivan laihtunut enkä riittäisi puoleksikaan ateriaksi kahdelle sellaiselle kelpo soturille, kuin he; mutta ne eivät järjellistä puhetta ottaneet korviinsa, murisivat vaan kiukkuisesti ja vetivät ylähuulensa kurttuun, niin että saatoin nähdä nuo julmat valkoiset hampaat, jotka piankin ehkä lihaani painuisivat. Aurinko oli nyt noussut ja janoni oli käynyt hirmuiseksi. Jonkun minuutin päästä olisin koettanut pistoolienne vaikutusta – joita varovaisuus tähän saakka oli kieltänyt mun käyttämästä – ja sitten, jos niistä ei apua olisi, niin olisin yrittänyt murtaida läpitse assegailla; mutta huomasinpa äkkiä, että viholliseni mukavasta rauhastaan muuttuivat levottomiksi, ja tarkoin kuunneltuani kuulin ihmis-ääniä, jotka lähenivät.
"Tilani oli ennenkin kyllin epätoivoinen; nyt vaarani kävi kaksinkertaiseksi, sillä pelkäsin päivännäöllä maanmiehiäni enemmän kuin leijonia. Hetken ajatus neuvoi mulle, että parasta oli pysyä aivan alallansa ja turvata asianhaarain apuun. Yhä likempää kuului ääniä ja lymypaikastani saatoin nyt nähdä kaksi haamua, miehen ynnä vaimon, jotka lähenivät; ja voitte ymmärtää, mitä tunsin, kun tunsin edellisen Nkungulu'ksi, kuninkaan loitsijaksi. Mutta samallapa hurja ilo täytti rintani, sillä nä'in, että, ell'en heitä vaarasta varoittaisi, mihin suorastaan kulkivat, niin joutuisivat vielä sata askelta astuttuaan pensastolle, jonka taakse leijonat olivat väijyksiin vetäyneet ja jossa heidän surmansa oli tietty. Ilman suurempaa vaivaa olisin näin kostanut vihamiehelleni Nkungulu'lle ja sen ohessa itse päässyt vapaaksi vaarallisesta asemastani. Enpä paikasta liikahda, aattelin; en ääntäkään päästä suustani, niin saadaan nähdä, voiko noitapapin taito hänet metsänpedoistakin pelastaa.
"Yhä eteenpäin kulki pariskunta, puhellen nopeasti ja tirkistellen maahan ikäänkuin jotain voimallista loihtu-juurta etsien; jok'ainoa askel toi heidät leijonia likemmäksi, ja koska lakkaamatta katselivat maahan, ei suinkaan ollut pelkoa, että minut keksisivät, ennenkuin heidän loppunsa olisi auttamaton.
"Mutta, Kuta, kun tällätavoin nä'in heidän kulkevan tiettyä kuolemaa kohden, kun nä'in loitsijan kaikin suurin tietoinensa astuvan sokeasti toimioonsa, silloin sydämmeni suli aivan kuin vaha auringon helteessä. Hukkukoot, sanoi suuni, sillä nälkä ja jano olivat sen vihaan ärsyttäneet; mutta sydämmeni vastasi: 'Ei, vaan jääkööt elämään ja käyköön hyvin niin teidän kuin Enamela'n'. Minä tottelin jälkimmäistä ääntä ja valmistauin viipymättä toimeen.
"Korkeasta paikasta, missä istuin, saatoin nähdä, kuinka leijonat pensaikosta väijyivät saalistaan, joka ei mitään pahaa aavistanut ja joka ei enää ollut viidenkäänkymmenen kyynärän päässä niistä. Laskien alimmalle oksalle turvapaikassani kiljasin äkkiä, Tala, tala!18 ja loiskaten alas puusta syöksin suinpäin pensastoon, jonka takana leijonat olivat piilossa, assegai oikeassa kädessäni ja heilutellen vasemmalla kädelläni ilmassa kaross'ia (viittaa). Tämä ehkä näyttäisi teistä vaaralliselta yritykseltä, mutta niin ei ollut. Pedot olivat unhoittaneet minut odottaessaan Nkungulu'n tuloa, ja tämä odottamaton päällekarkaus sai ne niin hämille, että tekivät rajun hyppäyksen ja katosivat taajaan pensastoon. – Perästäkin ovat ne aika pelkuria, nuo leijonat, kun vaan osaa niitä oikein käsitä", jatkoi Ula itsekseen, pysähtyen kertomuksessaan ja virkistäen itseänsä kelpo siemauksella kotimaista oluttansa.
"Jos leijonat äimistyivät", kertoi edelleen kasvinveljeni, "niin luulenpa, että Nkungulu'kin seuralaisineen sai osansa. En ollut katsonut tarpeelliseksi puussa oleskellessani uudistaa ruumiini punamulta-maalauksia, joita pari aika sateen-ryöpäystä oli huuhdellut, ja mahtoi niinmuodoin ulkonäköni olla sangen omituinen. Nyt kun teko oli tehty, aloin katua sisällistä kutsumusta, joka niin äkkiä oli minut siihen ajanut, mutta yksi aatos tuli kohta avukseni ja minua ihmeellisesti lohdutti: – saatoinhan yhä vielä tappaa kummankin, jos näyttivät pienintäkään aikomusta minua pettää. Ja niin astuin kohti noitapappia ja hänen ystäväänsä, jotka kumpikin vapisivat kauhistuksesta, enemmän luullakseni minun tähteni, kuin leijonain. Minä kuljin heitä kohden lujassa aikeessa hakata nuo ihmiset maahan, jos vähintäkään melua nostaisivat; mutta mitään tällaista varokeinoa ei kaivattu. Kurjain polvet vapisivat liiaksi, voidakseen viedä heitä mihinkään, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet, ja heidän kielensä olivat ikäänkuin naulitut suulakiin, niin ettei sanaakaan päässyt heidän hervottomilta huuliltaan.
"'Minä olen Ula', huusin, 'sama Ula, joka sinun kauttasi tuli kuolemaan tuomituksi noituudesta. Tunnetko minua?'
"'Oletko hänen esemkofunsa?'19 sopersi Nkungulu vaivalla.
"'Kuinka saattaisin olla esemkofu, koska puhelen kanssanne?' kysyin vastineeksi ja pistin kieleni suusta. 'En ole mikään henki, olen Ula, vanhan Landelan poika. Tahdotteko säilyttää salaisuuteni ja auttaa minua, taikka tapanko teidät kummankin, niinkuin äskeiset leijonat olisivat tehneet?' Ja uhkaavasti heristin assegaitani noitapapille, – jota todenteolla suuresti pelkäsin", jatkoi kasvinveljeni tuttavallisesti korvaani kuiskaten; "mutta sitä en suinkaan hänelle näyttänyt.