Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Taistelu jättiläistä vastaan muodostui pitkällisemmäksi ja valkeammaksi. Moneen kertaan Iitje tappoi hirviön, mutta elämä palasi yhtä säännöllisesti tuohon elottomaan ruumiiseen. Vihdoin heidän välillään sukeutui kiivas taistelu metsänhaltian, Paargän, kauniista tyttärestä. Ilkeällä viekkaudella jättiläinen ryösti tytön itselleen, mutta Iitje, joka valepukuun puettuna palveli kansansa hävittäjän luona, voitti lopulta taistelun. Hän tappoi jättiläisen ja tehdäkseen elämän palaamisen ruumiiseen mahdottomaksi hän hinasi sen suurelle roviolle, jossa se poltettiin. Mutta vielä keskellä tulta löivät mahtavat leukaluut toisiaan vasten ja kuului uhkauksia, ettei kaikki vielä ollut menetetty. Ja niinpä kävikin, että kun tuuli hajoitti jättiläisen tuhkan eri suunnille, niin tästä mustasta tuhkasta syntyy joka kesä miljardeihin nouseva sääskiparvi, joka yhtä suurella himolla kuin ihmissyöjä alati imee ihmisten verta.

Tämän lopullisen voiton jälkeen Iitje nai metsänhaltian tyttären, ja tästä avioliitosta syntyi m.m. se karhu, jota kunnioitetaan Ket-joen samojedien kantaisänä. Näiden tapahtumien jälkeen eli samojedikansa onnellista ja taisteluista vapaata elämää. Iitje hallitsi heitä ja torjui kaikki vaarat ja naapurien puolelta uhkaavat hyökkäykset.

Sitten eräänä kauniina päivänä piru ilmestyi Iitjen luo ja pyysi saada ruokaa ja juomaa. Mutta Iitje antoi hänelle kiviä, ja piru vaelsi Kristuksen luo. Paholaisen ja Kristuksen välillä syntyi lämmin ystävyys, sillä jälkimäinen ravitsi pirua ihmisten verellä. Kostaakseen samojedeille saapui Kristus, pirun ystävä ja kaikkien venäläisten isä, kansoineen Siperiaan. Pahat voimat pääsivät voitolle, samojedikansat hajaantuivat eri ilmansuunnille ja muukalaiset tulivat maan herroiksi. Siihen aikaan Iitje vaelsi pois kansansa luota ja valmisti itselleen asunnon suurten merien taakse. Siellä hän nukkuu vielä tänäkin päivänä, mutta kun aika tulee, palaa hän jälleen, sanovat samojedit, ja silloin hän kokoo lapsensa yhdeksi kansaksi ja ajaa pois muukalaiset Siperiasta, vapauttaa maan ja tekee ihmiset vapaiksi. Tämän samojedit uskovat täydellä todella ja varmasti, sillä Iitje on itse lähtiessään sanonut Kristukselle: "Tämä päivä on sinun, ja minä poistun, mutta huomispäivä tulee, minun päiväni tulee vielä, ja silloin minä palaan, kokoon heimoni ja karkoitan muukalaiset maasta." Kaihoisia sanoja kansan huulilta, jota itse asiassa huomispäivä ei ole löytävä elävien joukosta.

Tästä samojedien laajasta eepoksesta en ole voinut esittää muuta kuin ääriviivat. Mutta lukija luultavasti niistäkin huomaa, että tämä heidän luomansa sankarirunoelma on arvokas lisä heidän omintakeisen sivistyksensä tuntemista varten. Merkillistä vain on, että tuollainen vaeltava kansa, tuollainen kurjissa olosuhteissa elävä heimo on saattanut luoda niinkin yhtenäisen, tavallista satua korkeammalle tähtäävän teoksen. Jos sitäpaitsi tämän kirjoittajan tavalla on elänyt heidän keskuudessaan ja nähnyt heidän lämmöllä laulavan sankarinsa mainetöistä, kuullut heidän hiljaisella kaiholla kertovan alennuksen ajoista ja alakuloisina, mutta palavalla innostuksella kysyvän vapauttajansa tuloa, silloin käsittää, että tässä sadussa kuvaavasti lausutaan mitä he ajattelevat, tuntevat ja mistä he uneksivat. Mutta samalla ei saata olla huomaamatta, miten heitä paljoa suuremmat heimot ja paljoa sivistyneemmät kansat omaksi onnettomuudekseen eivät ole kyenneet yhtä selvästi tuntemaan ja ajattelemaan, eivät ole jaksaneet tai uskaltaneet yhtä rohkeasti uneksia ja sen mukaan toimia.

JENISEITÄ PITKIN

Talvi tuntui tulevan aito siperialainen. Lokakuun alkupuolella se jo näytti hampaitaan ja monena päivänä oli alle -40°. Poroja oli vaikea hankkia lähimailta ja siitä syystä matka erämaan halki kävi mahdottomaksi. Minun täytyi alistua hevoskyydillä ajamaan Jeniseiskin kaupunkiin, josta sitten saatoin jokea pitkin jatkaa matkaa pohjoisia Turuhanskin maita kohti. Makovskoesta oli kaupunkiin vain 100 virstaa, joka matka kesti kolmisen päivää.

Jeniseiskiin tulin ajaen eräänä iltana. Kokoelmiani varten oli minulla kaksi rekeä, toista ohjasi ukko Barmin ja toisen päällä minä loikoilin täysissä tunguusilaisissa tamineissa. Aioin mennä kaupungin ainoaan hotelliin, pieneen, muutamia huoneita käsittävään puutaloon. Olimme juuri ehtineet seisahtua portin edustalle, kun suureen turkkiin puettu mies astui eteemme ja karjui minulle:

"Kuka sinä olet?"

"Kuka sinä sitten olet?" kysyin minä, koska hämärässä en saattanut nähdä mikä tuo mies oli. Nyt vasta hän oikein raivostui kuullessaan minun häntä sinuttelevan, niinkuin hän äsken minua. Hän kiroili ja huusi ja tahtoi heti paikalla nähdä passini. Huomautin hänelle, että minä en näytä sitä kenellekään kadulla, ja marssin huoneeseeni, jonne hänkin perässäni pyrki. Suuttuneena tuollaisen sopimattoman esiintymisen johdosta kysäisin häneltä, oliko hän dvornikka (talonmies) tai mahdollisesti poliisi. Hän avasi turkkinsa ja osoitti kiiltäviä nappejaan, mutta ei sittenkään vastannut kysymykseeni, vaan vaati yhä edelleen passiani. Päästäkseni hänestä rauhaan näytin hänelle vihdoin passini ja muut paperini, jonka jälkeen hän hävisi. Myöhemmin hän poliisilaitoksella syytti minua virkamiehen solvaamisesta ja muusta, mutta kun talon isäntä ja eräs saksalainen kauppamatkustaja olivat todistaneet aivan päinvastaista, niin siitä ei tehty mitään juttua. Seuraavana aamuna kävin valittamassa asiasta ispravnikan luona, joka myönsi minun menetelleen oikein ja antoi miehelle, joka toimi pristavina, ankaran varoituksen. Mutta hän selitti asian niin, että pristavi oli luullut minua tunguusiksi tai karanneeksi karkoitetuksi ja sen mukaan kohdellut minua.

Jeniseiskin kaupunki sijaitsee korkeiden kukkulain suojassa Jenisei-virran rannalla. Se on verrattain suuri ja on aikoinaan ollut vielä suurempi, jonka vuoksi se vaikuttaa hieman kuolleelta. Noin 75-100 vuotta sitten se kuulemma oli hyvinkin eloisa. Silloin sen kautta vuosittain kulki vähintään 100,000 kullankaivajaa, ja kaivosten ja huuhtomojen onnelliset omistajat viettivät siellä komeata ja ylellistä elämää. Niiltä ujoilla ovat nuo suuret, kiviset, palatsimaiset talot, jotka nyttemmin ovat rappeutuneet ja kaikkea virkaa vailla. Samalta loistokaudelta ovat syntisten kullankaivajien sielujensa pelastamiseksi rakennuttamat lukemattomat valkoiset ja kultakupoliset kirkot. Kaupunki tekee mielestäni hyvin vanhanaikuisen vaikutuksen, jota lisäävät vaillinainen katuvalaistus ja järjestyksenvalvojat, jotka öiseen aikaan kulkevat pitkin katuja kalistellen jänisräikän tapaista kojetta.

Kaupungissa sijaitsee laajahko, herra Kytmanovin perustama museo, jossa aioin harjoittaa tutkimuksia. Mutta sitä ei lämmitetä talvisaikaan ollenkaan ja pakkasen takia minun oli mahdoton siellä istua ja tehdä työtä. Mutta käynnilläni tutustuin perustajan poikaan, joka erittäin ystävällisesti näytteli minulle kaupunkia ja harvinaisen kauniilla hevosillaan kyyditsi minua paikasta toiseen. Sitäpaitsi hän avusti minua neuvoillaan ja täydensi matkatarpeitani lahjoittamalla minulle yhtä ja toista. Samalla ystävällisyydellä kohteli minua pormestari, jonka luona pari kertaa kävin. Minun oli vain hieman vaikea esiintyä heidän seurassaan, sillä "kulttuurikerrokseni" olin jättänyt Tomskiin ja minun täytyi kaiken aikaa komeilla tunguusilaisissa ryysyissäni.

Joki oli vähän sitä ennen jäätynyt ja tie pohjoista kohti oli valmis. Hyvillä hevosilla ajoin nopeasti eteenpäin. Turuhanskin piirin rajalle on talvisaikaan 400 virstaa, ja tämä osa matkasta sujui verrattain hyvin. Pakkasta oli vain noin 30° ja jää oli tasaista. Viikon kuluttua olin perillä.

Pitkin joen rantoja asuu enimmäkseen venäläisiä, ja asukkaat ovat sangen varakkaita. Jartsevskoessa tapasin ensimäiset alkuasukkaat, pienen määrän noita omituisia Jenisei-ostjakkeja, joiden alkuperästä oppineet riitelevät. Matkani varrella näin heitä usein ja mikäli minä heihin tutustuin ja sen nojalla saatan asioita arvostella, luulen Castrénin osuneen oikeaan arvellessaan heidän kuuluvan indokiinalaiseen kieliryhmään. Toisessa yhteydessä puhun heistä enemmän.

Vorogovoon saavuin eräänä yönä taisteltuani jäisellä joella monta tuntia tuollaista hyvin tavallista, mutta silti hirveätä lumimyrskyä vastaan. Kylä ei ole suuren suuri, mutta sillä on kauppakeskuksena kuitenkin tärkeä merkityksensä. Siellä on sähkölennätinlaitos ja monta puotia, joista saattaa ostaa yhtä ja toista, mitä etäämpänä on mahdoton itselleen hankkia. Se on tavallaan sivistyksen viimeinen etuvartija, sillä sen toisella puolella alkaa pimeyden valtakunta, karkoitettujen ja kurjien ihmisten maa.

Tähän kylään on sijoitettu santarmijoukko, jonka tulee valvoa, ettei viinaa kuljeteta pohjoiseen päin, koska Turuhanskin piiri on virallisesti raitis. Heidän tulee pitää silmällä, ettei kukaan karkoitetuista pääse rajan yli pakenemaan eikä asiattomia piiriin tunkeutumaan. Heidän päällikkönsä kävi minunkin luonani. Hän oli äärettömän kohtelias. Hän kysyi minne olin menossa ja mitä aioin siellä toimittaa. Hän kuuli minun läpikäyneen yliopistoksi sanotun laitoksen ja kysyi senjälkeen, olinko mahdollisesti luku- ja kirjoitustaitoinen. Vaatimattomasti vastattuani, että minä osasin sekä lukea että kirjoittaa, hän merkitsi nimekseni kirjaansa Magistr Filosofovitsh Donner, jota erehdystä en raskinnut korjata. Erosimme mitä parhaina ystävinä.

Vorogovossa hankin itselleni pitkäjalaksisen kapean reen eli nartan, jommoista täytyi huonojen teiden takia käyttää. Senjälkeen matkustin Turuhanskia kohti, jonka nimi jo siperialaisestakin kuulostaa kamalalta. Tie oli suunnilleen 800 virstan pituinen ja kulki enimmäkseen jokea pitkin, jonka rannoilla venäläisten kurjat kylät ja talot ja alkuasukasten tuohikodat sijaitsivat monen peninkulman etäisyydellä toisistaan. Joki on usein kilometrien levyinen, ja oikeanpuoliset rannat ovat korkeat ja metsäiset. Ne kohoavat yhä mahtavampina kaukaista itää kohti ja muodostavat suuria vuoria, joiden mustan selän takana piilevät kultakaivokset ja kaikki niihin kuuluva kurjuus. Tästä maasta, Turuhanskin piiristä, joka on alaltaan viisi kertaa niin suuri kuin Suomi, ovat kuvat niin kirjavat, vaikutelmat niin erilaiset, että minun käy mahdottomaksi muutamalla rivillä edes ääriviivoja piirtää. Tyydyn lyhyihin reunamuistutuksiin.

Ken silmät auki matkustaa näiden seutujen kautta, ei saata olla hämmästymättä sitä elämän moninaisuutta, minkä tapaa noilla karuilla mailla. Näkee tunguuseja, jotka täällä ovat niin rikkaita ja hienoja, että syövät vain valkoista leipää, eivät polta mahorkkaa eivätkä juo konjakkia huonompaa juomaa. Tapaa kurjia ostjakkeja, jotka pitkin vuotta asuvat huonoissa tuohimajoissa, tai pyöreitä ja hauskoja samojedeja, jotka poroineen kiitävät erämaiden halki ja tundroilla herrastelevat. Savuavan lampun himmeän valon opastamana saattaa astua jonkun kurjan karkoitetun yksinkertaiseen asuntoon tai myöskin mennä juhlimaan maan herrojen, alkuasukkaita riistävien rikkaiden kauppiaitten luo. Jokaisessa kylässä ja jokaisessa talossa tapaa uusien, mitä erilaisimpia kieliä ja murteita puhuvien kansojen ja heimojen edustajia. Venäläisetkin puhuvat omaa erikoista murrettaan, joka joskus on hauskaa, kun esim. lotka (= vene) äännetään niinkuin votka ( = viina). Tällä matkalla tekemäni hätäiset muistiinpanot saattaisivat melkein johtaa minut uskomaan, että Baabelin torni aikoinaan sijaitsi Turuhanskissa.

Matkani pohjoista kohti edistyi hyvin hitaasti. Jeniseillä ei ole mitään varsinaisia kyytihevosia, mutta asukkaat kyyditsevät matkustajia vuoron perään. Tullessani keskellä yötä johonkin kylään ei kukaan tiennyt kenen tehtäväksi kyyditseminen viimeksi oli jäänyt. Oli usein tarpeen herättää kaikki talot tämän tiedon hankkimista varten. Ja kun oikea mies vihdoin oli löytynyt, kesti kauan, ennenkuin hän oli matkavalmiina. Ensiksi oli herätettävä vaimo, jonka tuli panna samovaari kuntoon, miehen täytyi juoda teetä, ennenkuin lähti hevosia etsimään. Jos kylä oli hyvin pieni, täytyi tyytyä yhteen ainoaan hevoseen, ja troika syntyi siten, että hevosen kummallekin puolelle valjastettiin koira. Tällainen kolmivaljakko ei kuitenkaan ollut juuri muita huonompi, sillä koirat vetivät kuormaa yhtä hyvin kuin nääntynyt ja rasittunut hevonen. Ehtiäkseni nopeammin perille ajoin yötä päivää. Pian muodostui nartassa torkkuminen tavallisemmaksi kuin mökeissä nukkuminen, ja se olikin eduksi, sillä kärsivällisyys on tarpoen tuommoisella satojen ja tuhansien virstojen taipaleella. Jollei jaksanut koko aikaa ihailla pohjoisella taivaalla loistavaa Otavaa, kävi nukkuminen ainoaksi ajanviettokeinoksi, sillä tunnit ryömivät yhtä hitaasti eteenpäin kuin nartta, joka ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla tunkeutui metrinpaksuisessa lumessa korkeiksi vuoriksi kasaantuneiden jäämöhkäleiden välitse. Kun sattui pyry, ei nähnyt kerrassaan mitään, ja usein me eksyimme Jenisein jäillä. Onneksi hevoset vain harvoin erehtyivät suuntaamaan kulkunsa joessa oleviin sulapaikkoihin, joissa mahdollisimman kylmä kylpy odotti muutenkin sangen viluisia matkamiehiä. Väliin oli 50° pakkasta ja tuuli viilsi kasvoja kuin veitsellä. Täytyi olla kovin varoillaan, jottei pakkanen pääsisi yllättämään ja häpeällisesti riistämään saaliikseen hajuelimen näkyvintä päätä. Neljän peninkulman matka kesti usein 8-9 tuntia, ja siinä ajassa ehti jo hyvin tuntea kylmää ja paleltua. Mutta edellisenä talvena olin karaissut itseäni sekä avannoissa kylpemällä että saunan jälkeen kierimällä lumessa ja sen vuoksi saatoin tämän niinkuin vieläkin kovemman pakkasen kestää.

Tullessani Podkamennaja-Tunguskaan oli päivä jo melkein yhtä pimeä kuin yö, ja auringosta ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin taivaalla punainen kajastus, joka samalla kertaa edusti sekä aamu- että iltaruskoa. Tässä kylässä tapasin Pietarista Siperiaan karkoitetun suomalaisen, Anders Hämäläisen, jota tiesin kysyä kievarin seinille liimattujen Työmieslehden numerojen johdosta. Muuan asianajaja Klimin rouvineen kuului samoin siellä karkoitettujen keskuudessa tehtyihin hauskoihin tuttavuuksiin. Joen toisella rannalla oli muutamia tuohikotia, joissa myöskin kävin. Asukkaat olivat Jartsevskoen murteesta kokonaan eroavaa kieltä puhuvia Jenisei-ostjakkeja. He asuivat hyvin kurjissa oloissa, heillä ei ollut porojakaan, ja kun metsästys syksyllä ei ollut onnistunut ja setripuunkävyt eivät olleet kypsyneet, oli vaikea käsittää miten he aikoivat suoriutua talvesta. Tullessani heidän luokseen oli ilo kuitenkin ylimmillään, sillä iso kontio oli kaadettu ja lihaa riitti heille muutamaksi päiväksi. Paraikaa ostjakit uhrasivat jumalilleen. Valitettavasti en osannut heidän kieltänsä juuri nimeksikään, mutta sen verran kuitenkin ymmärsin, että he, samalla kun uhreilla kunnioittivat metsänjumalaa, pahasti pilkkasivat karhu-vainajan henkeä. Kodan takaseinällä olivat karhun kuono, silmät ja sydän. Uhritoimituksen päätyttyä otettiin kuono siinä riippuvine päänahkoineen ja asetettiin lähimmän miehen päähän. Mies alkoi karjua ja herjata karhua ja sen henkeä. Sitten hän heitti kuonon tuleen, josta seuraava mies sen sieppasi ja pani päähänsä sekä jäljitteli vuoroonsa karhua. Vasta kun kaikki miehet olivat ottaneet osaa tähän menoon, ryhdyttiin juhlimaan. Sitä tavallisesti kestää kolmisen päivää.

Jenisei-ostjakit eivät huomattavasti eroa Narymin piirissä asuvista ostjakki-samojedeista. Kieli on tosin aivan erilaista ja ulkomuoto on kenties mongolilaisempi. Puvussa on m.m. eroa siinä, että maalitsa on koristettu kaulaan, hartioille ja liepeisiin neulotuilla kirjavilla nauhoilla. Erinäiset työkalut ovat toisenlaiset ja heiltä puuttuu kokonaan tuohiastioita; kaikki laatikot ja kopat ovat sensijaan puusta tehdyt.

Seuraava suurempi kylä oli Ylinen Inbatsk, jossa tapasin suuren määrän karkoitettuja. Eräs heistä, joka toimi paikkakunnalla olevan ilmatieteellisen aseman päällikkönä, kertoi minulle siitä hirvittävästä, v. 1907 tapahtuneesta ryöstöretkestä, joka väestön keskuudessa aiheutti mitä kiihkeimmän vihan kaikkia karkoitettuja kohtaan. Kerron muutamalla sanalla tästä tapahtumasta osoittaakseni minkälaisiin tekoihin lopen rääkätyt ja toivottomat ihmiset saattavat ryhtyä. Siihen aikaan asui piirissä noin 1,200 karkoitettua. Muutamat olivat kohtaloonsa verrattain tyytyväiset, mutta toisten mielestä oli heitä liian kovasti kohdeltu. Parikymmentä miespoloista, joista useimmat eivät olleet rosvoja ja ryöväreitä parempia, muodosti joukon; he hankkivat itselleen aseita ja tulivat Vorogovoon, jossa surmasivat kaksi poliisia. Päästyään kerran liikkeelle ja hyvälle alulle he päättivät lähteä kostamaan mahdollisimman monelle, ja niin he vaelsivat kylästä kylään, murhaten mutta myös ryöstäen ja polttaen kauppiaitten puoteja ja tavaroita. He saapuivat Turuhanskiin, tappoivat pristavin apulaisen ja erään kauppiaan sekä ryöstivät kaiken minkä vain käsiinsä saivat. Karkoitettujen puolustukseksi on mainittava, että vain aniharva heistä liittyi tähän julmaan joukkueeseen; useimmat päinvastoin ryhtyivät tekemään kaiken voitavansa suojellakseen itseään ja muita noilta villiintyneiltä ihmisiltä. Vihdoin viimein saapui sana tapahtumasta Jeniseiskiin ja sotilasjoukkue lähetettiin Turuhanskiin. Piiri julistettiin sotatilaan ja v.t. kenraalikuvernööri nimitettiin. Mutta roistot olivat paenneet tundroille ja heidän vangitsemisestaan aiheutui paljon vaivaa. Osa heistä ammuttiin, mutta kahdeksan kappaletta saatiin hengissä kiinni. Kapinoitsijain järjestämät murhat näkyvät olleen kauhistuttavan julmia ja hirveitä, mutta vankien kuljetus Krasnojarskiin veti niille kuitenkin hyvin vertoja. Sotilaat ja asukkaat olivat miltei suunniltaan vihasta näitä onnettomia kohtaan ja edelliset sitäpaitsi uuvuksissa pitkien, lumessa tapahtuneitten marssien jälkeen. Mitä kovimmassa pakkasessa täytyi vankien jalkaisin ilman turkkeja ja kädet selän taakse sidottuina kulkea toista tuhatta virstaa. Sormet ja varpaat paleltuivat ja putoilivat matkalla pois. Jos joku heistä sattui kaatumaan, niin häntä pistimellä armottomasti rääkättiin. Määräpaikalle saavuttua neljä miestä tuomittiin hirtettäviksi ja loput tuohon niin kamalaksi tunnettuun pakkotyöhön. Pahinta oli, että monet viattomatkin vangittiin ja samanlaisissa olosuhteissa vietiin Jeniseiskiin, jossa heidän viattomuutensa vasta tuli ilmi. Joka tapauksessa on aivan luonnollista, että paikallinen väestö sellaisten tapahtumien johdosta yhä edelleen tuntee vaikeasti salattavaa vihaa karkoitettuja kohtaan. Ja yhtä selvää on, ettei onnettomien karkoitettujen kohtaloa noissa pimeyden maissa suinkaan lievennä se seikka, että he joka taholla tuntevat olevansa omien maanmiestensä vihan ja inhon ympäröiminä. He ovat kaikki todella surkuteltavassa asemassa.

Inbatskissa tapasin ensi kertaa läänin herran, Turuhanskin pristavin, maan jumalan ja kuvernöörin, joksi asukkaat häntä sanovat. Hän oli kookas, kaukaasialaista alkuperää oleva käyränenäinen ja karskin näköinen mies. Itse hän oli hyvin vaatimaton ja tunnusti avoimesti olevansa verrattain oppimaton sekä ainoastaan vähässä määrässä ehtineensä tutustua piiriinsä. Koko hänen aikansa meni karkoitettujen valvontaan, eikä hän mitenkään ehtinyt työskennellä väestön hyväksi. Etelän aurinkoisilta seuduilta hän oli tullut suoraan pimeään Pohjolaan, ja oli aivan selvää, ettei hän yhden vuoden aikana ollut ehtinyt oloihin perehtyä. Avoimesti hän kuvaili viranomaisten vaikeata taistelua tietämättömyyttä ja raakuutta, kauppiaitten laitonta viinanmyyntiä ja kaikkia pahoja aineksia vastaan, jotka olivat voittaneet laajalti alaa sen johdosta, että maa vuosisatojen kuluessa oli ollut venäläisen yhteiskunnan huonoimpien voimien häätöpaikkana. Tavallisuudesta poikkeava ilmiö hän epäilemättä oli, ankaruutta ja oikeutta hän koetti juurruttaa oman, kenties vähän rajoitetun mittakaavansa mukaan, ja raittiudesta hän piti kiinni siten, että itse ei maistanut mitään alkoholia. Vaikeuksia hänellä siinä suhteessa oli paljon. Sen havaitsin m.m. Monastyrskoessa, jossa vähän ennen tuloani kasakat olivat varastaneet takavarikoitua viinaa pristavin omasta kansliasta. Hänen edeltäjänsä oli niinikään harrastanut raittiutta, mutta hänestä kerrottiin, että hän kielletyn viinan asemesta osti ja joi suuret määrät eau de Colognea ja muita hajuvesiä.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että kulunut vuosi Jeniseillä oli ollut hyvin huono. Kalastus ei ollut tuottanut paljon mitään ja metsänriista oli melkein hävinnyt. Marjojen ja setripuunkäpyjen puute oli aiheuttanut ruton oravien keskuudessa, ja vielä joulukuussa nälkäiset karhut liikkuivat metsissä ja kylissä ryöstäen lehmiä ja hevosia ja tappaen ihmisiä. Minuakin eräs laiha kontio oli Ket-joella metsässä ahdistanut ja olin töin tuskin pelastunut joutumasta takaapäin hyökkäävän pedon kynsiin. Asukkaat eivät voineet ostaa tarvitsemiaan tavaroita ja kauppiaat eivät saattaneet heille myöskään antaa mitään velaksi, kun eivät itsekään saaneet mitään Jeniseiskissä ja Krasnojarskissa toimivilta yhtiöiltä. Jauhojen hinnat olivat kovasti kohonneet, puudasta maksettiin 2-3 ruplaa, ja Vorogovosta pohjoisempana oli melkein mahdotonta saada ostetuksi itselleen leipää. Monessa venäläisessä kylässä oli nälkä tullut jokapäiväiseksi vieraaksi. Pristavia ahdistivat lukuisat avunpyytäjät. Mutta kruunun makasiinit olivat tyhjät ja talvinen kuljetus oli matkan pituuden takia mahdoton. Hän ei mahtanut asialle kerrassaan mitään. Joskus hän kuitenkin vastasi heille lyhyesti ja päättäväisesti: "Teillä on hyvinä vuosina ollut varaa juopotteluun, mutta ette koskaan ole ajatelleet huonoja. Senvuoksi teidän nyt on pakko nähdä nälkää. Muu ei auta." Ne olivat kovia sanoja, mutta aivan tosia, sillä vaikka hätä silloin olikin suuri, olivat kaikki kuitenkin aikaisemmin eläneet kuin viimeistä päivää.

Kuta pitemmälle pääsin, sitä kylmemmäksi ja kolkommaksi kävi ilma, ja päivä muuttui mustaksi yöksi. Taival oli tavattoman yksitoikkoinen ja vain harvoin tapasi kunnollisia asuntoja. Siellä täällä näki kuitenkin alkuasukasten kustannuksella rikastuneitten kauppiaitten komeita taloja. Olin toivonut matkalla tapaavani noita ensinmainittuja voidakseni heidän keskuudessaan ryhtyä alustaviin tutkimuksiin. Mutta onni ei minua suosinut; useimmat olivat vähää ennen tuloani ehtineet painua takaisin tundroille.

Joulukuun alkupuolella saavuin tavanmukaisessa pyryilmassa pohjoisimpaan sivistystä edustavaan kolkkaan, Monastyrskoen kylään, joka on muinoin niin kuuluisan ja pahamaineisen Turuhanskin perillinen. Kivinen kirkko ja kymmenkunta jää- tai lasi-akkunaista puutaloa, siinä kaikki, mikä on jäljellä muinaisesta loistosta. Asukkaita ei ole paljoa ja useimmat ovat virkamiehiä. Ensi sijalla on pristavi, johon lukija jo on tutustunut. Hänen leiriinsä – sillä tälläkään paikkakunnalla eivät kaikki elä sovussa – kuuluu hänen apulaisensa ja kirjuri, joka on mahtava mies ja suuri isänmaanystävä. Hän on taistellut venäläis-japanilaisessa sodassa suuriruhtinaiden seurassa ja saanut neljä Yrjönristiä urhoollisuudestaan. Vartioväkeen kuuluu kasakoita, jotka eivät osaa ratsastaa ja harvoin ovat nähneetkään hevosen. Toiseen leiriin kuuluvat tuomari perheineen sekä muutamat kauppiaat, niiden joukossa eräs Riian saksalainen, jonka luona siellä ollessani asuin. Papistoa edustaa Turuhanskin lääninrovasti, joka on hauska kansanmies. Hänen poikansa elää samojedien tapaista elämää tundralla. Vanhan luostarin asukkaihin kuuluu neljä vanhaa munkkia, joiden veroisia ei luultavasti tapaa Venäjällä eikä muuallakaan maailmassa, sekä lähetyssaarnaaja, joka kastaa enemmän pakanoita kuin mitä alkuasukkaita yhteensä on.

Palattuani Dudinkasta saatoin joulupyhien aikana pari päivää seurustella tämän omituisen seurakunnan kanssa. Niin ihmeelliseltä kuin asia tuntuukin, näytti minusta virkamiespiiri kaikkein miellyttävimmältä. Ei tietenkään sen tavan tähden, millä he kohtelivat noita onnettomia karkoitettuja tai muita asukkaita, vaan verrattain suuren rehellisyytensä takia. Ei ole ihmeteltävää, jos sellaisen ruhtinaskunnan johdossa 30 ruplan kuukausipalkalla oleva mies yrittää hankkia itselleen sivutuloja. Ennen muinoin oli tämä yleistä ja sitä välttämättömämpää, koska pristavin täytyi luovuttaa osa palkastaan häntä ylempänä oleville virkamiehille. Samojedeilta vaadittiin vuosittain suuret määrät turkiksia, jotka muka annettiin valkoiselle tsaarille valmistettavaa turkkia varten. Ja alkuasukkaat käsittivät varsin hyvin, että siihen tarvittiin tavallista enemmän nahkoja, sillä pristavi oli kertonut heille, että tsaari oli yhtä suuri tai suurempi kuin Turuhanskin kirkko. Nyttemmin tämä järjestelmä on melkein kokonaan hävinnyt ja pristavin täytyy tyytyä elämään yksinomaan palkallansa. Tätä on pidettävä hyvinkin kunnioitettavana, koska hän helposti saattaisi hankkia itselleen melkein välttämättömiä lisätuloja.

Munkit ottavat tehtävänsä jotenkin keveältä kannalta. Kesäisin he viljelevät perunoita, jotka halla syksyllä vie. Pitkän talven he vartioivat kirkossa lepäävän pyhän Vasilijn luita. Tämä pyhä mies eli 200 vuotta sitten hävitetyssä Mangasejan kaupungissa, jossa hänet myös murhattiin. Myöhemmin eräs munkki löysi hänen muuttumattoman ruumiinsa keskellä talvea viheriöitsevältä niityltä. Ruumis vietiin luostarin kirkkoon, jossa se ajoittain aikaansaa jonkun ihmeen. Vähän ennen tuloani oli se kävellyt kirkossa ja sytyttänyt kaikki siellä olevat vahakynttilät. Niin ainakin munkit minulle juttelivat. Parastaikaa tutkittiin noita ihmeitä siinä mielessä, että synodi havaitsisi vainajan pyhäksi ja julistaisi hänet viralliseksi pyhimykseksi. Yksityisesti melkein kaikki piirin venäläiset häntä jo sellaisena palvelivat.

Joulupäivinä näin noiden munkkien vaeltavan talosta taloon siunaamassa pyhäinkuvia. Jokaisessa talossa heille annettiin paitsi rahoja myös ruokaa ja viinaryyppyjä, ja siitä oli seurauksena, että he iltapäivällä jo olivat unohtaneet kaiken hurskautensa ja hyvin epäselvässä tilassa toimittivat tehtävänsä enemmän ihmisten huviksi kuin Jumalan ja kirkon kunniaksi. Lähetyssaarnaaja oli kerrassaan toisenlainen. Hän ei ollut yhtä typerä kuin muut, vaan paljoa viekkaampi ja ovelampi. Hän oli tosin koko ikänsä ahkerasti kastanut pakanoita ja haudannut kristityitä, mutta asian taloudellinen puoli oli hänestä sittenkin kaikkein tärkein. Minulle kerrottiin monelta eri taholta piirteitä hänen toiminnastaan, jotka osoittavat, että hän ei ollenkaan pystynyt tehtäväänsä. Hieromalla alkuasukkaiden kanssa alati kauppaa kastamisesta ja muista kirkollisista toimituksista oli hän antanut heille mahdollisimman huonon käsityksen kristillisestä kirkosta, ja kristinuskoon kääntyminen muuttui heidän käsityksessään yksinkertaiseksi liiketoimitukseksi. Naalin nahalla kävi varman paikan ostaminen taivaanvaltakunnassa mahdolliseksi, mutta kun pääsy samojedilaiseen manalaan oli maksuton ja kun "helvetin tulen pelkoa ei saata sytyttää jäiden keskellä", niinkuin Jack London sanoo, oli enemmän kuin luonnollista, että he tyytyivät vaatimattomampaan ja halvempaan asuntoon haudantakaisessa elämässä. Tasin matkalla pääsin omin silmin näkemään millä tavalla hän kohteli alkuasukkaita. Näiden on pakko käskyn saatuaan lähteä ennakolta määrätyille paikoille kuljettamaan viranomaisia tundrojen halki. Lähetyssaarnaaja oli aikonut matkustaa Tasille, ja alkuasukkaat olivat saaneet siitä sanan. Yli kuukauden päivät täytyi heidän toimettomina istua karulla tundralla odottamassa hänen tuloaan. Pakkanen oli kovimmillaan ja ruokakin alkoi loppua. Saapuessani heidän luokseen tiesin kertoa, että lähetyssaarnaaja ei tulekaan; hän oli löytänyt parempia metsästysmaita ja halaistulla sanallakaan asiasta ilmoittamatta matkustanut aivan toisaalle. Korvausta heille ei annettu, mutta pienet ruokavarastoni he halukkaasti söivät ja ne loppuivat varsin pian, koska minun oli mahdoton estää nälkäisiä ja nääntyneitä ihmisiä syömästä itseään kylläisiksi, niin kauan kuin minulla jotakin oli. Kuvaamani mies on useasti saanut vastaanottaa kiitoksia ja virallisia palkintoja pakanoita kohtaan osoittamastaan huolenpidosta. Ei saata olla toivomatta, että alkuasukkaat tulevaisuudessa säästyisivät tuollaisilta vääriltä profeetoilta. Persoonallisesti hän oli sangen ystävällinen minua kohtaan, ja muutamat hänen antamansa tiedot eivät olleet ihan arvoa vailla.

Pahimmat olivat sittenkin kauppiaat, tai oikeammin useimmat heistä. He ymmärtävät miten ihmisiä on nyljettävä, jokainen omalla tavallaan. Samojedien ja tunguusien täytyy tavallisesta viinapullosta maksaa 20 ruplaa, ja kaikenmoinen romu ja roska käy erinomaisesti kaupaksi. Nyttemmin he eivät kuitenkaan näy enää voivan käyttää niitä tapoja, joita vielä joku aika sitten eräs myöhemmin murhattu kuuluisa alkuasukkaiden rääkkääjä ihan julkisesti käytti. Väkivallalla hän anasti itselleen minkä vain käsiinsä sai ja maksoi itse määräämiensä hintojen mukaan. Jos joku oli hänelle velkaa eikä kyennyt sitä suorittamaan, turvautui hän pahoinpitelyyn, ja pari kertaa tapahtui, että hän puhkaisi onnettoman uhrinsa silmät, niinkuin hän joskus myös teki itsensä syypääksi murhaan. Tämä mies oli koko piirin kauhuna, eikä kukaan ollut varma hengestään, niin kauan kuin hän tundralla eli. Viime vuosien aikana tavat ovat jonkun verran muuttuneet ja menettäneet raakuuttaan, mutta oikeastaan ei taida olla kovin suurta eroa murhan ja viinaan-hukuttamisen välillä.

Monastyrskoessa tapasin m.m. suuren määrän maan itäisistä osista kotoisin olevia n.s. olympialaisia tunguuseja, jotka monessa suhteessa eroavat eteläisistä sukulaisistaan. Castrén kuvaa heitä seuraavalla hyvin sattuvalla tavalla: "Tunguusit ovat hienoa, siistiä ja siroa kansaa; heitä voisi syystä sanoa Siperian aateliksi. He pyrkivät kaikin tavoin sievistämään ja silittämään ulkoasuansa, ovat verrattain puhtaita ja siistejä, hoitavat ja harjaavat leikkaamatonta tukkaansa, tatuoivat kasvonsa ja koristavat ruumiinsa eriskummaisesti kirjailluilla puvuilla. He rakastavat tanssia ja ritarillisia ruumiinharjoituksia sekä omaavat notkeutta ja joustavuutta, joka edullisella tavalla poikkeaa samojedien ja ostjakkien hitaasta ja raskaasta olemuksesta. On vain vahinko, että tunguusin leveät poskipäät, litteä nenä ja mongolilaiset kasvojenpiirteet tekevät niin vähän miellyttävän vaikutuksen eurooppalaiseen katsojaan. Luonteeltaan on tunguusi, minusta, näyttänyt viekkaammalta ja juonikkaammalta kuin sekä ostjakki että samojedi." Tähän kuvaukseen haluan omasta puolestani vain lisätä huomanneeni näiden tunguusien kielenkin monessa suhteessa eroavan ennen kuulemastani. Luulen heidän muita paremmin voineen estää kieleensä tunkeutumasta kaikkia niitä lainasanoja ja kielellisiä rikkaruohoja, joita eteläisissä murteissa niin runsaasti tavataan. Hyvin mielenkiintoista oli todeta heilläkin vallitsevan totemismin, joka siis, vastoin aikaisempia oletuksia, näyttää olevan aavistamattoman laajalle levinnyt. Castrénilla on kyllä siihen suuntaan käypiä viittauksia, mutta minun tietääkseni ei kukaan tähän asti ole esittänyt tämäntapaisia huomioita. Jos tämä uskontomuoto tavataan myös Jakutskin piirissä asuvien alkuasukasten keskuudessa, niin se tavalla tai toisella on levinnyt Uralilta aina Behringin-salmelle ja Pohjois-Amerikkaan, ja silloin tästä tosiasiasta kenties muodostuisi yksi mahdollinen ja uusi lähtökohta arktisen kulttuurin ja sen alkuperän tutkimiselle ja selvittämiselle. Tunguuseilla kuuluu heidän omien sanojensa mukaan olevan erikoisia puusta tehtyjä pilareita, joissa ihmisen polveutuminen totem-eläimestä on kokonaan kuvattuna.