Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Samojedi ei ole koskaan kyennyt virittämään laulujansa luonnon ylistykseksi, ja saattaisi melkein luulla hänen jääneen kokonaan sen vaikutuksen alaiseksi joutumatta. Uskonto on ainoa, joka osoittaa hänen itse asiassa olevan luonnon kanssa kosketuksessa. Sillä uskollaan hän todella on näyttänyt meille, miten läheisesti hän katsoo olevansa ympäröivään elämään yhdistetty. Kukilla ja eläimillä on samantapainen sielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimäisiin hän luulee olevansa suoranaisissa sukulaisuussuhteissa. Sen kauniimpaa luonnonkäsitystä ei tietääkseni itse asiassa voi ajatellakaan. Ja vaikka hänen luonnolle omistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se kokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen yhteenkuuluvaisuudesta.

Kaikki samojedit uskovat ihmisellä olevan erikoisen hengen ja sielunkin. Henki edustaa elämää ja sielu on persoonallisen minän keskustana. Elämästä kuoleman jälkeen heillä on mitä erilaisimpia käsityksiä. Tässä yhteydessä muistutan eräästä perin tärkeästä seikasta, joka usein on jäänyt kokonaan huomaamatta ja samalla selittää miksi tutkijat useinkin ovat johtuneet niin erilaisiin ja vääriin tuloksiin tutkiessansa alkuperäisten luonnonkansojen uskonnollisia käsitystapoja. Ei ole tahdottu muistaa, että luonnonlasten keskuudessa on olemassa tämän kysymyksen niinkuin yleensä kaikkien uskonnollisten asiain suhteen erilaisia ja erittäin persoonallista leimaa kantavia katsantotapoja. Yksityisen henkilön puheiden nojalla on kerrassaan mahdoton muodostaa itselleen oikeata kuvaa kokonaisen kansan uskonnosta, yhtä vähän kuin sen saattaa tehdä kielenkään perusteella. Ja juuri uskonnollisissa kysymyksissä on persoonallisen käsityksen vaikutus tavattoman suuri ja useimmiten liian vähäiseksi arvioitu. Tämä koskee eritoten alkuperäisellä kannalla olevia ihmisiä, joiden rehevä mielikuvitus millä hetkellä tahansa on valmis jatkamaan ja täydentämään köyhintäkin aihetta.

Ylläoleva huomautus koskee erikoisesti juuri käsityksiä kuolemanjälkeisestä olämästä. Mitä seikkaperäisimmän ja tarkimman, elämää kuoleman valtakunnassa koskevan tuntemuksen rinnalla saattaa tavata mitä suurinta tietämättömyyttä. Tämän väitteeni valaisemiseksi esitän ensiksikin mitä Castrénilla on kerrottavana eräästä Togurin kylässä (Narymin piirissä) tapaamastansa miehestä. "Omalla tavallansa hän oli myös kielimies, sillä hän osasi auttavasti neljää niistä seitsemästäkymmenestäseitsemästä kielestä, jotka hänen tietojensa mukaan maailmassa tavataan", sanoo Castrén. "Kun minä kerrankin kysyin tältä 'korkeasti oppineelta teebalaiselta' miten hän luuli ihmiselle käyvän kuoleman jälkeen, vastasi hän jyrkin sanoin: 'niinkuin koiran – maata missä makaa ja mädäntyä missä mätänee'. Kysymykseen, eikö sielu hänen käsityksensä mukaan jatkanut olemassaoloansa maallisen elämän jälkeen, vastasi hän: 'mene ja katso, niin tiedät'." Omasta kokemuksestani saatan kertoa ihan vastakkaisesta tapauksesta. Jouduin kerran puhumaan manalasta erään Tym-joella asuvan miehen kanssa. Odotin häneltä vastaukseksi kysymykseeni, minkälaiseksi hän kuvitteli tuota paikkaa, korkeintaan yleisiä sanoja haudantakaisen elämän laadusta. Mutta hänpä hämmästytti minua sensijaan vastaamalla: "Kuinka minä en sitä paikkaa tuntisi, olenhan itse siellä käynyt." Senjälkeen hän kertoi minulle seuraavan, joka m.m. todistaa miten suureksi tekijäksi mielikuvitus saattaa muodostua alkuperäisillä ihmisillä. "Olin kauan maannut sairaana", kertoi hän, "ja kuumuus [kuume] oli minua pahasti ahdistanut. Vihdoin henkeni jätti ruumiin ja lähti lentoon. Tulin seuduille, missä en koskaan ennen ole ollut, ja kuta pitemmälle jouduin, sitä synkemmäksi muuttui ympäristö. Tunkeuduin yli suuren meren, ihmeellisten metsien halki ja korkeiden vuorien ylitse. Viimein minun onnistui päästä korkealle harjanteelle, josta näin mustan joen. Joki oli täynnänsä ihmisiä, jotka pyrkivät mustasta vedestä pois. Toiset vaipuivat yhä syvemmälle liejuun ja sätkyttelivät turhaan pääsemättä minnekään. Toiset kiipesivät pitkin vuoren liukkaita seinämiä ylöspäin, kunnes heidän veriset kätensä antoivat perään ja he putosivat alas. Keskellä jokea kohosi taivaankorkuinen tanko ja sitä pitkin toiset kiipesivät. Suuret linnut lentelivät tangon ympärillä ja säikyttivät ihmisiä hellittämään otteensa. Toiset kulkivat pitkin jokea, eivät koettaneet paeta, vaan kalastivat ja elivät hyvin hiekkasärkillä. Joen yläpuolella olevissa metsissä muutamat metsästivät ja elivät aivan samalla tavalla kuin maan päällä. Jotkut olivat siellä perheineen, mutta toiset odottivat vielä vaimonsa ja lastensa tuloa. Katsottuani kaikkea ja vaellettuani kauemmaksi minä nukahdin. Herätessäni olin palannut takaisin ihmisten ilmoille, ja aurinko oli paraikaa nousemassa. Heräsin sen säteistä ja tunsin itseni samalla aivan terveeksi. Vasta noustuani seisomaan huomasin olleeni kuolleena, sillä äitini oli pukenut minut hienoihin vaatteihin, siirtänyt minut ulkoilmaan ja peittänyt ruumiini tuohisella matolla, niinkuin on tapana tehdä vainajille. Äitini kertoi minulle perästäpäin, että olin kuollut iltapäivällä ja herännyt jälleen eloon auringon noustessa." Samojedi, joka oli ollut pahasti sairaana, oli kuumehoureissaan nähnyt kaiken kertomansa. Kun häntä ympäröivät ihmiset niinkuin hän itsekin olivat uskoneet hänen olleen jonkun aikaa kuolleena, ei ole kummasteltava, että hän tunsi itsensä täysin vakuutetuksi manalanmatkastaan.

Shamaanit uskovat yleensä, että henki ei heti kuoleman jälkeen jätä ruumista, vaan että se vielä jonkun aikaa asustaa, jollei itse ruumiissa, niin ainakin sen läheisyydessä. Myöhemmin henki lähtee vaeltamaan ja joskus se saattaa tehdä paljonkin vahinkoa, jollei sopivilla uhreilla voida sen vihaa lepyttää. Mahtavien, aikoja sitten kuolleitten shamaanien henget kykenevät vuosikausien kuluessa ihmisiä hätyyttämään ja tuhoamaan. Eräs kuuluisa Tasin noita m.m. lähetti kerran henkensä toisen shamaanin luo, jonka se tappoi. Mutta jälkimäisen henki hätyytti vuotta myöhemmin edellistä ja tunkeutui hänen vatsaansa aiheuttaen kuolemantaudin. Ihmisen sielua (samoj. kuei) ei koskaan tarvitse pelätä. Kuoleman jälkeen se poistuu ja joutuu vähitellen manalaan, missä se jatkaa olemassaoloa, joka suuresti muistuttaa maallista elämää. Siitä syystä onkin pidettävä huolta, että se siellä joutuu mahdollisimman siedettäviin oloihin. Ruumis varustetaankin kaikella, mistä arvellaan sille kuolemanjälkeisessä elämässä olevan hyötyä. Sille pannaan mukaan vaatteita, aseita ja ruokatarpeita eikä viinaakaan unohdeta. Voipi näet manalassakin olla tarpeen ottaa naukku silloin tällöin, koska samojedien manala on jokseenkin yhtä kylmä kuin kristittyjen helvetti on lämmin. Kaikki haudalle asetetut esineet – haudat ovat enimmäkseen maanpäällisiä – rikotaan tai katkotaan, jotta niissä olevat henget saattaisivat vapautua ja seurata isäntää hänen pitkälle matkalleen. Jotkut samojedit ovat sitä mieltä, että sielu oikeastaan jakautuu kahteen osaan, joista toinen vaeltaa Obin suun alapuolella sijaitsevaan manalaan ja toinen pyrkii ylös kantaisän luo, joka yhdessä taivaan jumalan kanssa ratkaisee, onko se ansainnut paremman elämän. Jos niin ei ole laita, yhtyy se edelliseen osaan ja jää manalaan. Jos se katsotaan hyväksi, niin se saa elää ylhäällä avaruuksissa, mutta ei yksikään samojedi osaa kuvata minkälaiseksi elämä siellä muodostuu, koskapa ei kukaan heistä ole voinut kuvitella taivaan suloutta. Tämä johtuu siitä, että luonnonkansat yleensä hyvin tarkkaan ja yksityisseikkoja myöten tuntevat manalan, mutta eivät osoita erikoista mielenkiintoa taivasta kohtaan. Tämä tosiasia taas saa selityksensä, kun muistetaan, että he eivät ole luoneet itselleen varsinaista helvettiä ja että heidän manalansa oikeastaan on paikka, jossa katsotaan ihmisten voivan elää jokseenkin yhtä hyvin kuin maan päällä. Siitä syystä ei taivas suoraan sanoen olekaan niin erikoisen tarpeen vaatima. Jumalattomuus ja pahat teot saavat usein rangaistuksensa maan päällä, ja nämä onnettomuuksien muodossa tulevat rangaistukset lähetetään ihmisille kaikkivaltiasten jumalien taholta.

Manalaa, joka sijaitsee Obin suun alapuolella, hallitsee "seitsemän maan napanuoranleikkaaja-akka" niminen jumaluusolento. Hän määrää millä hetkellä ihminen syntyy ja hänen vallassaan on ratkaista, milloin on kuoltava. Mutta tämä hänen ratkaisunsa ei ole mielivaltainen, ja toiset jumalat saattavat siihen huomattavalla tavalla vaikuttaa. Hänen palvelijanaan toimii veden haltia, joka kuitenkin useimmiten vain panee toimeen hänen käskynsä.

Paitsi henkeä ja sielua on ihmisellä vielä "töös" niminen henki, joka hänen eläessään ei kuitenkaan asusta itse ruumiissa, vaan sen ulkopuolella. Se seuraa ihmistä varjon tavoin, ja tämän merkillisen hengen läsnäolon johdosta esim. noita kykenee saamaan selville ihmisen tulon. Kuoleman jälkeen tämä henki häviää palaamatta koskaan enää takaisin.

Venäläisiltä samojedit mahdollisesti ovat lainanneet käsityksensä ruumiista, jotka osaavat yön pimeydessä vapaasti vaeltaa ja vahingoittaa sekä syödä eläviä ihmisiä. Sellaisia ruumiita nimitetään venäjästä lainatulla "jeretnik" sanalla ja niiden aiheuttama pelko on sangen suuri. On olemassa erikoinen ryhmä satuja, joka käsittelee sellaisten ruumiiden ja elävien ihmisten välisiä taisteluja. Pimeässä jeretnikien valta on melkein rajaton, mutta päivänvalossa ne ovat ihan voimattomia. Niiden vaarattomaksi tekemistä varten on käytännössä seuraava tapa. Valmistetaan haapapuusta vankka, toisesta päästä terävä keppi, jolla vainajan ruumis lujasti kiinnitetään maahan siten, että mainitulla kepillä lävistetään vatsa ja katkaistaan selkäranka. Sellaisen käsittelyn jälkeen ei ruumis voi enää liikkua ja kaikkinainen pelko sen suhteen on turha.

Ostjakki-samojedien käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä on jotenkin yksinkertainen ja kuoleman saavuttua ei taikuudelle anneta paljon arvoa. He eivät jurakkien tavalla usko mihinkään sielunvaellukseen, jonka mukaan sielu elää manalassa yhtä kauan kuin maan päällä, sillä erotuksella vain, että se ensinmainitussa paikassa vuosi vuodelta nuorenee, kunnes vihdoin syntyy uudestaan jonakin pienenä lapsena. Heidän vainajainpelkonsa ei sekään ole erittäin suuri. Siperian venäläiset talonpojat sitävastoin ovat täynnänsä taikauskoista ruumiinkauhua, ja minä olen kuullut kokonaisesta kyläkunnasta, joka peläten eräällä pihalla äkkiä kuollutta ihmistä kokonaisen yön valvoi yhdessä hyvin valaistussa huoneessa vain sentakia, ettei kukaan uskaltanut siirtää vainajaa muualle. Tunguusit kuljettavat ruumiinsa kaukaisiin paikkoihin, jonne ne haudataan ja josta saattajat poistuvat neljää eri ilmansuuntiin kulkevaa tietä pitkin, jotta ruumiissa oleva henki ei pääsisi heitä takaa-ajamaan. Sama pelko vallitsee ainakin erinäisten ostjakkien keskuudessa, siitä päättäen että minä ylisen Vah-joen varrella huomasin tavaksi antaa vainajan kaimoille uudet nimet. Vainajan nimen mainitseminen saattaa näet tuottaa pahaa samalla tavalla kuin ostjakki-samojedeilla totem-eläimen nimen lausuminen, mikä onkin ankarasti kielletty. Ainoa toimenpide, johon samojedit kuolemantapauksen sattuessa ryhtyvät, on kodan muuttaminen toisaalle. Mutta se tapahtuu myös synnytyksen jälkeen siitä syystä, että paikka katsotaan saastaiseksi ja vaaralliseksi. Missä samojedit omistavat venäläismallisista poikkeavia asuntoja, noudatetaan samaa tapaa ja rakennus jätetään muutamaksi vuodeksi autioksi. Mutta se ei tapahdu suinkaan yksinomaan vainajanpelosta.

Samojedit uskovat, kuten olen maininnut, silmien voivan vahingoittaa tavalla tai toisella. He uskovat m.m., että vainajakin katseellaan saattaa tappaa eläviä ihmisiä. Silmäys riittää aiheuttamaan kuoleman, ja siitä syystä onkin pakko hyvin tarkkaan suojella itseään sellaista mahdollisuutta vastaan. Vainajan silmäluomet suljetaankin aina, mutta tämä toimenpide ei ole riittävä; on pakko sulkea silmät vieläkin mekaanisemmalla ja tehokkaammalla tavalla. Tavallisesti ne peitetään kuparirahoilla, mutta rahojen puutteessa käytetään kiviä tai muita läpikuultamattomia esineitä. Olen nähnyt kristittyjen pappienkin siunaamia samojediruumiita, joilla on ollut raha silmien peitteenä ja leipäpala kainaloissa. Muut esineet asetetaan tavallisesti haudan viereen.

Kääntyessäni mahdollisimman lyhyesti puhumaan palvonnasta ja sen yhteydessä olevista seikoista täytyy minun ensiksi mainita pari sanaa siitä mielenkiintoa herättävästä henkilöstä, jota jokapäiväisessä puheessa sanotaan shamaaniksi ja joka tosiaankin on samojedille yhtä välttämätön hengellisissä asioissa kuin lääkärinä ja neuvonantajana kaikissa elämän vaiheissa. Oikea shamaani, sellainen, joka todellisen jumalallisen kutsumuksen nojalla on tullut ihmisten ja henkimaailman välittäjäksi, on aina mies. On tosin olemassa miehiä ja naisia, jotka elinkeinona harjoittavat ennustamista ja yksityistaioilla auttavat sairaita, mutta he ovat enimmäkseen keinottelijoita ja heidän on mahdoton kohota edellisten korkealle tasolle tai saavuttaa todellisen noidan arvoa. Shamaani nauttii kanssaihmistensä keskuudessa suurta kunnioitusta, ja mikäli olen saattanut heitä arvostella, ovat he ylimalkaan lahjakkaampia kuin muut. Lisäksi he omaavat suuren runollisen kyvyn ja mielikuvituksen, joka houkuttelee heidät uskovaisten hartautta lisäävään, mutta uskottomille usein hyvin hupaisaan sanatulvaan.

On verrattain yleistä, että shamaanin arvo periytyy isältä pojalle, ja Ketillä olen tavannut noidan, joka suoraan alenevassa polvessa oli puheenaolevan viran seitsemäs haltija. On helposti ymmärrettävää, että sellaiset hengellisen palvonnan edustajat, jotka polvesta polveen ovat perineet esi-isiensä tiedot, heidän tapansa ja menonsa, hyvin luotettavasti kykenevät niitä selittämään ja esittämään. Kun noidat lisäksi välittömästi tai välillisesti saavat oppia vanhemmilta shamaaneilta, on aivan luonnollista, että palvonta samojedeilla on paraiten kyennyt säilyttämään alkuperäisyytensä. Usko asiaan ja toiseen saattaa vaihdella, mutta tapa, jolla jumalia rukoillaan, ja uhrijuhlat eivät juuri vaihtele laisinkaan.

Shamaani on ihmisten ja henkimaailman välittäjänä. Hän ottaa selville jumalien tahdon ja hieroo heidän kanssaan kauppaa elämästä ja kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Kaiken tämän hän saa selville joko käymällä itse henkien asuinsijoilla tai kutsumalla jonkun heistä luokseen. Tuonnempana kerron niistä keinoista, joiden avulla noita pääsee yhteyteen tavallisilta ihmisiltä salatun henkimaailman kanssa. Sitä ennen minun on puhuttava hänen tamineistaan.

Puku on tavallisesti valmistettu mustasta tai tummasta kankaasta eikä se Ketillä juuri koskaan ole koristettu, mutta muualla se on usein täynnä kirjavia kuvioita, metallista tehtyjä jumalankuvia, siipiä, aseita, lintuja, kaloja, käärmeitä ja muita kuvia. Jaloissa ja käsissä hänellä on erikoiset jalkineet ja kintaat ja päässä hänellä on totem-eläimen tunnusmerkeillä koristettu lakki. Siihen on sitäpaitsi kiinnitetty pitkiä, voimaa ja valtaa edustavia nauhoja, joita länsimaissa vastaavat sotilaiden ja korkeiden herrain päähineissä tavattavat töyhdöt ja surkastuneet sarvet. Lakin rinnalla on rumpu hänen tärkein välikappaleensa, jonka avulla hän asettuu jumalien kanssa yhteyteen. Se on tavallisesti poronnahasta tehty; kehys ei ole koskaan aivan pyöreä, ja laidoissa on sitäpaitsi kohoamia. Poronnahkaan on usein piirretty erilaisia kuvia, jotka useimmiten esittävät maata ja manalaa henkineen, ja rummun takapuoleen on kiinnitetty kulkusia, nauhoja sekä metallista tehtyjä kuvia noitaa palvelevista henkiolennoista. Rumpua pidetään tavallisesti vasemmassa kädessä, ja oikeassa on n.s. lusikka, jolla rumpua lyödään. Lusikan tai kauhan ulkopuoli on nahalla peitetty, mutta sisäpuoli on paljas ja piirustuksilla koristettu. Varren katsotaan olevan maallista alkuperää, mutta pesä on taivaallista. Shamaanilla saattaa vielä toisinaan olla raudasta taottu ja kulkusilla varustettu sauva tai muu kalistin, ja sitä ravistamalla hän voi sopivalla hetkellä lisätä muutenkin suurta melua.

Noituminen tapahtuu aina illalla pimeän tullen ja sitä saattaa jatkua läpi yön. Sellaiseen toimitukseen ryhdyttäessä shamaani kutsuu luokseen apulaisensa, joka ottaa esille rummun ja hitaasti lämmittää sitä tulen edessä, jotta nahka pingottuisi mahdollisimman tiukkaan. Ketillä shamaani itse ei valmistaudu millään erikoisella tavalla, mutta toisin paikoin tapahtuu usein, että hän päästäkseen välttämättömään huumaustilaan syö jonkun määrän kärpässieniä. Näiden sienien sisältämä myrkky on sangen voimakasta, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että se vaikuttaa hyvin päihdyttävästä. Alkuasukkaat käyttävät sitä joskus muutenkin voidakseen alkoholin puutteessa hankkia itselleen pienen humalan. Noitumisen aikana täytyy shamaanin tuntea itsensä aivan terveeksi, sillä sairaana hän ei saata mitellä voimiaan henkien kanssa. Satunnainen sairaus tekee lopun sellaisesta noitumisesta aivan samalla tavalla kuin koiran tai muun saastaisen läsnäolo. Kun näytäntö alkaa, annetaan tulen sammua kodassa, noita valmistaa itselleen sopivan paikan jurtan takaosaan vastapäätä ovea, asettuu istumaan erikoiselle poronnahalle, ja kuulijat ryhmittyvät hänen ympärillensä. Täydellisen, jännittyneen hiljaisuuden vallitessa hän tarttuu seisten tulen edessä rumpuun, istuutuu jälleen, painuu rumpua vasten ja ryhtyy äänekkäillä haukotuksilla osoittamaan vaipuvansa uneen ja jättävänsä tämän maailman. Samalla hän panee lakin päähänsä ja tarpeeksi haukoteltuaan nukahtaa hetkiseksi. Herätessään hän on kuin kokonaan muuttunut, hänen liikkeensä tuntuvat itsetiedottomilta, hän on kuin horrostilassa, hän ei kiinnitä huomiota ympäristöönsä, ja hänen äänensä on kerrassaan toinen. Aluksi hän lyöpi rumpua ihan hiljaa ja hyräilee sanattomia sävelmiä tahi sovittaa lauluunsa kuulijalle tuntemattoman kielen sanoja. Hän kuiskailee, niin että rumpu kumajaa, hän viheltää, haukottelee ja ähkyy. On kuin kuulisi erilaisten eläinten juoksevan rummun kylkiä pitkin ja niiden äänet kaikuvat joka taholla. Tällä tavalla hän kutsuu luokseen kaikki avustajansa, ilman ja manalan henget ja eläimet. Vähitellen rummutus yhä kiihtyy käyden tahdikkaaksi, ja shamaani ryhtyy laulamaan lauluansa. Ehdittyään esittää parisen säettä hän odottaa, kunnes kuulijat ovat ne toistaneet. Tätä kuorolaulua johtaa apulainen, joka toimii seurakunnan lukkarina. Laulu ja rummutus käyvät vähitellen yhä hurjemmiksi ja kovemmiksi, ja läsnäolevien kiihtymys ja jännitys kohoaa pitkin matkaa, ei ainoastaan noidan sanojen johdosta, vaan kenties yhtä paljon siitä, että he koko ajan itse ottavat toimitukseen osaa. Tämän noitumisensa ensimäisen jakson aikana shamaani kuvailee matkaansa henkien asunnoille, kertoo vaivalloisesta tiestä, vaaroista, jotka kohtaavat häntä erämaiden, palavien metsien, myrskyisten merten, taistelevien soturien, viekkauden ja väijytysten, myrkytettyjen vesien, sairaudenpirujen y.m. loppumattomien vastusten muodossa. Voitettuaan kaikki nämä tuhannet erilaiset vaarat hän vihdoin saapuu tarkoittamansa hengen luo. Silloin äkkiä kaikki soitto ja laulu lakkaa ja muutaman hetken vallitsee äänetön hiljaisuus. Mutta pian nousee jälleen melu, shamaani on kuin hulluna, hänen ruumiinsa nytkähtelee kouristuksentapaisesti, hänen silmänsä pullistuvat ulos kuopistaan ja hänen ääntänsä on kamala kuulla. Hän ei laula enää, vaan hän näyttää ikäänkuin mitä suurimmalla vaivalla puristavan itsestään sanan toisensa jälkeen. Hän puhuu hengen kanssa, hieroo sen kanssa kauppoja, uhkaa ja rukoilee, pelottaa ja antaa myöten. Jos he pääsevät asiasta yksimielisyyteen, neuvottelevat he sitten uhrin laadusta ja suuruudesta. Kun on kysymys ihmishengistä, menee shamaani omalla hengellään takuuseen siitä, että uhri todella tulee suoritetuksi. Mutta ennenkuin hän ollenkaan pääsee puhuttelemaan manalan henkiä, täytyy hänen näyttää olevansa panssaroitu kaikkea vastaan ja osoittaa voivansa uhmata kuolemaa. Mitä kamalimman tanssin kestäessä hän ottaa vuoron perään kaikkien läsnäolevien veitset käteensä ja viiltää niillä rintaansa ja olkapäitään. Hän leikkaa itseensä syvät haavat, mutta hänen täytyy tehdä se niin taitavasti, ettei veri ala juosta.

Henkien kanssa keskusteltua suoritetaan paluumatka, joka kuvataan samalla tavalla kuin lähtö ja jota läsnäolijat myöskin säestävät. Mutta melu ja laulu hiljenevät, kuta enemmän noita lähestyy kotia, ja hänen hurja tanssinsa käy yhä hillitymmäksi. Hänen palattuaan kotaan syntyy hiljaisuus, ja vähän ajan kuluttua shamaani toistaa läsnäoleville mitä henki on sanonut ja mitä se on vaatinut. Jos asia sillä on suoritettu, ei noidalla ole muuta jäljellä kuin palata maan päälle. Hän lähettää pois auttajahenkensä ja ryhtyy kulkemaan toisen läsnäolijain luota toisen luo heittäen jokaisen eteen lusikkansa, jonka on pudottava lattialle sisäpuoli ylöspäin. Kun hän vihdoin on kaikkien edessä käynyt, katsotaan hänen lausuntonsa todenperäisyys vahvistetuksi. Silloin hän alottaa lopputanssinsa, jonka tarkoituksena on palauttaa hänen henkensä maalliseen majaansa. Omituisesti hypellen ja rukoillen n.s. vapautusrukousta hän riisuutuu ja asettaa kaikki pyhään pukuun kuuluvat esineet pyhälle porontaljalle. Senjälkeen hän puhdistaa itsensä hehkuvilla hiilillä ja palavilla kekäleillä. Kun henki on palaamaisillaan ja hänen ruumiinsa muuttuu maalliseen asuunsa, juo hän muutamia kupillisia vettä, anoo viimeisen kerran päästä vapaaksi ja kaatuu maahan. Näytös on lopussa, henki on palannut ruumiiseen ja noita vaipuu uneen, jota saattaa kestää monta tuntia.

Ylläoleva on aivan lyhyt kuvaus tavallisesta ja säännöllisestä noitumisesta. Jos muukalaisia, venäläisiä sattuu olemaan läsnä, ei shamaani koskaan pane lakkia päähänsä ja koko näytös muodostuu pilaksi, jonka oikean arvon samojedit hyvin käsittävät. Noitumisesta tulee silloin alkuasukkaille vain huvitilaisuus, jonka tarkoituksena on uskotella venäläisille, että noissa menoissa ei ole mitään vakavampaa sisällystä. Tällä tavoin he omien sanojensa mukaan ovat petkuttaneet monia herkkäuskoisia tutkimusmatkailijoita.

Kun on kysymys jostain lievemmästä taudista tai vähemmän tärkeästä asiasta, saattaa noita suoriutua ilman tuota vaivalloista toimitusta. Vähäpätöisiä sairaudenhenkiä voi ajaa tiehensä säikäyttämällä ja tämä tapahtuu niin, että shamaani itse asiassa säikäyttää potilasta. Sentapaiset parannuskeinot ovat tavallisia, ja yleistä on, että usko heidän keskuudessaan saa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin meilläkin. Pelkällä sanan voimalla parantavat shamaanit ovat hyvin harvinaisia. Joskus sitä tapaa käytetään verenvuodon asettamisessa, mutta silloin tavallisesti shamaani samalla painaa hyvin taitavasti verisuonia ja siis sillä keinoin parantaa pahan.

Lieviä taudinkohtauksia parantaa jokainen samojedi itse, ja tämä koskee erittäinkin vatsatauteja. Ähkyä lievennetään seuraavalla hauskalla tavalla. Potilas asettuu selälleen makaamaan ja paljastaa vatsansa. Joku muu henkilö ottaa hiilen ja piirtää sillä sairaalle kohdalle kolme henkien kasvoja kuvaavaa naamaa. Vähän ajan kuluttua nämä ovat karkoittaneet vatsassa olevat sukulaisensa ja potilas paranee heti senjälkeen. Samojedien yksityislääkkeitä koskeva luku olisi huvittava ja laaja, mutta tässä yhteydessä en kuitenkaan saata siihen puuttua.

Olen jo aikaisemmin maininnut pari sanaa samojedien uhreista, mutta täydellisyyden vuoksi lisään vielä muutamia yksityiskohtia. Edelläsanotusta selviää, että he usein uhraavat jumalilleen erilaisia esineitä ja järjestävät pienempiä yksityisiä uhritilaisuuksia, mutta suurimmat ja tärkeimmät uhrit tapahtuvat aina shamaanin välityksellä. Vuosittain palautuviin, kantaisän hengelle tarkoitettuihin uhreihin ottaa osaa koko heimon miespuolinen väestö, mutta pappi kuitenkin johtaa itse toimitusta. Hän teurastaa uhrieläimen ja hän lausuu rukoukset, jotka tavallisesti ovat lyhyet ja aivan yksinkertaiset. Noita pyytää kantaisää varjelemaan oman heimonsa lapsia, suomaan heille pitkän iän, vapauttamaan heidät taudeista, hän anoo heille metsä- ja kalaonnea, lapsia sekä menestystä kaikissa heidän yrityksissään. Rukouksen kestäessä tuodaan esiin uhrit, jumalalle tarkoitetut osat pannaan erikseen ja muut keitetään vartavasten mukaan tuoduissa astioissa. Shamaani ottaa vuoron perään jokaisesta kattilasta paraimman palasen, jonka heittää pyhään tuleen. Senjälkeen ryhdytään uhriateriaa syömään, mutta se ei ole erikoisen vakava toimitus eikä sitä myöskään paina mikään liiallinen uskonnollinen hartaus. Ollaan päinvastoin iloisia ja käydään hyvällä halulla käsiksi asian aineelliseen puoleen, täysin vakuutettuina siitä, että rukoukset tulevat kuulluiksi.

Aivan toiseen luokkaan kuuluvat n.s. verettömät ja enimmäkseen pohjoisessa tavattavat uhrit. Siellä ei tapeta jumalille uhrattua poroa, vaan tyydytään leikkaamaan sen selkään jumalien kasvoja ja muita yhtä ihmeellisiltä näyttäviä kuvioita. Tuollaisen toimituksen jälkeen pidetään eläintä pyhänä; sitä ei saa teurastaa eikä käyttää, ja kunnon ihmisten ei sovi syödä sen lihaa. Usein valjastetaan pyhät porot jumalien kuvia sisältävien rekien eteen, ja arvokkaat vieraat joutuvat joskus saman kunnianosoituksen esineiksi. Itse uhri on tavallisia paljon monimutkaisempi, ja potilaan täytyy alistua sangen merkillisen käsittelyn alaiseksi. Noita alottaa usein toimituksensa rukoilemalla henkien armeliaisuutta. Hän kysyy heiltä ensin, miksi he ylimalkaan ovat huolineet lähettää ihmishengen alas maan päälle, jos se niin pian taas kutsutaan takaisin. Hän tiedustelee, onko ihan välttämätöntä, että juuri kysymyksenalainen ihminen temmataan pois, kun maailman seitsemän heimon (kaikkien ihmisten) keskuudessa kuitenkin on niin monta paljon syntisempää ja huonompaa sekä huomattavasti vanhempaa. Noita muuttaa sitten itsensä ihmishenkiä eli elämän varjoja maan päältä tempaavaksi satulinnuksi, lentelee sairaan ympärillä, ryömii hänen jalkojensa välitse, koskettelee häntä siivillään (kaavullaan) ja jättää hänet vihdoin rauhaan.

Tässä yhteydessä haluan varmana vakaumuksenani lausua, että vaikka asiasta onkin paljon puhuttu ja kirjoitettu ihmisuhrien esiintyminen samojedien keskuudessa on taru, jota on mahdoton uskoa. On kuitenkin hyvin luultavaa, että vielä joku aika sitten heidän luonaan on tapahtunut sellaista, joka on saattanut antaa näennäistä tukea tälle otaksumalle sekä arvelulle heidän ihmissyönnistään. On näet todettu, että vanhemmat ihmiset joskus ovat syöneet erinäisiä kuolleitten lasten ruumiinosia. Tämä on kuitenkin tapahtunut vain siksi, että nuo henkilöt sillä ovat luulleet voivansa hankkia itselleen lapsissa olleita ominaisuuksia, kuten nuorekkuutta y.m. Samalla tavallahan entisaikoina syötiin kaatuneitten vihollisten sydämet ja aivot, mutta nyttemmin ei ketään tapeta hyvien ominaisuuksien hankkimiseksi. Tyydytään, ja ainoastaan poikkeustapauksissa, samalla tavalla anastamaan samanlaisia hyödyllisiä ominaisuuksia tautien tappamilta tai muulla tavoin kuolleilta lapsilta.

Ennenkuin siirryn puhumaan matkoistani kokonaan erilaisilla seuduilla ja eriävissä olosuhteissa, en malta olla puhumatta eräästä osasta näiden samojedien kansanrunoutta, joka on mitä läheisimmässä yhteydessä heidän uskontonsa ja menneisyyttä ja tulevaisuutta sekä maallista ja taivaallista elämää koskevien käsitystensä kanssa.

Samojedien sadut ja laulut ovat enimmältä osaltaan vierailta kansoilta lainattua tavaraa. Niin on laita useimpien sankarilaulujen ja saman mallin mukaan sepitettyjen satujen. Heidän oma runollinen tuotantonsa on köyhää ja se käsittää enimmäkseen viinan vaikutuksesta syntyneitä tilapäislauluja, jotka joko päättyvät kiitokseen jonkun osoittaman hyvyyden johdosta tai räikein värein kuvaavat oman minän tai perheen ja heimon onnettomuuksia ja kurjaa tilaa. M.A. Castrén ei tavannut mitään muuta eikä hän ylimalkaan uskonut samojedien luoneen mitään suuremmanarvoista.

Ket-joen rantoja rajoittavissa erämaissa selvisi minulle, että samojedit sittenkin olivat kyenneet itsenäisesti luomaan korkeammalle tähtäävää runoutta sekä että he todellisuudessa omistivat säilyttämisen arvoisia runoteoksia. Löysin näet sangen omituisen proosa-eepoksen, joka alkuperäisellä mutta silti liikuttavalla tavalla kuvaa heidän sisimpiä ajatuksiaan ja osoittaa heidän tuntevan paljoa enemmän kuin mitä he antavat muukalaisten aavistaa.

Eepoksen sankarina on mies nimeltä Iitje. Häntä pidetään kansansa ensimäisenä ja samalla hän on heidän kantaisänsä, josta kaikki muut tavalla tai toisella polveutuvat. Hänen elämänsä tehtävänä on taistella mahtavaa, pohjoisessa asuvaa ihmissyöjää Pyynegussea sekä kaikkia muukalaisia, etupäässä Kristusta ja tämän jälkeläisiä vastaan. Aivan nuorena hän joutuu orvoksi Pyynegussen tähden, joka tappaa ja syö koko hänen sukunsa. Hänen itsensä onnistuu paeta kauas metsiin, missä hän varttuu ja kasvaa suureksi erään vanhan akan luona. Akka yrittää salata häneltä kaikki hänen lapsuutensa tapahtumat, mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta poika joutuu ennen pitkää tekemisiin noidutun järven rannalla asuvan ja sokean ukon hahmossa elävän ihmissyöjän kanssa. Kun Iitje sitten kerran huvikseen anastaa kalaa ukon veneestä, saa hän kasvatusäidiltään kuulla kenen kanssa on joutunut tekemisiin. Mutta silloin varoitus on liian myöhäinen ja ukon henget lähestyvät viedäkseen Iitjen pois. Ne ottavat mukaansa pojan, akan, koiran ja kodan ja kaiken tämän ihmissyöjä nielaisee. Mutta nuorukainen on ottanut matkaan veitsensä ja sillä hän leikkaa reiän jättiläisen mahaan, tappaa hänet ja pelastaa heidät kaikki. Tämänlaatuiseksi kuvataan Iitjen ensimäinen taistelu mahtavaa miestä vastaan. Jättiläinen oli tosin tapettavissa, mutta ilmestyi aina elävien joukkoon takaisin entistä mahtavampana ja hirvittävämpänä.

Nuoruutensa aikoina Iitjelle tapahtui ihmeellinen seikkailu toisensa jälkeen. Kauneimmista ja merkillisimmistä tapauksista mainittakoon ainoastaan seuraava. Erään merihirviön, yhdellä suurella sarvella varustetun kalan, ja Pyyne nimisen jättiläislinnun taistellessa keskenään oli jälkimäinen menettänyt kyntensä, jotka olivat tarttuneet kiinni kalan selkään. Tämän onnettomuuden takia oli lintu, joka muuten oli niin suuri ja väkevä, että nieli kivimöhkäleitä ja kokonaisia puita, tullut voimattomaksi ja kurjaksi. Se pyysi Iitjeä avukseen ja hän suostui ilolla vaikeaan tehtävään. Kala asui kaukana suurten merten takana ja sen löytäminen kysyi paljon vaivaa. Mutta Iitje keksi neuvon; hän valmisti itselleen kanteleentapaisen soittimen, jolla ryhtyi soittamaan kaikkien eläinten kielillä, niin että ne järjestään ymmärsivät häntä. Hänen kävi kuin Orfeuksen; taivaan, maan ja veden eläimet kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Viimeisenä saapui myös jättiläiskala, joka soiton hurmaamana lepäsi liikkumatonna veden pinnalla. Yhä soittaen kulki Iitje sen selkään ja lähti liikkeelle sen kanssa. Linnun kynnet olivat vielä sen selässä, ja kala tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi, kun Iitje otti kynnet pois. Merihirviö lahjoitti Iitjelle palkinnoksi kauniin tyttärensä, ja lintu, joka sai takaisin voimansa, tuli hänen uskolliseksi auttajakseen.