Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen kuulimme koirien haukuntaa ja porojen mylvinää. Leiri oli huomannut tulomme ja me pysähdyimme antaaksemme myrskyn asettua. Pyssyt otettiin esille niillä uhataksemme koiria ja mahdollisesti ihmisiäkin ja yksi miehistä lähetettiin tiedustelemaan. Hetkisen kuluttua tuli luoksemme muutamia aseettomia tunguuseja, jotka lähestyivät meitä mitä suurimmalla kunnioituksella ja nöyryydellä. He kumartelivat ja yrittivät suudella ojennettua kättäni. Ihmeissäni tämän risaista ja sangen vähän loisteliasta persoonaani kohdanneen kunnioituksen johdosta tiedustelin heiltä keneksi he minua oikeastaan luulivat. He vastasivat mieheni kertoneen, että minä olin valkoisen ruhtinaan (tsaarin) poika, joka vierailin näissä erämaissa katsomassa miten alkuasukkaat elivät. Samojedi oli tekaissut tämän jutun valmistaakseen meille hienon vastaanoton, mutta nyt hän sensijaan sai aimo selkäsaunan tunguuseilta, jotka siten rankaisivat häntä tuosta majesteettirikoksesta.

Selvitettyämme tämän väärinkäsityksen ja tehtyämme tarkalleen selkoa rauhallisista aikomuksistamme päästettiin meidät leiriin, jossa koirat sillä välin oli otettu kiinni, jotteivät ne pääsisi meitä ahdistamaan. Meidät kutsuttiin päämiehen kotaan, jossa meille tarjottiin teestä ja poronmaidosta sekä kalanrasvassa paistetusta poronlihasta kokoonpantu juhla-ateria. Kun olimme polttaneet pari piipullista ja päässeet vähän tuttavallisemmalle kannalle toistemme kanssa, lähdimme lähemmin tarkastamaan leiriä, joka niin monessa suhteessa poikkesi samojedien asuinsijoista. Tunguusit asuivat poronnahalla peitetyissä teltoissa, jotka varmaankin ovat paljoa lämpimämmät kuin tuohesta tehdyt. Kodat seisoivat kaukana toisistaan; niiden välisellä alalla olivat heidän sangen suuret porolaumansa. Elukat seisoivat pitkissä riveissä puihin sidottuina. Keskellä päivää ne päästetään laitumelle valkosammalta kasvavaan metsään. Illan tullen ne otetaan kiinni koirien avulla, jotka ajavat ne yhteen eivätkä päästä niitä hajoamaan. Narttoja eli rekiä ei laisinkaan näkynyt, sillä tunguusit ratsastavat aina porojen selässä ja matkoilla tavaratkin sälytetään porojen selässä riippuviin pusseihin ja tuohisiin kontteihin. Siten he saattavat hyvin nopeasti liikkua erämaassa. Eniten tunguusit kuitenkin pukunsa puolesta eroavat samojedeista. Turkit ja takit ovat hienosta poronnahasta tehdyt ja jalkineina he käyttävät matalia säämiskästä tehtyjä kenkiä, jotka pannaan kiinni pitkillä pauloilla. Housut ovat aivan lyhyet ja nekin samanlaisesta nahasta valmistetut. Olkapäillä riippuu helmillä koristeltuja nauhoja, joihin on kiinnitetty kauniisti kirjailtuja pusseja. Hiukset, jotka ovat mustat ja pitkät, ovat pään kohdalta kiinnitetyt komealla ja värikkäällä soljella. Yritin ostaa muutamia tuollaisia miehuuden merkkejä, mutta epäonnistuin täydellisesti, koska ne katsotaan henkilöön kuuluviksi ja senvuoksi mahdottomiksi myydä. Vanhemmat miehet ja naiset olivat tatuoituja, ja poskia koristivat poronsarvien kuvat y.m. piirrokset.

Vierailtuamme heidän luonaan muutaman tunnin verran lähdimme jälleen veneemme luo. Kolme isännistä seurasi meitä osaksi katsellakseen alustani ja osaksi kuunnellakseen toissilmäistä shamaania, jonka he vanhastaan tunsivat. Metsä oli jo käynyt pimeäksi ja tie oli vaikeasti löydettävissä. Mutta me valaisimme polkuamme suurilla tunguusilaiseen tapaan valmistetuilla soihduilla, jotka paloivat kirkkaasti ja suurella liekillä, kun niitä vain tarpeeksi heilutti. Ihmeelliseltä mahtoi tuo seitsenmiehinen kulkue näyttää vaeltaessamme peräkkäin mustassa korvessa, kaikilla leimuavat soihdut käsissä.

Joelle tultuamme nousimme omaan veneeseemme ja tunguusit istuutuivat omaansa, joka oli tehty yhdestä ainoasta puunkuoresta ja näkyi lipuvan eteenpäin tavattoman keveästi. Soudimme vähän kauempana olevan metsän luo, jossa sytytimme suuren tulen ja keitimme päivän saaliin. Syötyämme itsemme kylläisiksi, tupakoituamme ja juteltuamme yhtä ja toista otti silmäpuoli noita esille shamaaninpukunsa alottaaksensa seurustelun henkien kanssa. Merkillinen oli tosiaankin nuotion viereen leiriytynyt seurueemme. Ympärillämme oli hiljaista ja pilkkopimeää. Puoleksi palanut nuotio valaisi heikosti taivastatavoittelevia jättiläispuita ja miesten omituisia kasvoja. Kaamealta tuntui katsella toissilmäisen shamaanin kasvojen ilmeitä, laulun yhä kiihtyessä, ja kamalaa oli kuulla öisen metsän kaiullaan vastaavan hänen kummallisiin, kauaskantaviin lauluihinsa ja rummun kumeaan pärinään. Sellaista tuskin milloinkaan unohtaa.

Vähitellen saapui hiljaisuus meidänkin seuraamme; samojedit ja minä valmistimme vuoteemme ja ryhdyimme nukkumaan, mutta ohuesti puetut tunguusit kyyristyivät tulen ääreen ja aikoivat siinä torkkuen odottaa päivän tuloa.

Minä nukahdin ja toivoin saavani rauhassa levätä aamuun asti. Toisin kuitenkin kävi. Keskellä yötä heräsin aivan harvinaiseen hälinään ja ehdittyäni hieroa unen silmistäni näin hämmästyksekseni miehet mitä kovimmassa humalassa ja vilkkaassa keskustelussa. Tuskin olin ehtinyt saada tietää ohimatkustaneen venäläisen kauppiaan myyneen heille viinaa (pullo oli maksanut 10 ruplaa), ennenkuin heidän pakinansa jo oli muuttunut toraksi ja tappeluksi. Juovuspäissä oli heimojen välinen viha herännyt heissä, ja pian oli käynnissä tuima käsikähmä. Samojedeilla oli ylivoima puolellaan, he kun tarttuivat kiinni mustaihoisten pitkiin letteihin ja vetivät kumoon toisen toisensa jälkeen. Tunguuseista asema näytti vakavalta, he turvautuivat sääriin kiinnitettyihin puukkoihinsa, joilla ryhtyivät samojedeja tiukasti ahdistamaan. Pari meikäläisistä miehistä sai verisiä haavoja ja he aikoivat jo käyttää samoja aseita, mutta sillä hetkellä minäkin ryhdyin toimimaan. Kun he eivät välittäneet sanoista eikä varoituksista, otin esille kiväärin ja ammuin pari laukausta ilmaan, josta oli seurauksena, että arvoisat vieraamme suin päin pötkivät metsään. Mieheni saivat kumminkin kiinni yhden tunguusin ja antoivat hänelle niin tuntuvan selkäsaunan, että hänen oli vaikea paikaltaan liikkua. Kun taistelutanner oli puhdistettu vihollisista, luulin puolestani asian selvitetyksi, mutta niin ei ollut laita. Samojedit rupesivat tyhjentämään tunguusien jälkeensä jättämiä pulloja, ja loppu muodostui alkua paljon pahemmaksi. He alottivat tappelun keskenään ja minun oli jälleen pakko ryhtyä hillitsemään heidän tunteitaan. Selvänä miehenä kävi minulle verrattain helpoksi voittaa nuo kolme humalaista. Pahimman riitapukarin sidoin lujasti käsistä ja jaloista ja heitin veneen pohjalle. Muut seurasivat vapaaehtoisesti. Sitten ryhdyin nopeasti soutamaan venettä eteenpäin, jotta äkäiset tunguusit eivät niin helposti saavuttaisi meitä, jos heidän kenties tekisi mieli kostaa. Pitkälle emme kuitenkaan ehtineet, sillä erään mieheni päähän pälkähti ajatus, että hänen välttämättä piti mennä uimaan virkistääkseen ruumistansa. Hän syöksyi jokeen ja minä perässä. Laahattuani hänet lähellä olevalle hiekkasärkälle oli minun pakko jättää hänet sinne makaamaan, yksin kun en jaksanut häntä kuljettaa takaisin veneeseen. Pian hän vaipui rauhalliseen uneen, vaikka vaatteensa olivat pakkasessa jäätyneet. Jotta veneeni ei tarttuisi jäihin keskellä erämaata, täytyi minun jatkaa matkaa ja siitä syystä jätin hänen viereensä rannalle kattilan, ruokaa, tulitikkuja, kiväärin y.m. sekä soudin eteenpäin. Loppuosan päivää suoriuduinkin jokseenkin hyvin omin neuvoin, sillä ilma oli sangen suotuisa.

Mutta vielä tapahtui yksi onnettomuus. Tappelujen aikana olin ottanut miehiltä pullon viinaa, jonka olin piilottanut varmaan paikkaan, nimittäin siihen laatikkoon, jossa kettuni asui. Nyt oli joko pullo kaatunut ja itsestään mennyt rikki tai oli kettu sen särkenyt, pääasia vain oli, että sen sisällys oli valunut laatikkoon. Kettu oli kaikesta päättäen sekin viinaan menevä, se oli langennut ja juonut spriin. Sillä kun minä illalla avasin laatikon, oli kettu kuollut ja viina hävinnyt.

Seuraavana aamuna saapui hiekkasärkälle jätetty mies leiriimme. Hän oli kurjan ja menehtyneen näköinen, mutta saatiin jälleen eloon voimakkaalla annoksella bismut salisyliä. Molemmat muut, shamaani ja Metashkinan mies, olivat aamulla hyvässä kunnossa, mutta juotuansa kuumaa teetä he humaltuivat toistamiseen ruumiiseen jääneestä alkoholista, joka tällä merkillisellä tavalla tuli kaksi kertaa palvelleeksi samaa tarkoitusta. Se kuulostaa omituiselta, mutta tosiasia on, että he sinäkin päivänä olivat melkein yhtä hutikassa kuin edellisenä, vaikka eivät olleet maistaneet tippaakaan sitä pirullista juomaa, jota myydään 90 % alkoholin nimellä. Tämäkin päivä oli siis puoleksi pilalla ja matkani vielä enemmän lykkääntynyt.

* * * * *

Ylläsanotusta selviää, että retkeni Ketillä monien seikkailujen ja mieltäkiinnittävien opintojen takia oli kovasti pidentynyt. Syyskuu oli lopullaan, rannikoilla lumi kävi yhä runsaammaksi ja joessa jää levisi nopeasti keskiuomaa kohti. Muutamien uusien seikkailujen jälkeen, joihin m.m. kuului, että me pari päivää olimme melkein kaikkea ruokaa vailla, saavuimme venäläiseen Monastyrskaja nimiseen kylään. Vaikka paperini olivat mitä parhaimmassa kunnossa ja vaikka minulla oli oikeus vaatia asukkailta apua veneeni nopeampaa kuljettamista varten, en mitään sellaista saanut. Olin tullut, soutaen samojedien kanssa, tehnyt työtä ja vetänyt venettäni samalla tavalla kuin hekin, ulkomuotoni ei ollut erikoisen siisti eikä tunguusilaisturkkinikaan mikään suositus. Minua luultiin ihan yleisesti samojediksi, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta saada oikeuksiani tunnustetuiksi. Ostettuani suurella vaivalla pari leipää ja palasen lihaa lähdimme tiehemme tästä niin vieraanvarattomasta paikasta, samojedit tyytyväisinä hankkimamme ruuan johdosta ja minä synkällä tuulella, tottumaton kun olin siihen, että minua pidettiin tavallisena samojedina ja kohdeltiin sen mukaan. Monen vaivan jälkeen saavuimme Vorosheikaan, joka sijaitsee parin päivämatkan päässä edellisestä paikasta. Tullessamme kylään joki jäätyi umpeen ja meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme vesitse. Veneeni, joka kesän aikana oli ollut minulle hauskana olinpaikkana, vedettiin rannalle.

Aikomukseni oli jatkaa matkaa 50 km: n päässä olevaan Makovskoen kylään, jossa minun vielä jonkun aikaa piti tutkia samojedejani. Ryhdyin siis hommiin saadakseni tavarani kuljetetuiksi hevosella sinne. Menin kylänvanhimman luo vaatimaan paperieni nojalla minulle tulevat kolme hevosta. Mies ei ollut lukutaitoinen ja kieltäytyi auttamasta minua, kun ei ymmärtänyt kirjoitusten sisällystä ja sitäpaitsi oli varmasti vakuutettu, että minä olin samojedi ja petkuttaja. Tätä hänen uskoansa vahvisti niin pukuni kuin sekin, että puhuin samojedia seuralaisteni kanssa, mikä tietenkään ei olisi ollut venäläiselle mahdollista. Mutta minä en heittänyt niin vähällä, ja seurauksena hirveistä uhkauksistani oli, että kylän koko miespuolinen väestö kutsuttiin koolle asiaa pohtimaan. Tämän korkean raadin edessä minä luin kuvernööriltä saamani paperit ja selitin matkani tarkoituksen. Esiintymiseni jälkeen syntyi myrskyinen keskustelu, ja kaikki vastustivat pyyntöäni. He ilmoittivat suoraan epäilevänsä papereitani vääriksi ja käskivät minua lähtemään sieltä miten vain itse halusin. Tällä kertaa en suuttunut, sillä huomasin itsekin, että heidän oli mahdoton käsittää minua muuksi kuin samojediksi. Ei mikään Venäjän virkamies esiinny ilman virkapukua, ja minulla ei ollut lakissa, takissa tai housuissa yhtään kruunun nappiakaan. Samojedit olivat toisinaan matkan varrella kysyneet kansallisuuttani ja sanoneet minua "ihmiseksi" (kum), jolla nimellä he vain omiaan kunnioittavat, mutta minä olin luullut sitä jonkinlaiseksi imarteluksi. Nyt vasta oivalsin asian oikean laidan.

Rahalla sain vihdoin hankituksi kaksi hevosta tavaroitani viemään, ja niinpä lähdettiin samoilemaan halki lumisten metsien, joissa ei ollut teitä eikä ihmisasuntoja. Lunta oli kosolta, mutta se oli pehmoista ja jauhomaista eikä senvuoksi kantanut hiihtäjää. Meidän täytyi hitaasti kahlata eteenpäin, ja hevosten oli vieläkin vaikeampi. Matkaa kesti kaksi päivää, ja yön me vietimme vanhassa metsästysmajassa, jossa olimme tukehtua savuun, kun lumi oli tukkinut katossa olevan savutorven. Mustina neekereinä astuimme aamulla valkoiseen lumeen lähteäksemme viimeiselle taipaleelle.

Kauniilla rinteellä Ketin läheisyydessä sijaitsevaan kylään saavuimme illan tullen. Ajoimme heti keskellä kylää olevaan kestikievariin. Vastaanottoni muodostui kylmäksi sen johdosta, että samojedikoirani Säägo (Musti), joka ensi kertaa eläissään näki kanoja, puraisi monelta pään poikki, ennenkuin ehdin ottaa sen kiinni. Koira parka oli vähällä menettää henkensä, ja vasta viime tingassa minä sain aikaan rauhan ja sovinnon sekä ystävällisemmän vastaanoton lupaamalla maksaa määrätyn korvauksen jokaisesta päättömästä ruumiista.

Matkassani olevat kaksi samojedikielimestaria muuttivat asumaan kylässä olevien tuttujensa luo ja minä asetuin kievariin. Pari kolme viikkoa asuin sitten saman katon alla ja samassa huoneessa Barminin perheen kanssa.

Oleskelustani kylässä on minulla melkein yksinomaan hauskoja muistoja. Työni sujui hyvin, samojedit istuivat vuoron perään luonani ja ainoastaan vuorotellen he saivat luvan juhlia ja juoda. Isäntäväkeni kanssa tulin hyviin suhteisiin selvitettyämme pienen väärinkäsityksen, joka johtui siitä, että he ensin luulivat minun vuokranneen huoneeni ilman ruokaa. Kun näet minulle toisena päivänä yhä edelleen tarjoiltiin vain teetä, selitin heille maksavani myöskin ravinnosta. Autettuani akka Barminia synnyttämään pienen tytön ja saatuani papin suostumuksella ja huolimatta siitä, että olin vääräuskoinen luterilainen, olla kummina, muuttui hyväntahtoisuus ystävyydeksi. Vielä parikin vuotta vierailuni jälkeen olen saanut heiltä kirjeitä, jotka alkavat: "Terve, rakas kummi!"

Lääkkeittenikin avulla voitin monta ystävää, ja kun en maksusta huolinut, sain sensijaan usein lahjaksi kiitollisilta potilailta munia, voita, kalaa ja lintua. Vorosheikasta saapui kuitenkin ikäviä sanomia. Veneeni oli ollut suuressa vaarassa, siellä olivat aikoneet sen myydä, ja lähettini oli vasta viime tingassa saanut homman estetyksi. Tästä ja parista muusta samanlaisesta tapauksesta huomasin niiden henkilöiden olleen oikeassa, jotka olivat väittäneet Jeniseiskin kuvernementin talonpojan suuresti eroavan tomskilaisesta virkaveljestään. Jälkimäisessä kuvernementissa sellaista ei koskaan tapahdu, eikä koskaan ole tarvis huolehtia tavaroistaan. Mutta uusi kuvernementti näkyi tässä, niinkuin niin monessa muussa suhteessa, huomattavasti eroavan edellisestä.

KETIN SAMOJEDIEN USKONTO

Ket-joen samojedilla ei ole paljonkaan tämän maailman tavaraa. Mutta hänen elämänsä on sittenkin rikas ja suuri ja kaunis, sillä hänen olemassaolonsa ei ole yksinomaan maalliseen sidottu. Hän osaa yhä vieläkin lauluissaan ja saduissaan runoilla itselleen mielikuvituksen maailman, jossa hän elää yhtä elävää elämää kuin konsanaan maan päällä. Samoin kuin lapsi kykenee kuvittelemaan kullanhohtavaksi niin menneen ajan kuin tulevaisuudenkin, samalla tavalla kuin kansa, jolla on suuri menneisyys, uneksii kunniakasta tulevaisuutta, samoin samojedikin isiltä perittyjen, loistavasta entisyydestä kertovien satujen ja tarujen avulla ja nykyisestä alennustilastaan huolimatta rakentaa itselleen muinaisuutta vastaavan tulevaisuuden. Ja ajan pauhaavista pyörteistä huolimatta yhdistäen menneisyyden tulevaisuuteen on hän myös nykyiseen tilaansa tyytyväinen ja onnellinen. Juuri tämän johdosta hän pyrkiikin mahdollisuuden mukaan säilyttämään kaikkea menneisyyteen kuuluvaa. Siinä suhteessa hän on myös paremmin onnistunut kuin Obilla asuvat heimolaisensa. Hänellä on jäljellä uskonsa, vanhat jumalansa ja pappi-noitansa, ja hänen seurustelunsa metsän ja veden ja ilman henkien kanssa on yhtä tuttavallista kuin meidän kanssakäymisemme hyvien ystäviemme kanssa.

Ylisen Ketin aluetta saattaa täydellä syyllä sanoa shamaanien luvatuksi maaksi. Jokaisella jurtalla on oma ihmisten ja henkien keskeinen välittäjänsä, ja melkein jokaisessa kodassa kuulee iltaisin noitarummun kumeata pärinää ja shamaanin kaameata laulua. Joka päivä olikin minulla tilaisuus kuulla tuota niin tuttua soittoa, ja jokaisessa uudessa paikassa yrittivät shamaanit voittaa toinen toisensa näytöksen pituudella ja yhä taidokkaammalla noitumisella ja rummun käyttämisellä.

Tämän matkani kauneimmat muistot palautuvat noihin ihmeellisiin iltoihin, jolloin aarniometsien hämärässä sain ottaa osaa tuollaisiin pakanallisiin jumalanpalveluksiin. Muistan erikoisen elävästi erään sellaisen tilaisuuden. Meitä istui muutamia miehiä jokeen ulkonevalla niemekkeellä. Ilta oli hiljainen, nuotio melkein sammunut, ja suurina mahtavina varjoina kohosivat aarniometsän ikivanhojen setripuiden rungot kirkasta tähtitaivasta kohti. Lumi peitti pehmeänä maan ja koko luonto näytti nukkuvan erämaan unta. Miehet olivat pitkälti kertoneet vanhoja satujaan edesmenneistä urhoista, ja noita oli jutellut niin taivaan kuin manalan henkien kanssa. Olin unohtanut koko itsessäni jäljellä olevan kulttuuri-ihmisen, en ollut ajatellut kristinuskoa enkä muita oppeja, olin päinvastoin lapsellisen ihailun valtaamana täydellisesti vaipunut näkemääni ja kuulemaani. Tunsin itseni yhtäkkiä lapseksi ja kuvittelin niinkuin lapsuudessa kaikilla esineillä olevan nielun, veden ja ilman mystillisten ja näkymättömien, selittämättömällä tavalla maailmaa johtavien ja ihmisten kohtaloja määräävien olentojen kansoittamaksi. Erämaan koskemattomuudessa ja sen äärettömässä hiljaisuudessa jouduin kaiken lujaan uskoon vievän satumaisen mystillisyyden ja uskonnollisesti selvittämättömän vangiksi. Muutamien tämäntapaisten tilaisuuksien jälkeen tulin kyllä paatuneeksi enkä jaksanut enää niissä tunteitani samassa määrässä tuhlata, mutta minulla on vielä tänä päivänä kuulemastani ja näkemästäni jäljellä syvempi ymmärtämys siitä, miten nuo erämaan lapset ajattelevat ja miten he tuntevat. Heidän uskontonsa on minulle käynyt eläväksi, ja arvelen tuollaisen ymmärtämyksen ja tiedon monella tavalla olevan hyödyksi. Ilman sitä on tuskin mahdollista pohjia myöten tutkia mitään asiaa, olkoonpa sitten kysymys mistä elävän elämän alasta tahansa.

Paitsi tätä ensimäistä erämaassa noitumista muistan vielä erikoisen hyvin toisen samanlaisen tilaisuuden. Olimme istuneet kauan kuuntelemassa lauluja ja noidan keskusteluja henkien kanssa. Aioimme jo valmistaa vuoteemme, kun vanha ja kuuluisa Marga niminen tietäjä astui esille ja kertoi seuraavaa heidän keskuudessaan olevalle muukalaiselle. Tyynellä, rauhallisella tavallaan hän kuvaili isoisäänsä, joka monia vuosikymmeniä sitten kerran keväällä oli metsistä kutsuttu kaukana olevaan Makovskoen kylään venäläisten luo. Sinne oli saapunut kookas mies, varmaankin ennen niillä mailla hallinneiden maadurien, sankarien, sukua, joka hänkin väitti olevansa heidän heimonsa lapsia. Kylässä olivat he sitten istuneet yhdessä noin kuukauden päivät ja vieras oli, niinkuin minä, kysellyt sanoja, tiedustellut satuja. Joka ilta hän oli, työn loputtua, mustasta laukustaan ottanut esille viinapullon ja siitä kaatanut ukolle pari kolme ryyppyä. Tämän oli hänen isoisänsä kertonut, ja vanhus kysyi minulta, tunsinko mahdollisesti tuon miehen. Sanoin kuulleeni hänestä, sillä ymmärsin hänen tarkoittaneen M.A. Castrénia, suurta tutkijaamme. Lisäsin kuuluvani samaan heimoon. Ukko mietti silloin ja kysyi vihdoin, eikö se aika pian koittane, jolloin kaikki heimot yhdeksi yhtyvät, eikö se aika joskus tulle, jolloin omat miehet saavat vapaasti ja rauhassa hallita erämaan metsiä ja Obin laajoja maita. Ja minä vastasin, säälien ukon kauniita tuulentupia, että kerran se aika kyllä tulee.

Virallisesti kaikki Ketin samojedit ovat kristityitä ja melkein kaikki tavalla tai toisella kastetut, s.o. papin itsensä tai hänen kaukaa tulevien sanojensa kautta. Mutta Korgel-kyyn (Karhujoki = Ket) asukkaat ovat siitä huolimatta todellisuudessa yhtä suuria pakanoita kuin heidän esi-isänsä, ja Fröding laulaa aivan oikein "att samojederna ha ben till gudar" (että samojedeilla on luusta tehdyt jumalat).

Samojedit uskovat poikkeuksetta korkeimpaan maan ja taivaan luojana hallitsevaan ja koko maailmaa johtavaan jumalaan. Mutta heidän teologiansa ei ole hänestä kyennyt luomaan persoonallista olentoa, ja hän itse niinkuin hänen asuntonsakin on sijoitettu kaukaiseen taivaaseen, jossa hän viettää kokonaan eristettyä elämää. Useimmiten hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan poikkeustapauksissa shamaani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot manalasta ja siellä asuvista hengistä.

Mutta vaikkakin samojedit ainoastaan vaistomaisesti tuntevat maailman korkeimman jumaluusolennon hallitsemaksi, on heillä erittäin konkreettinen käsitys kaikesta mikä heitä luonnossa ympäröi. He uskovat jokaisella esineellä olevan hengen ja he tietävät tämän hengen vapautuvan vasta sitten, kun esine hävitetään, samalla tavalla kuin ihmisen henki vapautuu kuolemassa.

Samojedien henget tahi toisin sanoen jumalat voidaan jakaa seuraaviin luokkiin: kaikkialla ja paikasta riippumatta oleviin, esi-isiä edustaviin, puhtaasti paikallisiin ja niihin, joita tavallisesti sanotaan kotijumaliksi.

Tärkeimmät ensiksimainituista ovat metsän ja veden henget. Edellistä pidetään yleensä hyvänsuopana ja ihmisiä kohtaan ystävällisenä, mutta jälkimäinen on ilkeämielinen ja sitä pelätäänkin siitä syystä suuresti. Metsän henki, Paargä, joka usein tavataan ihmisenmuotoisena puuhun veistettynä, hallitsee kaikkea riistaa ja määrää ihmisten saaman osuuden. Hän tyytyy verrattain vähäisiin uhreihin; usein ei muu ole tarpeen kuin hänen suunsa voiteleminen rasvalla tai hänen kestitsemisensä viinalla, mutta toisinaan hän näkyy vaativan taidokkaasti taottuja nuolia ja parhaita jousia. – Veden haltia, jota ei koskaan kuvata, on ahne ja saita sekä aina valmis tarttumaan saaliiseen, jollei hänelle riittävästi uhrata. Hän saattaa kieltää ja estää ihmisiä saamasta kaloja, hän kykenee myös lähettämään tauteja heitä vaivaamaan ja hänellä on valta vetää heidät luokseen syvyyteen. Hän on myös liitossa manalan henkien kanssa, vaikka hän tosin siellä näyttelee vain palvelijan vähäpätöistä osaa. Sentakia on pakko syksyin keväin uhrata hänelle runsaasti kalaa, s.o. usein vain puusta tehtyjä kalankuvia, ja matkalle lähtiessä tai sellaiselta palattua kuuluu jokaisen velvollisuuksiin lahjoittaa hänelle rahaa ja muuta omaisuutta. Jos ihminen sairastuu ja taudin syitä selvittävää shamaania ei ole saatavissa, ei ole muuta neuvoa kuin uhrata veden hengelle ripustamalla kankaita ja vaatteita rannalla kasvaviin pensaihin hänen käytettäväkseen. Sillä tavalla minun kielimestarini Tym-joella parani taudistaan, vaikka hän sitä ennen kauan ja turhaan oli yrittänyt mitä erilaisimpia lääkkeitä. Veden haltia saattaa kuitenkin kaikesta huolimatta esiintyä tylynä ja pahansuopana, ja silloin häntä joskus voi tulella kurittaa. Hänen arvellaan asuvan syvissä järvissä ja yksinäisissä lahdissa ja niiden läheisyyteen sytytetään silloin tuli, josta palavia kekäleitä heitetään veteen. Useasta hänen henkilökohtaisesti uhkaamastaan ihmisestä kerrotaan, että he ovat pelastuneet joutumasta paljaiksi ryöstetyiksi yksinomaan häntä kärventämällä tai uhkaamalla häntä tulella, jota hän ei millään muotoa voi sietää.

Samaan kaikkialla läsnäolevien ja toimivien henkien ryhmään kuuluu sellaisiakin, jotka kykenevät ahdistamaan ihmisiä taudeilla ja monenlaisilla onnettomuuksilla. Lännempänä ne tavallisesti ovat kuvatut ihmisenkaltaisiksi, mutta Ketillä ne ovat melkein persoonattomia, ja niiden katsotaan olevan niin läheisissä kosketuksissa manalan henkien kanssa, että niille tavallisesti yhtaikaa uhrataan. Monin paikoin eletään siinä uskossa, että elämä ja kuolema, taudit ja terveys ovat suoranaisesti riippuvaiset maan alla asuvista hengistä, jotka mielensä mukaan voivat katkaista ihmisen elämänlangan. Ainoastaan muinaisuudessa eläneillä sankareilla oli kyky hankkia itselleen pitennettyä maallista elämää, ei uhreilla ja lupauksilla, vaan väkivallalla ja viekkaudella.

Tärkein kaikista samojedien uskonnollisessa elämässä esiintyvistä ja suurimmalla ratkaisuvallalla varustetuista jumaluusolennoista on epäilemättä Kuödar-gup eli heimon kantaisä. Hänessä samojedit näkevät varsinaisen korkeimman jumalansa ja hän se oikeastaan rajattomalla vallalla hallitsee maailmaa, hänellä kun on taivaallisen jumalan täydet valtuudet. Hän on tosin siinä merkityksessä paikallistettu, että jokainen heimo palvelee vain omaa kantaisäänsä, mutta henkisen päällikkyytensä nojalla hän omaa kokonaan johtavan aseman heimon uskonnollisessa elämässä. Lisäksi kaikki tuollaiset henget ovat jonkinlaisessa uskonnollis-genealogisessa yhteydessä toistensa kanssa, ja tästä johtuu, että kukin heistä omalla paikkakunnallaan edustaa heidän yhdistynyttä valtaansa. Siten he muodostavat kollektiivisen käsitteen, joka on painanut syvän leimansa samojedien uskontoon. Tymillä tämä henki tavataan mitä erilaisimmilla tavoilla kuvattuna, mutta Ket-joella ei ole kuvia, vaan siellä palvotaan henkeä sinänsä ja samalla sitä eläinlajia, johon hän kuuluu. Merkillisintä on näet, että häntä aina pidetään eläimenä, vaikkakin hänellä katsotaan olevan inhimilliset ominaisuudet. Ylisellä Ketillä hän on karhu, ja siitä syystä heimo nimittää itseänsä karhun heimoksi, koska he kerran luulevat polveutuvansa sellaisesta eläimestä. Tässä yhteydessä en halua kosketella sitä, millaiseksi he ajattelevat itse sukupuuta; mainitsen vain sen tosiasian, että Ketin samojedit vielä tänäkin päivänä ovat täysin vakuutetut siitä, että ihminen voi muuttua eläimeksi ja päinvastoin. Hyppimällä aivan erikoisella tavalla kaatuneitten puitten yli ja samalla toistamalla määrättyjä maagillisia lauseita voi vaikeudetta muuttua esim. karhuksi. Samoin saattaa varsin helposti tapahtua, että uroslinnun syönyt tyttö tulee raskaaksi ja ihmislapsen asemesta synnyttää linnun. Tuontapaisten syvälle juurtuneiden käsitysten takia ei heistä tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että ihmiset itse asiassa voisivat polveutua eläimellisistä esi-isistä. Erikoisen helppo on kuvitella karhun omaavan inhimillisiä ominaisuuksia; kuuleehan sen usein metsässä huutavan aivan kuin ihminen. Tuollaiset uskomukset eivät tietenkään riitä selittämään totemismin syntyä, mutta joka tapauksessa ne antavat meille käsityksen siitä, miten ja mitä teitä se on saattanut syntyä ja saavuttaa niin laajan leviämisen.

Samojedit kunnioittavat totem-eläimiä aivan erikoisella tavalla. Vaikka ne olisivat kuinka vahingollisia ja verenhimoisia, ei niitä koskaan tapeta, ja muuallakin ollessa varotaan syömästä niiden lihaa. Heidän keskuudessaan sellaista pidetään jokseenkin samanveroisena kuin kannibalismia meillä, ja heidän uskonsa mukaisesti se todella olisikin samaa kuin oman lihansa ja verensä syöminen.

Samaan heimoon kuuluvat henkilöt eivät oikeastaan saa mennä keskenään naimisiin, mutta nyttemmin tätä kieltoa ei enää noudateta entisellä ankaruudella. On katsottu soveliaammaksi yleensä kieltää avioliittojen solmiminen läheisten sukulaisten kesken, enkä ole koskaan siellä kuullut edes serkuksien naimisista.

Totemistinen kantaisä on, niinkuin yllä olen maininnut, samojedilaisista jumalista etevin. Hänen arvellaan sekä voivan tuottaa heimolle rikkautta ja onnea että myös kykenevän järjestämään jokapäiväiseen elämään kuuluvat asiat. Hän saattaa tehdä miehen hyväksi, ja hän voi lahjoittaa hedelmättömälle naiselle lapsia, hän siunaa työn ja sulostuttaa elämän. Hänelle uhraa koko heimo vuosittain palautuvissa juhlatilaisuuksissa, ja hänelle mies antaa aseita, pyydyksiä ja rahoja, vaimo neuloja, lankaa ja vaatekappaleita.

Olen aikaisemmin maininnut siitä, että samojedi uskoo hengen piilevän kaikissa luonnon kappaleissa. Näin on erittäinkin kummallisen muotonsa puolesta huomiota herättävien kivien laita. Eräälläkin miehellä tapasin kerran ihmisjalkaa muistuttavan kiven, jota säilytettiin mitä suurimmalla huolella siinä mielessä, että se saattoi suojella pahoja henkiä vastaan. Usein löytää myös sellaisia palvonnan esineenä olevia kiviä, joissa hyvällä mielikuvituksella saattaa nähdä kasvojenpiirteitä, s.o. silmiä, nenää ja suuta vastaavia kuoppia ja kohopaikkoja. Sivulla 128 oleva kuva esittää sellaista vaatetettua kiveä, jonka huomasin suuressa arvossa pidetyksi hengeksi Ket-joella. Sillä oli oma temppelinsä ja sille oli uhrattu paljon rahoja. Valokuvaamista varten siirsin tuon pyyl-paja (= kiviakka) nimisen kiven ulkoilmaan. Mutta jotta se ei tämän johdosta vihastuisi, oli minun uhrattava sille 20 kopeekkaa, jonka uhrini se ilmeisesti katsoi otolliseksi, koska minua matkan varrella ei kohdannut mikään onnettomuus. – Usein uskotaan tuollaisten kivien voivan siirtyä paikasta toiseen, ja erikoisesti Ketillä olen nähnyt suuren määrän noita vaeltelevia ja levottomia jumalia. Niitä palvotaan mahtavina henkinä ja niille uhrataan usein, vaikka ei ollakaan selvillä niiden tuottamasta hyvästä tai niiden todellisesta vallasta. Syynä ihmisten niille osoittamaan kunnioitukseen on usein juuri tuo niissä piilevä salaperäisyys ja selittämättömyys.

Kaikilla läntisillä ja pohjoisilla ostjakki-samojedeilla on lukuisia kotijumalia, mutta idempänä yksinomaan shamaanit omistavat niitä. Samalla henkilöllä saattaa joskus olla kokonaista 15 eri henkiolentoja edustavaa puunukkea. Toiset niistä ovat kotijumalia siinä merkityksessä, että ne pääasiallisesti turvaavat kotiliettä ja perheen jäseniä. Toisten erikoisena tehtävänä on torjua pahoja henkiä, etenkin sairauksia tuottavia. Valkoiset henget lahjoittavat onnea ja siunausta, ja niihin kuuluvat kaikki erilaiset metsästysjumalat. N.s. mustat suojelevat kaikelta pahalta, ja "mustiksi" niitä nimitetään, ei tummemman värin tai puvun takia, vaan yksinomaan senvuoksi, että ne olemalla itse pahoja kykenevät paremmin kuin muut karkoittamaan yhtä pahoja ja ilkeämielisiä henkiä. Samojedienkin keskuudessa on vallalla se perin yleinen käsitys, että paha on ainoastaan pahalla parannettavissa. Kotijumalat asuvat tavallisesti suuressa tuohisessa kopassa, jossa myös heidän vaatteensa ja muu omaisuutensa säilytetään. Heidän tamineihinsa kuuluu pieniä lyijystä tehtyjä aseita ja eläimiä ja heidän runsaaseen vaatevarastoonsa suuri määrä pukuja. Vaatteitten paljous johtuu siitä, että jumalien vähintään kerran vuodessa täytyy saada uudet puvut. Nämä tehdään turkiksista ja kangastilkuista ja kiedotaan aivan erikoisella tavalla jumalien ympäri. Alastomina nuo nuket koomillisuudellaan herättävät vastustamatonta naurua. Vaatteita ei saa ommella, kaikki on sidottava ja solmittava, ja pukemista ei voi toimittaa muu kuin virgo tahi shamaani.