Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Kaikkien näiden erilaatuisten tutkimusten jälkeen katsoin olevani pakotettu jatkamaan matkaani, niin mielelläni kuin olisinkin jäänyt noihin minulle niin rakkaiksi tulleihin erämaihin. Paluumatka sujui nopeammin kuin olin ajatellut, sillä virta oli vielä vuolas. Miehistö oli kuitenkin kerrassaan kehnossa kunnossa. Toisen samojedin keuhkotauti oli pahentunut ulkoilmassa, ja miesparka ei enää jaksanut tehdä mitään työtä, makasi vain selällään yskien ja sylkien yötä päivää. Ostjakki, jonka jalommat osat olivat lähtöpäivänä pahasti palaneet, ei ollut paljonkaan vammoistaan välittänyt, ja hänen palorakkonsa olivat ennen aikojaan menneet rikki. Hän ei saattanut istua muuta kuin kyljellään, ja koska siinä asennossa lienee vaikea soutaa, olin pakotettu vapauttamaan hänet kaikesta paitsi ruuanvalmistushommista. Kahden me siis Olashkan kanssa saimme ohjata uivaa sairashuonettamme aina Obille asti. Sinne saavuttua toimitimme samat menot kuin lähtiessä. Pienessä lahdelmassa, jossa Obin valkoinen vesi sekoittuu Tym-joen mustiin laineihin, uhrasimme muutamia kuparirahoja veden hengelle, ötkel loos'ille, jonka arvellaan asuvan siellä. Ja samojedit huuhtoivat päänsä pyhällä vaalealla Obin vedellä. Sillä tavalla he aina tervehtivät tuloansa suurelle joelle, jota he nimittävät "äidiksi" ja runollisesti "sieluksi" l. "hengeksi". Ja todella tuskin onkaan olemassa sopivampaa nimeä joelle, joka sen tavoin tekee näillä seuduilla elämisen mahdolliseksi.

Tymskoeen saavuimme kesäkuussa. Olin tuskin ehtinyt jättää jäähyväiset miehistölleni, ennenkuin Barabintsin aroilta tuleva, näitä seutuja niin usein ahdistava kuumetauti pakotti minutkin pitkään toimettomuuteen.

Oleskeluni näillä seuduilla lopetin tällä kertaa heinäkuussa, jolloin lähdin retkeilylle Tobolskin kuvernementin rajalle kaivaakseni Veskov Jar nimisestä harjusta mammutin luita. Maaperän kovanlaisen ja kiinteän laadun sekä puuttuvan ajan takia löysin kuitenkin vain harvoja suurempia luita. Mutta vakaumukseni on, että mainitussa harjussa on haudattuna lukematon joukko suuria luurankoja, jotka epäilemättä joskus tulevaisuudessa kaivetaan esiin.

KRASNOJARSKISSA JA KET-JOELLA

Jossain määrin toivuttuani sairauteni jälkeen lähdin höyrylaivassa Tomskia kohti. Kielimestarini Olashka, joka pitkin talvea ja kevättä oli elänyt yhdessä kanssani, sai luvan seurata minua Narymiin. Olin ajatellut viedä hänet mukanani kotimaahan voidakseni siellä jatkaa opintojani. Mutta hyvin tuntien hänen juomapäänsä halusin sitä ennen ottaa hänet pienelle koematkalle saadakseni selville, kävisikö se ollenkaan mahdolliseksi. Laivassa erosimme hetkeksi toisistamme, minä kiiruhdin ruokasaliin saadakseni ensi kerran melkein vuoteen syödä eurooppalaista ruokaa kunnollisessa valkoliinaisessa pöydässä veitsellä ja kahvelilla puhtailta lautasilta. Aterioituani menin kävelemään kannelle, josta minun kuitenkin hyvin pian oli pakko rientää takaisin ruokasaliin siellä syntyneen hirveän mellakan takia. Keskellä huonetta seisoi kielimestarini tarjoilijan kanssa riitelemässä. Varoituksistani huolimatta hän ei ollut voinut; hillitä itseään, vaan oli juonut itsensä aikamoiseen humalaan. Juomasta reipastuneena hän oli astunut ruokasaliin syödäkseen herrojen tapaan, tilannut itselleen ruokaa ja viinaa, mutta saatuaan tilauksensa eteensä pöydälle oli hän huomannut olevansa kylläinen. Sentähden oli häntä huvittanut tarttua pöydän jaloista kiinni ja heittää se kaikkineen kumoon vain saadakseen nähdä koko komeuden menevän pirstoiksi. Astuessani huoneeseen hän ojensi raivostuneelle tarjoilijalle hyvin armollisesti jäljellä olevat rahansa ja hoiperteli sitten pois nukkumaan. Tullessamme Narymin satamaan, jos näet hiekkasärkästä voi sellaista nimitystä käyttää, oli hän jälleen juovuksissa ja potkaistiin armotta rannalle, jossa hän sitten nukkui vuorokauden. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja jätin hänet omin neuvoin palaamaan kotiansa vakuutettuna siitä, että minun kävisi mahdottomaksi kuljettaa moista veikkoa Eurooppaan saakka.

Tomskiin saavuin muutamia vuorokausia myöhemmin jätettyäni veneeni ja koirani Ket-joen suulla sijaitsevaan Togurin kirkonkylään. Tähän vuodenaikaan oli kaupunki kuuma ja tomuinen, enkä minä olisi lainkaan halunnut sinne tulla. Vielä vaikeammalta tuntui minusta matkata itää kohti, olisin niin mielelläni lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta minun täytyi pikimmältä pistäytyä Krasnojarskissa hankkiakseni itselleni kuvernööriltä Turuhanskin-matkaa varten tarpeelliset paperit. Senjälkeen oli aikomukseni palata Ketille voidakseni erämaiden kautta pyrkiä suoraa päätä Jenisein suulle, jossa aioin ottaa selkoa siellä asuvista samojedeista.

Rautateitse kestää matka Tomskista Krasnojarskiin vuorokauden ja Siperiassa sitä pidetään pikkuasiana. Etäisyydet ovat nimittäin niin suuret, että sellainen matka siellä katsotaan jokseenkin samanvertaiseksi kuin yhden tunnin retki Euroopassa. Mutta vaikka se olikin verrattain lyhyt, huomasin kuitenkin ilokseni suuren ja huomattavan eron maisemassa. Minulta pääsi sanomattoman helpotuksen huokaus saadessani jättää nuo iankaikkiset suot ja päästessäni maahan, jossa oli korkeita kukkuloita ja vuoria. Koko Narymin piirissä on melkein mahdotonta löytää ainoatakaan kiveä, siellä ei ole muuta kuin hiekkaa ja savea. Täällä kaikki oli töyrykästä ja maisema lumoavan kaunista. Kaikkialla oli yllinkyllin sekä muotoja että värejä. Näköala itse Krasnojarskista oli joka taholle mahtavan komea. Pehmeitä kukkuloita ja kulmikkaita vuoria kaikkialla, edelliset loistavan punaisia (hiekkakivi on siellä punaista, ja siitä kaupunki juuri on saanut nimensä), jälkimäiset mustia ja valkeita. Jenisei, jonka vesi virtaa eteenpäin 12 kilometrin nopeudella tunnissa, oli vuolas ja sitä reunustivat korkeat rannikot. Se muodostuikin mitä suurimmaksi vastakohdaksi Obille, jonka vesi virtaa hiljaisesti ja verkalleen ja jonka rannikot ovat niin matalat. Jättämäni seutu oli köyhää, mutta täällä maa oli hedelmällistä ja rikasta, ja lisäksi vuoret sisälsivät uinuvia rikkauksia – metalleja ja jalokiviä. Kaupunki oli pienempi ja vieläkin rumempi kuin Tomsk, mutta en usko monenkaan Siperian kaupungin omaavan niin suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ja sijaitsevan niin kauniilla paikalla.

Kaupungissa sain tilaisuuden tutustua museoon, joka luultavasti on rikkain ja mieltäkiinnittävin koko Siperiassa. Tapasin myös joukon henkilöitä, jotka ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan saattoivat minut ihan pulaan. Ensimäisen oleskeluni ajalta Krasnojarskissa muistelen erikoisesti ystävääni Ivan Ivanovitsh Berdnikovia, uutisasutushallituksen virkamiestä, joka uupumattomalla harrastuksella ajoi asioitani ja avusti minua sekä neuvoilla että tiedonannoilla, joilla oli sitä suurempi arvo, kun hän itse oli vuosikausia oleskellut tunguusien keskuudessa ja sinä aikana saavuttanut laajat tiedot ja suuren kokemuksen.

Kuvernöörinvirastossakin minua kohdeltiin erinomaisella ystävällisyydellä, vaikka minulla aluksi oli pieni kohtaus nyttemmin joku aika sitten kuolleen kuvernöörin kanssa. Pääsin hänen puheilleen eräänä aamuna ja esiteltyäni itseni ja pyydettyäni tarpeellisia suosituskirjeitä näytin hänelle Pietarin Tiedeakatemialta ja muilta samantapaisilta laitoksilta saamani paperit. Kuvernööri tarkasteli niitä, mutta kohautti vain olkapäitänsä ja arveli, että tiede ei merkinnyt niin paljon, että hänen muka sellaista tarkoitusta varten olisi pitänyt antaa mitään erikoisia suosituksia. Kun näillä papereillani ei näkynyt olevan mitään vaikutusta häneen, muistutin minä häntä eräästä Stolypinin kirjelmästä, jossa minua viranomaisille suositeltiin.

"Mikä Stolypin se sitten on?" kysyi hän minulta jokseenkin tylysti.

"Hän oli sisäasiainministerinä, Teidän ylhäisyytenne", vastasin minä hämmästyneenä.

"No mutta miten Herran nimessä hän on saattanut sellaisen paperin kirjoittaa? Hänhän on kuollut." (S. ammuttiin, niinkuin tunnettua, vuotta aikaisemmin Kievissä.)

"Hän kirjoitti sen varmaankin vielä eläessään", vastasin minä, hävyttömästi kyllä, mutta olin toisaalta hieman ärtynyt hänen kysymystensä johdosta.

Kuvernööri näytti tyytymättömältä, hänen sihteerinsä purskahti nauruun ja minä jäin odottamaan sanojeni seurauksia. Jokseenkin armollisen hyvästijätön jälkeen poistuin palatakseni seuraavana päivänä, jolloin minulle toimitettiin kaikki tarpeelliset paperit. – Syynä siihen, että kuvernööri hieman yliolkaisesti kohteli tiedettä ja sen harjoittajia, oli se, että muuan Rytshkov niminen mies vähän aikaisemmin oli matkustellut ympäri lääniä kokoilemassa kansatieteellisiä esineitä ja matkoillaan mitä häpeämättömimmällä tavalla petkuttanut niin viranomaisia kuin muitakin. Sitäpaitsi kuvernööri luuli minun juuri äskettäin saapuneen Siperiaan eikä senvuoksi kenties oikein käsittänyt tuota myöhästynyttä Stolypinin kirjettä, minkä johdosta hän arvatenkin tuli tehneeksi nuo näennäisesti niin typerät kysymykset. Muuten hän oli kylläkin miellyttävä ja avusti minua tavalla jos toisellakin.

Berdnikovilta, joka tunsi Sajaanin-vuorten seudut, olin saanut tietää kahdesta kielellisessä suhteessa tuntemattomasta, Kanskin piirin eteläisissä aarniometsissä asuvasta heimosta. Sain hänet oppaakseni ja yhdessä me sitten teimme pikamatkan arojen poikki Sajaanin rinteille saadaksemme selville noiden heimojen kansallisuuden. Toivoin niiden olevan kamasseja, s.o. sen samojedikansan jäännöksiä, jonka Castrén oli löytänyt ja jonka Radloff noin 50 vuotta sitten oli kertonut kuolleen sukupuuttoon tai tataarilaistuneen. Ensimäinen ryhmä näyttäytyikin tataarilaistuneeksi, mutta kauempana sijaitsevassa kyläkunnassa huomasin ilokseni, että kamassit elivät ja että muutamat vanhemmat ihmiset vielä heidän kieltänsäkin puhuivat. Tulen myöhemmin toisen Siperian-matkani yhteydessä kertomaan enemmän tästä heimosta enkä senvuoksi tässä sitä sen enempää koskettele, vaan siirryn puhumaan vaiheistani ja seikkailuistani Ket-joen varrella.

* * * * *

Paroni Aminoffin ja hänen seuraajansa herra Popovin ystävällisellä välityksellä sain Tomskiin palattuani tilaisuuden elokuussa valtion omistamalla laivalla jatkaa matkaani Ketille. Laivan nimenä oli Tshulym ja se teki silloin juuri viimeisen matkansa n.s. Ob-Jeniseiskin kanavalle vieden jauhoja siellä asuvia työmiehiä ja paikallista väestöä varten. Laivan kapteenina oli tyypillinen Ob-joen laivuri, joka sydämensä pohjasta halveksi engelskantaitoista ja valtamerillä purjehtinutta perämiestä. Hän oli muuten hyvin ystävällinen ja avulias kuten myös ainoa kanssamatkustajani, isä Makarij Pokrovskij, joka yli 30 vuotta oli palvellut sielunpaimenena Maksimkin Jarin kylässä Ketin varrella. Kylä sijaitsi 600 virstaa joen suulta ja posti saapui sinne oikeastaan vain kerran vuodessa. Ukko oli vanha ja raihnainen, hän oli nuoruudessaan viettänyt iloista elämää, ja nyt hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin kykeni syömään omin neuvoin. Tässä seurassa matkustin Toguriin, jossa veneeni otettiin laivan perään.

Minulla oli aikaa varsin vähän, jos mieli ennen talven tuloa ehtiä joen lähteille, ja sitäpaitsi tiesin Ketin alijuoksun varrella asuvan etupäässä venäläisiä. Siitä syystä jatkoin matkaa laivalla Maksimkin Jarin läheisyyteen. Tässä kylässä asustin muutamia päiviä pestatakseni miehistön veneitäni varten sekä osittain erityisten tutkimusten, mutta myös papin takia. Vastalauseistani huolimatta hän näet pakotti minut asumaan luonaan, ja sittemmin kävi hyvin hankalaksi vapautua hänen vieraanvaraisuudestaan. Ymmärsin kyllä, että hän halusi pidättää minua luonaan, koska hänellä koko kylässä ei ollut muuta seuraa kuin nuori vaaleatukkainen lukkari, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta kuitenkin luuli olevansa suuri naisten lumooja. Hänen luonaan ennenmainitut hiiret rakensivat pesänsä nahkaisiin housuihini ja hänen luonaan tulin oikein kouraantuntuvasti huomaamaan mitä vanhasiperialainen vieraanvaraisuus merkitsee. Ensiksikin sain melkein viikon asua hänen luonaan ja sitäpaitsi hän varusti minut lähtiessäni niin runsailla eväillä, että jollei olisi sattunut yhtä ja toista matkan varrella, niin minulla vielä parin kuukauden päästä olisi ollut hänen antimiansa jäljellä. Minä totean mielelläni ja kiitollisuudella, että minne olenkaan tullut ja miten olenkaan ollut puettuna, ryysyihin tai parempiin vaatteihin, ei tuota vieraanvaraisuutta ole koskaan puuttunut. Niin pappien kuin talonpoikien, köyhien kalastajien ja rikkaitten kauppiaitten luona on minua aina samalla ystävällisyydellä kohdeltu. Kaiken tämän perusteella olen vakuutettu siitä, että Siperiassa ei koskaan tarvitsisi kärsiä nälkää tai vilua, vaikka kulkisi talosta taloon ilman kopeekkaa taskussa ja vaikka sattuisi elämään satakin vuotta.

Kylässä ja sen lähistöllä asui useita samojedeja, mutta useimmat olivat paraikaa metsissä setripuunkäpyjä kokoilemassa ja senvuoksi kävi minulle vaikeaksi hankkia itselleni sopivia miehiä. Pitkällisten tiedustelujen jälkeen sain vihdoin kaksi suostumaan seuraamaan minua yli 700 virstan pituiselle matkalleni. Toinen oli kylän alapuolella sijaitsevasta Metashkina nimisestä jurtasta kotoisin ja Ketin samojedien entisen ylimmäisen papin poika. Toinen, vanhanpuoleinen mies ja lukuisan lapsilauman isä, oli läpeensä merkillinen ilmiö. Pienenä oli Tomskin piispa Makarij toimittanut hänet Barnaulin hengelliseen seminaariin, jotta hän siellä olisi valmistautunut samojedilähetyssaarnaajaksi. Kymmenen vuotta hän oli siellä istunut kuin lintu häkissä ja opetellut yhtä ja toista. Mutta kun aika oli täytetty ja hänen oli lähdettävä kirkon apostolina kansansa keskuuteen, silloin vasta hänen samojedilainen luontonsa tuli ilmi. Hän jätti kirkon ja viran ja muutti takaisin erämaahan ryhtyäkseen elämään samalla tavalla kuin kansansa muutkin jäsenet. Siitä oli monta vuotta kulunut ja hän oli unohtanut melkein kaiken oppinsa. Nyttemmin hän oli muiden kaltainen, sitä lukuunottamatta, että hän osasi kirjoittaa ja lukea sekä silloin tällöin lauloi palasia venäläisestä messusta, ei herjatakseen, vaan siksi, että se hänestä oli kaunista.

Näiden kahden teologin seurassa – toinen heistä oli melkein shamaani ja toinen melkein pappi – lähdin samoilemaan jokea pitkin Ob-Jeniseiskin kanavan suulle. Tie ei ollut erikoisen pitkä, mutta siitä huolimatta olen harvoin kokenut sen murheellisempaa.

Tomskissa olin vielä ollut vähän väsyksissä sairauteni jälkeen ja kuumuus ja tomu olivat nekin lisänneet huonoa tuultani. Varemmin olin kuvitellut, että sivistyneiden ihmisten tapaaminen ja suuressa yhteiskunnassa eläminen tulisi hyvinkin hauskaksi. Mutta useimmat ystävistäni olivat poissa, ja miten olikaan, tunsin itseni oudoksi ja neuvottomaksi vieraassa kaupungissa. Tunsin olevani kuin alati lainehtivassa ihmismeressä, jonka elämä ja liikkeet koettivat vetää minutkin lohduttoman yksitoikkoiseen pyörteeseensä. En ollut koskaan yksin, vaan aina ihmisten ympäröimänä, mutta en ystävien ja tuttujen, vaan välinpitämättömien muukalaisten. Jonkinlainen koti-ikävä tarttui minuun. Senvuoksi toivoinkin melkein heti jälleen pääseväni pois. Kaipasin erämaata, seutuja, missä ääretön metsä ulottuu joka taholle, missä mustat joet juoksevat hiljaisten maisemien halki, missä ihmisiä on yhtä harvassa kuin tähtiä heinäkuun öisellä taivaalla. Siellähän minä olin tuntenut luonnon olevan kuin pyhäkön yksinäisyydessäni ja siellä olin innolla ja riemulla tarkannut elämää, joka aina oli kovaa taistelua olemassaolon puolesta. Olin tuntenut itseni paremmaksi ja vahvemmaksi huomatessani voittoisan elämän kaikkialla riemuitsevan olemassaolon ilosta. Vaikka ympärillä olikin tyhjää ja hiljaista, en koskaan tuntenut olevani yksin, ja minä nautin täysin määrin suruttomasta elämästä.

Olin sentähden hyvin tyytyväinen päästessäni jälleen elämään ulkoilmaelämää. Siinä suhteessa sain kyllä tarpeekseni, sillä melkein kokonaiseen vuoteen en nähnyt kuin silloin tällöin kunnollisen talon, ja taivas muodostui asuntoni tavallisimmaksi katoksi.

Tulevaisuus ei siis missään suhteessa tuottanut minulle huolia. Ne johtuivat aivan muusta, nimittäin rokkotaudin tuottamasta tuhosta samojedien keskuudessa. Ensimäinen tapaamamme jurtta oli taudin vallassa; koko perhe makasi siellä sairaana. Toisessa oli elossa yksi ainoa ennen niin lukuisan perheen jäsen, ja seuraavassa tuohikodassa virui sekaisin kuolleita ja kuolemaisillaan olevia, jälkimäiset niin voimattomina, etteivät itse kyenneet hankkimaan itselleen ravintoa, ja minun täytyi sen tähden jättää heille leipävarastoni. Sellaista oli pitkin matkaa; toisissa jurtoissa ihmiset liikkuivat sangen reippaasti, vaikka kasvot olivatkin mustan kuoren peittäminä, toisissa taas makasivat kuin horrostilassa odottaen kuolemaa – vapauttajaa. Heitä oli kuollut joukoittain ja yhä useammat saivat vaeltaa samaa tietä. Sillä lääkäreitä ei ollut eikä ole koskaan ollut näillä seutuvilla, lääkkeitä oli mahdoton hankkia eikä rokotus tullut kysymykseen. Oli kamalaa katsella tuota kurjuutta ja vielä kamalammalta tuntui se, ettei voinut heitä millään tavalla auttaa. Ensimäisen ateriani heidän keskuudessaan sain vain suurilla vaikeuksilla niellyksi, mutta vähitellen totuin siihen ja luotin rokotuksen voimaan. Syöminen yhteisistä astioista olisi kyllä muuten minullekin tartunnan tuonut Pahinta oli, ettei samojedeilla näkynyt olevan aavistustakaan taudin tarttuvaisuudesta. Terveet ja sairaat liikkuivat ja oleskelivat huoletta toistensa parissa. Tästä seikasta johtuikin, että tauti näinkin harvaan asutuilla seuduilla oli nopeasti levinnyt ja että muutamia kuukausia myöhemmin ei todennäköisesti ollut montakaan tervettä jäljellä. Tunguusit käsittävät asian paremmin, koskapa näkyvät rokkoa pelkäävän enemmän kuin pahinta ruttoa. Heitä oli kyllä elellyt paikkakunnalla monta perhekuntaa, mutta he olivat jo varemmin paenneet sytyttäen tapansa mukaan metsän takanansa palamaan. Ja suojellakseen itseään vieläkin varmemmin olivat he poroineen kaikkineen vaeltaneet pihlajasta tehtyjen porttien läpi, koska he, niinkuin monet muut kansat, pitävät tätä puulajia erikoisesti puhdistavana.

Kuusi päivää kesti matka kanavan suulle. Olisihan se voinut nopeamminkin sujua, sillä hiekkasärkät olivat tähän vuodenaikaan kuivina ja venettä hinattiin eteenpäin nuorasta pitkin rantaa. Mutta osaksi me viivyimme verrattain kauan sairaiden luona ja osaksi täytyi meidän taistella pakkasta ja lunta vastaan. Olin itse asiassa aikonut viipyä vieläkin kauemmin kootakseni satuja ja lauluja, mutta ei kukaan sillä haavaa uskaltanut niitä kertoa, pelosta että Jumala heitä siitä vielä kovemmin rankaisisi. Kielellisessä suhteessa he eivät myöskään olleet erikoisen mielenkiintoisia; heidän puhumansa murre oli samaa kuin Maksimkin-Jarissa, ja sen tutkimista varten minulla olikin jo toinen miehistäni kielimestarina.

Kanava, jonne saavuimme, ei ole vieläkään valmis, mutta tarkoitus on, että se kerran maailmassa saattaisi välittää liikennettä Obin ja Jenisein valtavien vesireittien välillä. Se on kaivettu Kasin ja Ketin välille ja on noin 100 km: n pituinen. Tätä nykyä sitä eivät voi käyttää muut kuin pienet alukset ja veneet, sillä muutamat sulut ovat kovin ahtaat, vaikka toiset ovat hyvinkin suuret. Puuttuvien rahojen takia ei tätä paroni Aminoffin suunnittelemaa suurisuuntaista yritystä ole vielä voitu toteuttaa. Nyttemmin on kuitenkin myönnetty lisävaroja, ja sinne saapuessani toimittivat insinöörit mittauksia ja tutkimuksia kanavan laajentamista varten.

Hankittuani enemmän ruokavaroja ja saatuani uuden merimiehen, silmäpuolen shamaanin, ennenmainitun kristityn teologin sijalle, joka oli jo kyllästynyt retkeen, jatkoin taas matkaani. Syksy oli tullut ja ilma oli kylmä ja kuulakan kirkas. Lunta ei satanut ollenkaan ja tämä helpotti matkaamme tuntuvasti. Liikkuminen jäätyneillä hiekkasärkillä oli vähemmän työlästä, ja vaikeuksitta hankimme itsellemme ravintoa yllinkyllin. Suuret hanhet kulkivat jäykistyneinä pakkasessa rantoja pitkin ja me ammuimme niitä mielinmäärin. Teeret ja metsot kävelivät hiekkasärkillä syömässä ruuansulatusta edistäviä pikkukiviä ja niitäkin me pyydystelimme suuret määrät.

Tomskin puolella rajaa on muutamia jurttoja, joissa asuu rikkaita ja hyvinvoipia samojedeja. Nämä olivat säästyneet rokolta ja olivat aniharvoin olleet kosketuksissa venäläisten kanssa. He olivat yhtä terveitä kuin alkuperäisen pilaantumattomia, ja minä oleskelin heidän luonaan pari päivää katsellakseni heidän syyshommiaan ja kirjoittaakseni heiltä muistiin muutamia sankarilauluja, joita he osasivat paljon. Aanga nimisen jurtan läheisyydessä oli runsaasti samanlaisia muinaisjäännöksiä kuin Tymillä. Sain kuulla lukuisia kertomuksia entisaikoina eläneistä urhoista, jotka olivat asuneet näillä seuduilla. Jurtan läheisyydessä sijaitseva ihana järvi oli heidän kertomustensa mukaan syntynyt siten, että suuri Altep kaani muka oli juuri sillä paikalla taistellut. Korkeiden harjujen ja kukkuloiden luultiin saaneen alkunsa kaatuneiden sankarien ruumiista, ja pienet purot olivat syntyneet miekaniskuista. Kaksi kumpua edusti kivettyneitä satumaisia laivoja j.n.e. Kaikella oli sanalla sanoen oma historiansa, ja koko luonto esiintyi saduissa ja lauluissa elävänä. Kaikki tämä primitiivisyys, jossa ei havainnut vieraan kulttuurin kosketusta, oli pysyttänyt samojedit paremmalla ja alkuperäisemmällä asteella, ja he olivat paremmin kuin Obilla asuvat veljensä säilyttäneet omat tapansa ja menonsa ja omaperäisen sivistyksensä. He olivat tosin rakentaneet itselleen venäläismalliset tuvat, mutta kaikki he poikkeuksetta asuivat mökin ulkopuolelle pystytetyssä kodassa. Hyvinvointi oli huomattava, ja monen kerrottiin omistavan useampia tuhansia ruplia kultarahoja, jotka oli kätketty metsässä olevaan piilopaikkaan. Paremmin he eivät osanneet käyttää rikkauksiaan, ja kävi selvästi ilmi, että he olivat kohtaloonsa tyytyväiset.

Lähellä kuvernementinrajaa ja vähän matkaa rannasta tapasimme venäläisen uutisasukkaan vastavalmistuneen tuvan. Mieheni, joita silloin oli kolme ja jotka tiesivät, että sieltä sai ostaa viinaa – minulla ei ollut siitä aavistustakaan – , läksivät sinne tuttuansa tervehtimään. Minä jäin rannalle odottamaan nukahtaakseni tasaisella hiekkasärkällä ja keittääkseni itselleni päivälliseksi äsken ammutun sorsan. Mutta vaikka minä söinkin runsaasti ja nukuin kauan, ei miehiäni sittenkään näkynyt. Kärsivällisyyteni oli loppumaisillaan ja minä aioin pahaa aavistaen lähteä heitä etsimään, kun ryssä tulikin vastaan ja monen mutkan perästä selitti minulle, että kaikki mieheni makasivat humalassa hänen luonaan. Me lähdimme taloon ja sinne saapuessamme samojedit hoiperrellen tulivat minua vastaan lepyttääksensä vihaani. Yksi yritti syleillä minua, mutta lensi sensijaan vatsalleen maahan, toinen halusi välttämättä suudella kättäni ja pyytää anteeksi ja kolmas puhui pötyä ja vannoi heidän olevan valmiit soutamaan vaikka läpi koko yön. Olin nähnyt samantapaista ennenkin enkä senvuoksi saattanut sillä hetkellä muuta tehdä kuin nauraa ja antaa heidän humalansa haihtua. Mutta ennenkuin poistuin, kestitsivät pelästyneet venäläiset minua kunnollisella illallisella. Aamulla varhain palasin mökille herättääkseni mieheni ja viedäkseni heidät pois, ennenkuin he ehtivät juoda lisää. Nolostuneilta samojedeilta sain silloin kuulla yön suuresta tapahtumasta. Eräs heistä, Metashkinan shamaanin poika, oli yöllä humalassa ollessaan ehtinyt mennä kihloihin ja hankkinut vanhempien siunauksen. Kun asianomaiset sitäpaitsi tavallaan olivat menneet naimisiin, pyysivät he minua laatimaan asiasta virallisen paperin. Ei heillä eikä liioin minullakaan ollut aavistusta, miten sellainen sopimus oli kirjoitettava, mutta minä laadin kuitenkin kirjelmän, jossa sanottiin, että samojedi se ja se oli mennyt naimisiin sen ja sen tytön kanssa, minkä kaiken minä allekirjoituksellani ja sinetilläni todistin. Luettuani heille paperin sisällyksen ja heidän ilmoitettuaan siihen tyytyvänsä lopetettiin nämä meidän järjestämämme "vihkiäiset" muutamalla ryypyllä ja lukemattomilla asianomaisten ja morsiamen vanhempien vuodattamilla kyynelillä. Pian senjälkeen me jatkoimme matkaamme, ja vaikka minulla ei ole tarkempia tietoja tämän vahvistamani avioliiton kestäväisyydestä, on minulla täysi syy uskoa, että tällä ensimäisellä ja viimeisellä papillisella toimituksellani on pysyväiset seuraukset. Ketillä vallitsee näet suuri naisten puute, ja sentähden siellä on helpompi päästä vaimostaan irti kuin hankkia itselleen uusi.

Mutta ennenkuin me lopullisesti erosimme venäläisestä uutisasukkaasta, oli seuramme veneessä lisääntynyt yhdellä matkustajalla. Olin näet venäläiseltä ostanut hänen pyytämänsä elävän ketun. Se asetettiin suureen laatikkoon katolle, jossa sen oli hyvä olla, kunnes sekin kävi viinaan käsiksi tavalla, josta kerron myöhemmin.

Kirkkaana ja kauniina syyspäivänä auringon vielä lämpimästi paistaessa ja sääskien viimeistä kertaa meitä kiusatessa jätimme Tomskin kuvernementin tasaisine seutuineen ja vetisine, äärettömine soineen sekä saavuimme satumaiseen Jeniseiskin maahan, joka on niin luonnonihana, niin rikas kullasta ja jalokivistä, rikas kansoista ja häviävistä heimoista ja kielistä. Olimme tuskin sivuuttaneet rajan, kun rannikot jo kohosivat korkeammiksi ja metsät muuttuivat yhä komeammiksi ja syvemmiksi. Siellä täällä tapasi kiviä ja monin paikoin oli malmia ja kivihiiltä. Samojedit erosivat huomattavasti rajan toisella puolella asuvista. Heidän kielensä oli m.m. erinäisissä suhteissa niin toisenlaista, että sitä saattaa sanoa aivan eri murteeksi. Se kuuluu tosin samaan ryhmään kuin muutkin samalla joella puhutut, mutta sillä on aivan määrätyt erikoisuutensa ja sen sanavarasto on paljoa rikkaampi kuin muiden, vaikka siinä kylläkin on tavallista enemmän tataarilaisia lainoja.

Etupäässä tietenkin kieli veti huomioni puoleensa, mutta monessa muussakin suhteessa totesin eroavaisuuksia näiden ja muualla Ketillä asuvien samojedien välillä. Asuen paljoa enemmän erillään venäläisistä kuin muut ovat he huomattavasti alkuperäisemmällä kannalla. Vain harvat ovat olleet niin tuhlaavaisia, että ovat rakentaneet itselleen venäläismalliset mökit; useimmat asuvat pyramidinmuotoisissa, laudoista kyhätyissä hökkeleissä tai pyöreissä, teräväpäisissä tuohikodissa. Talvisin he enimmäkseen asustavat kaukaisissa erämaissa, missä he tunguusilaiseen tapaan yksin taistelevat kontiota vastaan, jonka tappavat paljaalla keihäällä, ampuma-aseita käyttämättä. – Syksy oli jo ehtinyt pitkälle, ja joella tapasimme haapion toisensa jälkeen matkalla kaukaisia metsästysmaita kohti. Sellaisessa veneessä on tottumattoman mahdoton istua menemättä nurin, mutta näkemissämme istui kokonaisia perhekuntia koirineen ja rekineen, muonavaroineen, tuohitelttoineen ja muine tarpeineen. Niissä melominen on meikäläisille yhtä vaikeata kuin polkupyörällä ajaminen samojedeille. Mutta nopeasti niillä tottunut pääsee eteenpäin. Ihastuksella katselin miten alkuasukas seisten ohjasi melalla alustaan vuolaassa virrassa tai pyssyllään pudotti lennosta linnun.

Ainoastaan harvat heistä omistavat poroja, ja useimmat tyytyvät käyttämään ajojuhtina koiria. Villipeuroja pyydystämällä saavat he kuitenkin tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin turkkeihin. Kesäisin ne enimmäkseen käyttävät tataarilaismallisia vaatteita ja miehillä on tavallisesti pitkät, verasta tehdyt tataarilaiset kauhtanat ja suippopäiset lakit. Pitkäaikainen tataarilainen vaikutus on muillakin aloilla huomattavissa. Paikkakunnan samojedit ovat harvinaisen kauniita, heillä on roomalaiset nenät ja soikeat kasvot. Kaikki tämä johtuu todennäköisesti jostakin onnellisesta tataarilaisen ja samojedilaisen veren sekoituksesta, sillä muuten ei saattaisi selittää tuollaisten harvinaisten ominaisuuksien esiintymistä kansalla, joka, tosin kenties aiheettomasti, on tullut kuuluisaksi rumuudestaan.

Ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, ja yhä useammin heräsimme aarniometsissä siitä, että yöllä satanut lumi alkoi sulaa kastellen meidät ihoa myöten. Olin arvellut saavani matkan varrella hankituksi itselleni tarpeelliset turkit ja muut lämpimät vaatteet ja siitä syystä olin lähtenyt Tomskista puettuna vain sarkapukuuni. Mutta olin pahasti erehtynyt, ja kylmän vuodenajan lähestyessä ei kukaan ollut halunnut edes suuresta rahastakaan myydä minulle turkkia. Matkustaminen joella alkoi tuntua aika kylmältä tässä ohuessa puvussa, eikä yölläkään ollut juuri lämmin nukkua havuista tehdyllä vuoteella, jossa peitteenä tavallisesti oli vain lumi tai räntä. Samojedeillani oli kyllä lämmin ja hyvä olla, sillä he nukkuivat poronnahasta tehdyissä makuusäkeissä, joissa oli niin kuuma, että alastomana kovimmassakin pakkasessa saattoi niissä viettää yönsä mitä rauhallisimmalla tavalla. Mutta minä, ikävä kyllä, en niihin mahtunut, koska kaikki olivat tehdyt yhtä henkilöä varten. Aviovuode, s.o. yhteinen makuusäkki miestä ja vaimoa varten, oli jätetty kotia. Talvella sain joskus ryömiä sellaiseen ja kokemuksesta saatan sanoa, että harvoin olen nukkunut niin lämpimässä paikassa, jos kohta samalla tavallista enemmän olen kärsinyt siirtyvistä syöpäläisistä, jotka näkyvät voivan nopeasti asuttaa autiot ihmisruumiit. Opittuani muutaman viikon aikana hyvin kestämään pakkasta sain lopulta hankituksi lyhyen turkin, joka suojeli ainakin kaikkein arimpia ruumiinosiani.

Olimme jo saapuneet verrattain pitkälle Jeniseiskin kuvernementtiin, ennenkuin kuulimme mitään näillä mailla metsästävistä tunguuseista. He olivat kaikki lähteneet rokkoa pakoon ja heitä kävi verrattain hankalaksi löytää. Mutta eräänä kauniina päivänä näimme joen rannalla oudonnäköisiä kalanpyydyksiä ja ymmärsimme tunguusien asuvan jossain läheisyydessä. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme heidän keihäittensä merkkejä puissa. Ei ollut vaikea seurata jälkiä metsässä. Mutta polku oli vaivalloinen ja kapea, toisinaan täytyi tunkea tiheän pensaikon lävitse ja toisinaan oli pakko kulkea kaatuneita puita pitkin soiden ja pienten jokien yli. Kaikesta saattoi päättää, että tunguusit olivat valinneet itselleen mahdollisimman vaikeapääsyisen leiripaikan saadakseen olla rauhassa syrjäisiltä. Heidän olikin pakko olla varoillaan, sillä samojedit pyrkivät hätyyttelemään heitä poltettujen metsien ja omavaltaisen metsästyksen takia.