Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

TYM-JOELLA

Kun veneeni oli saatettu täyteen kuntoon ja miehistöni tarkastettu ja hyväksytty, eväät sullottu kajuuttaan ja kaikki muut asiat järjestetty, tuli edellä kuvaamani vedenpaisumus. Kaikki iloitsivat siitä, että joet olivat tulleet purjehduskelpoisiksi, minä miltei yksinomaan tulevan matkani vuoksi, mutta miehistöni toisistakin syistä. Kokemattomuudessani olin antanut heille osan palkasta etukäteen ruokatarpeiden ostamista varten. En ollut ottanut lukuun, että kevät laivoineen toisi mukanaan viinaakin. Sen sain kokea vasta lähtöpäivänä. Alkutaipaleella meillä ei ollut muuta tekemistä kuin antaa veneemme ajelehtia myötävirtaa ja – tuulta pitkin Obia päästäksemme Tymin suulle. Minä seisoin perää pitämässä ja olin mielestäni aikamoinen kapteeni sivuuttaessamme kevättuulessa ja hyvällä vauhdilla niemen toisensa jälkeen. Mieheni näyttivät aluksi aivan tavallisilta ja olivat täynnä intoa. Mutta yhä useammin he ryömivät alas kajuuttaan ja sieltä he joka kerta palasivat yhä iloisemmalla tuulella. Kun minä vihdoin oivalsin heidän käyntiensä tarkoituksen, ei asia ollut enää autettavissa. Vähän matkan päässä kylästä olivat kaikki mieheni tukkihumalassa. He olivat nauttineet 90-prosenttista alkoholia, joka on niin tehokasta, että jo muutamat harvat ryypyt saavat miehen kellistymään. Tästä heidän kolttosestaan huolimatta päätin omin voimin yrittää jatkaa matkaani, jollei muualle niin ainakin Tym-joen suulle. Kaksi miehistäni oli nukahtanut kajuutan katolle ja kolmas torkkui sisäpuolella. Rauhallinen hetki seurasi. Mutta yhtäkkiä menetti toinen katolla-olijoista tasapainonsa ja luisui veteen, jossa heti paikalla heräsi ja alkoi pitää pahaa mölinää. Sangen kovakouraisesti minä vedin hänet ylös ja soimasin häntä ankarin sanoin heidän sopimattomasta käytöksestään. Pian valui vesi hänen silmistään ja nähdessäni hänen värisevän vilusta tuli minun häntä sääli. Päätin ohjata veneeni rantaan ja sytyttää tulen, jotta hän saisi lämmitellä. Mutta tuskin olin saanut nuotion palamaan, ennenkuin ostjakki vuorostaan heräsi, toikkaroi maihin ja kaatua tupsahti selälleen tuleen. Hän ei heti huomannut tilaansa enkä minäkään ehtinyt saada häntä kyllin nopeasti pois kaikkein kuumimmasta paikasta, jonkatähden hän poltti housunsa ja paitansa. Hänen selkänsä oli täynnä palohaavoja, ja sinä päivänä, niinkuin koko matkankin aikana, oli minulla paljon vaivaa hänen vammojensa hoidosta. Näiden tuli- ja vesikokeiden jälkeen oli mahdotonta jatkaa sinä päivänä matkaa, ja sitäpaitsi oli humala niin voimakas, että kaikki kolme ennen pitkää vaipuivat uneen, josta en potkuilla enkä vedellä saanut heitä heräämään. Illan tullen vaelsin takaisin kylään, jossa venäläiset minua pilkkasivat, kun itsepäisesti tahdoin matkustaa samojedien kanssa. Ennenkuin seuraavana aamuna olin ehtinyt takaisin taistelutantereelle, olivat merimieheni jo ennättäneet hankkia uuden humalan ja sekin päivä kului odotuksessa. Vasta kolmantena päivänä, kaikkien heidän varastojensa loputtua, pääsimme jatkamaan matkaa, minä äkäisenä ja vihasta tiuskuen, he noloina ja surkeassa kohmelossa. Seurauksena heidän renttuilemisestaan ei ollut ainoastaan kahden päivän viivytys, vaan sekin, että he eivät olleet hankkineet itselleen minkäänlaisia eväitä. Minun oli tietenkin pakko antaa heille omaa ruokaani, ja tuloksena oli, että me kaikki pian olimme ilman leipää, jota ehtimiseen oli täytynyt syödä, syystä että alkutaipaleella saimme ammutuksi sangen vähän riistaa. Vasta päästyämme Tym-jokea ympäröiviin suuriin erämaihin onnistui meidän ampua yltäkyllin ja silloin me söimmekin joka päivä hanhia ja muita yhtä maukkaita lintuja.

Tym-joki (samoj. khaazel-khyy = ahven-joki) on Obin lisäjoki, jonka lähteet sijaitsevat yli 1,000 virstan päässä suusta kaukana Jeniseiskin kuvernementissa. Se ei ole leveä, mutta keväällä on rantojen välinen etäisyys varmaankin monta sataa metriä ja sitäpaitsi ovat sitä ympäröivät suot siihen aikaan nekin veden vallassa. Ainoastaan kapeat, setripuita kasvavat harjut kohoavat veden yläpuolelle, mutta kaikki muu on tulvan peittämää. Rannikot ovat enimmäkseen matalat, ja varsinaista vesirajaa osoittavat ruskeat pajupensaat eivät luo maisemalle mitään kauneuden leimaa. Mutta ken on tottunut kaikkialla luonnossa löytämään kauneutta, kykenee myöskin näillä suomailla näkemään jotakin puoleensavetävää ja runollista. Hän havaitsee valkoisten koivunrunkojen eriskummaisesti kiemuroiden kauniisti kuvastuvan joen mustaan, levotonna eteenpäin virtaavaan veteen. Hän käsittää kauniiksi tuuheiden setripuiden keväisen vihreyden ja hän saattaa nauttia sen erämaan hiljaisuudesta, jossa päivä on yötä rauhallisempi. Sillä yön tultua heräävät soiden sammakot ja kurnuttavat tahdissa aamuun asti tahi kunnes karhu, joka sääskien ankarasti ahdistamana kyhjöttää korviaan myöten vedessä, ihmisäänen tapaisella huudollaan pelottaa ne vaikenemaan.

Keväällä Tym-joki on vuolas, ja meillä oli täysi työ pyrkiessämme sauvomalla ylöspäin. Sää oli mitä ihanin ja pitkin matkaa aurinko ja sääsket suosivat meitä yllinkyllin. Tavallisissa olosuhteissa eivät 80 virstan päivämatkat kuulu harvinaisuuksiin, mutta miehiäni vaivasi mitä suurin laiskuus, niin kauan kuin oli kysymys ylöspäin yrittämisestä eikä alaspäin laskeutumisesta. He olivat syystä kyllä sitä mieltä, että minulla ei ollut samaa kiirettä kuin kauppiailla, jotka keskenään kilpailivat ensimäisenä markkinoille joutumisesta. Päivämatkamme olivatkin vain 40-50 virstan pituiset ja me saatoimme suoda itsellemme tiheään lomahetkiä juodaksemme tiiliteetämme, jota samojedit kykenevät särpimään rajattomat määrät. Kielimestarini oli jo Kolgujakissa hämmästyttänyt minua tyhjentämällä joka aamu puolitoista tavallisen kokoista samovaaria, ja tällä matkallamme huomasin samojedien voivan, kun ruokaa vain riitti, syödä ja juoda hirvittävät määrät kalaa ja lintua, lientä ja teetä. Sillä välin he ottivat tuolloin tällöin pienen lepohetken, kun aurinko paahtoi kuumimmillaan. Tuontuostakin pysähdyimme lintujakin ampumaan. Siten me hyvin verkalleen rähmimme eteenpäin ja vasta kahdentenatoista päivänä saavuimme markkinapaikalle nimeltä Napaas-eed, jossa meidät tullessamme otettiin vastaan korviavihlovalla tervehdyslaukauksella rannalle kokoontuneen "laivaston" puolelta. Me vastasimme parhaamme mukaan omilla kivääreillämme, minä uusmallisilla neuvoillani ja miehistö vanhoilla piilukkopyssyillä, joiden piiput he melkein puoleksi täyttivät ruudilla. Ampuessa muut aina juoksivat kajuuttaan suojellakseen itseään sangen mahdolliselta räjähdykseltä. Mutta ampumaharjoituksemme päättyivät onnellisesti ja pimeän tullen kiinnitimme veneemme rantaan viimeisenä pitkässä rivissä sekä tapasimme ensi kerran pitkästä aikaa ihmisiä, kaikki joella asuvat olivat näet jättäneet asuntonsa matkustaakseen markkinoille. Koko matkan varrella olimmekin onnistuneet löytämään vain yhden ainoan perheen.

Tuo liikkuva leiri, jossa koirat – samojedeilla on näet aina koirat mukanaan – pitkissä riveissä paaluihin sidottuina haukkuivat yötä päivää, jossa juopuneet hoipertelivat toisesta veden päällä kelluvasta puodista toiseen, jossa ilma oli täynnänsä kuivatun kalan ja monen vielä paljoa haisevamman aineen tuoksuja, ei ollut mielenkiintoa vailla. Täällä viivyin viikon tehdäkseni kauempana asuvien ja harvoin Obille saapuvien samojedien tuttavuutta sekä katsellakseni monenlaista minulle outoa ja tuntematonta, jota seuraavassa koetan kaikessa lyhykäisyydessä kuvata.

Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin kaikki olivat kokoontuneet. Kauppiaat olivat saapuneet ensimäisinä ja sitten tulivat samojediperheet toinen toisensa jälkeen, jokainen omassa veneessään, vaimoineen, lapsineen, koirineen ja melkein kaikkine irtaimistoineen. Veneet olivat lastatut kalalla ja turkiksilla, jotka oli vaihdettava muuhun tavaraan. Jokaisen veneen otti rannalla vastaan se venäläinen, joka piti itseänsä perheen isäntänä ja tämän epäiltävän oikeutensa mukaisesti katsoi voivansa ilman muuta ottaa takavarikkoon suurimman osan tavaroista. Mitä samojedilta ei otettu, oli sellaista, jonka hän oli piilottanut voidakseen sillä ostaa viinaa ja maksaa veronsa. Kaikki kauppiaat tiesivät noista salatuista aarteista, mutta kun he keskenään olivat sopineet yhtäläisistä hinnoista estääkseen hävittävää tai epäedullista kilpailua, oli heidän pakko viinalla innostuttaa alkuasukkaita kaupantekoon. Ja se kauppias, joka eniten ja parhaiten tarjoili sitä tavaraa, korjasi myös tavallisesti suurimman voiton. Mutta saattoi kulua päiväkausia, ennenkuin ostojen katsottiin voivan kypsyä. Sillä välin kulkivat samojedit veneestä veneeseen ja antoivat jokaisen kauppiaan vuoron perään kestitä itseään tuolla jumalallisella juomalla. Jokainen kajuutta oli sisustettu puodiksi ja kaikki, minkä katsottiin voivan houkutella, riippui ja makasi levitettynä seinillä ja pöydillä. Koreat huivit, väärennetyt, lasipalasilla koristetut kultasormukset, uusmuotiset ja kelvottomat paperossinsytyttäjät, kamalan huonot karamellit, ihmeelliset pyhimyskuvat, vanhat pyssyt ja kaikenmoiset muut esineet vetivät huomion puoleensa. Jos rahassa maksettiin, oli kaikki tavattoman kallista, mutta turkiksilla saattoi hankkia itselleen tavaraa näennäisesti halvemmalla.

Rannalla surisi kuin mehiläispesässä ja kaikkien ainoana harrastuksena oli ansaita mahdollisimman paljon. Kauppiaat juoksivat ja häärivät minkä jaksoivat, punnitsivat ja harkitsivat, arvioivat ja laskivat, samojedit yrittivät turhaan korottaa hintojaan, ja kaikille oli ominaista iankaikkinen tinkiminen, kaupanhieronta, puhuminen ja lörpöttely. Pappikin kierteli markkinapaikkaa, kastoi ja luki sielumessuja ja vaati toimituksistaan yhtä kohtuutonta maksua. Illaksi touhu ja kaupankäynti lakkasi, mutta silloin alkoi juominen ja korttipeli, joita jatkettiin aamuun asti. Selvimmät miehet ansaitsivat paraiten ja juopuneet kadottivat kaiken omaisuutensa ja enemmänkin. Venäläiset yrittivät kuitenkin jossain määrin karttaa samojedien liikaa nylkemistä. Heitähän ei saanut aivan tyhjin käsin päästää kotia, sillä siinä tapauksessa he eivät voisi tulevana vuonna hankkia mitään tavaraa markkinoilla myytäväksi.

Markkinain aikana samojediruhtinas kantoi veroa, joka rahassa laskettuna nousi suunnilleen 10 ruplaan henkeä kohti. Toiset maksoivat sen turkiksissa, toiset käteisessä rahassa, mutta toiset eivät olisi sitä laisinkaan voineet suorittaa, jolleivät kauppiaat olisi tarvittavaa määrää etukäteen lainanneet. Muutamat eivät kyenneet maksamaan yhtään mitään ja senvuoksi täytyi heidän asiansa tulla ratkaistuksi samojedilaisen tuomioistuimen edessä. Kaikilla veroa maksavilla täysikasvuisilla miehillä oli oikeus olla läsnä, ja pian he kokoontuivatkin erään ison puun luo. Ruhtinaan saavuttua istuutuivat kaikki puoliympyrään maahan, ruhtinas keskellä ja hänen edessään laatikko, jossa oli papereita ja heimon suuri sinetti. Ensiksi kysyttiin syylliseltä miksi hän ei ollut maksanut veroaan. Jollei katsottu hänellä olevan minkäänlaisia päteviä syitä, ottivat miehet lakit päästään ja heittivät ne maahan merkiksi siitä, että pitivät häntä syyllisenä ja rangaistavana. Heti sellaisen tuomion langettua otettiin siten tuomittu kiinni, paita ja housut revittiin häneltä pois ja hänet asetettiin vatsalleen maahan rangaistustaan kärsimään. Mitä hirvein mellakka syntyi, kun tuomiota ryhdyttiin toimeenpanemaan. Erikoisilla tätä tilaisuutta varten valmistetuilla raipoilla alettiin uhria kurittaa. Lyömistä jatkettiin, kunnes uhri oli vannonut maksavansa veronsa ja luvannut tehdä parannuksen. Mutta ennenkuin sellainen lupaus oli saatu, olivat samojedit usein ehtineet ruoskia miehen ihan verille ja riekaleiksi ja hänen vaimonsa oli tullut kuin hulluksi miehen hätähuudoista ja tunkeutunut paikalle yrittäen haukkumasanoilla ja lyönneillä, puremalla ja repimällä ajaa koko seurakunnan pakosalle. Sellainenkin yritys oli rangaistava, ja nainen sai alistua samaan kohteluun, sillä erotuksella vain, että häntä ei riisuttu alastomaksi, mutta vaatteet kasteltiin vedellä, jotta lyönnit paremmin tuntuisivat.

Raipparangaistus on ainoa, jota samojedit käyttävät, mutta jos joku heistä esim. humalassa on tappanut toisen tai muuten tehnyt jonkun suuremman rikoksen, saattaa rangaistus siitä huolimatta olla aivan tarpeeksi kauhistuttava. On näet usein tapahtunut, että rikoksentekijä on kerrassaan ruoskittu tai kolhittu kuoliaaksi, heikontunut kun hän on saattanut olla aikaisemmasta hurjasta takaa-ajosta erämaissa, mistä hän yksinomaan nälän pakottamana on palannut ihmisten ilmoille. Nuo kamalat murhenäytelmät ovat onneksi sangen harvinaisia. Näin kerran sellaisen alkuvalmistukset, ja vaikutelmani siitä olivat sentapaiset, että minä en niitä koskaan unohda. Kun on ollut kysymys murhasta tai taposta, ovat venäläiset viranomaiset viime aikoina ottaneet asian käsiteltäväkseen ja silloin on syyllinen tavallisesti tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Se merkitsee kuolemanrangaistusta paimentolaiselle, sillä hän ei jaksa linnassa-oloa kestää, vaan kuolee ennen pitkää. En sentakia tiedä sanoa kumpi noista rangaistuksista lopulta on inhimillisempi, molemmat ovat kauheita.

Mutta vieläkin julmempia kohtauksia saattaa sattua noilla ulkonaisesti niin iloisilla markkinapaikoilla. En tarkoita niitä murhenäytelmiä, joissa edesvastuuttomat ja sydämettömät kauppiaat johdattavat alkuasukkaat taloudelliseen perikatoon, enkä myöskään tarkoita sitä elämää, jota juopuneet miehet ja naiset pitävät hoippuessaan huutaen ja kirkuen paikasta toiseen. Tarkoitan niitä tilaisuuksia, joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan voida muodostua ihmiselämän kauneimmiksi ja parhaiksi hetkiksi, nimittäin hääjuhlia. Mutta valitettavasti niitä ei saada näissä erämaissa vietetyksi siihen tapaan kuin sivistyneempien ihmisten keskuudessa. Asianlaita on kerrassaan toinen. Samojedien keskuudessa, niinkuin useimmilla alkuperäisillä kansoilla, ei näet naista pidetä miehen vertaisena, vaan ainoastaan tarpeellisena ja hyödyllisenä työvoimana ja sitäpaitsi miehen omaisuutena samalla tavalla kuin poroa tai koiraa. Naista ei samojedi koskaan saa vaimokseen rakkauden voimalla, niinkuin meillä useimmiten tapahtuu, vaan yksinomaan ostamalla. Kysymättä naisen mielipidettä hän ostaa hänet yksinkertaisesti omistajalta, siis isältä tai äidiltä, ja tytöllä ei juuri koskaan ole asian suhteen mitään sanomista. Sama tapa vallitsee yhä vieläkin m.m. Jeniseiskin kuvernementin venäläisten talonpoikain keskuudessa, eikä senvuoksi ole ihmeteltävää, että se tavataan paljoa alhaisemmalla asteella elävillä samojedeilla. Tytön hinta vaihtelee ja on suorastaan riippuvainen oravien runsaudesta. Kuta enemmän niitä on metsässä, sitä kalliimmaksi tulee morsian, ja hyvinä vuosina vaimon hinta voi kohota 500 oravannahkaan sekä muutamaan litraan viinaa kaupanpäälliseksi. Huonoina vuosina saattaa tapahtua, että tytön hankintaan tarvitaan vain 200 nahkaa, kenties vielä vähemmänkin. Se mikä saattaa asian niin monimutkaiseksi ja tuskalliseksi on, että Tymin samojedeilla vallitsee naisten puute, toisin sanoen että heillä on enemmän miehiä kuin naisia, joten siis vaimon hankkiminen käy hankalaksi, poikamiessäätyä kun ei laisinkaan ole. Tästä aiheutuu, että samojedit yhä enemmän ovat tulleet pakotetuiksi myymään tyttärensä aivan nuorina. 12-13 vuoden vanhat lapset ovat kysyttyä kauppatavaraa, joka voidaan koska tahansa myydä. Sellaisia häitä on ilkeä nähdä, ja kerrassaan järkyttävää on kuulla nuorten morsianten sydäntäsärkeviä hätähuutoja, kun heidät väkivallalla laahataan pois omaistensa joukosta ja väkivallalla pakotetaan alottamaan avioelämää, johon he eivät ole kypsyneet ja joka johtaa siihen, että he ainakin ruumiillisesti joutuvat aivan turmioon. Sivistyneissä yhteiskunnissa tapahtuu kenties paljoa järkyttävämpiä asioita, mutta tuntuu siltä kuin ihminen ei samassa määrässä loukkaantuisi siitä riettaudesta, mikä tapahtuu olosuhteissa, joissa ihmiset kuitenkin käsittävät ja oivaltavat mitä tehdään ja ymmärtävät asiain nurinkurisuuden. Mutta neitseellisen erämaan ympäröimänä on kuin tuntisi paljon voimakkaammin ja kauhistuisi paljon syvemmin kaikkea luonnotonta ja luonnonvastaista. Sivistyksen vankiloissa rikos luonnonlakeja vastaan tuntuu vähemmän törkeältä, siellä kun luonnottomuus jossain määrin painaa leimansa kaikkeen.

Samojedilaiset häät ovat muuten mahdollisimman yksinkertaisia juhlia. Kun sulhanen on maksanut sovitun hinnan, voidaan sanoa kaikki varsinaiset juhlamenot suoritetuiksi. Mutta hyvin usein, kuten erikoisesti markkinoilla, muodostuvat häät suuriksi kemuiksi, joiden ohjelmaan kuuluu, samalla tavalla kuin meilläkin, etupäässä syöminen ja juominen. Erotus on vain kvalitatiivinen. Kestitys on jokseenkin samanlaista kuin venäläisillä, sillä erotuksella vain, että kala ja kalatuotteet, kuten mäti ja raani, ovat pääasiallisena ruokana. Juomana käytetään viinaa ja teetä, joita vuorotellen juodaan ja jotka nopeasti vaikuttavat monella tavalla vapauttavasti. Juhlan loppupuolella osa vieraista nukkuu, mutta toiset ryhtyvät riitaan ja rähinään, joka saattaa päättyä tappeluun ja muuhun välttämättömään pahaan.

Markkinain jälkeen kauppiaat lähtivät Tymskoeen ja minä jäin yksin jäljelle voidakseni mahdollisimman kauan seurustella joen lähteillä asuvien samojedien kanssa. Näinä päivinä sain mitä selvimpiä todistuksia sille aikaisemmalle arvelulleni, että joella asuvat samojedit kielellisessä suhteessa hyvin huomattavasti ovat eronneet toisistaan. Väestö on harvaa ja jurtat ovat miltei säännöllisesti toista sataa virstaa toisistansa. Senvuoksi onkin luonnollista, että eri perhekunnat eivät paljoakaan seurustele keskenään. Siitä taas johtuu, että melkein jokaisella perheellä on oma murteensa ja oma erikoinen sanavarastonsa. Ei saata oikeastaan puhua toisistaan eroavista murteista, sillä varsinaisia rajoja ei ole, mutta kieli on niin erilaista ja niin vaihtelevaa, se muodostuu siinä määrin yksilölliseksi, että melkein on pakko tutkia jokaisen eri henkilön kieltä. Mutta se on mahdottomuus ja sentähden on pakko rajoittaa tutkimusalaansa. Yleistäminen on niinikään vaikeaa ja senvuoksi täytyy aina muistaa tästä asiasta johtuvat puutteellisuudet. Tuntien nämä tosiseikat jää kysymyksenalaiseksi, miten suurta hyötyä erikoisen tarkasta ja täsmällisestä transskriptsionista saattaa tieteelle olla.

Napaasissa oleskeluni jälkeen tein pieniä veneretkiä eri tahoille. Kävin m.m. tervehtimässä ainoata joella asuvaa venäläistä, n.s. starovjeriä l. vanhauskolaista, joka perheensä kanssa oli muuttanut erämaahan saadakseen olla rauhassa viranomaisilta ja päästäkseen suorittamasta asevelvollisuuttaan. Hän oli rakentanut itselleen pienen talon ja oli rikastumassa alkuasukkaiden kanssa harjoittamallaan kaupalla. Jokea pitkin kulkevien venäläisten kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä eivätkä hekään hänestä välittäneet. Hänhän ei ollut oikeauskoinen, hänellä oli pyhimyskuvien asemesta rautainen risti seinällä eikä hän sitäpaitsi uskonut kirkon oppeihin. Hän ei juonut viinaa eikä tupakoinut, jota kaikkea hänen uskontonsa kielsi häntä tekemästä. Hän ei myöskään saanut syödä toisten ihmisten kanssa eikä edes käyttää samoja astioita. Kaiken sellaisen hän katsoi synniksi. Mutta pahan myyminen ja kaupitteleminen muille ei ollut syntiä. Me ostimme häneltä esim. tupakkaa, mutta meidän oli marssittava pihalle sitä polttamaan. Hänen olisi muussa tapauksessa ollut pakko hyvin hankalilla toimituksilla karkoittaa saastaiset tupakansavut talostaan.

Paluuni Tymiltä tapahtui paljoa nopeammin kuin matkani sinne. Virta oli edelleen vuolas eikä meidän tarvinnut tehdä muuta kuin antaa veneen omin neuvoin soljua eteenpäin. Kullakin oli omat vahtivuoronsa ja niin me saatoimme kulkea yötä päivää. Jurttain kohdalla pysähdyimme, sillä nyttemmin olivat asukkaat palanneet kotia ja me saatoimme tutustua alkavaan kesäelämään. Useimmat olivat kylläkin rakentaneet itselleen kunnolliset mökit, mutta siitä huolimatta he kaikki asuivat vedestä kohoaville hiekkasärkille pystytetyissä tuohisissa kodissa.

Kevät oli vastikään muuttunut takatalveksi, lumi oli tehnyt maiseman valkoiseksi ja karkoittanut sääsket, tuon Siperian pahimman vitsauksen, joka tekee muuten niin lyhyen ja ihanan kesän sietämättömäksi helvetiksi. Matkallani pohjoista kohti olin ensi kerran päässyt tutustumaan niihin ja tajuamaan niiden suuren merkityksen. Olin aikaisemmin tullut tuntemaan Lapin hyttyset ja arvellut, etteivät ne mahda Siperiassa olla sen pahempia. Kuvittelin voivani pitää ne loitolla pikiöljyn ja muiden samantapaisten, ulkonäköä turmelevien keinojen avulla. Aluksi en välittänytkään ryhtyä varokeinoihin, mutta lopulta oli minunkin alistuttava toimimaan niinkuin kaikki muut. Täytyi, niinkuin raamatussa sanotaan, pukeutua säkkiin ja tuhkaan. Voidakseen nukkua, syödä, juoda tai toimittaa kaikkein luonnollisimmat tarpeensa oli pakko vetäytyä ohuesta kankaasta tehtyyn verhoon, joka pingotettiin sopivaan paikkaan, jollei tehnyt mieli hakea suojaa leiritulen savusta. Voidakseni yleensä oleskella ulkona vapaassa luonnossa täytyi minun pitää verkkoa pääni päällä ja kintaita käsissä. Jos kävi välttämättömäksi soutaa, niin tuommoisista suojelusvälineistä aiheutuva kuumuus tuli liian rasittavaksi ja silloin sytytettiin ämpäriin vartavasten kootut lahonneet puut palamaan, niin että savu ja tuhka tuprusivat yli koko aluksen. Sääsket ja melkein yhtä lukuisasti vesillä lentävät paarmat pysyivät kylläkin loitompana, mutta tuhkasta tulimme kovin likaisiksi ja rasittuneista silmistä valui alati vettä. Samaa menettelyä käytetään tuohikodissa, jonkatähden joskus oli aivan mahdotonta sellaisessa ympäristössä tehdä mitään muistiinpanoja. Luonnollisena seurauksena ainaisesta oleskelusta savupilvissä olivat vetiset, vuotavat ja punaiset silmät sekä viheliäinen mieliala. Minä saatoin kuitenkin joskus ottaa virkistävän kylvyn joen viileissä aalloissa, mutta samojedit, jotka näkyvät karttavan vettä enemmän kuin mitään muuta, kävivät päivä päivältä yhä kurjemman näköisiksi.

Hauskaa vaihtelua tarjoutui lähellä Napaasia tavatessani Tymin samojedien ylimmäisen papin nimeltä Kotshijaader. Hän kuului harvoihin nykyään elossa oleviin n.s. suuriin shamaaneihin ja hänen hoidettavanaan oli seitsenkasvoisen ylijumalan kuuluisa temppeli. Harvoin olen tavannut herttaisempaa ja kunnollisempaa alkuasukasta kuin tuo samojedipiispa oli. Oleskellessani hänen luonaan huomasin miten hän oli kokonaan vailla shamaanien niin tavallista humbugia, eikä hän papillisissa toimituksissaankaan käyttänyt niitä monia taikatemppuja, joilla muut koettavat läsnäoleviin vaikuttaa. Hän käsitteli noitarumpua ihmeteltävällä vakavuudella, ja vaikuttavalla hartaudella hän luki rukouksensa isien jumalille. Häneltä sain kaikki täydelliseen shamaaninpukuun kuuluvat esineet, jotka hän luovutti minulle varsin mielellään, koska ne muka olivat käyneet tarkoitukseensa kelpaamattomiksi, niitä kun oli käytetty parantamaan sairasta, joka kuitenkin rukouksista ja uhreista huolimatta oli kuollut. Niiden joukossa oli mielenkiintoinen lakki, johon oli kiinnitetty raudasta tehty risti. Hämmästyneenä kyselin häneltä syytä miksi semmoinen esine oli kiinnitetty tuohon pyhään päähineeseen. Hän vastasi minulle sen tapahtuneen halusta pettää kristittyjen jumalaa näinä huonoina aikoina. Kantamalla ristiä lakissaan hän arveli kristittyjen jumalan luulevan, että hänkin kuului hänen laumaansa, ja siitä syystä jättävän hänet rauhaan.

Tässä yhteydessä minun on mainittava, että useimmat näillä seuduilla elävät ja toimivat shamaanit kuuluvat vähemmän arvossapidettyjen joukkoon. He eivät luota erikoisen paljon sanan ja rukouksen voimaan, vaan koettavat etupäässä pelotuksilla karkoittaa esim. sairauden henget ihmisestä ja sitäpaitsi he vaativat toimituksistaan kohtuuttoman korkeata maksua. Muistan erityisesti erään vanhan ukon, joka aina kerskaili mahdillaan ja kehui olevansa hyvin tuttavallisissa suhteissa henkimaailman kanssa. Hän oli kerran puijannut minulta 10 ruplaa ja siitä syystä minä odotin sopivaa hetkeä kostaakseni hänelle ja samalla kohottaakseni omaa mainettani alkuasukasten keskuudessa. Eräänä aamuna minulle kerrottiin, että hän illalla aikoi antaa pienen näytännön, ja samassa minäkin päätin toimia. Kutsuin hänet luokseni ja varoitin häntä illalla manaamasta henkiänsä – minun kotijumalani muka saapuvat tilaisuuteen ja tekevät hänelle pahaa. Hän luuli minun laskevan leikkiä. Tarjosin hänelle viinaa, johon olin kaatanut voimakkaan annoksen cascara sagradaa – risiiniöljyhän ei näihin tepsinyt – ja uskottelin hänelle sen olevan konjakkia, jota sekoitus muuten värin puolesta muistuttikin. Pahaa aavistamatta hän joi hyvällä halulla petolliset ryyppyni. Kokoontuessamme illalla hänen noitumistansa kuuntelemaan odotin jännittyneenä mitä siitä tulisi. Ukko alotti kaikessa rauhassa ja ennätti soitella ja veisata aika kauan, ennenkuin cascara ehti päästä vaikuttamaan. Vihdoin viimein hänen luontonsa ei sallinut enempää, hän lakkasi äkkiä laulamasta ja riensi ulos kodasta. Vähän ajan kuluttua hän palasi, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jälleen syöksyi ulos. Tällä kertaa hän viipyi kauan poissa ja palatessaan hän tunnusti olevansa kykenemätön jatkamaan. Voittoni oli suuri ja miehen kunnioitus minua kohtaan vielä suurempi.

Vaikka suurshamaani Kotshijaader osoitti sangen hyvin ymmärtävänsä opintojani ja niiden tarkoitusta, näytti kuitenkin käyvän mahdottomaksi saada hänet valokuvatuksi täysissä tamineissa, shamaanin virkapukuun puettuna. Ensiksikin oli hänestä päivänselvä asia, että koneeni sisälsi pahoja henkiä, jotka mahdollisesti voisivat häntä vahingoittaa, ja sitäpaitsi hän pelkäsi tulla ikuistetuksi eikä tahtonut, että venäläiset näkisivät hänen kuvansa. Viimein hän kuitenkin suostui toimitukseen sillä ehdolla, että hän itse saisi kuvan. Hän luuli näet, että kone ottaisi vain yhden ainoan sellaisen. Sillä tavalla kumpikin meistä tuli tyydytetyksi, enkä minä katsonut olevan syytä korjata hänen väärinkäsitystään.

Tymillä toimitin erinäisiä varsinaisen alani ulkopuolella olevia tutkimuksia. Niihin kuului m.m. joukko antropologisia mittauksia. Näiden suorittamista varten olin osittain pakotettu käyttämään viekkautta. Usein sain potilaani alistumaan noihin epämiellyttäviin tungettelevaisuuksiin ainoastaan huomauttamalla heille, että sellaiset mittaukset olivat aivan välttämättömät heidän sairautensa selvillesaamista varten. Tymillä muistan erikoisesti huvittaneeni monta samojedia kertomalla, että minä mittausteni avulla saatoin päättää, olivatko he oikeita samojedeja vaiko jotakin muuta. Oli yleisesti tunnettu asia, että eräällä samojedilla oli tunguusi epävirallisena isänään, ja minä käytin m.m. tätäkin tietoani hyväkseni yleisen riemun vallitessa mittauksillani todetakseni varsinaisen isän kansallisuuden. Tämä todistus metodini luotettavaisuudesta vaikutti tuntuvasti asian hyväksi ja suuri joukko ihmisiä ilmoittautui heti paikalla tutkittavakseni.

Mutta Tymillä, niinkuin lukemattomilla muilla paikkakunnilla, kävi aivan mahdottomaksi saada samojedeja – miespuolisia nimittäin – riisuutumaan mittauksia tai valokuvaamista varten. Lupasin rahoja, tarjoilin heille viinaa, mutta ei mikään näyttänyt tepsivän. Heillä oli kaikilla mitä selvin vastenmielisyys alastomuutta kohtaan, ja tästä ennakkoluulosta he eivät edes sairastuessaan voineet vapautua. Sangen usein kävi luonani kuppaa tai muita tauteja sairastavia alkuasukkaita, mutta kun minun ei koskaan sallittu edes nähdä sairaita ruumiinosia, oli minun aivan mahdoton heitä millään tavalla auttaa – jota muuten tuskin olisin voinut sittenkään tehdä, vaikka olisin saanut heitä tarkastaa. Tuo heidän kainoutensa on yhteydessä erinäisten maagillisten uskomusten kanssa, joiden mukaan onnettomuus saattaa kohdata sitä, joka sattuu näyttämään alastoman ruumiinsa muille. Jos samojedi siten on joutunut vaaran alaiseksi, on hänen pakko pahoiksi luulotelluista silmäyksistä johtuvan onnettomuuden torjumiseksi antaa lahja sille henkilölle, joka on hänet nähnyt. Kerran tästä asiasta puhuessani on minun mainittava, ettei miestenkään keskuudessa ole sallittu avoimesti toimittaa luonnollisia tarpeitaan, vaan jokaisen täytyy sellaista tarkoitusta varten hakea itselleen pensaan tai muun esineen tarjoamaa suojaa. Tämä on varsin helppoa metsissä, mutta avonaisella tundralla se kuuluu vaikeimpiin tehtäviin, ja onkin vastustamattoman koomillista nähdä miehen äkkiä erottautuvan muusta karavaanista ja hurjaa kyytiä suksillaan kiitävän kauas, kilometrinkin matkan, niin yksinkertaisen asian takia. Tohtori Pälsin mukaan näyttää mongoleilla vallitsevan aivan päinvastainen käsitys, he kun täydellä syyllä arvelevat että "naturalia non sunt turpia".

Castrén mainitsee matkakertomuksissaan samojedien mailta monin paikoin kuulleensa puhuttavan vanhojen linnoitusten raunioista ja erikoisesti n.s. tshuudien haudoista, joita hän ei kuitenkaan nähnyt eikä siis myöskään päässyt tutkimaan. Mainitsin jo aikaisemmin, että Tymin rannat siellä täällä ovat korkeiden harjanteiden halkomia, niinkin korkeiden, ettei keväisen vedenpaisumuksenkaan mutainen vesi niitä kykene peittämään. Näillä harjanteilla ja niiden rinteillä minä tapasin retkeilylläni huomattavan määrän varmaankin suurta mielenkiintoa herättäviä muinaismuistoja. Useimmat niistä olivat seuraavanlaisia: Raunioita ympäröi suuren ja laajan kaaren tapaan syvä vallihauta, jonka sisäpuolella kohosi paikoittain muutaman metrin korkuinen muuri. Muurin sisäpuoleinen alue oli jaettu suurempiin ja pienempiin, valleilla toisistaan erotettuihin ruutuihin. Nämä neliöt – sivujen pituus vaihteli 3:n ja 6:n metrin välillä – olivat varmaankin linnoituksen sisäpuolella sijainneiden rakennusten, asuntojen jäännöksiä. Luultavaa on, että ne olivat olleet samaa mallia kuin ne Ket-joella noin 50 vuotta sitten käytännöstä pois joutuneet rakennukset, jotka olivat puoleksi maanalaiset, muotonsa puolesta pyramidintapaiset, seinät puusta tehdyt ja katossa aukko, mistä savu pääsi ulos ja valo sisään. Mutta kaikki puiset osat olivat jo aikoja sitten lahonneet ja jäljellä oli ainoastaan hiekasta ja mullasta tehdyt vallitukset, joista löysin suuren määrän saviastiain palasia ja poltettuja luita. Samojedit eivät tiedä kertoa mitään näistä linnoituksentapaisista rakennuksista, ja muutenkin niissä kasvavat ikivanhat puut todistavat, että ne ovat monen vuosisadan ikäisiä. Ne ovat nähtävästi rakennetut siihen aikaan, jolloin venäläiset eivät vielä olleet saapuneet Siperiaan ja jolloin maassa vallitsi bellum omnium contra omnes. Eri heimot taistelivat silloin metsästysalueittensa säilyttämisen ja laajentamisen puolesta, sotivat tunguuseja, ostjakkeja ja tataareja vastaan. Jokaisella heimolla oli silloin niinkuin nykyäänkin oma, usein vierasta alkuperää oleva ruhtinaansa, maader. Hänen johdollaan käytiin sotaa, ja joskus saattoivat useammat heimot yhtyä taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Viimeisen kerran tehtiin sellainen sotaretki v. 1602, jolloin Narymin samojedit yrittivät nousta kapinaan karkoittaakseen äsken maahan saapuneet kasakat. Venäläisen valloituksen ajoilta ovat luultavasti peräisin ne maanalaisilla käytävillä varustetut asunnot, joita tapasin etupäässä Tym-joen suupuolella ja sen ympäristössä. Noissa käytävissä samojedit piilivät venäläisten tullessa, ja vieraille veronkantajille kävi alkuasukasten löytäminen senvuoksi usein hyvinkin vaikeaksi. Linnoitettujen paikkojen lähistössä tapaa usein hautakumpuja, jotka varmaankin ovat samanikäisiä kuin linnat. Niissä lepäävät nähtävästi onnettoman samojedikansan uljaat Ilkat, jotka ovat kaatuneet taistelussa itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta. Nekin sisältävät saviastiain palasia, mutta muuten en niistä löytänyt mitään sellaista, jonka nojalla kävisi mahdolliseksi tarkemmin määritellä niiden ikää. Siellä täällä on kyllä kivikauden aseita, mutta niillä ei luultavasti ole mitään yhteyttä hautojen kanssa. Noita kiviaseita samojedit käyttävät amuletteina salamaa vastaan, sillä niitä arvellaan ukonnuoliksi, jotka taivaallisen alkuperänsä takia ovat sopivia suojelemaan ylimaailmallista tulta vastaan. Se käsitys on nimittäin hyvin yleinen, että henget salaman kautta koettavat päästä ihmisissä asuviin pahoihin henkiin käsiksi. Niiden luullaan usein piilevän vaatteissa, ja senvuoksi ei ole tavatonta, että samojedit ukkosen lähestyessä kiireesti riisuvat ruumistaan peittävät ryysyt sekä poistuvat niistä loitommalle odottamaan rajuilman taukoamista. Itse he silloin ovat turvassa, koska salama etupäässä iskee juuri vaatteisiin. – Kannattaisi varmastikin tarkemmin tutkia noita kiinteitä muinaisjäännöksiä, joskin niiden kaivaminen kohtaisi paljon vaikeuksia. Suuruutensa vuoksi ne vaativat runsaasti aikaa ja sitäpaitsi tulee kaivausten suorittamista varten tarpeellisten työmiesten hankinta siksi kaukaisille seuduille huomattavan vaikeaksi. Olisin mielelläni ryhtynyt pienempiä kaivauksia toimittamaan, mutta olin kerrassaan ilman apua. Samojedini eivät olisi mistään hinnasta halunneet tai uskaltaneet panna henkeänsä alttiiksi moisessa yrityksessä. He uskoivat kivenkovaan, että sitä, joka meni häiritsemään vanhojen urhojen vuosisatoja kestänyttä unta heidän asunnoissaan tai haudoissaan, kohtasi varma kuolema. He kertoivat minulle lukuisia juttuja miehistä, jotka siitä syystä muka olivat menettäneet henkensä. Senpätähden sainkin tyytyä vain siellä täällä maata kaivelemaan, samojedien pelokkaina katsellessa työtäni. Vaikka kaivausteni tuloksena ei ollutkaan juuri "en metmask ifrån Orienten", niin rajoittui se itse asiassa muutamiin saviastiain palasiin. Saavuttuani Obille sairastuin pilkkukuumeentapaiseen tautiin, jonka samojedit katsoivat näistä yrityksistä koituneeksi rangaistukseksi, vaikka minä tosin elävänä siitä selviydyin.