Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Mutta ei siinä kyllin. On vielä otettava lukuun eräs tärkeä tekijä, nim. papisto ja uskonnonhoito. Narymin samojedit ovat kaikki poikkeuksetta virallisesti oikeauskoisia ja kastettuja. Todellisuudessa heitä järjestänsä yhtä hyvällä syyllä saattaisi sanoa pakanoiksi. Sillä itse asiassa he vielä palvelevat, vaikkakin salaa, esi-isiensä jumalia, ja shamaanit suorittavat papillisia toimituksiaan monin verroin suuremmalla menestyksellä kuin mikään oikeauskoinen pappi. Samojedien on monesta syystä perin vaikea käsittää, että kristinusko itämaisessa muodossaan on parempi kuin heidän oma pakanallinen palvontansa. Tämä käsitys riippuu ehkä etupäässä puuttuvasta opetuksesta, sillä papisto ei suo itsellensä aikaa eikä sillä ole tilaisuuttakaan selvittää oppejaan samojedeille. Sellaisen opetuksen tulisi välttämättömästi tapahtua alkuasukasten omalla kielellä, mutta sitä kieltä ei kukaan kirkon palvelijoista puhu. Sitäpaitsi kreikkalainen kirkko omaa suuren määrän pyhimyksiä, joiden kuvien edessä venäläinen lukee rukouksensa, joille hän sytyttää vahakynttilänsä ja joita hän koristaa kukilla. Samojedi uskoo näiden kuvien edustavan henkiä tai jumalia, niinkuin moni venäläinenkin uskoo, ja hän luulee rukousten tarkoittavan kuvaa ja kynttiläin olevan uhreja. Mutta hänellä itsellään on suuri määrä jumalain kuvia, joita hän rukoilee ja joille hän uhraa. Tietämättömyydessään hän katsoo voivansa suuremmalla menestyksellä kääntyä veden haltian tai metsän hengen kuin hänelle tuntemattoman pyhän Nikolauksen tai muiden yhtä tuntemattomien pyhimysten puoleen. Eikä hän käsitä minkä tähden kirkkoherra nimittää hänen kuviansa perkeleiksi, mutta venäläisiä jumaliksi, "sillä kaikkihan ne ovat ihmiskädestä lähteneitä", sanoo hän. Kristittyjen kiellot varkautta ja muuta vastaan eivät liikuta häntä paljon, sillä todellinen samojedi ei koskaan ole ajatellut varastamista eikä hän koskaan ole myöskään kieltäytynyt avustamasta köyhiä ja nääntyneitä vertaisiaan noissa melkein kommunistisesti järjestetyissä yhteiskunnissa. Lääkärien puutteessa on taas vaikeata ajatella samojedin tyynesti odottavan taudin pahenemista tai kuolemaa, ja onkin aivan luonnollista, että hän kääntyy ainoan auttajansa, shamaanin puoleen. Sanotaan uskon tekevän ihmeitä, ja senpätähden sattuukin usein, että noita kykenee todella parantamaan potilaan ihan yksinkertaisesti hänessä herättämällänsä luottamuksella – mikä muuten on tavallista oikeidenkin lääkärien praktiikassa. Lopuksi on Siperian venäläinen hänkin taikauskoinen, ja samojedeilla tavataan paljon venäläisiltä lainattuja maagillisia tapoja ja temppuja. Usein harjoittaa venäläinen pappi tointansa niin sanoakseni summakaupalla, siten että hän esim. kerran vuodessa määrätyllä paikalla kirkossa tai kylässä – yksinkertaisesti yhtaikaa siunaa kaikkien vuoden kuluessa kuolleitten maalliset jäännökset. Ei hän sitä ainakaan toimita kenenkään yksityisen haudalla ja minun tietääkseni hän ei ole edes käynyt alkuasukkaiden hautausmailla. Samoin olen nähnyt hänen heidän keskuudessaan käyttävän kauppiaiden liiketapoja, siten että hän esim. on kieltäytynyt vihkimästä samojedeja vähemmällä kuin 75 ruplalla j.n.e. Tuollaisten olojen vallitessa onkin aivan selvää, että samojedit edelleen kernaammin pitävät kiinni omasta uskonnostaan. Polttamalla ja hävittämällä alkuasukasten temppeleitä ja heidän jumaliansa sekä halveksimalla heidän uskonnollisia tunteitaan papit tietenkin sitäpaitsi synnyttävät katkeruutta ja herättävät mitä syvintä epäluuloa edustamaansa uskontoa kohtaan, jota epäluuloa ei myöhemmin helpolla voida hävittää. Mutta tuo täydellinen ymmärtämyksen puute, mitä muiden uskonnollisiin käsityksiin ja perittyyn vakaumukseen tulee, on juuri sangen kuvaava kristillisten kirkkokuntien esitaistelijoille kaikkialla maailmassa. Muuten he tuskin lähtisivätkään saarnaamaan uskoansa, vaan tyytyisivät siihen, että parhaansa mukaan koettaisivat kylvää korkeamman sivistyksen siemeniä. He näyttävät luulevan, että kansa, henkisesti vahingoittumatta, äkkiä voi luopua parhaastansa ja yhtä äkkiä jättää menneisyytensä hetkellä, jolloin edistyvä sivistys kuitenkin luo ihan tarpeeksi paljon uusia olosuhteita. Pakanalähetys on jossain määrin onnistunut niillä seuduin, mihin samalla on perustettu kouluja, sairaaloita ja muita sentapaisia laitoksia, mutta kun ei mitään sellaista ole Siperiassa saatu aikaan, ei tunnu ihmeelliseltä, että sikäläinen lähetystyö on tehnyt mitä selvimmän vararikon.

Muutamilla Narymin piirin seutuvilla, ylempänä Obilla, tämä uskonnollinen taistelu on siinä määrin ja siinä merkityksessä onnistunut, että niiden seutujen samojedit osittain ovat joutuneet samalle kannalle kuin venäläisten suuri enemmistö. He ovat luopuneet entisestä uskonnostaan, mutta eivät ole jaksaneet hankkia ja omaksua itselleen uutta, ja seuraukset ovat vielä surkuteltavammat. He ovat tulleet uskonnollisesti aivan välinpitämättömiksi eivätkä enää piittaa minkäänlaisesta uskonnosta. Heidän kulttuuritasollaan ainakin tämä on tuntuva puute, eikä saata kyllin surkutella, että he muiden toimesta ovat joutuneet vaille sitä, mikä kuitenkin yksin olisi kyennyt heitä siveellisesti kohottamaan ja pitämään yllä.

Edelläsanotusta selviää, että samojedien on ollut vaikea suoriutua epätasaisesta taistelustaan. Mutta kaikki se, mistä on kerrottu, ei kenties sentään riitä musertamaan ja hävittämään kokonaista kansaa. Palaan sentakia myöhemmin vielä samaan kysymykseen ja esitän muitakin, ehkä ratkaisevampia tekijöitä, jotka vielä selvemmin osoittavat, minkälaiseksi samojedi-parkojen kohtalo on muodostunut ja vastedes muodostuu.

RETKEILYJÄ OBILLA

Pitkien, pimeiden ja kuolleitten talvikuukausien aikana olin hankkinut itselleni sangen kunnioitettavan venäjänkielentaidon sekä päässyt jonkinlaiseen henkiseen yhteyteen tutkimusteni esineen, samojedini Olashkan kanssa. Kun minä lisäksi, olin saanut paperille hyvän määrän enimmäkseen kielitieteellistä laatua olevia muistiinpanoja, päätin lähteä hänen kanssaan pienelle kiertomatkalle. Tämän päätöksen tein osaksi voidakseni vaihtelulla hieman virkistyttää professoria ja osaksi halusta elävään elämään tutustumalla päästä paremmin ymmärtämään tutkimaani kansaa.

Talvi oli tosin kylmimmillään, mutta suuressa reessäni olimme hyvässä turvassa. Turkikset suojelivat meitä mainiosti pakkaselta, ja jos me pitkällisen kamarissa-oleskelun jälkeen halusimme raitista ilmaa, niin oli siihenkin tilaisuutta; me saimme pitkin matkaa taistella rajuja lumimyrskyjä vastaan ja sangen usein lensimme komeassa kaaressa päistikkaa syviin kinoksiin, joita tuuli oli kasannut Ob-joen ruskeita aaltoja kahlehtivaan jäiseen erämaahan.

Suuntasimme kulkumme Obia pitkin Narymiin, ja matkalla viivyimme miltei jokaisessa jurtassa ottaaksemme selkoa kielestä ja muista minulle mielenkiintoisista asianhaaroista. Olashkan samojedituttavuuksien ja minun apteekkini ansiosta meidät otettiin kaikkialla vastaan tervetulleina vieraina eikä meitä missään kohdeltu alkuasukkaille niin ominaisella epäluulolla. Olin jo aikoja sitten kielimestarilleni selittänyt n.s. uralilaisen sukulaisuuden ja matkallamme hän aina selosti muille, että minä oikeastaan kuuluin heihin ja olin samaa heimoa ja että minä siis olin "kum" (ihminen) enkä mikään muukalainen. Ylimalkaan uskottiinkin tätä selitystä; vain poikkeustapauksissa epäili joku skeptikko minulla sittenkin olevan vierasta verta suonissani – valitettavasti yksinomaan vahvan parrankasvuni eikä laisinkaan muun ulkonäköni takia.

Obilla samojedilainen asutus on sangen tiheätä, mutta siitä huolimatta voisivat asukkaat tulla varsin hyvin toimeen, jolleivät venäläiset viime aikoina olisi niin runsain määrin ryhtyneet samoja seutuja kansoittamaan. Venäläiset ovat alkuaan tavallisesti muuttaneet samojedien omiin kyliin, joista jälkimäiset sitten ovat siirtyneet kauemma välttääkseen joutumista vieraiden kanssa asumaan. Siitä syystä ovat venäläiset saaneet parhaat ja edullisimmat paikat ja samojedien on täytynyt tyytyä huonompiin. Koko tuo alkuasukkaiden karkoittaminen on tapahtunut rauhallisella tavalla ja se olisi itsessään hyvinkin merkillinen, jollei ottaisi huomioon samojedien vastenmielisyyttä elää yhdessä hallitsevan kansan kanssa, mikä vastenmielisyys kenties johtuu aivan luonnollisesta itsensäsäilyttämishalusta, pyrkimyksestä mahdollisuuden mukaan suojella kieltänsä, tapojansa ja uskontoansa.

Vaikka köyhyys ja häviö, kurjuus ja kunnottomuus edellämainitusta ja muistakin syistä jo oli kohdannut Obilla asuvia samojedeja, hämmästyin minä siitä huolimatta nähdessäni miten suuressa määrässä heidän oli onnistunut säilyttää entistänsä. Sellaisillakin paikkakunnilla, joissa jurtat ovat suurien venäläisten kylien ympäröimiä, yllätti minua se seikka, että niin monet ihmiset, enimmäkseen naiset, eivät ymmärtäneet halkaistua ryssän sanaa. Omaa kieltänsä he kaikki taisivat hyvin, mutta jokaisella jurtalla oli oma kielensä ja tämä seikka näkyy olevan melkein vaarallisin kielen säilymisen kannalta. Noiden lukemattomien murteiden tähden ei ostjakki-samojedien kieli muodosta mitään heitä kaikkia yhdistävää kokonaisuutta. Ero on usein niinkin suuri, että toistensa läheisyydessä sijaitsevien jurttain asukkaat eivät ymmärrä toistensa puhetta, ja siitä syystä he usein mukavuuden vuoksi käyttävät keskenänsä venättä puhekielenä. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen Tymskoen samojedit, joilla "jaa" sanana on "a", kun sitävastoin ylempänä asuvat Kaaziltsisamojedit käyttävät samaa sanaa kielteisessä merkityksessä. Jos näin pienillä alueilla ei voida päästä selvyyteen jaa'sta ja ei'stä, on varsin ymmärrettävää, että kaikkinainen keskustelu käy vaikeaksi, jollei melkein mahdottomaksi.

Näkemäni jurtat muistuttivat yleensä, niinkuin aikaisemmin olen maininnut, venäläisiä taloja; ne olivat vain huonommin rakennettuja ja paljoa pienempiä – enimmäkseen yksihuoneisia mökkejä. Samalla paikalla oli tavallisesti 4-5 taloa, mutta ne eivät koskaan seisoneet riveissä, niinkuin venäläisissä kylissä, vaan olivat aivan mielivaltaisesti sijoitetut, ikäänkuin joku jättiläiskoura olisi ajattelematta viskellyt noita pieniä laatikoita sinne tänne maan päälle. Asuntojen ympäristö oli autiota ja metsä oli kaadettu. Paikotellen seisoi vielä pystyssä joku kelopuu, jonka olemassaolon syistä en pitkiin aikoihin tiennyt mitään. Niitä näkee kaikkialla Narymin piirissä, ja koska ne erikoisen hyvin soveltuisivat polttopuiksi, mutta siitä huolimatta saavat seistä pystyssä, tulin ajatelleeksi, että niillä mahtoi olla joku uskonnollinen merkitys. Vihdoin sain kuulla, että niitä pidetään pyhinä sekä että jurtan suojelushenkien katsotaan niissä asustavan. Senvuoksi onkin niiden kaataminen pyhyyden loukkausta.

Näillä "sivistyneillä" seuduilla, joilla venäläisten herruus on jo vakiintunut, ovat samojedit uskonnollisiin kysymyksiin nähden äärettömän arkoja. Heitä ei voi millään mahtikeinolla pakottaa venäläisille ilmaisemaan tai tunnustamaan edelleen uskovansa omiin jumaliinsa. Kaverini kautta minä kuitenkin pääsin näkemään ja kuulemaan yhtä ja toista, joka täydellisesti toteaa aikaisemman lausuntoni, että nim. samojedit eivät missään ole kunnon kristittyjä, vaan päinvastoin pakanoita. En tosin tavannut oikeita shamaaneja enkä myöskään kotijumalia, sillä jälkimäisiä ei Obilla enää käytetä, mutta sensijaan onnistuin ensi kerran näkemään heidän jumaliensa temppeleitä. Mutta ennenkuin minä jurtan miehiltä sain luvan sellaisen ihmeellisen rakennuksen näkemiseen, vaadittiin minulta monta lupausta ja monen monta juhlallista vakuutusta siitä, että en ajatellut jumalien koskemista enkä uhreihin kajoamista tai niiden ryöstämistä. Eräänä aamuna sidoin sukset jalkoihini ja lähdin oppaani kanssa matkalle. Tie oli pitkä ja se kulki metsien läpi ja jäätyneiden soiden yli. Se kiemurteli kovasti, ja kysyessäni syytä siihen kertoi samojedi, että tien varrelle oli viritetty loukkuja estämään venäläisiä lähestymästä pyhäkköä. Vaikka venäläiset joskus sattuman kautta saavatkin selville tuollaisen paikan, niin he itse asiassa karttavat niitä. Tullessamme perille näyttäytyi samojedien pelko aivan oikeutetuksi – temppeli oli täynnänsä rikkauksia, ja puhdasta rahaakin oli runsaasti. Jumalien asuntona oli täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, neljällä korkealla jalalla seisova rakennus, joka suuresti muistutti Obilla tavattavia aittoja. Etupuolella oli vähäinen aukko ja takaseinämällä istui jumala, puusta tehty ihmisenmuotoinen olento, yhdessä puolisonsa kanssa. Kasvot olivat karkeata tekoa ja suurista sinisistä lasihelmistä tehdyt silmät antoivat ukolle sangen naurettavan ulkomuodon. Nuket olivat hienoihin turkiksiin puetut ja ympärillään oli niillä runsaasti tinasta tehtyjä aseita itsensä puolustamiseksi sekä samasta aineesta valmistettuja joutsenia, hanhia, käärmeitä, poroja y.m. elukoita, joiden avulla niiden luultiin hätätilassa voivan paeta ylivoimaista vihollista. Edessänsä oli niillä pieni peili, jonka avulla ne saattoivat ajoissa huomata takaapäin lähestyvän vihollisen. Oven suulla seisoi pieni venäläiseksi poliisiksi puettu mies, joka toisessa kädessään piti puista sapelia ja toisessa heilutti suurta miekkaa. Jumalien huone oli sisustettu koreilla kankailla ja kallisarvoisilla turkiksilla ja kantaisän kuvan edessä oli lattialla kosolta mitä erilaatuisimpia esineitä, m.m. suuri määrä rahoja, joista muutamat olivat parinsadan vuoden vanhoja. Rakennusta ympäröivien pyhien puiden oksissa roikkui vaatekappaleita, eläinten sarvia ja nahkoja ynnä muuta. Tuo niin omituinen, kaukana erämaassa sijaitseva metsikkö ikivanhoine tuuheine puineen teki minuun juhlallisen vaikutuksen ja minä ymmärsin aivan hyvin, että luonnonlapsi paljoa mieluummin saapui tuohon luonnon itsensä luomaan temppeliin uhraamaan ja rukoilemaan kuin vaelsi johonkin räikeästi koristettuun kirkkoon siellä polvillansa palvelemaan hänelle tuntemattomia ja kerrassaan välinpitämättömiä jumalia. Näiden pyhien paikkojen luo kokoontuu koko heimo kerran vuodessa juuri ennen joulua rukouksilla lepyttämään kantaisäänsä ja uhreilla saamaan toivoimuksensa täytetyiksi. Sillä välin käyvät siellä yksityiset usein samassa tarkoituksessa, joskus torjuakseen uhkaavaa vaaraa, toisinaan hankkimassa jotakin hyvää.

Jonkun viikon matkan jälkeen saavuin toistamiseen Narymiin, joka tällä kertaa, oleskeltuani yksinäisemmillä seuduilla, tuntui minusta sangen komealta kaupungilta. En saattanut, valitettavasti kyllä, viipyä siellä päivää enempää, syystä että kielimestarini juomis-halu sai liian runsasta virikettä läheisessä valtion kapakassa. Matkustimme läheisyydessä olevalle jurtalle, jossa minä ensi kerran tutustuin tunguuseihin. Nuo Siperian tyypillisimmät paimentolaiset ovat asumalla kaukana venäläisistä välttäneet samojedien tapaisen venäläistymisen. Heidän arkuutensa vieraita ihmisiä kohtaan ja heidän pelkonsa joutua kosketuksiin toisten, m.m. tarttuvia tauteja potevien kanssa vaikeuttaa suuresti heidän tapaamistansa. Oleskellessani samojedien luona he lähettivät ensin tapansa mukaan silläkin kertaa yksinäisen tunguusin kylään tiedustelemaan mahdollisia sairaita. Miehen palattua leiriin tuoden heille suotuisan vastauksen uskalsivat muutkin tulla jurtalle tavaroitansa myymään. Tarjottuani heille tupakkaa ja heidän ymmärrettyään, että minä en ollut mikään "kasakka", rupesi keskustelu sujumaan. Vaikka he eivät viipyneetkään kylässä kuin muutaman tunnin, ehdin heiltä tiedustella yhtä ja toista. Sain tietää heidän kuuluvan Narymin piirissä elävään, kiinteätä asuinpaikkaa vailla olevaan tunguusiheimoon. Missä vain oli paljon riistaa, sinne he pystyttivät telttansa ja siellä he pyydystivät niin kauan kuin metsästys oli kannattavaa. Sitten he jälleen siirtyivät muualle pitkin omia viitoittamiansa metsäpolkuja. Nuo heidän tiensä, joita ei kukaan muu ihminen tunne, voivat ulottua satoja virstoja asumattomien erämaiden halki ja niitä pitkin he nopeasti siirtyvät paikasta toiseen yhtä monessa päivässä kuin muut kiertoteitse tarvitsevat viikkoja. Heidän tiensä eivät tietenkään ole muuta kuin polkuja, jotka he viitoittavat iskemällä pitkillä keihäillänsä pilkkoja määrätyn välimatkan päässä toisistansa seisoviin puihin.

Samojedikylässä, jossa, ohimennen mainittuna, asuin venättä taitamattoman venäläisen luona, ostin muutamalta vanhalta shamaanilta tinaisen jumalankuvan, erään sukupuuttoon kuolleen heimon kantaisän. Innostuneena onnistuneen kauppani johdosta toin kuvan asuntooni ja näytin sitä usealle samojedille. Huomasin kyllä, että naiset eivät halunneet jumalaa katsella, mutta en tullut asiaa ajatelleeksi, ennenkuin isäntäni kohteliaasti kehotti minua viemään sen yöksi aittaansa. Heidän käsityksensä mukaan eivät naiset nimittäin saaneet oleskella jumalan välittömässä läheisyydessä eivätkä edes samassa talossa, sillä ukkelin katsottiin voivan heitä pahasti vahingoittaa. Itse asiassa olivatkin naiset talosta kaikonneet eivätkä palanneet, ennenkuin olin vienyt pois tuon naisia karkoittavan hengen. Senjälkeen palasi rauha majaamme. Olen usein ajatellut miten suurta hyötyä alakynteen joutuneilla samojedilaisilla aviomiehillä saattaisi olla haltuuni joutuneesta jumalasta. Mutta mistään semmoisesta en ole kuullut, ja myyjä itse, vanha shamaani, oli vuosia sitten kadottanut vaimonsa.

Samana iltana sain kuulla mitä omituisimman konsertin. Joukko vanhanpuoleista akkaväkeä kokoontui tupaan vierasta puhuttelemaan ja hänen kanssaan juttelemaan, koska hän näkyi olevan innostunut kuulemaan kertomuksia entisaikojen tavoista ja oloista sekä mielellään katseli vanhoja esineitä. Heillä oli mukanaan useampia luusta valmistettuja huuliharppuja, joihin oli leikattu kieli, mikä puhaltaessa värähteli. Tahti ja sävelkorkeus määrättiin kieleen kiinnitetyllä nauhalla, jota soitettaessa pidettiin kädessä. Ääni oli tosin heikko, mutta useampien yhtaikaa puhaltaessa se tuli verrattain voimakkaaksi, ja kun sävelmätkään eivät olleet niin aivan hulluja, syntyi kuulijassa omituinen tunnelma, jota ei suinkaan vähentänyt tuvassa vallitseva hämäryys ja lattialla takkavalkean ääressä istuva samojedilainen kuulijakunta.

Ennen paluutani Tymskoeen pistäydyin pikimmältä Vasjugan-joella, joka suupuoleltaan aina sadan virstan pituudelta on ostjakki-samojedien asuttama. Tuo retki oli monessa suhteessa hupaisa, ei vain sentähden, että korkeat kauniit harjanteet halkoivat muuten tasaista maata ja siten aikaansaivat jonkinlaista vaihtelua maisemassa, vaan senkin takia, että olosuhteet niin suuresti poikkesivat Obilla tavallisista. Tuvat olivat paremmin rakennetut ja hyvinvointi paikoittain sangen huomattava. Tapasinpa erään rikkaan vanhuksen, joka kalliista hinnasta oli hankkinut itselleen ranskalaisia ja saksalaisia lauluja soittavan gramofonin. Myyjä oli puijannut ukkoa, mutta hänelle oli yhdentekevää mitä se lauloi, koska hän ei ymmärtänyt yhtään venäjän sanaa. Minä iloitsin saadessani taas pitkästä aikaa kuulla jotakin eurooppalaista.

Eniten olin mielissäni siitä, että kuppa, keuhkotauti ja muut ikävät taudit eivät olleet yhtä laajalti levinneet kuin Obilla. Siellä näkee nimittäin tuhkatiheään muodottomia kasvoja, pieniä kutistuneita lapsia ja kamalasti yskiviä ihmisiä. Usein tarvitaan runsaasti itsensävoittamiskykyä, ennenkuin voi nukkua yhdessä sairaiden kanssa, ja vielä enemmän, jos heidän kanssansa täytyy syödä ja juoda samoista astioista ja laseista. Tavattoman ihmeelliseltä tuntuu jäljestäpäin se, että on vahingoittumatta voinut suoriutua kaikesta tuosta kurjuudesta.

Yli kuukauden matkustamisen jälkeen palasimme Tymskoeen, josta minä piakkoin muutin samojedien luo 20 virstaa alempana Obilla ja aivan lähellä Tym-joen suuta sijaitsevaan Kolgujakiin.

Kolgujak, joka Castrénin aikoina oli pieni pyramidinmuotoisista majoista rakennettu yhteiskunta, on nyttemmin laajentunut ja jakautunut kolmeen eri ryhmään. Ylemmäksi joen oikealle rannalle, jossa kauniit ja tuuheat poppelit muuten niin yksitoikkoista maisemaa kaunistavat, ovat venäläiset rakentaneet itselleen kevättulvalta suojassa olevat talonsa. Alempana viidakoissa sijaitsevat samojedien puoleksi maanalaiset luolat, joissa ei ole muuta lattiaa kuin paljas maa, ei muita huonekaluja kuin pari matalaa penkkiä, ei muuta akkunaa kuin jäämöhkäle, ei uunia vaan ainoastaan n.s. tshuval, s.o. oksista ja savesta valmistettu torvi tai savupiippu, jonka kautta savu kylläkin jossain määrin tunkee ulos, mutta jota pitkin pakkanen vielä tuntuvammassa määrässä painuu sisälle huoneeseen. Talvisin on toisinaan -55° ja silloin ei takkavalkeakaan kykene tuota maanalaista asuntoa lämmittämään. Muut samojedit ovat siirtyneet vielä kauemmaksi alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja muuttaneet eräälle suuren Obin haarajoelle asumaan.

Tällä paikkakunnalla, joka on puolittain kylä ja puolittain jurtta, työskentelin koko kevättalven ja siellä minä odotin kevään lopullista tuloa, joka teki mahdolliseksi matkustamisen Siperian ainoita leveitä ja tasaisia teitä – lukuisia vesistöjä pitkin.

Vastatulleesta, sellaisesta, joka ensikertalaisena tutustuu siperialaiseen talveen, tämä vuodenaika tuntuu pitkältä ja elottomalta, painostavan yksitoikkoiselta ja lohduttoman hiljaiselta. Opiskelin kahta, toinen toistansa vaikeampaa uutta ja vierasta kieltä, olin pakotettu harjoittamaan hiljaista kamarityötä, joka ei tarjonnut minkäänlaista vaihtelua, enkä saanut kuin harvoin tietoja suuresta maailmasta ja tervehdyksiä kotimaasta ja Euroopasta. Senpätähden sattui joskus, että veltostuin ja unohdin uusien ihmisten ja olosuhteiden tarjoaman mielenkiinnon, että tunsin itseni unohdetuksi ja suljetuksi hautaan, jonka aika ja maailman tapahtumat jäljettömästi sivuuttivat. Myöhemmin opin rakastamaan erämaata ja hiljaisuutta ja kahleista vapaata elämää, mutta ensimäinen talveni siellä oli vaikea sentähden, että minä itse asiassa en elänyt suuren erämaan elämää. Kaikki oli vain puoleksi sitä ja puoleksi tätä. Varsin pian huomasin kuitenkin erehdykseni ja siksipä koetinkin myöhemmin mahdollisuuden mukaan välttää sentapaisia olosuhteita.

Miltei koko huhtikuun aikana raivosi lumimyrsky toisensa jälkeen, kinokset kasvoivat yhä mahtavammiksi eikä aurinkoa näkynyt laisinkaan. Talven vallan murtuminen näytti kerrassaan mahdottomalta. Ajattelin kotoista kevättä ja kotoisia ihmisiä ja vapautuksen kaipuu kasvoi minussa niin voimakkaaksi, että sitä on mahdoton kuvata – mikä ei ole tarpeenkaan. Kuukauden loppupuolella tapahtui vihdoin viimein ihme, siksi sitä melkein saattaa sanoa. Niin äkkiä ilmestyi aurinko näkyviin ja niin nopeasti sulivat kinokset. Muuttolinnut saapuivat samalla etelästäpäin tuoden mukanaan terveiset lämpimämmistä ja onnellisemmista maista. Ne eivät tulleet niinkuin meillä melkein huomaamatta ja yksitellen tai pienemmissä parvissa, vaan ne saapuivat tuhansittain, ja yöt päivät näki loppumattomien hanhi-, joutsen- ja sorsaparvien tulla suhisevan halki kevätkirkkaiden avaruuksien. Monen monta yötä minä lepäilin kostealla hiekkasärkällä nurinkäännetyn veneen alla ja odotin saadakseni ampua niitä. Mutta usein ihailin vain niiden kauneutta, heitin kiväärin selkääni ja palasin tyhjin käsin kotia. En raskinut niiden keväistä iloa häiritä.

Kaikkein ihmeellisin oli Ob. Pitkin talvea olin tarkastellut noita rannattomia jääkenttiä ja ihmetellyt minkälaiseksi vapautus oli muodostuva; ymmärsin mullistuksen tulevan suureksi, mutta minun oli mahdoton kuvitella, miten ja missä muodossa se tapahtuisi. En ole kovin paljoa nähnyt, mutta kuitenkin myrskyjä aavalla merellä ja autioilla tundroilla, ukkosen jyrisevän ja vierivän alas Sajaanin-vuorten rinteitä, auringon kiertävän ympäri taivaanrannan tai piiloutuvan kuukausiksi, siis jokseenkin kelvollisia näytteitä siitä, mitä luonto voi aikaansaada mahtavien ja vaikuttavien näytelmien järjestäjänä. Mutta mitään sen mahtavampaa kaikessa rauhallisessa ja voittamattomassa voimassaan, mitään selvempää ja silmäänpistävämpää osoitusta luonnonvoimien väkivaltaisuudesta kuin kevättulva ja jäidenlähtö Obissa en ole koskaan nähnyt. Ensiksi kevättulva, todellinen vedenpaisumus, joka heittää ja tunkee vedenpaljoudet uomaan, joka aluksi on muutaman kilometrin levyinen ja sitten nopeasti kohoaa, kasvaa ja paisuu mereksi, jonka toista rantaa ei näe. Tuo jääpeittoisen ja kuivuneen joen muuttuminen peninkulmain laajuiseksi mereksi on sellaista, jota ei mitenkään jaksa mielessään kuvitella, jota tuskin voi uskoakaan, ennenkuin on nähnyt ihmeen tapahtuvan. Keskellä tuota vetten pyörrettä alkaa jäinen peite vähitellen liikkua; se halkeilee hiljalleen ja liikkuu yhä enemmän, kunnes se äkkiä musertuu, jakautuu kappaleiksi ja suunnattomiksi lohkareiksi, joita vesi tunkee toistensa päälle ja jotka muodostavat vuoria, mitkä vastustamattomalla voimalla heittäytyvät eteenpäin aavaa merta kohden. Muutamia päiviä talvi ja kevät taistelevat keskenään, kunnes kevät, niinkuin aina, pääsee voitolle ja uusi ihme tapahtuu. Sillä suuren ottelun jälkeen seuraa ihmeellinen rauha, ja vesi virtaa hiljaisemmin kuin missään purossa, ja yksin vesilinnutkin löytävät Ob-äidin sylistä mitä rauhallisimman tyyssijan.

Heti kun jäät ovat huuhdotut pois ja joki on vapautunut, on koko seutukin muuttunut. Poissa on hiljaisuus ja talvinen horros, poissa pimeys ja yö. Sijalle on tullut elämää ja liikettä. Ihmisiä näkyy ja aluksia kulkee joella. Tuo niin rajattoman kiihkeä ja yhä edelleen runsaasti tuottava kevätkalastus alkaa; vesilintujen pyyntiin ryhdytään täydellä voimalla ja lukemattomat pikku veneet kiitävät ristiin rastiin vesillä. Laiva toisensa jälkeen saapuu ja katoaa tuoden mukanaan tervetulleet terveiset ulkomaailmasta.

Vähän ennen jäiden lähtöä olin ajanut hevosella Tymskoeen ostaakseni leipää ja muita elintarpeita matkaani varten Tym-joelle. Palatessani – yksin, koska arvelin hyvin tuntevani tien – olin menettää henkeni. En ollut päässyt kovin pitkälle kylästä, ennenkuin hirvittävä lumimyrsky pimensi koko joen. En saattanut nähdä muuta kuin hevosen takapuolen. Tästä vähäpätöisestä näköalasta huolimatta jatkoin matkaani siinä toivossa, että kuitenkin tavalla tai toisella onnistuisin löytämään jurtan. Tie oli kokonaan hävinnyt, mutta tuulen suunnasta osasin arvata missä oikea ranta sijaitsi ja sitä kohden pyrinkin. Matkaa kesti monta tuntia, ja kuta pitemmälle pääsin, sitä useammin hevonen vaipui kuormineen veteen, josta me pääsimme jäälle takaisin yksinomaan kiitos hevosen, joka omin voimin taitavasti osasi kömpiä ylös. Minä puolestani pidin lujasti kiinni reestä, joka ei uponnut, vaan uiskenteli veden pinnalla kuin vene. Vihdoin tuli jännittävin hetki, jää lähti liikkeelle ja minä ymmärsin, ettei minulla tainnut olla kovin paljon aikaa käytettävänäni. Jää uhkasi musertaa meidät. Vaivalloisen työn jälkeen ritiseväin ja paukkuväin jäiden keskellä sain vihdoinkin näkyviini rannikon, jota kohti heti suuntasin kulkuni. Samassa näin kuitenkin, että vesi oli huomattavasti kohonnut sekä että leveä virta erotti minut maasta. Valitsin sentähden ainoan mahdollisen menettelytavan – pitkää miettimisaikaa ei ollut, jäät kun hetki hetkeltä halkeilivat yhä enemmän – ajoin hevosen veteen ja itse jättäydyin reen varaan kuin mihin pelastusveneeseen. Varsin pian pääsi hevonen irtaantumaan ja ui rantaan minun seisoessani reessä, joka kellui virtaa alas. Reki vajosi yhä syvemmälle, ja vaikka minä seisoin siinä pystyssä, niin vesi piankin kostutti sekä sääriäni että vatsaani. Silloin minä harppasin veteen ja alotin uimaretken, joka oli sekä kylmä että rasittava. Olin onneksi talvisaikaan silloin tällöin harjoitellut ja karaissut itseäni kylpemällä avannoissa – joita yrityksiä Tymskoen niin mies- kuin naispuolinenkin väestö mitä suurimmalla uteliaisuudella oli seurannut – ja sentakia suoriuduin verrattain hyvin, vaikka jääkappaleet pahasti tekivät kiusaa rantaan pyrkiessäni. Vihdoin viimein pääsin kuitenkin sinne, otin kiinni vapisevan hevosen sekä jatkoin matkaani kylään, jossa tuloni herätti jonkinmoista iloa, ei vain sentakia, että he saivat nähdä minut elävänä, vaan luultavasti enemmän senvuoksi, että hevonenkin oli mukana. Samana päivänä, hiukan aikaisemmin, oli kaksi kuormaa uponnut jokeen ja jäänyt sille tielleen. Kylän asukkaat olivat lähettäneet miehiä minua etsimään, mutta pelastumisestani heillä ei kuulemma ollut paljonkaan toivoa.

Ennen tätä jäänmurtomatkaa olin järjestänyt asiani niin, että minulle kävisi mahdolliseksi heti vesien auettua jatkaa matkaani eteenpäin omalla veneellä. Tymskoen kauppiaat olivat tosin ystävällisesti tarjonneet minulle paikkaa eräässä veneessään, mutta arvelin opinnoilleni olevan edullisempaa olla muista kokonaan riippumatta. Ostin sentähden eräältä samojedilta peltisellä kajuutalla varustetun veneen, joka oli niin kevyt, että tarvittaessa kykenin omin neuvoin sitä soutamaan. Mutta kun tiesin Tymin keväällä vuolaaksi ja aikomuksenani oli matkustaa vähintään 600 virstaa vastavirtaa jokea pitkin, katsoin parhaaksi hankkia itselleni kelvollisen ja opintojani varten soveliaan miehistön. Ensimäiseksi miehekseni tuli vanha kielimestarini ja toiseksi hänen serkkunsa Mikishka, joka kyllä oli hyvin aulis kaikkeen, mutta myöhemmin osoittautui potevan keuhkotautia ja sentakia enimmäkseen makaili selällään veneessä yskien ja änkyttäen eikä voinut olla suureksikaan hyödyksi. Kolmantena kuului sakkiin eräs ostjakki, laajalti tunnetun vahilaisen shamaanin poika. Venäläisten varoituksista huolimatta olin ottanut palvelukseeni yksinomaan alkuasukkaita, osittain herättääkseni suurempaa luottamusta joen varrella ja osittain oppiakseni paremmin samojedin kieltä. Matkan varrella osoittautui kyllä, että venäläiset erinäisissä suhteissa olivat osuneet oikeaan, mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska siten todellakin opin kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin ja nopeammin kuin talvisaikana.