Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

NARYM JA TYMSKOE

Marraskuun keskivaiheilla, jolloin kotimaassa usein ei vielä ole talvesta paljonkaan tietoa, muuttui sää äkkiä Tomskissa ja lämpömittari osoitti -40 °C ja enemmänkin. Jokia kahlehtivat metrinpaksuiset jäät ja purot kangistuivat pohjiaan myöten. Lumi oli kuukautta aikaisemmin peittänyt likaisen maan. Siperian talvi näytti hampaitaan ja ihmiset saattoivat jälleen matkata paikasta toiseen. Eräänä kirkkaana talvipäivänä saapui jäätä pitkin pohjoisilta seuduilta satoja kuormia täynnä kaloja – sampea, sterlettiä, njelmaa, muksunia ja muita – noita kaloja, joilla samojedit elättävät itsensä ja venäläiset rikastuvat. Nuo pitkät karavaanit osoittivat tien olevan avoinna ja olivat merkkinä siitä, että minä vihdoinkin saatoin varustautua kauan odotetulle matkalleni.

Paroni Aminoffin kokeneella johdolla sainkin kootuksi kokonaisen varaston tarpeellisia kaluja. Ensimäinen hevosmatkani tuli olemaan noin 600 kilometrin pituinen ja senpätähden hankin itselleni kunnollisen reen. Se muistutti eniten suurta heinähäkkiä kapeilla jalaksilla ja laitoihin oli kiinnitetty vankat puut estämään sitä kaatumasta. Etupuolella oli lauta, jolla kyytimies istui ja ohjasi kolmea pientä narymilaista hevosta, jotka tien kapeuden takia tavallisesti olivat peräkkäin valjastetut. Reen pohjaan olivat arkkuni fonografeineen ja muine kojeineen lujasti köytetyt, niiden päällä oli mukavuuden vuoksi jonkun verran heiniä ja ylinnä istui matkamies kaikessa loistossaan. Niin, "loistolta" se ainakin minusta tuntui, joka olen aina ollut laiha ja aina toivonut voivani lihota. Siinä istuessani olisin näet pyylevyydessä voittanut minkä venäläisen ajurin tahansa. Ulkonäköni, ikävä kyllä, ei vastannut todellisuutta, sillä tämä mahtava volymi oli keinotekoisella tavalla saavutettua. Tavallisten sarkavaatteiden päälle olin vetänyt paksun turkin ja sen päällä oli minulla toinen samanlainen aasialaismallinen, hirvennahasta tehty ja karvat ulospäin. Jalkoja suojasivat siperialaiset huopasaappaat (pimy), jotka hyvin kelpaavat 40 asteen pakkasessa. Muuten olin varustautunut vain välttämättömimmillä tarveaineilla niinkuin teellä (tiiliteellä), sokerilla, tupakalla, spriillä kiinteässä muodossa (myöskin muunlaisella), joka on erinomaisen käytännöllistä matkoilla tulta sytyttäessä ja keittämistä varten. Paremmat vaatteet, kaulukset, lakanat ja tyynyt, hammasharjat, parranajovehkeet y.m. jätin hyvin ymmärrettävällä kaipuulla melkein kahdeksi vuodeksi Tomskiin. Erinäisiä tarpeita varten olin hankkinut itselleni monia suosituskirjeitä, kuvernööriltä ja arkkipiispalta, sekä revolverin, joka eritoten Tomskin läheisyydessä kuuluu olevan hyvin tarpeellinen. Myöhemmin sainkin pari kertaa sen paukkeella pelottaa tunkeilevia ihmisiä, jotka kaukaa yrittivät hevosiamme ampua.

Voidakseni matkustaa nopeasti ja mukavasti olin sitäpaitsi kuvernöörin virastosta saanut, n.s. otkrytyj list'in – avoimen kirjeen, joka tavallisesti annetaan virkamiehille ja oikeuttaa käyttämään postihevosia, joita on miltei joka kylässä. Tällä ensimäisellä matkallani oli tuo maagillisesti vaikuttava sininen paperi suuriarvoinen, sillä sen nojalla tällainen outo ja pakanallinen muukalainen, joka ei edes majaan astuessaan tehnyt ristinmerkkiä, pääsi vastaamasta moneen uteliaaseen ja turhaan kysymykseen. Tavallisena matkustavaisena, eikä virkamiehenä, olisin voinut herättää vakavaa epäluuloa, kun en venättäkään juuri nimeksikään osannut, vaikka eräs tietämätön kielimies Tomskissa oli minua juuri sen taitamisesta onnitellut. Olin näet kerran puheessani käyttänyt "influenssa" sanaa, jota hän luuli tosi slaavilaiseksi. Matkakaveriksi oli Tomskin ispravnikka antanut minulle Saratovin kuvernementista kotoisin olevan nuorukais-raukan, joka oli joutunut Siperiaan etsimään isäänsä, joka oli karkoitettu moneksi vuodeksi Narymiin. Hänen kanssansa minä matkan varrella seurustelin; oli hauska nähdä minkälaisella ylpeydellä hän seurassani marssi kestikievareihin (zemenskaja kvartira) viettämään yötä ja miten komentavasti hän paperillani tilasi hevosia ajoneuvojamme varten. Maatessani hänen kanssaan samassa sängyssä tai yhdessä lattialla minä ensi kertaa sain kuulla esitelmiä m.m. suurista mustista torakoista, jotka "syövät pieniltä lapsilta silmät" ja tuottavat kotionnea, sekä tavallisista russakoista, jotka päivisin koristavat jokaisen paremman talon seiniä ja öisin kuljeksivat ihmisten kasvoilla. Kun hän oli avustanut minua polttamaan loppuun paperossini, opetti hän minua nuolemaan kokoon mahorkka-savukkeita sekä käyttämään eli siis polttamaan niitä, mikä alussa oli paljon vaikeampaa. Ensimäiset minä kielelläni liimasin kokoon ja hän sai polttaa ne. Myöhemmin kävi päin vastoin.

Tomskin pohjoispuolella oli osittain sangen asuttuja seutuja, mutta kuta kauemmaksi saavuttiin, sitä harvemmassa olivat kylät ja erämaan autius kävi yhä suuremmaksi ja ääretön yksitoikkoisuus painoi raskaan leimansa maisemaan. Syynä siihen oli kenties, että autio luonto ei enää esiintynyt alkuperäisessä voinnissaan ja suuruudessaan. Minusta tuntui, tottumaton kun olin ankaraan pakkaseen (-40°, -45°) ja kylmään tuuleen, vaikealta keksiä mitään kaunista sellaisessa maisemassa, jonka keskipisteeksi pakostakin muodostui tunnottomaksi paleltunut nenäni. Sitäpaitsi oli tuo satojen vuosien vanha ja kunnianarvoinen metsä ihmisten ja tulen hävittämä. Hiiltyneet kannot muistuttivat siitä mikä oli ollut, ja ainoastaan joku harva käyrä jättiläispuu seisoi pystyssä muistomerkkinä niiltä ajoilta, jolloin paimentolainen vapaasti liikkui omalla maallansa ja avoimesti uhrasi pakanallisille jumalilleen pyhissä lehdoissa.

Nykyään ovat venäläiset tunkeutuneet kaikkialle pitkin Ob-jokea, ja lähempänä Tomskia ei tapaa muita alkuasukkaita kuin tataareja. Vasta 100 virstaa pohjoisempana, metshettien hävittyä näkyvistä, löytää poloisen samojedikansan ensimäisiä etujoukkoja. Kuta kauemmaksi tulee, sitä tiheämmässä on jurttia ja sitä vähemmän ovat alkuasukkaat venäläistyneitä, mutta samalla he ovat kurjempia ja heidän asuntonsa kehnompia. Ensimäisessä, johon astuin sisälle ja joka oli hyvin rakennettu talo, tapasin hämmästyksekseni mustatukkaisen, vinosilmäisen samojedinaisen, joka ahkerasti neuloi ompelukoneellaan, Singer & Co: n mallisella. Sen ainoan kerran luullakseni tunsin matkan kuluessa tyytymättömyyttä. Olinhan lähtenyt – "Emo Aasian arvossapidettyyn maahan" tutkiakseni luonnonkansaa erämaan sydämessä. Nyt olin melkein uskoa, että puhe alkuperäisestä kansasta oli juttua ja erämaa humbugia. Mutta etäämpänä tulin kyllä huomaamaan erehdykseni. Jo alempana joen varrella tapasin kurjia, puoleksi maanalaisia luolia, joissa oli jäästä tehdyt ikkunat ja ainoa huone täynnänsä miehiä, naisia, lapsia ja koiria. Kaikki oli sitäpaitsi niin kuvaamattoman likaista, että minun kävisi mahdottomaksi kirjoittaa siitä puhtaalle paperille.

Tällä tavalla jatkui matkaa viikon päivät ja yöt, vain harvoin pysähdyimme jonnekin syömään, lepäämään ja nukkumaan. Myöhemmin totuin kyllä olojen pakosta nukkumaan milloin missäkin asennossa rekeeni muodostuneessa kuopassa, mutta alussa se oli minulle mahdotonta sekä tien epätasaisen laadun tähden että myös kyytimiehen hirveiden hätähuutojen takia. Hänen huutonsa olivat tarkoitetut pienille narymilais-hevosille, joiden katsottiin täytyvän yhtä mittaa juosta täyttä laukkaa. 10 virstan matka ei kestänytkään puolta tuntia enempää. Tottumaton kun olin kaikkiin syöpäläisiin ja likaan, koetin sitäpaitsi kiirehtiä mahdollisimman pian eteenpäin. Tie kiemurteli paikoittain hävitettyjen metsien ja jäätyneiden, poppeleita ja pensaita kasvavien soiden halki, paikoittain taas jokea pitkin suuriksi vuoriksi kasaantuneiden jäämöhkäleiden ja kinosten välitse. Joskus laukkasivat hevoset hurjaa kyytiä tasaista jäätä pitkin. Tyypillistä Obin rannoille on, että toinen aina on matala ja pensaiden peittämä, toinen korkea ja metsää kasvava. Kesän aikaan vesi uurtaa itselleen uusia teitä hiekkaisen harjun läpi, ja kaikkialla on suuria veteen sortuneita ja kaatuneiden puiden peittämiä niemekkeitä. Kuta pohjoisempaan tulee, sitä kauniimmaksi tavallaan muodostuu maisema ja sitä komeammaksi muuttuu luonto. Siperialainen setripuu l. leipämänty (Pinus cembra) kasvaa siellä runsaammin ja se luo talviselle maisemalle kiinteämmät muodot kuin lehdettömät poppelit ja koivut. Kaukaa näyttää silloin joskus kuin ääriviivat olisivat saksilla leikatut, niin tasaiset ja jyrkät ne ovat.

Vihdoin viimein, kun olin jo ehtinyt kyllästyä erämaahan, saavuttiin Narymin piirin vaatimattomaan pääkaupunkiin. Jo kaukaa kohosivat kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet korkean mäen harjalle, sivuutimme "esikaupungin", jota sattuvasti sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimitystä käytetään monen muunkin siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden vinot rivit muistuttavat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa. Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen, meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi eikä senkään takia, että se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi vähitellen huuhtoo pois – vanha kivikirkko on jo vaipumaisillaan jokeen – vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan vuosikausia näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka he pakosta ovat jättäneet. En myöskään unohda sitä näkyä, jonka näin tuossa sukupolvien kirousta kantavassa pimeässä kaupungissa, näkyä sen kaduilla eräänä ihanana kesäpäivänä palatessani sinne hiljaisesta erämaasta. Karkoitetut olivat jollain tavalla vappuna järjestäneet hiljaisen mielenosoituksen ja seurauksena oli, että paikalle viipymättä lähetettiin joukko santarmeja asiaa tutkimaan. Sain nähdä näiden samoilevan pitkin katuja, sain nähdä heidän vangitsevan uhrejansa. Myöhemmin toimitettiin lukuisia kotitarkastuksia, m.m. erään henkilön luona, josta tulen seuraavassa puhumaan.

Olin oleskellut Narymissa ainoastaan vuorokauden ja käynyt pristavin, tämän 200,000 km3:n laajuisen valtakunnan korkeimman virkamiehen, luona. Kun minä seuraavana aamuna kaikessa rauhassa kievarissa luin ensimäistä postiani, koputti joku ovelleni ja minulle aivan tuntematon herra astui sisään sekä kysyi selvällä ruotsin kielellä:

"Oletteko Suomesta, puhutteko ruotsia tai suomea?"

Aluksi olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä sanoa, mutta vastattuani kysymykseen sain tietää hänen nimensä ja tarinansa. Hän oli Työ-lehden entinen toimittaja Santeri Jacobsson Viipurista, joka pari vuotta aikaisemmin äkkiä oli vangittu syntymäkaupungissaan, viety Pietariin ja pitemmän aikaa linnassa istuttuaan karkoitettu Narymiin viiden vuoden ajaksi. On selvää, että hän tunsi mitä suurinta iloa saadessaan yhtäkkiä tavata suoraan kotimaasta tulleen henkilön, jonka kanssa saattoi puhua omalla kielellään. Hänelle oli tietenkin hauskaa kuulla kotimaan tapahtumista ja ihmisistä, ja minulle oli hyödyllistä häneltä tiedustella Siperian oloja. Hänen puheistaan sain sitäpaitsi jonkinlaisen käsityksen siitä elämästä, jota karkoitetun on pakko viettää, hänen kun alinomaa täytyy kokea sokean ja typerän virkavallan mielivaltaa ja monenlaatuisia rahallisia vaikeuksia. Jokaiselta heiltä vaaditaan paljon voimaa ja jokaisen täytyy omata luja usko ihanteihin, jos mielii sellaisessa ympäristössä säilyttää henkisen joustavuutensa.

Harjoitettuani muutaman päivän kuluessa arkistotutkimuksia kaupungissa ja käytyäni vielä erinäisten paikkakunnan merkittävimpien henkilöiden, kuten rovastin ja pormestarin luona, matkustin sieltä Tymskoeen. Kylä sijaitsee 120 km alempana Obin varrella ja on nyttemmin asessori Svinhufvudin karkoituksen johdosta tullut Suomessakin tunnetuksi. Matkalla sinne sivuutin Kargasok nimisen kylän, jossa minua vielä odotti hauskanlainen yllätys. Siellä näin erään puodin ovella kyltin, johon oli venäläisillä kirjaimilla maalattu K.J. Nordqvist. Astuttuani sisälle asiaa tiedustelemaan tapasin ryhdikkään vanhanpuoleisen miehen, puodin omistajan Karl Nordqvintin, joka hänkin osoittautui maanmieheksi. Hänen isänsä, josta Castrén mainitsee matkakertomuksissaan, oli ollut tämän luokkatoverina Oulussa, josta hän sittemmin oli joutunut kellosepäksi Tomskiin. Karl N., joka puhui saksaa, ei ollut koskaan käynyt Suomessa, vaan oli koko ikänsä elänyt Siperiassa. Ainoa minkä hän muisti oli "good dag" ja "var so good" ja sitäpaitsi oli hänellä tallella suomalainen almanakka, muistaakseni vuodelta 1883. Hän puhui minulle aikovansa vieläkin matkustaa kotimaahan, mutta siitä ei tullut mitään, sillä kun minä seuraavana kesänä menin häntä tervehtimään, oli hän saman päivän aamuna muuttanut manan majoille.

Ilman erikoisia seikkailuja saavuin onnellisesti Tymskoeen, joka sijaitsi korkealla harjanteella komean setripuumetsän ympäröimänä.

Asetuin asumaan kestikievariin ja saatuani selville, että ympäristössä oli runsaasti samojedeja, päätin jäädä kylään pitemmäksi aikaa. Toivoin näet parhaiten oppivani venättä ja tutustuvani oloihin sekä sen lisäksi voivani harjoittaa samojedilaistutkimuksia oleskellessani ympäristössä, jossa kumpaakin kieltä puhuttiin. Näin ollen tuli ensimäiseksi toimenpiteekseni siedettävän asunnon hankkiminen. Yritys näyttäytyi kuitenkin verrattain vaikeaksi, kaikki ihmiset kun olivat hieman epäluuloisia muukalaista kohtaan, joka ei taitanut kieltä eikä ollut oikeauskoinen ja jonka tehtävä ja työ näytti sekä käsittämättömältä että myös epäilyttävältä. Useimmilla oli vain yksi huone ja minä olisin mielelläni halunnut sellaisen yksinomaan itseäni varten, koska pelkäsin heidän uteliaisuutensa ja liiallisen tuttavallisuutensa tulevan minua häiritsemään. Tiedusteltuani turhaan eri tahoilla onnistuin lopulta löytämään vanhan hyväntahtoisen pariskunnan, joka jätti käytettäväkseni tilavan huoneen. He osoittivat sitäpaitsi omaavansa jonkinlaista ymmärtämystä opintojeni suhteen, koska he aikaisemmin olivat pitäneet luonansa erästä mustapartaista tohtoria, nimeltä Uuno Davydovitsh, jonka myöhemmin tunsin toht. U.T. Sireliukseksi. Hän oli asunut heillä muutamia päiviä. Talo, johon muutin, oli siperialaistenkin olojen mukaan sangen tilava, mutta se oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja toinen kerros oli tällä haavaa tyhjänä. Alakerrassa oli kaksi huonetta, toisessa asui isäntäväki ja toinen oli vieraita varten, sekä iso kyökki ja pieni kamari, jossa minun aikanani asui viinaanmenevä ja räyhäävä, mutta silti hyväntahtoinen mies. Oma huoneeni oli hyvin tyypillinen siperialaisille talonpoikaiskodeille ja sentähden kuvaan sitä hieman yksityiskohtaisemmin. Sisäänkäytävänä oli matala ovi, johon minä usein löin pääni, ja ikkunoita oli kolme. Lasit olivat vanhoja, vihreitä ja täynnä halkeamia. Isommat reiät olivat nahalla tai paperilla paikatut. Ikkunalaudoilla oli runsaasti räikeävärisiä ja pahalle haisevia kukkia. Nurkassa vastapäätä ovea oli toista kymmentä pyhimyskuvaa, jotka siellä oleskeluni aikana vähitellen siirrettiin muualle, koska ei arveltu minun niistä erikoisesti hyötyvän. Suurin ikooni kuvasi pyhää ja ihmeitätekevää Nikolausta ja lähinnä paras neitsyt Maariaa Jeesuslapsi sylissään. Kumpaakin kuvaa oli kaunisteltu hopeapaperilla ja koreilla nauhoilla ja edellistä kuvaa peittävän lasin alla oli Nikolauksen rinnalla kaksi vahakynttilää isäntäväen häistä, joita yleisen tavan mukaan säilytetään, kunnes ne asianomaisten henkilöiden kuollessa annetaan heille mukaan arkkuun viimeistä matkaa varten. Pyhimysryhmän läheisyydessä oli Kronstattilaisen isä Johanneksen kuva. Vähän etäämpänä prameilivat kenraali Linjevitshin, Buharan emiirin ja keisarillisen perheen jäsenten kaikkialla välttämättömät kuvat, joita tataarit samojedeillekin joskus kaupittelevat. Niiden ympärille oli liimattu mitä erilaisimpia postikortteja. Yhdessä niistä oli suuri muna, jonka päällä seisoi punainen kukko ja itse munaan oli kirjoitettu: "Kristus on ylösnoussut". Edelleen oli siellä kuvia Betlehemin lastenmurhista ja hurjasta, urhoollisesta ja väkevästä Boova kuninkaasta, joka taisteli Polkan jättiläistä vastaan, joka oli puoleksi ihminen ja puoleksi hevonen. Koko tuota pitkää, kirjavaa ja mieltäylentävää kuvasarjaa ympäröi punaisista paperikukista ja kuusenoksista tehty seppele, jossa vielä roikkui pääsiäisen aikuisia värjättyjä munankuoria. Huonekalut supistuivat muuhun loistoon nähden verrattain vähiin. Ikkunain välissä oli neliskulmainen pöytä ja pari tuolia ja niitä vastapäätä oli sänky tahi oikeammin penkki, jolla oli monen monta tyynyä sekä lammasturkki peittona. Sängyn läheisyydessä oli pari kirstua, jotka sisälsivät vaatteita, tupakkaa ja muita kalleuksia. Huone kokonaisuudessaan näytti oikein hauskalta, seinät ja katto kun olivat valkeiksi maalatut. Siellä täällä oli pieniä ruskeita ja nopeasti liikkuvia pilkkuja – ravintoa etsiviä torakoita. Jokseenkin samaan tapaan ovat kaikkien varakkaampien talonpoikaistalojen vierashuoneet sisustetut siinä osassa Siperiaa, jonka minä tähän asti olen nähnyt. Ei kuitenkaan muiden kuin jo aikoja sitten sinne muuttaneiden venäläisten, n.s. sibirjakkien, luona.

Isäntäni, nimeltä Sjerjakov, oli vanha tyypillinen siperialainen kauppias. Hän oli alkanut tyhjin käsin, sittemmin hankkinut itselleen verrattain suuren omaisuuden ja ruvennut julkista hyväntekeväisyyttä harjoittamaan, minkä johdosta arkkipiispakin oli hänen luonaan vieraillut ja josta toiminnastaan hän oli saanut muutamia mitaleja. Sittemmin oli vastoinkäyminen häntä kohdannut, hän eli korttipelissä hävittänyt omaisuutensa ja nainut vaimon, joka oli luullut häntä rikkaaksi. Nyt hän eli lastensa antamalla avustuksella ja myymällä yhtä ja toista ennen vararikkoa kätkemäänsä tavaraa. Muuten on myönnettävä, että hän oli rehellinen ja hyväsydäminen ukko, joka mielellään tunnusti syntinsä, mutta samalla kerskasi sillä, että lapsensa olivat kohonneet korkeammalle kuin kylän muitten asukasten – yksi pojista opiskeli lääketiedettä ja toinen oli kansakoulunopettaja – arvellen tämän osittain johtuvan heidän isänsäkin ansioista. Talon emäntä oli suuri ja rasvainen ja lihava ja melkein kaljupää sekä niin punakasvoinen, ettei varmaankaan yksinomaan kotoisen lieden lämpö ollut sellaista ihmeellistä väritystä saanut aikaan, vaan myöskin se viina, jota hän varasteli ankarassa kurissa pidetyltä herraltaan ja mieheltään. Hän askaroitsi monenlaisissa hommissa ja m.m. oli hänellä tapana ottaa luokseen raskaita naisia, joita hän taitavasti hoiti. Senvuoksi minun toisinaan oli pakko keskeyttää työskentelyni seinän toisella puolella tapahtuvien asiain johdosta. Usein olinkin hyvin ärtynyt, kun minua häirittiin, mutta kun synnytys oli suoritettu, pieni lapsi ilmestynyt maailmaan ja kaikki muut tulivat huoneeseeni tekemään ristinmerkkejä pyhimyskuvien edessä ja rukoilemaan vastasyntyneen puolesta, silloin minäkin tulin liikutetuksi enkä tuntenut mitään kiukkua emäntääni kohtaan. Mutta kun hän joskus peitti kaljun päänsä mustalla kalotilla ja pukeutui miehensä edellisen vaimon räikeänvihreään puseroon ja mustaan alushameeseen ja juhlien jälkeen palasi kotia aivan juovuksissa, en sietänyt häntä edes katsella.

Esitettyäni ylläolevassa lukijoilleni läheisimmän ympäristöni puhun vielä pari sanaa itse kylästä ja sen asukkaista, jotka hekin omalla tavallaan ovat sangen tyypillisiä.

Tymskoen kirkonkylään, jonka venäläiset 1800-luvun alkupuoliskolla perustivat samojedien omistamalle maalle, kuuluu nykyään noin 30 taloa ja on siinä enintään 200 asukasta. Toiset taloista ovat uudet ja sangen komeat, mikä johtuu siitä, että jotkut paikkakunnan kauppiaista ovat verrattain varakkaat, sekä siitä erikoisesta asianhaarasta, että kevättulva joka vuosi nielee leveän rantakaistaleen, mikä taas pakottaa asukkaat määrätyn ajanjakson kuluttua muuttamaan talonsa korkeammalle ja sentakia myös pitämään niitä suhteellisen hyvässä kunnossa. Kirkkokin on jo vähintään viisi kertaa muutettu, ja paikka, missä se alkuaan seisoi, sijaitsee kaukana joessa tai vastapäätä olevalla rannikolla. Lähempänä metsää tavataan kehnommin rakennettu köyhien osa kylää; sen muodostavat osittain maahan kaivetut tai kokonaan maanalaiset hökkelit ja luolat, joissa on ikkuna katossa ja seinät mullasta ja savesta tehdyt. Noissa tilapäisissä suojissa asuu enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja ja ostjakkeja sekä irtainta väestöä, joka viettää remuavaa ja syntistä elämää, kun vain on olemassa rahaa, toisin sanoen viinaa, mikä ei suinkaan ole harvinaista.

Kaikki Tymskoen varakkaammat "porvarit" käyvät kauppaa ympäristössä asuvien samojedien kanssa. Se on mitä alkuperäisintä laatua ja yksinkertaista vaihtokauppaa; alkuasukkaat antavat kauppiaille turkiksia, kalaa sekä setripuunkäpyjä, minkä vastineeksi he saavat jauhoja, kankaita, ruutia, tupakkaa, viinaa ja muuta, mitä tarvitsevat tai eivät tarvitse. Kaikki myydään kalliista hinnasta ja voitto on tavallisesti 100 % ja enemmän. Jäänlähdön jälkeen matkustavat kaikki, jotka siihen vain pystyvät, läheistä Tym-jokea ylös, jossa he kaukana kaikesta esivallasta pääsevät harjoittamaan usein hyvinkin hävytöntä kiskomistansa ja kauppaansa sangen helposti petkutettavien luonnonlasten, samojedien kanssa. Seurauksena tästä on, että samojedin täytyy maksaa maksamistaan, mutta siitä huolimatta hän yhä vain jää velkaiseksi.

Kalastusta harjoittavat ja sillä elättävät itsensä useimmat kylän köyhimmistä asukkaista. Se onkin nykyään melkein kannattavampaa kuin kauppa, joka vuosi vuodelta on huonontunut. Kaikki voisivat elää mitä huolettomimmalla tavalla, jollei tuota kirottua viinaa olisi olemassa. Mutta niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset, venäläiset ja alkuasukkaat, kaikki näkyvät olevan saman ikeen alla. On tosiaankin omituista nähdä kylän asukkaiden pitkien pyhien aikana hoipertelevan pitkin katua kirkuen ja huutaen, joskus hoilaten lauluja, jotka saattaisivat olla kauniitakin, toisinaan taas rähisten ja kinastellen kuin missäkin hulluinhuoneessa.

Tuo heidän pahanlaatuinen elämänsä, jota en kuitenkaan tahtoisi sanoa erikoisesti Siperialle kuvaavaksi, vaikka se on ominaista Tymskoelle, riippuu kaiketi paljon siitä, että asukkaat ovat samojedien ja venäläisten, entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden epäilyttävien ainesten hyvin sekarotuisia jälkeläisiä. Samalla se nähtävästi voi johtua siitäkin, että kylän sielunpaimen ei ole erikoisen sopiva virkaansa. Lukuunottamatta sitä, että hän oli siinä määrin sivistymätön, että luuli Suomen olevan Englannissa ja sen johdosta sanoi minuakin engelsmanniksi, jota nimeä sitten sain paikkakunnalla kantaa, niin hän, samoin kuin muutkin, rakasti erikoisesti votkaa ja esiintyi myötäänsä juovuksissa missä ja koska tahansa. Muistan elävästi, kuinka hän eräänäkin päivänä mitä kirkkaimmassa humalassa toikkaroi huoneeseeni, tupertui kumoon ja nukahti siihen, vaikka minä paraikaa olin työssä samojedilaisen kielimestarini kanssa. Papin juopottelu oli tosin selitettävissä onnettoman avioliiton ja erämaassa oleskelun kannalta, mutta on hyvin ymmärrettävää millä tavalla tuollainen sielunpaimenen esiintyminen on omiansa vaikuttamaan sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin ihmisiin. Samaten on ymmärrettävää, että sellaiset kirkon apostolit eivät kykene samojedeja kristinuskoon käännyttämään. Isäntäni aikoja sitten rakennuttamaa koulua ei myöskään, ikävä kyllä, juuri paljon käytetä, ja niin leviääkin sivistys vain verkalleen. Ihmiset unohtavat pian saamansa pienen tietomäärän ja palaavat helposti raakuuteen, joka usein on paljoa pahempi kuin samojedien, joiden alhaista sivistyskantaa he niin suuresti halveksivat.

Tässä ympäristössä tulin siis oleskelemaan suunnilleen pari kuukautta päästäkseni syventymään uuteen elämääni. Edellinen kuvaus osoittaa, mielestäni, että olosuhteet, vaikka olivatkin hieman tavallisuudesta poikkeavat, eivät laisinkaan olleet erikoisen sietämättömät. Monin verroin enemmän vaivaa tuotti minulle kelvollisen ja hyvän samojedi-professorin hankinta. Kylässä oleskelevat alkuasukkaat olivat kaikki siihen tarkoitukseen kelpaamattomia – joko he kyllä hyvin taisivat omaa kieltänsä, mutta eivät olleet perehtyneet venäjän kieleen tai olivat he vanhoja ja hampaattomia ja senvuoksi kelpaamattomia tai puhuivat he äidinkieltänsä, niinkuin useimmat Ob-joella, jokseenkin samalla tavalla ja yhtä virheellisesti kuin muutamia vuosikymmeniä sitten Helsingissä asuvat suomalaiset omaa kieltänsä. Alkuaikoina sainkin tyytyä sangen kelvottomiin kielimestareihin, sellaisiin, jotka eivät olleet luotettavia tai jotka muulla tavalla vaikeuttivat ja estivät työtäni. Ensimäisiä oli eräs vanha ja viekas veijari, joka oli ottanut juhlallisen sukunimen Peterburgskij ja jota samojedit sanoivat kenraaliksi sen johdosta, että hän joskus maailmassa oli unkarilaiselta kielimieheltä Pápailta saanut mitalin. Monta päivää seurustelin hänen kanssaan, kunnes eräänä iltana, etsittyäni häntä pitkin päivää, löysin hänet kinoksesta, jossa hän aivan humaltuneena makasi paitasillaan. Sieltä vedin hänet saunaan, jossa hän vähitellen virkosi eloon. Seuraava opettaja oli niinikään vanhanpuoleinen herra, joka ei ainoastaan puuttuvien hampaittensa takia osoittaunut sopimattomaksi, vaan myös sentähden, että hän ei voinut pysyä erillään vaimostaan ja lukuisista lapsistaan, jotka kaikki asettuivat huoneeseeni asumaan ja läsnäolollaan pahasti häiritsivät työn säännöllistä kulkua. Erotettuani monen monta koekaniinia ja saavutettuani lääkkeilläni ja erikoisesti onnistuneilla matokuureilla lähiseudun jurttien asukkaiden luottamuksen, sain vihdoin viimein palvelukseeni nuoremman, Kolgujakista kotoisin olevan miehen, joka osoittautui kelvolliseksi kielellisessä suhteessa sekä myös sopivaksi välittämään tutustumistani tuohon muukalaisia niin vierovaan ja itseensä sulkeutuneeseen kansaan. Mies, joka ei ollut jörö, vaan päinvastoin erikoisen lahjakas, kenties terävin näkemistäni samojedeista, oli nimeltään Olashka Oldshigaid. Hänen hiuksensa olivat mustat ja ihonsa ruskea, hän polveutui ruhtinaallisista vanhemmista ja osasi venättä ja ostjakkia sekä oppi minun johdollani venäläiset kirjaimet a: sta m:ään, muutamia suomalaisia sävelmiä sekä "perkele" sanan. Tämän erinomaisen miehen onnistuin pitemmäksi aikaa saamaan opettajakseni ja seuralaisekseni ja ainoastaan hänen avullaan sain selville hyvin paljon sellaista, joka muuten olisi jäänyt minulle tuntemattomaksi. Hänen kauttansa tulin myös pian oivaltamaan sen, että paras tapa heidän kielensä oppimiseksi oli mahdollisimman eristetty elämä heidän keskuudessaan, eläminen heidän kanssansa ja heidän tavallaan seuduilla, missä venäläistä vaikutusta ei ole vielä huomattavissa. Ensi aikoina työskentelimme kuitenkin Tymskoessa, jossa minä kaikessa rauhassa saatoin suorittaa vaikeimman sanakirjatyön sekä hankkia pintapuoliset tiedot heidän uskonnollisista tavoistaan, jotka tiedot, oikealla tavalla käytettyinä, muodostavat sen avaimen, jolla heidän luottamuksensa on voitettavissa. Lupasin tietysti olla venäläisille kertomatta mitä sain tietää, samojedit kun ovat hyvin arkoja, koskapa he virallisesti ovat kristittyjä. Pidinkin lupaukseni, ja kun minä sen joskus nimeksi rikoin, ei siitä koitunut minulle erikoista iloa. Muistan erityisesti yhden kerran, jolloin olin selittänyt Narymin lääninrovastille, että samojedit ovat totemismin kannattajia ja siis uskovat ihmisen polveutuvan eläimistä. Muistan miten pappi hyvin ivallisesti vastasi minulle seuraavaan tapaan:

"Ahaa", lausui hän riemuisasti, "siinäpä sen näette. Samojedit uskovat polveutuvansa eläimistä ja darwinismi väittää samaa. Ettekö vihdoin huomaa, miten alhaisella asteella nykyinen tiede on. Samojedit ja tiedemiehet uskovat samaa ja ovat yhtä sokaistuja."

Alunpitäen syntyi myös vaikeuksia Olashkan ja minun välillä. Hänen oli ensiksikin pakko, samoin kuin kaikkien myöhempien kielimestarien, tottua tuollaisissa opinnoissa välttämättömään hiljaiseen kamarielämään. Jollen minä häntä kuin lasta huvitellut valokuvaamisella, fonografillani tai muulla, tuli hänen niin ikävä ja hän kävi niin uniseksi, että minun oli mahdoton jatkaa. Sitäpaitsi tuvassa vallitseva lämpö häntä sanomattomasti vaivasi, ja kun hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut syödä raakaa kalaa, tuli hän sairaaksi ja onnettomaksi. Hänen ryyppäämisensä minä lopulta sain niin hyvin järjestetyksi, että hän joka lauvantai-ilta hankki itselleen yli sunnuntain kestävän humalan. Kun minä maanantaiaamuna olin parilla ryypyllä sammuttanut hänen polttavan janonsa, oli hän valmis tekemään työtä kaikki viikon päivät. Hän ikävöi metsää ja erämaata ja usein me yhdessä läksimme sinne pyydystämään ansoilla jäniksiä, oravia, kärppiä ja muita otuksia. Sillä tavalla minäkin vähitellen hankin itselleni käytännölliset tiedot siitä tavasta, jolla samojedit metsästävät niin lentävää kuin jalan neljän juoksevata riistaa.

Hullusti oli käydä, kun minun oli pakko häntä vaivata samojedin kieliopin monilla knopeilla. Häntä oli tietenkin mahdoton saada taivuttamaan sanoja ja minun täytyi sopivien esimerkkien avulla saada häneltä haluamani tiedot. Kysymykseeni, miten "sinun hevosesi" kuuluu samojediksi, vastasi hän joko ettei hänellä hevosta ollut tai myöskin "minun hevoseni". Kun minä pyysin häntä sanomaan miten "minun jokeni" kuuluu, vastasi hän äkäisesti, että joki ei ollut minun ja että ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa. Alkuaikoina nuo vastaukset tuntuivat kerrassaan lohduttomilta ja minä käytin hyvin usein puolisen tuntia selittääkseni hänelle mitä tarkoitin. Minun ei kuitenkaan koskaan käynyt niinkuin Castrénin, joka kerran, kun hänen kärsivällisyytensä loppui, viskasi lasillisen vettä höperön kielimestarinsa naamaan. Lohdutin itseäni joskus eräällä kaskulla, jota kerrottiin venäläisestä papista, joka leivän (njäi) asemesta pyysi venäläisten saastaisena pitämää oravaa (njäjä). Ällistyneenä saadessaan mitä todellisuudessa oli pyytänyt, pahensi hän vain asiaa sekoittamalla sanat "man" (minä) ja "manne", jolla on hyvin ruma merkitys.