Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Tämän tavallaan epäonnistuneen retken jälkeen minä palasin Rybinskoeen, josta lähdin rautatielinjalle. Vaivoin saavuin Krasnojarskiin, jonne minun oli pakko jättää miltei kaikki kokoelmani. Asemalla sain odottaa kaksi vuorokautta saadakseni piletin, ja se kerran päivässä kulkeva juna, joka sota-aikana välittää Siperian liikennettä, oli niin täpöisen täynnä, että minun Tomskiin asti oli pakko seisoallani oleskella neljännen luokan vaunussa. Kokonaiseen vuorokauteen en päässyt edes istumaan, ja nukkumisesta tai ruumiin ravitsemisesta ei voinut olla puhettakaan.

Välttääkseni turhan pitkää ja vaikeata rautatiematkaa päätin kiertää

Tjumeniin Ob- ja Irtysh-jokia pitkin. Matkalla viivyin muutamia päiviä

Tshulym-joen suulla, jossa tutkin vielä erästä häviävää heimoa.

Tutkimukseni suoritin Baidoona nimisellä jurtalla ja sain todetuksi, että ylisen Obin ja Tshulymin murretta ei puhu enää kuin 7-8 henkilöä.

Muut samojedit olivat venäläistyneet tai kuolleet sukupuuttoon.

Jättäessäni jurtan oli syksy saapunut Siperiaan. Yöt olivat pitkät ja päivät lyhyet. Laivamatka tuntui yksitoikkoiselta pitkin kuollutta Obia, jossa ei asuntojakaan näkynyt. Mutta kaikesta huolimatta oli joki kauniimpi kuin koskaan ennen. Keväällä ja kesäiseen aikaan Ob muistuttaa suurta ja mahtavaa merta, jolta kuitenkin puuttuu värejä. Silloin siellä ei puhalla mikään raitis tuuli ja kaikki on harmaata, niin vesi kuin rannatkin. Mutta syksyn tullen vesi muuttuu yhä läpikuultavammaksi ja vihdoin, juuri ennen ensi lumen tuloa, se saa sinisen ja kirkkaan, kesäistä merta muistuttavan värin, Pakkanen muuttaa metsät ja viidakot keltaisiksi ja punaisiksi, ja äsken paljaat rannat kasvavat rehevää viheriäistä ruohikkoa. Vesirajan yläpuolella loistavat hiekkasärkät keltaisen maalaisvoin värisinä. Kirkkaalla ja tyynellä ilmalla ei saata koskaan tarpeekseen ihailla maisemaa. Illalla aurinko painuu pakkasen punertamana pimenevään setripuumetsikköön. Vastapäinen ranta näyttää palavan tai oikeammin hehkuvan, sillä se muistuttaa liekitöntä tulta. Tuon tulivyöhykkeen yläpuolella kohoaa läpikuultava ja kevyt pohjoinen taivas ja sen alapuolella kaikki vivahteine vaaleanvihreästä vaaleankeltaiseen ja vesi kuvastaa taivaan kirkkaita ja kylmiä värejä. Auringon laskettua varjot lähtevät vaeltamaan ja kaikki muuttuu salaperäiseksi. Silloin nuo pienet, ääneti virran mukana leveällä joella kulkevat samojediveneet näyttävät perin omituisilta.

Matkani Tshulymin suulta Samarovoon, Tobolskiin ja Tjumeniin kesti kolmatta viikkoa. Tomskista tulevassa laivassa menin Kolpashevoon, jossa minun oli pakko odottaa uutta laivaa voidakseni jatkaa matkaa. Pari päivää vanhat ystävät minua siellä parhaansa mukaan kestitsivät, ja entinen Tshaja-joen kielimestarini saapui hänkin minua tervehtimään. Hän lahjoitti minulle setripuunpähkinöitä ja kalaa, ja minä annoin hänelle rahoja, joilla hän itselleen ja vaimolleen hankki pullon kotitekoista viinaa.

Laiva ei käynyt Tymskoessa, ja Kolgujakin luona se pysähtyi vain pariksi minuutiksi. Senvuoksi en ehtinyt tavata vanhaa ystävääni Olashkaa, joka, niinkuin minulle kerrottiin, oli pitkin kesää asustanut Obin rannalle pystytetyssä tuohikodassa odottamassa minun paluutani. Matka Obia pitkin Surgutiin kesti useampia vuorokausia ja oli tavattoman yksitoikkoinen. Venäläisiä taloja ei näkynyt juuri ollenkaan, ja syksyn saavuttua olivat ostjakkienkin teltat aikoja sitten hävinneet. Lunta oli kosolta autioilla hiekkasärkillä ja jää alkoi uhkaavalla tavalla kahlehtia likaista vettä. Päivisin ei ollut muuta tehtävää kuin pelata korttia kalakauppiaiden ja viimeisiltä tarkastusmatkoiltaan palaavien hallinnollisten virkamiesten kanssa. Näillä kutsunnasta vapailla seuduilla ei sodan herättämä mielenkiinto ollut suuri, ja tästä asiasta sukeutuvat keskustelut olivat nekin laimeat.

Ulkonäöltään Narymia muistuttavasta ja ihmisistä köyhästä Surgutista matkustin lähellä Samarovoa sijaitsevaan Njälina nimiseen kylään. Siellä tapasin maanmiehen, maisteri T. Lehtisalon, joka pitkät ajat oli läntisessä Siperiassa tutkinut jurakkeja ja heidän kieltänsä. Paraikaa hän tutki n.s. metsä-jurakkeja sokean kielimestarin avulla. Hauskan yhdessäolon jälkeen lähdin suuren Obin rannalla sijaitsevalle hiekkasärkälle siellä odottaakseni viimeisen sinä syksynä kulkevan laivan tuloa. Se ei kuitenkaan pysähtynyt siksi autiolle paikalle, ja minun oli pakko pitää tarkkaa vahtia, jotta en myöhästyisi. Kolme vuorokautta oleskelin tuolla lumisella hiekkasärkällä. Tavarani olivat edeltäkäsin ladotut pieneen veneeseen ja minulla oli sitäpaitsi siellä kaksi soutajiksi hankittua miestä. Me emme saattaneet poistua rannalta mihinkään, vaan meidän täytyi kuluttaa aikamme alati palavan nuotion ääressä. Tuuli ja satoi lunta ja nuotiosta huolimatta minua paleli, kun ei ollut takkia eikä turkkia. Nukkumisestakaan ei jäätyneellä maalla tahtonut tulla mitään. Kolmantena yönä tuli laiva, ja pimeydestä ja suurista laineista huolimatta onnistui minun tavaroineni kiivetä kannelle.

Matka Tobolskiin muodostui sangen jännittäväksi yhä laajemmalti jäätyvän joen takia. Kaupunkiin saavuimme parisen vuorokautta myöhästyttyämme, mutta kuitenkin hyvissä ajoin. Vesi oli sentään siinä määrin laskeutunut, että samalla laivalla jatkaminen kävi mahdottomaksi. Pienempi alus lähti vuorokautta myöhemmin Tjumeniin ja minun oli sitä odottaessani pakko viipyä tuossa vanhassa kaupungissa, joka sodan johdosta oli kokonaan muuttanut muotoaan. Siellä oleskeli näet monta tuhatta Saksan alamaista ja sotavankia. Erikoista huomiota herättivät tällä niin kaukaisella paikkakunnalla komeapukuiset itävaltalaiset upseerit. Tasan 200 vuotta aikaisemmin oli siellä samassa asemassa elänyt suomalaisia ja ruotsalaisia miehiä, ja oli mahdoton olla tekemättä vertailuja. Siihen aikaan Venäjän valta perustettiin, ja sitä muistellessani mietin mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Vangit tuntuivat kärsivän pakkasesta ja oudosta ruuasta, mutta näyttivät kuitenkin reippailta ja juhlivat paraikaa Antverpenin valloitusta.

Tobolskista lähdin pienessä laivassa, jonka lastina oli setripuunpähkinöitä ja tataareja. Saapuessani laiturille ei lastia vielä oltu otettu ja minä sain nähdä miten se tapahtui. Pakkanen oli tuima, tuuli jäätävän kylmä, ja parempiosaiset ihmiset esiintyivät lämpimiin turkiksiin puettuina. Sillalla seisoi pitkävillaisiin siperialaisiin lammasnahkalakkeihin ja väljiin kaapuihin puettuja tylynnäköisiä miehiä – vanginvartijoita paljastetuin miekoin ja ladatuin kiväärein. Niiden välissä liikkui vaivalloisesti pitkä jono kalpeita ja laihtuneita olentoja raskaat säkit selässä – harmaapukuisia pakkotyöläisiä. Käsiin ja jalkoihin kiinnitetyt lujat rautaketjut kalisivat kaameasti, ja minun oli mahdoton kauan kuulla tuota kärsimyksen musiikkia, jota onnettomien huokaukset ja vartijain ärjymiset säestivät.

Laivassa oleva seurue oli kokonaan tataarilainen, enimmäkseen kauppiaita perheineen. Naiset olivat arvokkaita, hunnutettuja, miehet vilkkaampia ja tuttavallisempia. Juttelin monen kanssa ja he hämmästyttivät minua tiedoillaan Suomesta ja kansamme taistelusta venäläistä virkavaltaa vastaan. Määrähetkinä he ottivat esille pienet itämaiset mattonsa, polvistuivat, lukivat rukouksensa Allahille ja kumartelivat Mekkaa kohden. Heistä mahtaa tuntua ihmeellisen yhdistävältä ja kohottavalta tietoisuus siitä, että koko heidän uskokuntansa, monet miljoonat uskovaiset muhamettilaiset samalla hetkellä kääntävät katseensa pyhää kaupunkia kohti ja rukouksessa lähestyvät jumalaansa. En nauranut heidän peseytymismenoilleen tai heidän uskonnolliselle hartaudelleen, mutta hymyilin nähdessäni heidän kompassi kourassa ottavan selkoa oikeasta suunnasta. Laiva kääntyili pitkin kiemurtelevaa jokea, ja kompassi niinkuin tataaritkin kääntyivät uskollisesti sen mukaan. – Matkalla sivuutimme harmajan kylän, joka sijaitsi liejuisella rannalla. Se oli Pokrovskoe nimeltään ja siellä oli surullisen kuuluisan Rasputinin koti.

Tjumeniin saavuin lumimyrskyssä juuri ennen kuin jää peitti koko joen. Sielläkin toistui sama hankaluus pilettien suhteen kuin Krasnojarskissa. Juna oli täpötäynnä väkeä, enimmäkseen rintamaan matkustavia sotureita. Jokaisella asemalla sai nähdä liikuttavia hyvästijättöjä, itkeviä naisia ja totisia miehiä. Mutta kuta enemmän lähestyimme Pietaria, sitä harvinaisemmiksi tulivat tuontapaiset kohtaukset. Ne väistyivät antaakseen tilaa toisille. Vastaantulevat junat olivat nekin viimeistä paikkaa myöten täynnä ihmisiä, mutta niissä näki haavoittuneita ja sairaita sekä vankeja. Matkan varrella sai siis pikakuvien muodossa nähdä eri puolilta sodan tuottamaa surua ja kurjuutta, sen kärsimyksiä ja synkkyyttä. Iloa ei missään näkynyt, vain vakavuutta, syvää ja raskasta, joka oli painanut leimansa niin kansaan kuin yhteiskuntaankin.

Vaunussa, jossa istuin, ryhdyin keskustelemaan erään ulkonäöltään miehekkään vääpelin kanssa, jolla oli rinta täynnä mitaleita ja Yrjönristejä. Hän oli matkalla rintamaan. Hän oli taistellut venäläis-japanilaisessa sodassa, mutta ei vielä tässä. Senvuoksi minua ihmetytti, että hänellä oli kääreitä pään ympärillä ja vasen käsi siteissä. Kysyin häneltä missä hän oli haavoittunut, ja hän vastasi olevansa aivan terve. Siteitä hän sanoi pitävänsä vain suojellakseen itseänsä. Hän oli ollut mukana koko edellisen sodan aikana eikä kertaakaan vahingoittunut ja hän luuli siteiden nytkin voivan suojella häntä kaikkea pahaa vastaan. Ne olivat hänen silmissään maagillisesti vaikuttavana suojana sekä luoteja että pistimiä vastaan.

Kuljettuamme vuorokauden törmäsi junamme yhteen naftajunan kanssa ja ihan kuin ihmeen kautta pelastuimme joutumasta liekkien uhreiksi. Ei ketään kuollut, mutta toistakymmentä henkeä loukkaantui pahasti ja osa kokoelmistani meni pilalle. Matkan loppuosa sujui onnellisesti, ja lokakuun loppupuolella saavuin Suomeen täynnä uusia kirjavia vaikutelmia ja kokemuksia ja täynnä sitä iloa, jota jokainen Siperiassa matkustellut tuntee saadessaan jälleen olla kotona ja kotoisissa oloissa.

Toistamiseen palasin erämaista takaisin sivistyneisiin oloihin. Tunsin itseni entistä onnellisemmaksi omaisten luona omassa maassa. Maailmansota siihen kenties osaltansa vaikutti. Mutta kaikesta huolimatta tulin kokeneeksi samaa kuin edellisellä kerralla. Syvän kaipuun tunne sekoittautui ilooni. Olin äsken elänyt suurilla aroilla ja äärettömillä sydänmailla ja nyt olin tullut sivistyksen markkinapaikoille. Mieli tuntui jotenkuten haikealta, ja minä kaipasin kaikkea sitä, jonka olin jättänyt. Unohdin vaivat ja vaikeudet, muistiini palautui raikas elämä ja ihana oleskelu rakkaiksi käyneiden luonnonlasten parissa. Ken on nähnyt ainoastaan meidänpuolisen elämän, ei saata ymmärtää toista puolta. Mutta ken on nähnyt elämän alkuperäisimmissä muodoissa, hän ei koskaan näkemiään unohda, ja hänen lähdettyään suurista erämaista muodostuvat muistot hänessä loistavaksi ilmestykseksi, josta hänen on mahdoton päästä irti. Hänestä on tullut jonkinlaista kaksoiselämää elävä ihminen, hän on jättänyt jälkeensä sinne jotakin omasta itsestään. Niin on minunkin käynyt.