Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Karavaaniimme, joka seuraavana aamuna lähti liikkeelle, kuului 11 rekeä: kolme kaloja ja muita ruokatarpeita varten, yksi täynnä minun tavaroitani ja kokoelmiani, viisi seuralaisiani ja heidän perheitänsä varten, yksi kotaa ja yksi minua varten. Yhteensä 22 ajoporoa, joukko vasikoita, jotka matkan varrella syötiin, sekä yksi koira.

Jo ensimäisenä päivänä jätimme Tasin ja suuntasimme kulkumme suurten tundrojen halki suoraan etelää kohti. Ennen pitkää tapasimme yksinäisen mies-paran, joka oli nähnyt meidät kaukaa ja kiiruhtanut luoksemme pyytämään ruokaa. Tavaton pakkanen oli niiltä seuduin ajanut pois kaikki linnut, jänikset ja ketut, eikä mies ollut pariin päivään löytänyt mitään, jolla olisi voinut nälkäänsä tyydyttää. Hänen käyntinsä luonamme aiheutti tuntuvan loven varastoihimme, mikä näytti huonolta tulevaisuuden enteeltä. Seuraavana päivänä minä sairastuin tuskalliseen vatsatautiin, jota kesti muutamia päiviä ja joka heikonsi minua melkolailla. Onneksi ei näinä päivinä ollut pakkasta kuin 35° ja lumen runsaudesta huolimatta kuljimme nopeasti eteenpäin. Pystytettyämme kaksi kertaa kotamme saavuimme näiden seutujen viimeiselle ihmisasunnolle. Tulimme uuden ruhtinaan veljen, Jäägo nimisen pienikasvuisen miehen luo.

Jäägo, joka oli sangen varakas mies, tunsi tai arveli tuntevansa Vahin tien paremmin kuin kukaan muu. Hän oli matkustanut sinne nuorena ollessaan ja muisti tundraa sangen hyvin. Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme kehoittaa häntä tulemaan mukaan. Hänellä oli hyvät porot ja paljon ruokaa, ja asialle olisi siis vain hyödyksi, jos hän suostuisi ehdotukseemme. 40 ruplasta hän sanoikin olevansa taipuvainen lähtemään mukaamme, ja kun olimme juoneet teetä ja polttaneet pari piipullista hänen kodassaan, ryhtyi hän matkaansa valmistelemaan.

Lähtiessämme seuraavana päivänä eteenpäin oli karavaanimme paisunut suurenlaiseksi. Meillä oli 16 narttaa ja 32 valjaissa olevaa poroa, kaksi kotaa, muonat ja muut tamineet, ja seuraamme kuului seitsemän pientä lasta, kolme naista ja neljä miestä sekä muutamia koiria. Pitkä kulkueemme näytti oikein suurenmoiselta tundralla raivatessamme itsellemme tietä tuntemattomilla poluilla syvän lumen läpi. Kaunista oli katsella rekien pitkää jonoa, kun se kiemurteli eteenpäin valkoisten kukkulain ja auringossa loistavien kinosten läpi neitseellisessä erämaassa, jossa ei huomaa mitään ihmisten jälkiä ja jossa ainoastaan naalien kapeat polut muistuttavat siitä, ettei aivan kaikki ympärillämme ole kuollutta.

Jokapäiväinen elämämme järjestyy suunnilleen seuraavasti: Aamuisin tavallisesti vasta silloin kun aurinko on jo ehtinyt kohota korkealle, sillä samojedit mielellään nukkuvat pitkään – naiset nousevat ja sytyttävät tulen kodassa. Kun he ovat saaneet kattilan tulelle ja ryhtyneet sulattamaan lunta vedeksi, niin muutkin alkavat liikkua. Miehet ensi työkseen panevat tupakan, jotta oikein pääsisivät hereille. Syöpäläiset muistuvat mieleen ja sekä mahdollisia että mahdottomia paikkoja ruvetaan raappimaan. Sitten ryhdytään peseytymään. Vettä on vähän ja sentakia on pakko käyttää sitä seuraavalla tavalla. Otetaan suuhun niin paljon vettä kuin siihen mahtuu ja sillä huuhdellaan hampaat ja kurkku. Sitten se ruiskutetaan käsille, josta se saa jatkaa matkaansa kasvoille. Suullisella vettä pestään siis peräkkäin hampaat, kädet ja kasvot ja aina samassa järjestyksessä. On hupaista nähdä äitien sieppaavan pienokaisensa vasempaan kainaloonsa ja sitten taitavasti ruiskuttavan suustaan vettä kirkuvien tenavain kasvoille. Samojedilaisessa kodassa on kuitenkin melkein turha peseytyä, sillä viiden minuutin kuluttua on melkein yhtä mustana ja nokisena kuin ennenkin. On kumminkin kunnioitettavaa, että he sittenkin panevat niin suurta arvoa tähän ennen jokaista ateriaa uusiintuvaan toimitukseen. Euroopassa ei aina saata kerskailla yhtä suuresta puhtaudesta. Pyyhkeinä käytetään mitä siistimpiä liinoja, nimittäin tuoreita ja pehmeitä, suloisesti tuoksuvia koivunlastuja, joita naiset joka ilta valmistavat nimenomaan tätä tarkoitusta varten hankituista puista.

Näiden valmistusten jälkeen on jo teekin ehtinyt kiehua ja pienestä laudanpätkästä tehty pöytä otetaan esiin ja sille asetetaan jäätyneet kalat ja muu ruoka. Aterian jälkeen, joku muuton kestää kauan, koska samojedit usein juovat noin 10-15 kuppia teetä, riisutaan saappaat, jotka kuivataan ja tarkastetaan. Mahdollisimman lähellä tulta ne vedetään jälleen jalkoihin, joiden ympärille sitä ennen on tietysti kääritty noita pehmeitä ja lämmittäviä heiniä. Sukkia ei käytetä koskaan, sillä ne eivät ime itseensä kosteutta ja niissä on paleltumisen vaara aina tarjolla.

Nyt on miespuolisten perheenjäsenten aika työntyä töilleen. Sidomme sukset jalkoihimme, tartumme suopunkiin ja riennämme ulos poroja kiinniottamaan. Nyt vasta syntyykin leirissä elämää ja liikettä. Juostaan vauhkojen eläinten kanssa kilpaa, huudetaan ja nauretaan, vihelletään ja kiroillaan. Vähitellen saadaan porot yhteen ja sitten ne vangitaan toinen toisensa jälkeen. Kun niitä on paljon, kestää työtä kauan, ja pahimmassakin pakkasessa aina tästä hommasta lämpiää. Sillä välin naiset panevat kokoon vähäisen kaluston ja hajoittavat kodan sekä sijoittavat tavarat nartoille. Kun porot on valjastettu ja pienet lapsetkin asetettu rekiin ja peitetty lämpimillä nahkasilla, lähtee karavaani liikkeelle. Ensin kuitenkin neuvotellaan matkan suunnasta ja usein siinä syntyy kiivas väittely, kun minä karttani perusteella vaadin heitä lähtemään ihan toisaalle kuin he itse tahtovat. Mutta vähitellen minä huomaan, että heidän mielipiteensä on oikea ja minun karttani väärässä.

Karavaani järjestäytyy verkalleen, naiset lapsineen ja muonarekineen jäävät jäljemmäksi ja me neljä miestä asetumme etunenään koko jonoa johtamaan. Miehillä on aina parhaat nartat ja porot, reessä ei ole muuta kuin ajaja itse sekä suopunki, sukset, kirves ja pyssy. Meidän tehtävänämme on ajaa muiden edellä raivaamassa kevyillä ajoneuvoillamme tietä takanamme liikkuvalle raskaalle kuormastolle. Lumi on syvää ja kuohkeata, ja usein porot vaipuvat siihen kaulaa myöten. Silloin täytyy ajajan nousta suksille ja ahkeraan sohimalla porojaan seipäällä pakottaa ne hyppimään kinosten läpi. Muut seuraavat hiljaa perässä ajaen meidän aukaisemaamme uraa pitkin. Ainoastaan lumimyrskyssä on pakko pysytellä lähekkäin, jotta ei kukaan eksyisi teille tietymättömille. Odottaessamme muita istumme usein tupakoiden, keskustelemme ja tutkimme suuntaa tai seuraamme jonkun ketun jälkiä. Joskus paimentolaisen terävä silmä keksii mustan pilkun kaukana olevassa kääpiöpuussa, ja kiiruhtaessamme paikalle saamme usein ammutuksi oravan tai linnun. Ihmeteltävältä tuntui minusta heidän taitonsa osata jonkun taittuneen oksan perusteella päättää missä ihmisiä ennen oli liikkunut. Mutta noita merkkejä oli hyvin harvassa ja me saatoimme taivaltaa kilometrejä ja peninkulmia niitä laisinkaan näkemättä. Joka tapauksessa nämä tällaiset rastit ovat ainoat osviitat tundralla, ja jokainen karavaani pitää huolta niiden kartuttamisesta. Kaikki näkemämme pensaat tulivat merkityiksi; yksi ainoa voimakas seipäänlyönti karisti pensaiden jäätyneet oksat lumeen.

Kun aurinko rupeaa punertamaan tai muut merkit osoittavat illan tuloa, etsimme itsellemme jonkun sopivan kummun, jossa kasvaa jäkälää ja jossa on riittävästi polttopuita. Odottaessamme muita haemme kotaa varten otollisen paikan. Leveillä suksillamme luomme lumen pois, kunnes maa tulee näkyviin. Sen päälle levitetään mahdollisuuden sattuessa havupuiden oksia. Toiset pitävät huolta poroista ja nartoista, toiset etsivät ja hakkaavat polttopuita. Tavallisesti muut silloin ehtivät perille ja heidän saavuttuaan pystytetään ensiksi kodan tukipuut, jotka suurella taidolla asetetaan vastakkain. Niiden ympärille levitetään poronnahasta tai tuohesta tehdyt peitteet ja lähelle savureikää joitakin vanhoja säkkejä. Kodan valmistuttua kiiruhtavat naiset sytyttämään pienen tulen ja me muut luomme enemmän lunta kodan ulkoseinien ympärille paremmaksi turvaksi pakkasta vastaan. Sitten kannetaan kaikki nahkaset ja padat ja kattilat ja ruuat ja lapset sisään ja lattialle levitetään taljat, joita käytetään sekä istuimina että vuoteina.

Teetä odotellessa syödään tavallisesti päivän saalis. Jos se on lintu, niin se vain kynitään ja perataan. Kun on nälkä eikä ole saatu ruokaa koko pitkän päivän kuluessa, niin veriset ja raa'at lihapalaset oikein ahmimalla syödään. Mutta vain harvoin meidän onnistuu jotakin ampua ja siksi meidän on pakko teurastaa poro toisensa jälkeen ja kalavarastomme hupenee päivä päivältä. Kylmän ruuan perästä ryhdytään tavanmukaiseen tee-orgiaan. Se ei aina maistu juuri hyvälle, mutta se on tulikuumaa, mikä meille on pääasia. Tiilitee ilman sokeria ei ole vallan mautonta, mutta kun sitäkään ei ole paljoa varastossa, täytyy samaa sotkua keittää moneen kertaan rasvaisessa kattilassa, ja silloin se tavallisesti saa kitkerän maun.

Hämärässä ja pimeässä, kun revontulet palavat tai kuu ja tähdet pilkistävät kattoaukosta sisään ja suuri hiljaisuus vallitsee tundralla, istumme siellä kauan tupakoimassa ja juttelemassa. Pyssyjä puhdistetaan, tamineita paikataan, naiset neulovat ja valmistavat sillä välin lankaa porojen jänteistä punomalla niitä suussaan ja sormien välissä. Silloin tällöin minä etsin naisten suosiota lahjoittamalla heille meikäläisiä neuloja hyvinvarustetusta ompelulaukustani. Kiitokseksi annetaan minulle aviomiehen oikeudet. Saan näet ennen maatapanoani laskea pääni heidän syliinsä ja antaa heidän puhdistaa tukastani suurimmat ja näkyväisimmät täit. Vähän ajan kuluessa he löytävät monta sataa kappaletta, joista lihavimmat otetaan talteen ja suurella nautinnolla syödään samalla tavalla kuin makeisia meillä. Mutta vaatteissa asuvia verenhimoisia syöpäläisiä on mahdoton saada kiinni, pakkasen takia kun ei koskaan saata riisuutua, eikä siis ole muuta neuvoa kuin raappia itsensä verille, kunnes väsyy ja tottuu. Silkkiset alusvaatteet tai sublimaatti eivät näyttäneet kärsimyksiä lieventävän, enkä myöskään luota venäläisten sotilaiden käyttämiin rinnalla pidettäviin villatilkkuihin, jotka muka ovat tarkoitetut syöteiksi noita itikoita varten.

Vasta myöhään illalla annamme tulen sammua ja vetäydymme nahkasten turviin. Jokainen perhe kokoontuu omaan nurkkaansa, mies ja vaimo asettuvat vierekkäin ja pienemmät lapset heidän väliinsä, suurimmat syrjille. Siellä he lepäävät melkein yhdessä kasassa kokonaan nahkojen peittäminä. Mielestäni he siinä maatessaan muistuttavat yhtä hyvin villejä eläimiä kuin ihmisiä. Arvelen näet eläinten jokseenkin samalla tavalla kyyristyvän yhteen etsiessään turvaa pakkaselta. Minun täytyy maata yksin ja sentähden minun on paljoa kylmempi. Pakkanen, joka tulen sammuttua tunkee kotaan, sekä syöpäläiset ahdistavat minua pahasti ja häiritsevät usein untani. Se johtuu varmaan vain tottumattomuudesta, sillä samojedit ja tunguusit kuorsailevat voimakkaasti ja rauhallisesti koko pitkän yön.

Aamulla ankara pakkanen herättää jokaisen, ja pian naiset sytyttävät tulen, joka nopeasti lämmittää kodan. Tosin siellä ei koskaan ole lämpöasteita, mutta sittenkin on huomattava ero ulkona vallitsevan ja kodassa olevan pakkasen välillä. Niin alkaa uusi päivä vaivoineen ja rasituksineen, mutta myös iloineen. Niihin kuuluu kulkeminen ja vaeltaminen taivasalla, metsissä ja tundroilla ja eläminen luonnon helmassa yhdessä erämaan herttaisten ihmisten kanssa. Täällä metsien ja tundrojen autioilla mailla tunsin usein ikäänkuin palanneeni takaisin lapsuuteni onnellisimpiin aikoihin.

Helmikuun 20 p: nä jatkoimme matkaamme Jäägon kesäasunnolta tundrojen halki. Päivällä kaatui eräs poroistamme, joka jo kauan vain töin tuskin oli jaksanut seurata muita. Metsälintuja oli kosolta ja me ammuimme niitä runsaasti.

21 p: nä oli meillä monta vaikeutta voitettavana, sillä lunta oli harvinaisen runsaasti. Porot kulkivat vatsaa myöten kinoksissa, ja meidän täytyi suksilla raivata itsellemme tietä vetäen poroja perässämme.

Maisema on samanlaista kuin ennen; matkamies ei näe muuta kuin autioita tundroja, kuivuneita puita, pieniä vaivaiskoivuja ja pajupensaita. Se on ennestään tuttua eikä herätä enää minkäänlaista mielenkiintoa. Tundrat ja suot eivät luo mitään hymyileviä idyllejä. Karut ja tasaiset aavikot eivät koskaan tule sen kauniimmiksi, ja ympäristö on yhtä yksitoikkoista kuin jokapäiväinen elämämme.

22 p: nä annamme porojemme levähtää kauniissa, jäkälää runsaasti kasvavassa metsikössä. Yritän ryhtyä kirjallisiin hommiin, mutta kodan savusta silmiäni särkee sanomattomasti, enkä saata juuri ollenkaan kirjoittaa. Mietin itsekseni, saattaneeko pelkkä savu tehdä ihmisen sokeaksi.

23 p: nä maisema on vähemmän yksitoikkoista eikä maaperä ole niin tasaista kuin ennen. Pitkät harjanteet ulottuvat pohjoisesta kauas etelää kohti. Siellä täällä seisoo raunioiden tapaisia kuolleita metsiä. Kulovalkea on seutua hävittänyt, kaikki on palanut paljaaksi, ei mitään kasva tuhotun tilalle, ja suot ja tundrat tunkevat etelään päin.

Näillä seuduilla samojedit joskus metsästävät oravia. Mutta Vah-joen ostjakit tunkeutuvat yhä useammin samoille paikkakunnille. Kun he sattuvat vastakkain, ampuvat he toisiansa, ja joskus syntyy hyvinkin verisiä kahakoita, joissa vahvempi voittaa ja heikompi ajetaan pois tai surmataan. Taistelu tapahtuu hiljaisuuden valtakunnassa, ja erämaa ei kerro salaisuuksiaan.

Saatuamme kodan pystyyn kertoivat miehet toisilleen metsästysjuttuja. Minä tarkastelin elämää kodassa. Naiset valmistivat ilta-ateriaamme. Nälästä huolimatta ei ruokahaluni kasvanut ja päätin vastedes olla noita valmistuksia tarkastamatta. Seitsemästä lapsesta aina joku tekee jotakin lattialle. Äiti, joka hommaa ruuanlaitossa, tarttuu syylliseen kiinni, puhdistaa häntä hieman ja siivoaa lattian sekä jatkaa entistä työtänsä käsiään ollenkaan pesemättä. Aina vähänväliä hän kynsii päätään ja vatsaansa, kopeloipi jalkineitaan y.m. y.m. Kun ruoka on valmista, ottaa hän esille pöydän ja kupit, jotka hän puhdistaa sylkemällä niihin ja pyyhkimällä niitä sormillaan. Sellaisten toimenpiteiden johdosta on varmaa, että kaikki samassa kodassa asuvat saavat samat taudit, ja jos yhden vatsa on epäkunnossa tänään, niin kaikkien muidenkin on kipeänä huomispäivänä. Onneksi lika on tundralla verrattain puhdasta ja siitä aiheutuva vaara sentähden sangen vähäpätöinen.

25 p: nä riehui myrsky samalla raivolla kuin edellisenäkin päivänä. Yöllä heräsimme siihen, että se oli heittää heikon kotamme kokonaan kumoon. Ylimääräisistä pönkistä ja muista varokeinoista huolimatta lensivät seinien virkaa tekevät ryysyt kaikille ilmansuunnille, eikä meillä ollut nimeksikään suojaa joka taholta puhaltavaa jääkylmää tuulta vastaan. Vihuri pudotteli sitäpaitsi lunta alas puista, ja monesti suuret möhkäleet sattuivat meihin keskellä levotonta untamme.

Illalla oli meillä pitkä ja vakava neuvottelu, joka koski ruokakysymystä. Ainoastaan yksi, minun omistamani poro oli enää jäljellä, kalaa ei ollut kuin hyvin vähän, ja metsästyksemme oli ollut aivan tulokseton. Päätimme syödä mahdollisimman vähäsen.

Myöhemmin huvittelin itseäni tutkimalla samojedilaisten lastenhoitoa. Yleensä täytyy sanoa, että heidän lapsiaan on vaikea käsitellä ja että ne ovat hyvin rajuja. Ne huutavat ja parkuvat kuin villipedot. Vanhemmat karjuvat niille ja lyövät niitä, mutta ei mikään näy tepsivän. Melkein kaikki lapset ovat rotevia, väkeviä ja kestäviä. Heikot kuolevat poikkeuksetta jo aivan nuorella iällä. Seuralaiseni niinkuin kaikki muutkin ruokkivat rintalapsia raa'alla, jäätyneellä kalalla sekä yleensä samalla ruualla, jota aikuisetkin syövät. Toisaalta äidit usein imettävät vielä kaksitoistavuotiaitakin. Päivisin pienemmät makaavat melkein alastomina kodassa ja suuremmat ajetaan miltei paitasillaan ulos kinoksiin karaistumaan ja ollakseen poissa tieltä. Jos lapset telmivät liian kovasti, niin heille uskotellaan, että matka on käsissä, ja sitten heidät asetetaan nartoille, joissa saavat istua koko päivän. Pienimmät sidotaan tavallisesti nuoralla kodan seinään, ja silloin ei tarvitse pelätä heidän kaatuvan tuleen ja polttavan itseänsä. Vastasyntyneet lepäävät öisin ja matkoilla tuohikopassa, jonka pohjalla on lahopuusta vuoltuja, kosteutta imeviä lastuja. Heidän ympärilleen kääritään tuohinen peite ja pehmeästä jäniksennahasta tehty turkki. Kylmyys ei heitä vaivaa ja se onkin luonnollista, kun muistaa, että he ovat lumessa syntyneet ja myöhemmin saavat tottua alituiseen kinoksissa elämiseen.

26 p: nä saavuimme pitkin Vahia aina Larjatskoeen ulottuvien suurten tundrojen luo. Emme enää uskaltaneet vähiä varastojamme käyttää, vaan ryhdyimme syömään erään aikaisemmin tundralta puolimätänä löytämämme poron lihaa. Se maistui tosin happamelta eikä hajukaan ollut miellyttävä, mutta me söimme sitä tietäen, ettei nälkä maistu sen paremmalta. Seuraavina päivinä emme syöneetkään mitään muuta kuin tuotu haisevaa raatoa.

Tuuli oli pitkin päivää ollut kylmä ja kova, ja minä olin jälleen palelluttanut sormeni ja varpaani. Illalla oli minulla lisäksi kovia kipuja ruuansulatuselimistössäni. Näytin kaikesta päättäen kovin huonovointiselta, koska samojedit yrittivät saada minua paremmalle tuulelle keskustelemalla siitä, mitä he tekisivät, jos minä sattuisin matkalla kuolemaan. He vakuuttivat minulle aivan yhtenä miehenä, että eivät jättäisi ruumistani tundralle, vaan kuljettaisivat sen Obille, josta se voitaisiin viedä vaikka kotimaahani. Tämä heidän liikuttava, vielä kuolemankin taakse ulottuva huolenpitonsa virkistytti minua siinä määrin, että heti tunsin itseni terveemmäksi ja reippaammaksi. Niinkuin muidenkin tärkeiden neuvottelujen jälkeen poltimme tälläkin kertaa pari piipullista, mutta sinä iltana meillä ei ollut muuta piippuun pantavaa kuin mahorkan murusia ja koivunlastuja.

27 p: nä ei enää tuullut tundralla ja aurinko paistoi lämpimästi erämaassa. Talven selkä näkyi taittuneen, pahin pakkanen lauhtuneen ja kevät voitti hiljalleen jalansijaa. Keväiset tunnelmat täyttivät mieleni kiitäessäni lumoavan valkoisia tasankoja pitkin. Ajatukseni lensivät tundralta kotimaahan. Sinä päivänä tuntui erämaa melkein eloisalta, sillä tunguusin terävä silmä oli löytänyt tuoreen, kauas etäisyyksiin häviävän suksenladun. Joku Vahin ostjakki oli nähtävästi edellisenä päivänä vaeltanut erämaiden halki jonkun metsänotuksen jälkiä seuraten. Meitä innostutti tietoisuus toisten ihmisten näkymättömästä läsnäolosta. Emmehän pitkiin aikoihin olleet nähneet merkkiäkään muista ihmisistä.

Muutamia päiviä olimme taistelleet rajua myrskyä vastaan. Maaliskuun 4 p: nä hirmumyrskyn tapainen tuuli kiihtyi hurjimmilleen. Sivuutimme tundran toisensa jälkeen ja viimein meidän oli pakko sangen varhain illalla etsiä turvaa eräästä pienestä metsiköstä. Ei kukaan jaksanut pitemmälle. Porot alkoivat näyttää säälittävän huonoilta; juostuaan pienemmänkin taipaleen ne levittivät koipensa joka ilmansuunnalle, läähättivät ankarasti ja kieli riippui vaahtoisena suupielessä. Matkan jatkaminen näytti sangen synkältä, meillä kun ei ollut vaihtaa niitä parempiin poroihin. Ihmisetkin kärsivät puutetta. Söimme mädännyttä lihaa, kun meidän ei onnistunut saada edes oravia ammutuksi. Kova pakkanen oli kuin hävittänyt ne. Kala oli kokonaan loppunut, eikä meillä ollut teetä eikä tupakkaa, millä olisimme saattaneet lohduttaa itseämme. Teetä valmistimme puolukanlehdistä ja tupakkaa teimme pieniksi hakatuista koivunlastuista tai männynkävyistä. Se ei maistunut millekään, mutta karkotti kuitenkin suusta tuon ilkeän lihanmaun.

Päällepäätteeksi oli eräs vaimoista, Jäägon puoliso, sairaana ja raskaana. Yökaudet hän istui kodassa voivotellen ja ähkyen eikä saanut unta. Päivisin täytyi hänen matkustaa, valmistaa ruokaa ja hoitaa lapsia. Sellaisissa olosuhteissa ei samojedinaisen kohtalo tosiaankaan ole kadehdittava. Olipa terve tai sairas, on hänen aina pakko suorittaa raskaimmat työt. Naiset tavallisesti pystyttävät kodan, hoitavat lapset, pitävät huolta taloudesta ja ruuasta. He kantavat kaiken veden tai sulattavat lumen, pitävät yllä tulta ja hakkaavat kaikki polttopuut. He neulovat vaatteet, teurastavat porot, ja muokkaavat nahat sekä valmistavat suurimman osan kaikista tarvekaluista. Vihdoin he synnyttävät lapsensa yksin ja muiden avutta ulkona kodan edustalla. Miehet kalastavat ja metsästävät sekä hoitavat poronsa, mutta siinä onkin melkein kaikki. Kumpikin sukupuoli viettää kyllä vaivalloista elämää, mutta naiset sittenkin kantavat raskaimmat taakat.

5 p: nä on ilma leudompi ja pakkasta on vain vähän päälle 20°. Sivuuttaessamme pienen metsikön tapaamme tuoreita jälkiä lumessa, ja vähän kauempana on paikka, jossa ostjakit ovat viettäneet yönsä. Sen huomaa tavasta, millä se on valmistettu. Keskellä on palanut suuri nuotio ja kahden puolen seisoo rivissä pieniä, toisiaan vastaan kallistuvia mäntyjä. Ainoastaan ostjakit tekevät sillä tavoin yösijansa. Jäljistä päättäen eivät heidän majansa saata olla kovinkaan kaukana tästä paikasta. Siitä me ilostumme, sillä tiedämme näin ollen, ettemme ole vallan pahoin tundralla eksyneet.

Illalla saavumme suuren järven rannalle. Se tuo mukanaan hartaasti toivotun vaihtelun maisemaan. Leiriydymme sen läheisyyteen ja yritämme parhaamme mukaan tyydyttää nälkäämme niillä muruilla, jotka löydämme uudestaan tarkastaessamme ennen tyhjennettyjä eväspussejamme. Meillä ei ole enää jäljellä edes tuota haisevaa poronlihaa, ja ainoana ravintonamme on kuuma vesi, jonka kuvittelemme liemeksi siihen heitettyjen kapakalanmurusten takia. Yöllä näen kauniita unia hyvästä ruuasta.

6 p: nä saavumme vielä isomman järven luo, nimeltä Njarel-tuu, niinkuin myöhemmin sain tietää. Sen vesi virtaa Vahin sivujokeen Kulu-jooganiin. Jäägo muistaa vihdoin seudun ja kertoo meille, että läheisyydessä asuu ostjakkeja.

7 p: nä hajoitimme aikaiseen aamulla kotamme, ajoimme muutamien järvien ja tundrojen poikki komeata mäntymetsää kasvavan harjun kupeelle, johon rakensimme itsellemme suuren yhteisen kodan. Jäägo, Gusaul ja minä puimme yllemme kauniimmin kirjaillut maalitsamme ja lähdimme muutamia kilometrejä kauempana sijaitseville ostjakkien majoille. Ensiksi ajoimme muutamien aikaisemmin hyljättyjen jurttojen ohi ja luulimme jo kaikkien poistuneen paikkakunnalta, mutta vähän kauempana näimme suuren uhripaikan ja sen läheisyydessä kaksi majaa, joista savupatsas kohosi taivasta kohti. Vihdoin tapasimme siis ihmisiä ja ilomme oli vilpitön. Toivoimme saavamme ruokaa ja poroja ja muitakin tarpeita, mutta majaan astuessamme muuttui ilomme pettymykseksi. Miehet olivat koko talven olleet metsästämässä ja täällä oli vain naisia ja lapsia. Heillä oli ravintoa jokseenkin yhtä vähän kuin meillä itsellämme ja tulevaisuus näytti heistä yhtä synkältä. Tulomme herätti suuren hälinän ja kaikki juoksivat vieraita miehiä pakoon. Onneksi tapasimme vanhan sokean ukon, joka puhui samojedia, ja hänen kauttansa pääsimme kosketuksiin muiden kanssa. Itse emme näet osanneet ostjakkia.

Muutaman tunnin istuimme siellä ostjakkien vieraina ja annoimme sanojen tulvia suustamme. Saimme kuulla, että läheisen järven nimenä oli Lokkon-tuu sekä että Kulu-jooganin lähteet olivat niillä seuduilla. Ympäristössä asui muitakin ostjakkeja, jotka mahdollisesti voisivat lainata meille poroja Larjatskoen matkaa varten.

Oleskellessani Lokkon-tuun luona asuvien ihmisten parissa ehdin tarkemmin tutkia ostjakkeja ja heidän asuntojaan. Majat olivat rakennetut samalla tavalla kuin kokoushuone Tasilla. Sisustus oli kuitenkin toinen. Keskellä näkyi paljas maa olkien välistä, mutta sivuseinillä heillä on laudoista tehdyt lavat, joilla he päivisin istuvat ja öisin nukkuvat, toisella puolella naiset, toisella seinämällä miehet. Ostjakit tuntuvat olevan kehittyneemmällä asteella kuin samojedit, ja lattialla he eivät halua istua, vaan enimmäkseen noilla äskenmainituilla lavoilla.

Ihmistyyppi on kokonaan toinen. Ostjakit ovat vahvarakenteisia ja pyöreänaamaisia sekä rumempia kuin samojedit. Sitävastoin he näyttävät olevan iloisempia ja vilkkaampia kuin arat ja umpimieliset samojedit. Heidän pukunsa on yksinkertaisempi ja huonompi; poronnahkaturkkien asemesta he käyttävät oravannahasta valmistettuja. Naisilla on päässään liinat, jotka ovat otsan yli vedetyt, sillä vieraiden miesten ei sovi nähdä heidän silmiään. Muhamettilaisesta suu on vaarallisempi. En tiedä kumpi on oikeammassa. Naispuku on itsessään komeampi kuin samojedeilla; turkissa, hameissa ja liinoissa riippuu nauhoja ja helmiä, ja heidän liikkuessaan kuuluu kilinää ja kalinaa. Meille he tarjoilivat kaikkea mitä heillä suinkin oli. Ruokaa tosin ei ollut paljoa, mutta me käsitimme heidän tarkoituksensa, ja Jäägo lausui hyvin vakavasti ja ikäänkuin selitykseksi, että he eivät olleet pitkään talveen nähneet ainoatakaan miestä.

Iltapuolella palasimme omalle kodallemme, jossa kaikki kovasti pettyivät nähdessään meidän tulevan tyhjin käsin, ilman ruokaa.

Kahtena seuraavana päivänä kuljeskelimme eri tahoilla metsästääksemme tai hankkiaksemme ruokaa muulla tavalla. Mutta metsästysretkemme epäonnistuivat ja ihmiset eivät voineet antaa meille mitään, kun itsekin näkivät nälkää. Poltimme piipuissamme männynkäpyjä ja joimme teetä, sillä muuta meillä ei ollut. Mielet olivat masentuneet.

10 p: nä tapasimme vihdoin ostjakin, joka antoi meille muutamia syksystä asti säästämiänsä kuhia. Illalla käydessäni Lokkon-tuulla tuli tuo ennenmainittu sokea ukko lähtöhetkellä luokseni. Toivottaessaan onnea matkalle hän veti povestaan leipäpalasen, jonka lahjoitti minulle. Olin mielestäni kuin kerjäläinen hänen edessään, mutta olin liikutettu ja kiitollinen ja tunsin itseni iloiseksi tämän uuden ystävyydenosoituksen johdosta. Ymmärsin antaa arvoa hänen lahjalleen, koska tiesin, että hän itse ei saanut pitkiin aikoihin maistaa mitään kunnon ruokaa. Mutta otin sen vastaan, kun meillä oi ollut paljon mitään syötävää.

11 p: nä aamulla saapui vihdoin useampia ostjakkeja kodallemme. Tulijat olivat ukko Kääres vaimoineen, lapsineen ja kaikkine veljineen, joilla oli hieman ruokaa. Se jaettiin kristillisesti kaikkien kesken, ja sitten seuralaiseni jättivät kotaan vaimonsa ja lapsensa. Näiden tuli parhaansa mukaan koettaa tulla toimeen sillä välin kuin me riensimme Larjatskoeen apua etsimään. Tällä keinoin arvelimme näet voivamme jatkaa matkaamme. Pitkien hyvästijättöjen jälkeen painuimme taipaleelle mitä kamalimmassa pyryilmassa. Joka tapauksessa tuntui matka helpommalta kuin ennen, sillä aution tundran sijalle oli ilmestynyt n.s. metsätundra, jossa on sekä metsää että soita ja vain harvassa pienehköjä, kasvullisuudettomia tasankoja. Meillä ei ollut enää kotaa matkassa ja senvuoksi valmistimme yöpaikkamme ostjakkilaiseen tapaan. Lumi luotiin maasta pois ja siitä tehtiin verrattain korkoa valli suojaksi tuulta vastaan. Maan päälle levitettiin havuja ja poronnahkoja. Kuopan edustalle sytytettiin suuri nuotio, joka paahtoi kasvomme punaisiksi. Kodassa oli aina tullut mustaksi. Taaksemme asetettiin pieniä mäntyjä viistoon tulta vastaan. Ne suojelivat tuulelta ja pakottivat savun kulkemaan kuoppamme yläpuolitse. Sellainen kuoppa on paljoa lämpöisempi kuin kota, ja täydellä syyllä ostjakit moittivat samojedien asuntoja kylmiksi. Molemmat seurueet yrittävät jutella toistensa kanssa. Opimme muutamia ostjakkilaisia sanoja ja niiden avulla sekä jonkinlaisella kuuromykkäin viittomakielellä onnistuu meidän jokseenkin hyvin ymmärtää toisiamme. Tilanteen koomillisuus saa meidät melkein unohtamaan huonosti tyydytetyn nälkämme.

12 p: nä heräsimme vesilammikossa. Yöllä oli satanut runsaasti lunta ja se oli meidät kokonaan peittänyt. Se suli tietenkin heti, ja meillä oli paljon vaivaa kuivatessamme vaatteitamme ja itseämme nuotion edessä. Varemmin yöllä emme olleet päässeet laisinkaan nukkumaan, sillä porot olivat kuljeskelleet ylitsemme ristiin rastiin ruuanjätteitä etsiessään.

13 p: nä saavuimme Saar-muur nimiselle mökille, jossa toistamiseen tapasimme ostjakkeja, mutta yhtä nälkäisiä kuin me itsekin.

14 p: nä saimme tyytyä pelkkään teehen niinkuin edellisenäkin päivänä. Nälkä kävi yhä tuskallisemmaksi ja siitä syystä me kiiruhdimme eteenpäin, vaikka lumi pyrysi ympärillämme eikä näkynyt taivasta eikä maata. Iltahämärässä saavuimme Pangas nimisen majan luo, josta on kolmatta peninkulmaa Larjatskoeen. Joimme hirveät määrät kuumaa vettä, mutta emme sittenkään saaneet nälkäämme sammumaan.

Maaliskuun 15 p: nä saavuimme Larjatskoeen, löysimme ihmisiä ja ruokaa. Jätimme kaikki tavaramme metsään ja Kääreksen vaimo otti valvoakseen jäljelle jääneitä poroja. Juotuamme viimeistä kertaa teetämme ja poltettuamme noita hienoja männynkäpyjä puimme yllemme parhaat vaatteemme. Vedin päälleni komean maalitsan ja jalkoihini kauniisti kirjaillut jakuuttilaiset saappaat. Otettuamme kiinni poromme ja pistettyämme turkiksia maalitsojen alle lähdimme Larjatskoeen kuumeentapaisella kiireellä.

Parhaimmilla poroilla karautimme eteenpäin, mutta hurjasta vauhdista huolimatta oli kärsimättömyyteni suuri eikä tie näyttänyt koskaan loppuvan. Sivuutimme Vahin sekä venäläiseen malliin rakennetun ostjakkilaisen majan. Kuljettuamme muutamien purojen poikki näkyi kirkonkylä vihdoin häämöttävän Vahin sivujoen rannalla. Se sijaitsi keskellä viheriöivää setripuumetsikköä ja talot olivat siellä tavanmukaisissa riveissä, kirkko vähän etäämpänä.

Tuuli vinkuu ympärillämme, lumi tupruaa joka taholle ja kuin valkoisen pilven ympäröiminä kiidämme yli jäiden, rannalle ja kylään. Mahtoi tuntua ihmeelliseltä katsella noita kahtakymmentä poroa ja kymmentä rekeä, joissa istui nahkavaatteisiin puettuja, pitkiä seipäitä heiluttavia miehiä. Itämaiden ja äärimmäisen Pohjolan miehet, ruskeina ja ahavoituneina, pakkasen, tuulen, auringon ja kaikkien säiden karaisemina, tekivät tuloaan puoleksi länsimaiseen siirtolaan, jossa kaikki kantoi niin proosallista leimaa.

Saapuessamme kylään tuntui se hiljaiselta ja rauhalliselta, ikäänkuin olisi nukkunut suloista lauvantai-illan unta. Mutta tuskin olivat asukkaat meidät huomanneet, kun jo koirat rupesivat haukkumaan, lapset kiiruhtivat kadulle ja muut ihmiset akkunoihin meitä katsomaan. Ajoimme rikkaimman kauppiaan pihalle, ja kauppias tuli saalista vainuten ja makeasti hymyillen meitä vastaan. Olimme päättäneet pitää hieman lystiä kauppiaiden kustannuksella. Minä tekeydyin rikkaaksi tunguusiksi voidakseni omin silmin nähdä miten he kohtelevat alkuasukkaita. Tundroilla hankkimani komea puku herätti heti huomiota, ja he kyselivät osasinko venättä puhua. Pudistin päätäni ja puhelin yksinomaan samojedia. Ostjakeilta he useamman kerran kysyivät mikä minä olin miehiäni. Pituuteni, toisiin verrattuna, herätti epäluuloa, ja ostjakkien täytyi tekaista semmoinen juttu, että äitini muka oli ollut venakko, mutta kuollut minun piennä ollessani, joten en ollut kieltäkään oppinut. Tämän kuultuaan vanha Prohor Gaidalov, jonka sekä Karjalainen että Sirelius hyvin tuntevat, murahti jotta: "Kappas pirua, kun on äidinkielensä unohtanut."