Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Tas-joen alue on maapallomme kylmimpiä, ja siksi on aivan luonnollista, että siellä tarjoutuva ravinto laadultaan on mitä yksitoikkoisinta. Poronlihaa saa kylläkin ja kesäiseen aikaan voi pyydystää runsaasti vesilintuja ja kaloja. Mutta muuta ei juuri olekaan. Samojedit ovat tottumattomat leipään, ja jauhot ovat harvinaisia Tasilla. Sokeria ja suolaa tapaa yhtä vähän, ja ainoat korkeamman kulttuurin tuotteet ovat tupakka ja tiilitee. Tavallisinta on näin ollen, että alkuasukkaat vuoden umpeen elävät lihalla ja kalalla. Oleskellessani heidän luonaan ei heillä ollut mitään muuta, ja hätä oli niin suuri, että mahorkka ja teekin puuttuivat. Ainoana kasvisruokana, jota he marjoja lukuunottamatta käyttävät, ovat eräällä sivujoella kasvavan kasvin paksut ja valkoiset juuret, joista he keittävät itselleen puuroa. Mutta jollei heillä olekaan monia ravintoaineita valittavana, ovat he sensijaan kehittäneet ruuanvalmistustaitonsa sangen korkealle, ja heidän ruokalajinsa ovat sangen omaperäisiä, vaikka ne eivät juuri ole meikäläisen maun mukaisia.

Ensi sijalla ovat kaikki ne liharuuat, jotka syödään ilman minkäänlaisia valmistuksia. Kesällä he aikaa tuhlaamatta pistävät poskeensa vastapyydystetyn kalan, ja yhtä suurella innolla ja nopeudella he syövät vastikään tapetun poron lihaa tai juuri ammuttua lintua. Pakkasessa heistä on hyvin maukasta leikata kovaksi jäätynyt kala pitkiksi lastuiksi, jotka syödessä ikäänkuin sulavat suussa. Jäätynyt liha on heidän niinkuin minunkin mielestäni oikein hyvää. Kalaa valmistetaan monella eri tavalla. Kesällä se useimmiten keitetään. Talvitarpeita varten sitä säilytetään kahdella eri tavalla. Osittain ripustetaan kokonaiset kalat seipäisiin auringossa kuivamaan, jolloin niitä samalla tavoin savustetaan. Enimmäkseen ne kuitenkin kuivattuaan survotaan jonkinlaiseksi jauhoksi, jota säilytetään kalannahasta valmistetuissa pusseissa ja jota käytetään ruuan särpimenä jokseenkin samalla tavalla kuin meillä leipää. Samojedit sanovatkin usein tuota kalajauhoa (pors) leiväksi. Sampea heillä on runsaasti, ja sitä syödään eniten tuoreena. Kaviaarin annetaan syksyllä jäätyä ja myöhemmin talvella keitetään lientä kaviaarimöhkäleistä, jotka pannaan kiehuvaan veteen. Se on hyvin tavallinen ruokalaji Tasilla, mutta meillä sellainen ateria varmaankin tulisi maksamaan monta sataa markkaa. Jos samojedit vain saisivat halvalla ostaa suolaa, niin he varmaankin voisivat hankkia itselleen hyvät tulot. Kalanrasva on heidän paraita herkkujaan ja sitä tarjotaan aina vieraille teen keralla. Se korvaa meillä käytetyn sokerin ja onkin varmaan paljoa välttämättömämpää seuduilla, missä ruumis enimmäkseen saa taistella pakkasta vastaan. Siitä johtui kenties myöskin, että minä aina hyvin mielelläni sitä tarjottaessa söin. Jotta minua ei katsottaisi miksikään samojedien Hagdahliksi, siirryn nyt puhumaan muista asioista. Lisään vain käsitykseni monen kuukauden kokemuksen nojalla olevan sen, että yleensä on verrattain helppo tottua elämään ilman leipää. Ilman sokeria voi niinikään tulla toimeen, mutta suolatta eläminen on perin tukalaa. Ruoka ei maistu millekään, ja jos tupakkakin puuttuisi, niin minä en ainakaan mielelläni eläisi suolatta. Olisi melkein pakko tehdä samoin kuin porot.

Mainitsen vielä pari sanaa asiasta, jota en tähän asti ole kosketellut, nimittäin tundran asukkaiden pukimista. Kaikki vaatteet ovat niin tehdyt, että ne paraiten kykenevät suojelemaan ruumista kovalta pakkaselta, joka voi laskea alle 60 °C. Alusvaatteet, joilla ei ole mitään sanottavaa virkaa, tehdään nyttemmin tavallisesti venäläisiltä ostetusta kankaasta. Ennen käytettiin yleisesti kalannahkaa, joka huolellisesti valmistettuna tulee pehmeäksi ja notkeaksi. Se on kestävää ja tiivistä, mutta siitä valmistetut paidat ja housut ovat sangen kömpelöitä ja rumia, vaikka eipä se paljon haittaa, kun niitä ei juuri koskaan näe. Naiset käyttävät alusvaatteitansa varten poronnahkaa. Tavallisen puvun päällä käytetään turkkia, jossa on karvat sisäänpäin käännetyt. Sitä sanotaan maalitsaksi, ja sen päällä on tavallisesti irtonainen ja komeavärinen, kankaasta valmistettu kaapu. Naisilla on maalitsan asemesta lyhyt, edestä avoin poronnahkaturkki. Lämpimämmällä säällä on sentapainen turkki aivan riittävä. Päässä niin miehillä kuin naisillakin on huivi. Naisten hiukset kiinnitetään huivin alle, mutta miesten, jotka ovat melkein yhtä pitkät, lainehtivat vapaina hartioilla. Kovemmalla pakkasella on miehillä vielä yllään eräs "sak" niminen säkkiturkki, jossa karvat ovat ulospäin käännetyt ja johon sekä päähine että kintaat ovat ommellut kiinni. Selkäpuoli on koristettu loistavilla punaisilla nauhoilla ja kasvoja ympäröivät osat ovat reunustetut naalinnahalla. Vaikka pakkanen olisi kuinka kova tahansa, niin kasvot, s.o. silmät, nenä ja suu, pidetään aina paljaina, koska muussa tapauksessa hengityksestä aiheutuva kosteus helposti turmelisi turkin koko etuosan. Tästä johtuu, että nenä ja posket pahasti paleltuvat ja talven kuluessa peittyvät mustalla kuorella, joka irtautuu vasta keväällä jättäen jälkeensä kasvoihin sangen hauskoja valkoisia täpliä, jotka naurettavalla tavalla loistavat muuten niin ruskeanlikaisessa ihossa. Naiset käyttävät pitkiä, edestä avoimia turkkeja, jotka nähtävästi ovat syntyneet sen johdosta, että täysikasvuisten naisten on matkoilla usein pakko ruokkia lapsiansa. Kaikki pohjoiset samojedit käyttävät kaksinkertaisia poronnahkasaappaita. Sisemmässä parissa on usein sarkakankaasta tehdyt varret; pehmeihin heiniin hyvin kääritty jalka puristetaan lujasti saappaaseen. Näiden saappaiden ympärille kääritään vähän karkeampia heiniä ja lopuksi vedetään jalkoihin ulkosaappaat, jotka jurttaan tullessa riisutaan jaloista ja siis tavallaan ovat jonkinlaiset tundrakalossit. Saappaat sidotaan nauhoilla kiinni jalkoihin ja varsien alasluisuminen estetään hihnoilla, jotka kiinnitetään maalitsan alla olevaan vyöhön. Maalitsan päällä pidetään toista, komeasti kirjailtua vyötä, jossa riippuvat veitsi, tulukset, tupakkavehkeet ja monet muut esineet.

Olen aikaisemmin maininnut, että samojedeilla on naapureina jurakkeja, tunguuseja ja ostjakkeja. Lisäksi ovat joen latvoilla ja Jeloguilla asuvat Jenisei-osljakitkin heidän kanssaan kosketuksissa. Itse ovat he alkuaan tulleet Tasille Tymiltä ja Vahilta, jotenka he siis tätä nykyä elävät sangen eristettyinä muista sukulaisistaan. Mutta koska juuri samojedien kieli Obin ja Jenisein välisellä alueella on pääkielenä, ei ole ihmeteltävää, että heidän on näinkin vieraassa ympäristössä onnistunut säilyttää kansallisuutensa. Mutta he ovat kuitenkin täällä oleskellessaan kadottaneet paljon muuta, ja niinpä saattaa esim. mainita, että heidän uskontonsa on muodostunut kirjavaksi sekoitukseksi kaikesta siitä, mitä he itse ja heitä ympäröivät kansat ovat sillä alalla voineet luoda. Tapasin vain harvoja totemismin jälkiä, ja heidän satunsa ja laulunsa ovat suurimmaksi osaksi lainaa jurakeilta ja näiden auringonpalvonnasta. Olen siellä oleskellessani tavannut miehen, jonka äiti oli tunguusi, isä ostjakki ja vaimo Jenisei-ostjakki ja joka kotikielenään käytti ostjakki-samojedia, vaikka hän muitakin kieliä osasi. Sentapaiset ylen kansainväliset, melkeinpä yleismaailmalliset suhteet selittävät, miksi samojedit, niin vähäisessä määrässä ovat säilyttäneet henkistä perintöänsä. Heidän Tasilla edustamansa kulttuuri ei olekaan enää niin paljon samojedilaista kuin yleis-arktista.

Minua ilahutti suuresti nähdessäni ja todetessani miten nuo samojedit, jotka olivat olleet mahdollisimman vähäisissä kosketuksissa venäläisen kulttuurin kanssa, olivat menestyneet paljoa paremmin kuin heidän etelässä asuvat veljensä. He eivät ole missään suhteissa kauppiaihin, ja senvuoksi onkin heidän taloutensa, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, tyydyttävällä kannalla. He ovat tavallisesti hyvinvoipia ja velattomia ja heillä on suuret mahdollisuudet toipua tuhoisien rutto- ja katovuosien jälkeen. Ruumiillisesti he ovat terveitä, ja lasten lukumäärä joka kodassa takaa heille suvun jatkumismahdollisuuden. Taudit ovat harvinaisia, ja kuppaa tai keuhkotautia en tavannut lainkaan. Tosin siellä minun oleskeluni aikana raivosi ikävänlainen vatsatauti, mutta se ei vaatinut muita uhreja kuin muutamia poroja, jotka uhrattiin hengille.

Kymmenpäiväinen oleskeluni Tasilla ja sen ympäristössä kävi erittäin kurjaksi. Lähtiessään oli ruhtinas jättänyt minulle kielimestariksi Pan nimisen poikansa, joka näyttäytyi erittäin sopivaksi tarkoitukseen. Muistiinpanoni lisääntyivät nopeasti, vaikka olikin vaikea kirjoittaa niin kovassa pakkasessa. Muutaman minuutin kirjoitettuani täytyi minun aina lämmitellä käsiäni, mutta sekin kävi vaikeaksi, kun puita oli vain vähäsen ja tuli sentähden liian pieni. En ollut vielä ehtinyt ostaa itselleni omia poroja, ja kun muutkin samojedit olivat lähteneet pois, jäimme sinne kahdenkesken suksinemme. Lähimailla ei ollut metsää minkäännäköistä, ja meidän oli pakko joka päivä hiihtää muutamia kilometrejä kokoilemaan vaivaiskoivun oksia, joita kasvoi siellä täällä rannikoilla. Näistä oksista teimme tulen, jonka täytyi palaa majassamme pitkin päivää, sillä muuten en olisi voinut työskennellä emmekä olisi voineet tulla toimeen, siksi tiukka oli pakkanen. Jotta lukija käsittäisi mitä minä kovalla pakkasella tarkoitan, esitän seuraavassa kirkon luona tekemäni lämpömittarihavainnot. Ne ovat tavallisesti tehdyt iltapäivällä.

Tammikuun 16 p: nä -48,5°, -50,5 °C. " 17 " -51,5 °C " 18 " -49,5°, -50°, -53 °C. " 19 " -54,5 °C. " 20 " -44 °C. " 21 " -48 °C. " 22-23 " olin muualla " 24 " -50 °C. " 25 " -53°, -55 °C. " 26 " -56°, -57 °C.

Öisin sattui joskus, että pakkasta oli 60 °C ja enemmän. Onneksi oli yleensä sangen tyven; vain kerran puhalsi kova tuuli, vaikka lämpömittari osoitti alle -50°.

Moni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties miltä 60 asteen kylmyys tuntunee. Minun kokemukseni on, että 40-49 asteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule. Mutta jos lämpö alenee -50 asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa silloin samalla tavalla kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni. On mahdotonta hengittää muuten kuin nenän kuutta ja silloinkin saattaa vetää keuhkoihinsa vain vähän ilmaa kerrallaan. Lyhyt ja taaja hengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan pitkään hyvin hermostuttavasti. Jos on pakko hetkeksikään paljastaa joku ruumiinosa, on jotensakin varmaa, että se muutaman sekunnin kuluttua käy valkoiseksi ja kankeaksi sekä tarvitsee erityistä parantelua ja hoitoa.

Näin ollen saattaa jokainen arvata miten hauskalta tuntui istua melkein yksinään tundralla ilman polttopuita ja erotettuna muiden ihmisten yhteydestä. Tilamme uhkasi käydä aivan sietämättömäksi, kun ainoa ruokamme, jäätynyt kala, alkoi loppua. Mutta hädän ollessa suurimmillaan palasi ruhtinas takaisin lukuisain porojen kanssa ja minä saatoin suunnitella lähtöä tästä niin epäinhimillisen autiosta paikasta.

ASUMATTOMIEN TUNDRAIN HALKI OBILLE

Eräänä päivänä tammikuun loppupuolella lähdimme Tasin kirkolta eteenpäin. Iltapuolella saavuimme erään shamaanin luo, joka vieraiden kunniaksi ja huviksi ryhtyi noitumaan. Rumpu pingotettiin lämmittämällä tulen edessä, ja neljä tuntia kesti kamala näytös. Noita kävi tapaamassa kuoleman henkeä, lattar-luuzi'a, ja pistämällä veitsen toisensa jälkeen paljastettuun rintaansa hän kuvaannollisesti uhmaili kuolemaa. Kodan hämärässä teki hänen esityksensä minuun järkyttävän vaikutuksen. Se ei ollut heikkohermoisia varten. Shamaani oli mitä suurimman kiihtymyksen tilassa. Hänen mimiikkansa oli kauhea ja hänen laulunsa paremmin ulvontaa kuin muuta. Toisella kädellään hän kiivaasti ja hurjasti pärisytti rumpuansa ja toisella otti vastaan veitset, joilla viilteli rintaansa. Lopuksi hän aivan uuvuksissa kaatui paikalleen, jolloin hänen apulaisensa hehkuvilla hiilillä ja kylmällä vedellä puhdistivat häntä ja vapauttivat hänet hengistä, jotka yhä edelleen ahdistivat hänen ruumistansa.

Saman kuun 29 p: nä jatkoimme matkaamme shamaanin kodalta ja ajoimme suoraan etelää kohti Tasin länsipuolella olevia tundroja pitkin. Karavaani oli sangen suuri, meillä oli kahdeksan narttaa ja joukko poroja. Kuljettuamme koko päivän kadottivat samojedit tien ja me eksyimme kokonaan, ilta kun oli pimeä ja taivas mennyt pilveen. Yö saapui ja meidän oli pakko etsiä itsellemme leiripaikka. Löysimme vihdoin matalan, muutamia mäntyjä ja koivuja kasvavan kunnaan. Pysähdyimme, päästimme porot irti ja sytytimme tulen. Pakkanen ja tuuli yltyivät, ja niitä vastaan meillä oli suojana vain vähäpätöinen nuotio ja jääkylmän tuulen puolella matala, oksista ja lumesta tehty valli. Syötyämme kuivattua kalaa levitimme poronvuotia lumelle ja asetuimme niille nukkumaan aivan vieretysten pysyäksemme lämpiminä. Pakkasta oli 60° ja se esti minua saamasta unta pitkään aikaan. Aamulla herättyäni aioin nousta. Jalat tuntuivat omituisilta ja minä kaaduin kumoon. Olin palelluttanut ne. Hieromiset ja hyppimiset eivät tepsineet ja tulta en uskaltanut lähestyä. Jalkani pysyivät valkoisina ja tunnottomina polvia myöten, enkä minä saattanut laisinkaan kävellä. Samojedit ottivat poromme kiinni ja me lähdimme eteenpäin siinä toivossa, että mahdollisesti löytäisimme kodan, jossa voisimme itseämme lämmitellä. Ilma oli hiukan leudonnut, pakkasta oli enää vain 50°, mutta sittenkään en voinut olla mietiskelemättä silloista tilaani. Jollemme löytäisi mitään ihmisasuntoa tai telttaa, niin jalkani olisivat mennyttä ja matkan jatkaminen kävisi mahdottomaksi. Onneksi huomasimme pian suksenladun ja hetkistä myöhemmin saavuimme erään samojedin luo, jonka kodassa hetimiten ryhdyttiin vakavasti jalkojani hoitamaan. Muistan erikoisesti vanhan eukon, joka väsymättömän innokkaasti hieroi niitä lumella. Myöhemminkin tämä muija piti niistä huolta ja hän valmisti erinomaisella tavalla saappaisiini tarvittavat heinät. Hän antoi minulle sittemmin luvan sanoa häntä äidiksi. Muutaman tunnin ahkeran työn jälkeen alkoi veri säärissäni kiertää ja minä saatoin silloin pitää niitä pelastettuina. Mutta ne tulivat niin aroiksi ja paisuivat siinä määrin, että minun oli pakko jäädä vuorokaudeksi majaan. Paranemista edisti erinomaisesti kalanrasva, jolla niitä tuontuostakin voideltiin.

31 p: nä jätimme Oora nimisen samojedin jurtan. Pakkasta oli 51°, mutta ilma oli tyyni ja miellyttävä. Maisema oli vaihtelevampaa kuin ennen, tundra ei ollut yhtä tasaista, ja siellä täällä näkyi tien varrella pieniä järviä. Me kuljimme hyvin hitaasti eteenpäin, sillä lunta oli kinostunut runsaasti joka paikkaan. Meillä oli paljon vaivaa poroistamme, jotka toisinaan kirmasivat eteenpäin kuin hullut, mutta toisinaan eivät tahtoneet paikaltaan hievahtaa. Illalla tulimme erään miehen luo, joka kestitsi meitä jäätyneellä hauella ja kapakalalla.

Helmikuun 1 p: nä kiiruhdimme mahdollisimman pian pois kodasta, jossa oli paljon sairaita ja jossa 12-vuotiaatkin tekivät luonnolliset tarpeensa lattialle ja ilma oli pirullisen löyhkän saastuttama. Ei ollut erikoisen hupaisaa syödä sellaisessa ympäristössä. Päivällä saavuimme kodalle, jossa vallitsi nälkä. Lapset pureskelivat nahkapalasia ja täysikasvuiset istuivat ääneti mitään tekemättä ottaen vastaan kohtalonsa aito aasialaisten fatalistien tapaan. Me jätimme heille mitä meillä oli, siinä toivossa että vielä samana päivänä tapaisimme parempiosaisia ihmisiä. Yhtäkaikki en voinut olla heitä haukkumatta, hyvin tietäen että he, niinkuin muutkin, kesällä olisivat saattaneet pyydystää itselleen riittävästi kalaa. Mutta he olivat silloin vain syöneet itsensä kylläisiksi ollenkaan ajattelematta tulevaa talvea. He luottavat siihen, että jokainen vuodenaika tuo mukanaan tavanmukaisen määrän saalista, ja milloin niin ei käy, ovat he nälkään kuolemaisillaan. Tasin asukkaat ovat onneksi hyvin avuliaita ja jokainen antaa mitä hänellä on. Siinä suhteessa heidän on parempi olla kuin on laita meikäläisissä sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa, häpeä sanoa, ihmisiä usein kuolee nälkään. Illalla saavuimme kristityn, Petra nimisen samojedin luo. Hän kuului olevan rikas, mutta oli silti niin saita, että me vasta pitkillä puheilla saimme häneltä mitä nälkämme tyydykkeeksi tarvitsimme, niin että saatoimme kylläisinä ajaa jurtalle, jossa silloisen kielimestarini isä asui.

Täältä olisi ollut varsin helppo matkustaa maantieteilijöille tuntemattoman, suuren (noin 60 km: n pituisen) tundrajärven, Luuzel-tuun luo, jonne olisi ollut vain kahden päivän matka. Sieltä olisin päässyt tunkeutumaan samojedeille tuttuja teitä pitkin Surgutiin ja Obille. Mutta koska halusin tutustua paremmin Tasin alkuasukkaihin ja toivoin voivani päästä yliselle Obille, en tällä kertaa halunnut sitä tietä käyttää. Sitäpaitsi olivat jo kaikki ostjakki-samojedit ja rikas jurakki Pakkalla sieltä poistuneet.

Helmikuun 2 p: nä jatkoimme taasen matkaamme. Oli yhä edelleen pakkasta enemmän kuin 50 astetta, ja poromme olivat kovasti kärsineet lumen paljoudesta ja ankarasta kylmyydestä. Sinä päivänä emme pitkälle ehtineet, mutta leiriytyessämme tapasimme verrattain suuren metsikön, jossa oli runsaasti jäkälää ja polttopuita. Sytyttämämme suuren nuotion ääressä emme kuitenkaan lämmenneet, ja tuntuva pakkanen pakotti meidät pitkin yötä pitämään huolta käsistämme ja jaloistamme, jotka tuontuostakin uhkasivat paleltua. Nukkumista ei ehtinyt ajatellakaan. Syötyämme aamulla kaikessa kiireessä muutamia raakoja lihapalasia ryhdyimme kokoilemaan eri tahoille hajaantuneita porojamme. Me olimme väsyneet ja kohmetuksissa, ja siitä syystä tuo homma veikin monta tuntia. Pakkasen polttamilla käsillä oli näet vaikea heittää suopunkia ja se lensi useasti väärään. Koko sen päivän vaelsimme suurta tundraa, joka ulottuu länteenpäin niin kauas kuin silmä kantaa. Illalla jouduimme suomaille, missä sytytimme tulen ja lepäsimme hetken. Naiset jäivät sinne tavaroiden kera yötä viettämään, mutta me miehet jatkoimme matkaa ehtiäksemme perille vielä samana yönä. Pakkanen kävi yhä kovemmaksi ja sietämättömämmäksi, tuuli kiihtyi kiihtymistään, kasvomme, kätemme ja jalkamme paleltuivat tunnottomiksi. Vihdoin löysimme tien, jonka meitä vastassa olleet ihmiset olivat tehneet. Se oli tosin vain ojan tapainen ja pyry oli sen melkein peittänyt, mutta se helpotti kuitenkin porojen työtä, ja niin me hitaasti mutta varmasti kuljimme eteenpäin. Kylmyys vaivasi meitä yhä enemmän, toisinaan katkesi joku hihna, toisinaan ohjas, ja lopuksi rupesivat poromme kaatuilemaan, jolloin meidän oli vaikea pakottaa niitä jälleen nousemaan. Vihdoin viimein saavuimme kodalle, ja puolitunnottomana minä hoipersin sisään. Jos matkaa olisi kestänyt muutamia tunteja lisää, olisin auttamattomasti palelluttanut käteni ja jalkani. Päiväkirjassani on tältä päivältä pitkä valitusvirsi vaikeuksien johdosta, ja mietinpä moneen kertaan, miten matka päättynee, jos sää pysyy yhtä kylmänä kuin jo yli kuukauden ajan. Ikävimmältä tuntui epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tie Obille oli muodostuva. Vastaavat paikat kartoissa ovat valkoiset, eikä ainoakaan samojedi voinut sen tarkempia tietoja antaa.

5 p: nä sain vanhukselta hyvässä lihassa olevia poroja, joilla me karautimme eteenpäin minulle sitä ennen tuntemattomalla vauhdilla. Porot tuntuivat melkein lentävän, ja paljon ajetulla tiellä nartatkin luistivat tasaisesti ja hauskasti. Parin tunnin kuluttua saavuimme erään tunguusin luo, missä meille tarjottiin herkkua, jota ei kukaan meistä ollut pitkiin aikoihin nähnyt. Tunguusi, joka ohimennen mainittuna oli hirvittävällä tavalla tatuoitu, oli äsken Jeloguin kautta palannut Jeniseiltä tuoden mukanaan jauhosäkin. Hän tarjoili meille leipää, joka maistui erinomaisen hyvältä, vaikka olikin valmistettu täkäläisen reseptin mukaan. Se oli näet leivottu siten, että jauhot oli pantu astiaan, kalalientä kaadettu joukkoon ja seos sotkettu taikinaksi. Taikina ei tietenkään ollut päässyt nousemaan, hiivaa kun ei koskaan käytetä, vaan se oli sinänsä pistetty hehkuvien hiilten alle, jossa sitä noin puolisen tuntia oli kypsennetty. Leivän jäähdyttyä pestiin hiekka ja tuhka siitä pois, ja kun siihen vihdoin pääsi käsiksi, maistui se kalaliemeen kastetulta taikinalta. Keskusteltuamme hetkisen ilmasta ja muusta sekä kerrottuamme pari metsästysjuttua, ikäänkuin ahneutemme peittämiseksi, nousimme jatkamaan matkaamme.

Pari päivää kiidimme aivan uskomattomalla nopeudella uusilla poroillamme yli tundrojen. Hyvillä ajoporoilla tuntui voivan ajaa kuinka kauas ja minne tahansa laajalla lumikentällä, eikä mikään enää näyttänyt mahdottomalta, kun sää oli muuttunut hieman leudommaksi ja kun oli ystävällisten ihmisten luona saanut syödä itsensä oikein kylläiseksi. Pari ihanaa päivää matkattuamme jäisten ja lumisten erämaiden halki saavuimme sitten Pokkelkyy nimiselle paikalle.

Jotta lukija heti käsittäisi mikä merkitys tällä paikalla oli, johon niin monen erilaisen seikkailun jälkeen olimme päässeet, kiiruhdan kertomaan, että Pokkelkyytä hyvällä syyllä käy sanominen koko Tasin alueen pääkaupungiksi. Se on kaikkien joella asuvien samojedien kokouspaikkana, ja talvisin suurin osa heistä saapuu sinne poroineen maksamaan veronsa ruhtinaalle. Tämä tärkeä paikka ei kuitenkaan muistuta mitään siihen verrattavaa kaupunkia tai kylää, sillä se on näöltään ylen vaatimaton eikä erikoisemmin pistä silmään. Ainoa minkä siellä huomaa ja mikä sen erottaa muusta erämaasta, on heimon kokoushuone, s.o. puoleksi maanalainen hökkeli, jossa on hirsistä tehdyt seinät, jäälevystä valmistettu akkuna la savesta ja risuista kyhätty savutorvi, jonka alapuolella on kivinen tulisija. Mutta kaikesta huolimatta on tämä verrattain vaatimaton asunto paras ja ainoa laatuaan Tasilla ja siihen mahtuu vähintään 30 henkeä.

Uusi ruhtinas oli minua vastassa tässä samojedilaisessa palatsissa, ja kun huhu ensimäisen "valkoihoisen" tulosta jo oli levinnyt lähimpään ympäristöön, oli koko joukko muitakin tullut saapuville. Ruhtinas oli tullut sinne tiedustelemaan suunnitelmiani ja aikeitani ja muut olivat siellä pelkästä uteliaisuudesta tai parannuksen haussa. Minua ympäröi pian kokoelma mitä erilaisimpia ihmisiä. Siellä oli melkein kaikkien lisäjokien ostjakki-samojedeja, tunguuseja itäisiltä tundroilta ja Vah-joen latvojen ostjakkeja. Tupa oli aina täynnä ihmisiä ja muun osan lattiata pitivät hallussaan enemmän tai vähemmän äkäiset koirat, jotka vanhan tavan mukaan aina murisivat jonkun lähestyessä isäntää, mikä ahtauden takia melkein koko ajan oli välttämätöntä. Monet perheet asettuivat sinne asumaan ja siitä johtui alinomainen melu ja hälinä. Lapset ja koirat säestivät toisiansa yöt päivät, eivätkä aikuisetkaan olleet tottuneet puhumaan erikoisen hiljaa. Joka yö siellä nukkui kolmattakymmentä henkeä vierekkäin ja melkein päällekkäin, ja heidän yhdistyneet hajunsa eivät oikein jaksaneet nousta savutorvesta ulos. Syöpäläiset ryömivät ruumiista toiseen ja lisääntyivät päivä päivältä. Ruuanhaju ja tupakansavu tekivät ilman sakeaksi, ja vaikka aurinko silloin jo paistoi parisen minuuttia keskellä päivää, oli tupa pimeä, sinne kun ei mikään valonsäde päässyt tunkeutumaan tukevan jääakkunan kautta. Tulesta ja ihmisistä huolimatta oli hökkelissä kylmä, ja öisin siellä oli sama lämpötila kuin ulkona; sisällä oli vain siitä pahempi, että jäätynyt lattia usein suli vedeksi, jota lumi ei ulkoilmassa toki koskaan tehnyt. Tässä ympäristössä minä viikon ajan harjoitin kirjallisia töitä.

Aivan luonnollista oli, ettei minulta kuitenkaan riittänyt paljonkaan aikaa omia opintojani varten. Yhtämittaa oli runsaasti muuta hommaa. Enin osa päivästä kului sairaiden hoitoon. Vatsatauti, josta ennen olen maininnut, riehui paraikaa paikkakunnalla. Kaikki majassa asuvat ihmiset potivat sitä, mikä olikin vallan luonnollista, kun he kaikki käyttivät samoja astioita ja söivät yhdessä. Minäkin olin toisinaan pahoin sairaana. Enimmät kyllä käyttivät minun lääkkeitäni, mutta vanhat ihmiset sekoittivat ruutia veteen ja joivat sekasotkua mielihyvällä ja siinä uskossa, että se keino muka tehosi. Minäkin maistoin tuota lääkettä, mutta se vaikutti yhtä vähän kuin se ruokalusikallinen hienonnettua lasia, jonka eräät venäläiset kerran samaa tarkoitusta varten kaikessa viattomuudessaan antoivat minun niellä. Lapamato oli tavallisimpia vieraita heidän vatsoissaan ja minä osoitin taitavuuttani karkoittamalla nuo hirviöt. Heidän tyytyväisyyttään ja ihmettelyään osoitti minulle annettu nimitys "lapamadonhengen herra". Ensimäistä sentapaista parannusta seurattiin mitä suurimmalla jännityksellä, ja kun paha henki minun edeltäkäsin määräämänäni aikana teki lähtöään potilas-parasta, syntyi heidän keskuudessaan kuvaamaton riemu. Pahin tapaus oli eräs raskas nainen, joka päiväkausia oli istunut ja odottanut vapautustaan. Potilaan luo oli aikaisemmin kutsuttu kaksi shamaania, ja useita poroja oli uhrattu, mutta itsepintainen henki ei antanut perään. Tämänkin tapauksen minä selvitin verrattain hyvin, ja senjälkeen saavutin päivä päivältä yhä suurempaa luottamusta.

Kun minä täten asetuin heidän käytettäväkseen ja iltaisin vuorottelin heidän omien shamaaniensa kanssa heidän menneisyyttään ja jumaliansa koskevien satujen kertomisessa, syntyi heissä itsestään se ajatus, että minä tosiaankin kuuluin heidän heimoonsa. Senpä takia saatoinkin herättämättä epäluuloa ja ilman pitkiä selityksiä kysellä heiltä heidän uskontoaan ja kieltään y.m. koskevia asioita, joita halusin tietää. Ei kukaan heistä osannut venättä, ja sen vuoksi olisi matkan teko ollut kerrassaan mahdoton ilman samojedin kielen taitoa. Olin senvuoksi hyvilläni siitä, että Tym-joen murre niin suuresti muistutti heidän puhumaansa kieltä, ja vaikka minun alussa oli hieman vaikea sovittaa puhettani tämän uuden murteen mukaan, totuin kuitenkin pian eroavaisuuksiin ja Pokkelkyyssä puhuin jo vapaasti ja sujuvasti heidän kieltänsä.

Tähänastinen matkani näissä erämaissa oli ollut sangen vaivalloinen. Ei ollut tämäkään paikka erikoisen hauska ja jatko muodostui vieläkin kurjemmaksi. Mutta niin vaikeaa kuin se olikin, en koskaan katunut päätöstäni ryhtyä elämään heidän omaa elämäänsä heidän omalla tavallaan. Olin puettu kuin he, söin niinkuin he, jaoin omista ruokavaroistani muille kuten he. Minulla oli omat ajoporoni, joista pidin huolta, minä ammuin lintuja ja muuta riistaa, matkustin ja elin täydellisesti heidän tavallaan, puhuin heidän kieltänsä ja he pitivät minua vertaisenaan. Tällä vaivalloisella elämällä voitin sen, että opin perinpohjin ymmärtämään ja tuntemaan heidät sekä heidän olonsa, käsitystapansa, uskontonsa ja kielensä. Työskentelemällä kielimestarin kanssa voi kyllä päästä sangen pitkälle, mutta minun käsitykseni on, ettei sillä keinoin koskaan opi puhumaan kieltä, että se ei sillä tavoin koskaan muodostu eläväksi tiedoksi sekä että siten on mahdoton saavuttaa sitä tutkimusesineensä ymmärtämistä, mikä kuitenkin on aivan välttämätön. Ei siten myöskään koskaan opi käsittämään elävän elämän kaikkia hienoimpia vivahduksia eikä uhraamaan kaikkea innostustaan ja rakkauttaan tutkittavillensa, jollei heitä tutki kuin vertaisiaan. Jos on etsittävä heissä piilevää ihmistä niin hyvässä kuin pahassa, on välttämättömästi pakko antautua elämään heidän omaa elämäänsä. Ja mikä voisikaan oikeastaan olla mielenkiintoisempaa ja viehättävämpää kuin syventyminen tuohon niin vaihtelevaan ja äärettömän monivivahteiseen tutkimusalaan. Sillä tarjoaahan jokainen ihminen aina jotakin uutta, ja länsimaalaiselle on suurenmoisen mieltäkiinnittävää saada syventyä alkuperäisen luonnonihmisen sielunelämään. Mutta siihenkin vaaditaan ainakin yhtä paljon rakkautta kuin mihin muuhun tehtävään tahansa. Näkyvät tulokset eivät kenties muodostu vallan suurenmoisiksi ja erikoisiksi, mutta saavutetut tiedot ovat elävät ja todellisuutta vastaavat. Tähän suuntaan käyvien käsitysten vallassa olen koko Siperiassa oleskeluni aikana työskennellyt, ja vaikken suinkaan luule saaneeni enemmän aikaan kuin muut, olen kuitenkin tuntenut tyydytystä sen johdosta, että aina olen voinut mitä lämpimimmällä harrastuksella työskennellä tehtäväni toteuttamiseksi.

En laisinkaan jouduttanut lähtöäni Pokkelkyyn luota. Nautin saadessani istua neli- tai viisiseinäisessä majassa, jossa minulla oli kattokin pääni päällä. Pakkanen oli vielä tuntuva, ja minä odotin leudompaa säätä. Huolimatta haukkuvista koirista, torailevista akoista, kirkuvista lapsista ja kuorsaavista laiskureista onnistui minun kuitenkin silloin tällöin kuulla joku uusi ja harvinainen sana tai joku mieltäkiinnittävä satu. Vasta nälän saapuessa monipäisen seurakunnan vieraaksi, ja kun minunkin varastoni olivat aivan loppumaisillaan, ryhdyin järjestämään lähtöäni isolle tundralle.

Suoraan Narymiin en voinut päästä, tie oli ummessa, syystä ettei kukaan ollut sitä matkaa tehnyt. Jeniseille en halunnut palata, ja niinpä minulla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Vahin suunnalle. Tosin ei kukaan samojedeista ollut siellä vuosikausiin käynyt, mutta siitä huolimatta saattoi koettaa onneansa. Ei kenelläkään ollut aavistusta siitä, miten kauan matka tulisi kestämään. Toiset luulivat 10 päivän riittävän, mutta useimmat arvioivat sen kestävän kauemmin; kaikki kuitenkin olivat varmat siitä, että minä ennen kevättä ehtisin perille. Yksin en saattanut matkalle lähteä ja senvuoksi oli minun tarvis saada saattajia. Mutta oli vaikea hankkia kyytiä sellaista tavatonta hollia varten ja toinen toisensa jälkeen kieltäytyi kunniasta. Pitkien ja aasialaiseen tapaan hitaiden neuvottelujen jälkeen pääsimme vihdoin sellaiseen tulokseen, että Miiki niminen samojedi ja samojedilaistunut tunguusi nimeltä Gusaul lähtivät minua saattamaan Vahille. Vaikka minulla oli oikeus vaatia vapaa kyyti ja tarvittava määrä poroja, lupasin heille tietenkin kohtuullisen korvauksen.

Helmikuun 14 p: nä jätin Pokkelkyyn sekä lähdin Gusaulin asunnolle, jossa sain tutustua muuhun matkaseurueeseen. Tunguusi kuului Jeloguin heimoon ja toimi siellä veronkantajana. Hän oli puhelias ja hauska, solakka mutta ruma ja muuten oman heimonsa tyypillinen edustaja. Hänen vaimonsa oli samojeditar ja heillä oli kolme pientä poikaa, jotka otettiin mukaan. Samojedi ei puhunut paljoa, oli hiljainen ja juro, mutta hänen vaimonsa Matti, joka oli Vah-joen ostjakkeja, oli iloinen ja reipas ja hänellä oli rintalapsi matkassa. Tässä seurassa tulin viettäneeksi muutamia viikkoja.