Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914
TekstMuista alkuasukkaista en nähnyt kuin harvoja Bajihan heimoon kuuluvia ostjakki-samojedeja, joista minulla oli paljon iloa, koska huomasin heidän täysin ymmärtävän samojedilaista puhettani sekä tuntevan paljon vanhoja satuja ja lauluja, m.m. tarinan Iitjestä, jota hekin palvelevat kansansa suurena sankarina.
Monastyrskoessa sain vastaanottaa postini, jota en ollut nähnyt sitten elokuun loppupuolen. Näin kyllä osan siitä Jeniseiskissä, mutta kun se oli osoitettu Turuhanskiin, niin minä en saanut sitä, vaan oli minun sen takia vielä matkustaminen toista tuhatta virstaa. Olin kyllä aikaisemmin ollut pahoillani tuon muodollisuuden takia, mutta nyt olin vain kiitollinen siitä, että ylimalkaan olin sen saanut.
Ennen suurta retkeäni Tasille ja Obille suoritin vielä nopean matkan Turuhanskista yli 600 virstaa pohjoisempana sijaitsevaan Dudinkaan. Tämä 1,200 virstan taipale antoi minulle terveellisen käsityksen siitä, mitä myöhemmin oli tuleva. Jos varoitukset olisivat minuun tepsineet, olisin epäilemättä palannut samaa tietä takaisin. Sain hyvin selvästi kokea siperialaisen talven tuimaa suloutta. Jätin verrattain lämpimän (-15 °C) huoneeni saksalaisen kauppiaan luona ja läksin poroilla pyrkimään pohjoista kohti 55 asteen pakkasessa ja heikon mutta polttavan pohjoistuulen puhaltaessa. Sairaalloinen Castrén suoritti saman matkan n.s. balokissa, s.o. poronnahoilla peitetyssä korkeassa ja pitkässä reessä, josta matkustamistavasta hän mainitsee seuraavaa: "Minut pakattiin n.s. balokiin, joka ulkomuotonsa puolesta muistutti pitkulaista laatikkoa. Vastenmielisyys tulla ruumiin tavalla kuljetetuksi ahtaassa hämärässä kirstussa pani minut asettumaan kyytimiehen rekeen; mutta tämän huimapäisyyden sain pian sovittaa paleltuneilla jaloilla, sormilla ja kasvojen osilla. Kun tämä onnettomuus seuraavassa talvileirissä keksittiin, katsoin sopivaksi palata vankilaani, johon suljettuna makasin loppuosan päivästä." Rikkaiden kauppiaiden ajoneuvot ovat oikeiden huoneiden tapaisia, niissä on sekä kamiini että sänky ja usein pöytä ja pari tuoliakin. Tämänlaisia rekiä varten tarvitaan 10-12 poroa ja niissä saattaa asua tundralla aivan samalla tavalla kuin kotosalla. Näin ollen onkin luonnollista, että kauppiaat usein matkustavat tasaiselle tundralle, mutta eivät koskaan käy suurissa metsissä, joissa tuollaista balokia on mahdoton kuljettaa. Minä puolestani kääriydyin samojedilaiseen säkkiturkkiin ja istuuduin tavalliselle nartalle, josta minulla oli vapaa näköala. Usein minua paleli kovasti ja joskus voin sangen pahoin, mutta jonkun ajan kuluttua matkustaminen tuntui minusta hauskalta, koska olin vapaudessa ja raittiissa ilmassa, vaikka se muuten oli epämukavaa ja vaivalloista. Luulen pakkasen kovemmin tuntuvan suljetussa balokissa kuin avoimessa reessä, jossa aina saattaa lämmitellä itseään ajamalla ja pitämällä kurissa huimaa vauhtia eteenpäin kiitäviä poroja. Yksistään istuminenkin tuottaa melkolailla vaivaa, ja kun koko aika on pakko kaikin voimin ponnistella paikkansa säilyttämiseksi, niin pysyy aivan itsestään lämpimänä. Minulle kerrottiin eräästä venäläisestä, joka ensi kertaa sellaista narttaa käyttäessään ei pysynyt siinä, vaan joka lopuksi täytyi köyttää vahvasti kiinni rekeen. Ylpeilin sentakia siitä, että minä ylimalkaan pysyin paikoillani enkä luisunut pois.
Dudinkaan saavuimme neljän vuorokauden kuluttua. Matka oli suoritettu hyvin nopeasti, siihen nähden että pakkanen oli ollut siksi kova ja lunta niin paljon sekä että porojen hankkiminen jokaisella asemalla oli tuottanut paljon vaikeuksia. Jo Karasinan luona muuttuu maisema hyvinkin autioksi, kukkulat ja rannikot ovat metsättömät ja tundra leviää lohduttoman yksitoikkoisena ja kylmänä joka ilmansuunnalle. Dudinkan luona se on kaikkein autioin ja komein. Kun koko ympäristö on täydelleen kuollutta, kun aurinkoa ei näy koko pitkään päivään ja kaikki näyttää niin kylmän kolkolta, silloin tuntuu tavallista suloisemmalta joutua ystävällisten ihmisten luo ja päästä nauttimaan heidän vieraanvaraisuuttaan. Matkan varrella olivat venäläiset yleensä olleet tylyjä ja vastenmielisiä, mutta Dudinkassa oli laita kerrassaan päinvastoin. Olimme matkustaneet yötä päivää enkä minä ollut saattanut ollenkaan nukkua ja senvuoksi olinkin perille tullessani tavallista väsyneempi. Saavuin kylään jouluaattona, mutta olin liiaksi rasittunut jaksaakseni juhlaa laisinkaan ajatella. Menin asumaan erään Popov nimisen kauppiaan luo, joka oli tyytyväinen saadessaan tavata suuresta maailmasta tulleen ihmisen. Heti tuloni jälkeen minua aito siperialaiseen tapaan kestittiin runsailla ruuilla, ja isännän gramofoni soitti m.m. Ave Marian. Senjälkeen minä uupuneena heittäydyin hänen kamarinsa lattialle nukkumaan, ja niin oli toinen Siperiassa viettämäni jouluilta melkein huomaamatta hiipinyt ohitseni.
Dudinkan pienessä yhteiskunnassa vallitsee hiljaisuus. Aurinko ei paista päivällä ja silloin pimeys on suurempi kuin yöllä, sillä öiseen aikaan kuu ja tähdet loistavat, mutta päivällä ei mikään taivaantuli. Mökeissä lamput ja takkavalkeat palavat kautta vuorokauden, ja ihmiset eivät siellä saata erottaa päivää yöstä. Ulkona on autiota ja kylmää. Tundralla ei näe ainoatakaan puuta. Lumiaavikkojen välillä Jenisei nukkuu suunnattoman raskaan jääpeitteen alla ja luonto on kuollut. Kun myrsky ulvoo ja lumi tuulen ajamana tupruaa suurina pilvinä eikä ympärillä näy muuta kuin pimeää yötä, silloin tämä maanosa tuntuu hyvin vähässä määrässä soveltuvan ihmisten asuinpaikaksi.
Silloin tällöin ilmestyy poroillaan ajavia alkuasukkaita pimeyden ja tundran mailta. He eroavat tosin huomattavasti toisistaan, mutta kaikki kantavat sittenkin samaa villiä erämaan leimaa. He ovat pohjoisimman idän ihmeellisiä miehiä, sydänmaiden lapsia, jotka ovat voittaneet taistelussa olemassaolon puolesta ja tietävät elämisen taidon mailla, missä tuskin inhimillinen elämä on mahdollista.
Heitä saapuu joukkue toisensa jälkeen; mutta ikäänkuin lämpimässä tuvassa sulamisen pelosta he siellä vain pistäytyvät, hetkisen kuluttua jälleen kiiruhtaakseen pois pakkaseen ja lumeen. Ensiksi näin muutamia kesäisin joen rannoilla kalastelevia ja talvisin tundralla eläviä Jenisei-samojedeja. Sitten tuli komeihin, naalinnahalla koristettuihin säkkiturkkeihin puettuja Avam-samojedeja. Päähineessä heillä oli ketunhäntä ja jaloissa aivan pyöreät poronnahkasaappaat. Jalkineittensa takia heitä sanotaan kaviollisiksi miehiksi. He ovat järjestänsä pakanoita sekä asuvat kaukana Jäämeren rannoilla edustaen Aasian pohjoisinta kansaa. Heillä on mukanaan komeita turkiksia, jotka he varovaisesti vetävät maalitsoistaan esille, samalla kun neuvottelevat ja tiedustelevat hintoja. Jakuutit, dolgaanit ja tunguusit, jotka hekin saapuvat Dudinkaan kauppoja tekemään, ovat paljoa komeammin puetut. Saappaat, turkit ja päähineet ovat aistikkaasti eri värisillä lasihelmillä kirjaillut, ja kallisarvoisessa vyössä riippuu kauniita veitsiä ja mammutinluusta tehtyjä piippuja. Tärkeimpänä kauppatavarana ovat turkikset ja valtavat mammutinluut, joita on kaikkialla tundralla ja joita sieltä poroilla kuljetetaan Dudinkaan.
Monta päivää oleskelin siellä tutkiakseni noita erilaisia heimoja ja hankkiakseni heiltä vastaisia matkojani varten tarpeellisia tietoja. Harvoin olen kokenut niin merkillisiä tunnelmia enkä koskaan ole tavannut niin suuria vastakohtia kuin ovat luonnossa ilmenevä kuolema ja kylässä vallitseva kuumeentapainen elämä, etelän ihmiset, sivistyksen etuvartijat, ja pohjoiset, pakanuutta ja alkuperäistä elämää edustavat miehet.
Dudinkasta läksin jurakkien seurassa. He veivät minut poroillaan seuraavalle asemalle. Ilma oli kirkas, ja lähtiessäni etelään päin näin koiravaljakon vetämän reen kiitävän pohjoista kohti, Tolstoi Nosiin. Pakkanen ja pimeys kuitenkin lisääntyivät pian, ilma tuntui saaneen siivet, ja hirvittävä lumimyrsky rupesi raivoamaan. Pimeydessä ei saattanut nähdä kerrassaan mitään ja täytyi antaa porojen omin päin etsiä tietänsä. Mutta niitä oli pakko pitkin matkaa sauvoilla hoputtaa, sillä ne laskeutuivat lumeen eivätkä tahtoneet mennä askeltakaan edemmä. Lähimpään venäläiseen mökkiin oli vain jokunen kilometri, mutta meidän oli vaikea löytää sinne. Usein me eksyimme ja yhtä usein jäimme kiinni paikallemme pääsemättä liikahtamaankaan. Minä olisin mielelläni etsinyt turvaa jonkun kukkulan takaa ja jäänyt odottamaan myrskyn taukoamista, mutta samojedien mielestä oli parasta jatkaa. Kymmenen tunnin matkan jälkeen ja yksinomaan kiitos heidän erinomaisen paikallistuntemuksensa onnistui meidän vihdoinkin löytää etsimämme hökkeli. Sinne saavuimme kuitenkin mitä kurjimmassa kunnossa. Matkakumppanini, pristavin apulainen, joka oli ajanut umpireessä, oli kylmästä kangistunut, ja minä, joka olin ajanut avoimella nartalla, tulin perille paleltunein käsin ja jaloin. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mennä kylmään aittaan, riisua kintaat ja saappaat sekä asettua lumella täytettyyn saaviin, jossa ihmiset ryhtyivät minua hieromaan, kunnes käteni ja jalkani jälleen tulivat punaisiksi ja kunnes minun täytyi ruveta kivusta huutamaan. Kaikkien sulattua ja syötyämme muutamia palasia pakkasessa jäätynyttä konjakkiamme toivuimme yön kuluessa oikein hyvin.
Paluumatkalla kuljimme paljoa hitaammin ja minä pysähdyin usein tekemään muistiinpanoja alkuasukasten luona. Täälläkin tapasi miltei kaikkialla kärsimystä ja kurjuutta. Asukkaat olivat leipää vailla ja jotkut ilman muutakin ravintoa. Niin venäläisten kuin alkuasukastenkin keskuudessa raivosivat erilaiset taudit; edelliset potivat usein keripukkia ja jälkimäiset monenmoisia kuumetauteja.
Uuden vuoden tuloa juhlin istuen nahkoihin käärittynä kolmen nopean poron vetämässä reessä. Ajatukseni liikkuivat vielä suorittamattomalla taipaleella ja minä mietin kuinka nopeaan jälleen pääsisin palaamaan minulle tuttuun ihmiskuntaan.
Monastyrskoeen saavuin jouluaattona juuri ajoissa nähdäkseni tämän vuoden henkevimmän juhlan materialistisia valmistuksia. Kaikki ihmiset hääräilivät, puhdistivat, siivosivat, keittivät ja leipoivat eikä kenelläkään ollut aikaa ajatella aurinkoa, joka sinä päivänä ensi kertaa pitkiin aikoihin näyttäytyi vaaleanpunaisella, mutta kirkkaalla ja lisää pakkasta ennustavalla taivaalla.
Joulupäivän vietto oli samanlainen kuin muissakin venäläisissä pääkaupungeissa ja kaikki valtion ja kirkon edustajat kävivät toisiansa tervehtimässä. Joka paikassa oli ruualla runsaasti katettu pöytä ja kaikkialla oli viina ensi sijalla, vaikka maassa virallisesti vallitsee kieltolaki. Minua ilahutti eniten saksalaisen kauppiaan pöydällä loistava joulukuusi. Kauppias koetti näet edelleen pitää kiinni siitä, minkä jo aikoja sitten oli jättänyt. Ja lisäksi hän luki minulle ääneen saksalaisesta raamatustaan muiden laulaessa "Herra armahda" ja polvillaan lattialla hartaasti ristinmerkkejä tehdessä kullalla koristettujen pyhimyskuviensa edessä.
Kesken tätä suurenmoista juhlimista jätin hyvästit kaikille uusille ystävilleni ja kiitin heitä vieraanvaraisuudestaan sekä matkustin 54 asteen pakkasessa vanhaan Turuhanskiin, jossa samojedit poroilleen odottivat viedäkseen minut suuren tundran ihmeelliseen maailmaan.
JENISEILTÄ TASILLE
Tammikuun alkupäivinä v. 1913 seisoin eräänä iltana Turuhanskin kirkkoherran talon edustalla valvomassa kapineitteni pakkausta samojedilaisille nartoille. Toiselle, jossa oli korkeat reunat, asetettiin fonografini ja muut kojeeni ja toinen täytettiin jäätyneillä kaloilla ja kuivilla korpuilla – eväillä yhden kuukauden ajaksi. Turuhan-heimon ruhtinas oli itse tullut saapuville seuratakseni minua alkutaipaleella ja valvoakseen että pääsisin onnellisesti jatkamaan matkaani tundrojen halki Tasille. Tullessaan oli hän varmaankin uteliaana mietiskellyt kuka se korkea herra mahtoi olla, joka oli saanut sielläpäin niin harvinaisen valtakirjan vaatia kaikilta piirin ruhtinailta riittävästi poroja matkojaan varten. Suuresti häntä ihmetytti, että muukalainen aikoi matkustaa heidän omalla tavallaan avonaisessa reessä, että hän osasi ajaa poroja ja keskellä tiukinta talvea ja ilman seuralaisia aikoi pyrkiä tundralle ja erämaihin, joissa ei kukaan sitä ennen ollut matkustanut. Vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan miehen puhuvan samojedia ja esiintyvän samojedilaisessa puvussa, maalitsassa ja säkkiturkissa. Kaikesta tästä huolimatta hän yritteli neuvoa minua luopumaan vaikeasta matkastani. Pristavi ja kirkkoherra olivat koettaneet samaa mutta ei kukaan heistä voinut itsepäisyyttäni voittaa. Näin ollen he vain lupasivat lähettää retkikunnan minua etsimään, jollen ennen kesää ilmestyisi ihmisten ilmoille.
Kun kaikki valmistukset olivat päättyneet, tavarat nartoille köytetyt ja porot valjaissa, kaksi kunkin reen edessä, lähdimme matkalle jättäen taaksemme sivistyksen päätepisteen, vanhan rappeutuneen Turuhanskin. Ilta oli tullut ja kuta enemmän yö lähestyi, sitä kirkkaammaksi seestyi taivas. Muistan tuon lähdön kuin eilisen päivän. Nautin sanomattomasti siitä, että vihdoinkin pääsin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ollut koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ollut polkenut. Nautin ajaessani poroillani erämaan sydämeen, jossa elämä seuraa tavallisuudesta poikkeavia latuja. Vähäpätöinen metsä ja vaivaiset puut katosivat pian ja eteeni avautui ääretön lumen peittämä valkoinen tasanko. Taivas, joka äsken oli ollut yhtä autio ja kylmä, kirkastui, revontulet säihkyivät mahtavina kaarina yli äärettömän avaruuden ja taivas oli liekkien vallassa. Ihmeelliseltä tuntui poroilla ajaminen laajalla tundralla, hiljaisuuden valtakunnassa, leimuavan taivaan alla. Minusta tuntui, kuin olisin lentänyt pois todellisuudesta ja tunkeutunut syvälle satujen ihmeelliseen maailmaan.
Matkani Tasille kesti viikkokauden, vaikka tie ei ollut kuin noin 500 kilometrin pituinen. Mutta porot, joiden oli täytynyt seistä tundralla yli kuukauden ja odotella lähetyssaarnaajaa, joka ei koskaan tullut, eivät olleet saaneet riittävästi ravintoa ja olivat sentähden heikontuneet. Sitäpaitsi meitä usein ahdistivat raivoisat lumimyrskyt, jotka avoimella tundralla ovat monin verroin kauheammat kuin Jeniseillä tai metsissä. Kerran, kun minulla oli tunguuseja oppaina, eksyimme kokonaan ja ilmojen kirkastuttua meillä oli aika työ lähtöpaikan löytämisessä. Toisen kerran, lähestyessämme Tasia, hyökkäsi myrsky niin vastustamattomalla raivolla kimppuumme, että meidän oli pakko laskea porot irti etsimään lumesta suojaa. Itse vetäydyimme nurinkäännettyjen narttojen suojaan. Turkit vedettiin jalkojen ja käsien yli, pää oli painettava rintaa vasten ja istuen jalat ristissä allamme odotimme myrskyn taukoamista. Puita meillä ei ollut tulen sytyttämistä varten, ruokakin oli loppunut, ja sellaisessa kurjassa ja sangen epämukavassa tilassa oli meidän pakko antaa vuorokauden kaikkien tuntien hitaasti kulua, ennenkuin matkan jatkamisesta saattoi olla puhettakaan. Oli mahdotonta vähääkään ojennella itseään, sillä silloin olisi pakkasessa hitaasti mutta varmasti paleltunut, ja nukkumista ei voinut ajatellakaan, koska sama kohtalo siinäkin tapauksessa uhkasi väsynyttä matkamiestä. Yllämainittu tapa oli ainoa mahdollinen, ja minä seurasinkin mielelläni alkuasukasten esimerkkiä hyvin ymmärtäen, että he muita paremmin tiesivät mitä sellaisessa tilanteessa oli tehtävä. Myöhemmin olen kuullut kerrottavan monista venäläisistä, jotka voittamattoman väsymyksen ahdistamina eivät ole jaksaneet tai huolineet koko vuorokautta istua liikkumattomina odottamassa paremman sään tuloa. He ovat alkuasukasten varoituksista huolimatta heittäytyneet lumeen nukkumaan ja paleltuneet kuoliaaksi ihania unia nähden. Tällä kertaa, niinkuin useasti myöhemminkin, tunsin kovaa kiusausta. Olisi ollut niin suloista antaa tunnottomien jäsenten tuskatta puutua hervottomiksi, enkä ole ennen milloinkaan tuntenut niin vastustamatonta halua saada ummistaa silmäni ja nukahtaa melkein välinpitämättömänä siitä, heräisinkö enää koskaan. Sensijaan oli minun yhä vain istuminen ja sain tyytyä tuontuostakin sytyttämään mahorkalla täytetyn piippuni sekä lumella kostuttamaan kuivia huuliani. Tämä ensimäinen tundralla näkemäni suurempi lumimyrsky taukosi vuorokauden kuluttua, ja taivaan kirkastuttua me hetimiten jatkoimme matkaamme. Se sujui kuitenkin kovin hitaasti; lunta oli kasaantunut niin runsaasti kaikkialle, että meidän oli pakko kinoksissa kahlaamalla etsiä tietämme viimeisen edelliselle lepopaikalle ennen Tasia.
Täällä oli eräs Kudosei-joen samojedi rakentanut itselleen oksista ja risuista tehdyn siistin majan keskelle pientä lehtikuusimetsikköä. Tässä hökkelissä oli Tasin ruhtinas tehnyt kaiken voitavansa ottaakseen minut vastaan sopivalla tavalla. Suloinen takkavalkea loimotti keskellä "huonetta" ja äskenkaadetun poron vastikään paistettu liha levitti jumalallisia tuoksuja nälkäisiä matkamiehiä vastaan. Olin toivonut pääseväni viettämään hupaista hetkeä tässä erinomaisessa ympäristössä, mutta en ollut huomannut ottaa lukuun ruhtinasta ja hänen ylhäistä tuultansa. Myrskyn takia olimme pahasti myöhästyneet, ja hän oli saanut odottaa kauan aikaa poroineen, jotka hän oli tuonut mukanaan omassa persoonassaan kyyditäkseen niillä minut joelle. Viivytyksestä hän syytti kyytimies-parkoja, jotka päinvastoin olivat odottaneet kiitosta siitä tavasta, jolla olivat myrskystä suoriutuneet. Senvuoksi he joutuivatkin ihan hämilleen ja ällistyivät kovasti siitä hirvittävästä haukkumasanojen tulvasta, jolla ruhtinas kaikessa majesteetissaan otti heidät vastaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ruhtinaan niin pahasti sättivän alamaisiaan, enkä ole eläissäni nähnyt niin voimakkaita korvapuusteja, jommoisia hän heidän poskilleen läimäytteli. Heitä olisi hänen käskystään armottomasti piiskattu, jollen minä olisi astunut esiin ja haukkunut hänen ruhtinaallista korkeuttaan jotenkin yhtä pontevilla voimasanoilla kuin hän heitä.
Tammikuun 13 p: nä saavuin n.s. Tasin kirkolle. Kaatumaisillaan oleva temppeli seisoo yksinäisessä loistossaan tundralla joen rannalla, joka täällä on parin kilometrin levyinen. Lähimailla ei asu pappia eikä ainoatakaan kristittyä sielua, ja kirkkoa valvoo samojedilainen kirkonvartija, joka on seudun suurin noita eikä arvatenkaan pidä siitä paljonkaan huolta. Sen vieressä on ainoastaan kurja puinen hökkeli, jota tänne eksyneet matkustajat tavallisesti käyttävät suojanaan. Verrattain lähellä tätä paikkaa sijaitsi muinoin Mangasejan kaupunki. Sen olivat perustaneet Jermak Timofejevitshin kasakat ja kauppiaat, jotka tätä tietä pitkin pyrkivät Jeniseille ja halusivat tänne perustaa tukikohdan uudelle vallalleen. Näillä siihen aikaan turkiseläimistä niin rikkailla mailla kaupunki kasvoi nopeasti sangen huomattavaksi kauppakeskukseksi. Mutta samojedit eivät olleet vielä siihen aikaan alistuneet ja v. 1662 hyökkäsivät jurakit kaupunkiin sekä hävittivät sen täydellisesti. Asukkaat muuttivat Turuhanskiin ja Jeniseiskiin ja niiltä ajoilta asti ovat samojedit yksin hallinneet Tasilla. Kauppa etsi itsellensä uudet tiet suuria jokia pitkin, ja nyttemmin eivät muut kuin alkuasukkaat liiku Obdorskin ja Turuhanskin välisillä tundroilla. Mangasejan kaupungista ei ole kerrassaan mitään jäljellä ja Tasin vanha kirkko seisoo yksin pystyssä muistuttamassa ihmisille, että maa kuitenkin on valloitettu ja laskettu valkoisen tsaarin valtikan alle. Joen suupuolella asuu kaksi venäläistä kauppiasta, mutta jokivarrella ei ole muita kuin samojedeja.
Joki, joka on pohjoisen Siperian suurimpia ja kalarikkaimpia, laskee Tasin lahteen Jäämereen. Paikoittain se on muutaman kilometrin levyinen ja sillä on monia lisäjokia, jotka saavat alkunsa niistä lukuisista ja osittain hyvin suurista tundrajärvistä, joita ei kukaan ihminen ole vielä käynyt katsomassa. Rannikot ovat enimmäkseen paljaat, ja ainoastaan joen yläjuoksun varrella kasvaa harvaa metsää. Kirkon luona ei näy muuta kuin tundraa, mutta siellä täällä kasvaa polttopuuksi kelpaavia vaivaiskoivuja. Koko jokialue on ostjakki-samojedien asuttama; heitä on vain suunnilleen 500, vaikka he puhuvatkin viittä eri murretta. Suulla asuu muutamia jurakkiperheitä ja ympäristössä kiertelee tunguuseja ja ostjakkeja, jotka elävät ainaisessa riidassa maan varsinaisten herrojen kanssa.
Kaikki Tas-joen ostjakki-samojedit ovat poronhoidolla ja kalastuksella eläviä paimentolaisia. Nyttemmin useimmat heistä ovat köyhiä ja elävät kurjissa oloissa. Kalastus ei ole erikoisen kannattavaa, venäläiset kalastusyhtiöt kun kesäisin viime vuosien aikana vastoin kaikkia asetuksia ovat tykkänään sulkeneet joen suun, joten kalojen on mahdoton päästä läpi. Niitä kuoleekin joukoittain, ja enimmät pyydetyistä ovat pahasti vahingoittuneita. Obin oloihin verrattuna on kalastus kylläkin erinomaista, mutta huonojen kulkuneuvojen takia käy kuljetus hankalaksi. Lisäksi on ankara rutto riehunut porojen keskuudessa ja niitä on kuollut kymmeniä tuhansia. Ja ilman poroja ei saata tundralla liikkua eikä myöskään siellä elää siedettävää elämää. Senvuoksi vallitsee Tasilla nykyään sanomaton kurjuus, josta myöhemmin kerron.
Poronhoidon takia on samojedien pakko pitkin vuotta muutella paikasta toiseen etsiäkseen jäkälää laumoillensa. Tundra on suuri ja ravintoa riitti hyvin kaikille heidän poroilleen, vaikka heillä saattoikin olla satoja, jopa tuhansia eläimiä käsittäviä laumoja. Heidän harjoittamansa poronhoito eroaa monessa suhteessa toisilla kansoilla tavattavasta, eniten kenties siinä, että he aina itse paimentavat porojaan, jotavastoin jurakit ja tunguusit mielellään sen toimittavat koirien avulla. Talvisaikaan poroja käytetään vetojuhtina, ja kun ne päästetään laitumelle, eivät ne koskaan hajaannu kovin pitkälle. Syvä lumi ja jalkaan sidottu kapula estävät niitä etäälle poistumasta. Kun niitä tarvitaan, ottavat miehet ne kiinni. Keveästi hiihtäen leveillä suksillaan he ensin kiertävät ne ja ajavat ne kokoon, jonka jälkeen he vangitsevat ne pitkillä suopungeillaan, joita he käyttävät tavattomalla taidolla. Kylmimpänä vuodenaikana, jolloin samojedit eivät kernaasti ole matkoilla eivätkä poistu kodastaan muuten kuin puiden tai ruuan hankkimista varten, saavat porotkin levähtää rasittavien syysmatkojen jälkeen. Mutta silloinkin on hyvin helppo pitää laumaa koossa, koska porot eivät halua omin päin lähteä autiolle tundralle. Kesäiseen aikaan tunguusit pitävät vaatimensa eli naarasporonsa sidottuina, voidakseen niitä lypsää, tai ajavat koko laumansa Jenisein itäpuolella sijaitseville viileille vuorille, missä sääsket eivät niitä vallan pahasti ahdista. Samojedit, jotka eivät näytä panevan maidolle sanottavaa arvoa, antavat porojensa vapaasti käydä laitumella sen joen läheisyydessä, jossa he itse harjoittavat kesäkalastustansa. Porot, jotka eivät jaksa sietää armottomia sääskiparvia, kokoontuvat rannoille, jonne niitä varten sytytetään tulia hyttysten karkoittamiseksi. Ne ovat sitäpaitsi oppineet mielihyvällä syömään kalaa ja kulkevat usein rantoja pitkin etsimässä semmoisia pikkukaloja, joista samojedit eivät välitä. Keskisellä Tasilla ei ole mitään varsinaisia metsiä ja senvuoksi ei tarvitsekaan varoa karhua, joka etelämpänä ahkeraan vaanii poroja. Sentähden ei lauman paimentaminen ole myöskään yhtä välttämätöntä kuin joen lähteillä ja Vahin ostjakkien mailla.
Syksyllä tapetaan kaikki tarkoitukseen sopivat elukat. Jotta nahkaa ei vahingoitettaisi, käytetään silmukkaa, joka pannaan eläimen kaulaan ja josta voimakkaasti vedetään. Jos lähistössä sattuu olemaan puita, vedetään nuora jonkun oksan ylitse ja silloin poro-parka kaikkien sääntöjen mukaan hirtetään. Senjälkeen avataan valtimot ja veri kootaan tuohiastiaan, koska sitä kaikkialla käytetään; se juodaan joko heti lämpimänä tai siitä keitetään eräänlaista lientä. Sitten eläin nyljetään ja paloitellaan luiden mukaan, joita ei koskaan särjetä. Sydän leikataan ensiksi ruumiista irti ja tarjotaan raakana ja lämpimänä, verestä höyryävänä arvoisille vieraille. Usein olen saanut sellaisen lahjaksi, mutta yhtä usein olen jalomielisesti muillekin jakanut herkkua. Muutamat samojedit eivät sitä syö, mutta tämä johtuu siitä, että he jonkun sairauden aikana ovat antaneet hengille uhrilupauksen olla koskaan sydämiä syömättä. Tässä uskossa piilee kenties hämärä aavistus siitä, että sydän jollain tavalla edustaa elonperustetta. Paloiteltua lihaa saattaa jäätyneenä säilyttää yli koko talven, mutta tavallisesti se leikataan kuutionmuotoisiksi kappaleiksi, jotka kuivataan tai savustetaan. Raakaa poronlihaa nautitaan herkkuna. Kieltä ei koskaan syödä, sitä kun pidetään saastaisena, koska poroilla on tapana mielihyvällä nuoleksia virtsaa, missä vaan sitä löytävät. Poronvuota, josta valmistetaan enimmät vaatteet, pingotetaan päiväksi tai pariksi kodan seinälle, jossa sitä tällä tavalla savustetaan. Pyhien porojen lihaa ja nahkaa ei käytetä koskaan. Ne uhrataan jumalille tai lahjoitetaan köyhille.
Samojedit, jotka aina ajavat kahdella tai useammalla porolla, ohjaavat valjakkoa vasemman poron avulla. Siihen ovat muut rautaketjulla yhdistetyt. Vasen poro on tavallisesti hyvin opetettu ja tottelee ajajansa pienintäkin merkkiä, jotavastoin muut saattavat olla melkein minkälaisia tahansa, koska niiden kuitenkin täytyy seurata vasenta. Varsinainen ajoporo on useimmiten salvettu. Salvaminen tapahtuu siten, että joku miehistä hampaillaan puraisee pois kivekset; vain harvoin ne poistetaan veitsellä. Silat ovat hyvin alkuperäiset, mutta eivät aina yhtä yksinkertaiset, vaan päinvastoin usein koristetut kirjavilla nauhoilla, ja niihin kuuluvat luupalat ovat kauniisti veistettyä mammutinluuta. Rinnan ja vatsan ympärille on kiinnitetty nahkaremmit, jotka kannattavat ja tukevat vetohihnaa, mikä puolestaan kulkee vatsan alitse ja takajalkojen välitse sekä nartan etusyrjään kiinnitettyjen puisten renkaitten läpi. Jotta ei reen jalaksia yhdistävä poikkipuu pääsisi lyömään vasten porojen koipia, on niiden pakko juosta hyvin tasaisesti, ja jos toinen niistä yrittäisi virkaansa laiminlyödä, niin poikkipuu heti estää sellaisen yrityksen. Puuttuvien aisojen takia on ajajan pakko mäissä jalallaan jarruttaa tai astua pois reestä ja vasemmalla kädellä ohjaten tarttua oikealla kiinni rekeen. Ei ole varsin helppo asia ajaa samojedilaista valjakkoa, kun ei ole kuin yksi ohjas, joka kulkee vasemman poron kylkeä pitkin ja on sen päähän kiinnitetty. Vasemmalle ohjaaminen on yksinkertaista, silloin on kovasti vedettävä ohjaksesta, mutta oikealle kääntyminen käy paljoa vaikeammaksi. Totutetun poron saa menemään mille suunnalle tahansa, mutta opettamaton poro ei käänny siitä, että heittää ohjaksen toiselle puolelle selkää osoittamaan minne sen on mentävä. Sellaisissa tapauksissa täytyy turvautua kapineeseen, jonka nimi on naaraapoo ja jota oikeastaan käytetään vain poroja jouduttamaan. Se on 4-6 metrin pituinen kevyt mutta tukeva seiväs, jonka toisessa päässä on pyöreä luunappula. Tätä seivästä pidetään tavallisesti oikeassa kädessä ja sillä lyödään poron selkään, jos halutaan vauhtia lisätä. Kun on tekemisissä laiskojen tai väsyneiden porojen kanssa tai milloin on ajettava syvien kinosten läpi, täytyy täydellä voimalla sysiä seipäällään vetojuhtaa takapuoleen. Jos on poikettava oikealle, niin täytyy samalla seipäällä lyödä vasemmanpuolista poroa niin kauan päähän, kunnes se kääntyy oikealle tolalle. Metsissä käytetään seivästä estämään narttaa liitämästä ja puskemasta puita vasten sillä tavoin, että se painetaan puun ja jalaksen ylimmän reunan välille. Tiheissä metsissä ja viidakoissa, missä ei ole laisinkaan teitä, kysytään suurta taituruutta, jos mieli estää seivästä tarttumasta puiden väliin ja katkeamasta. Jos se menee poikki, ei ole helppo jatkaa matkaa ja vaikea on hankkia itselleen uutta, joka samalla olisi kevyt ja taipuvainen, mutta kuitenkin tukeva ja niin pitkä, että sitä voi kädessä helposti viiputtaa.
Tavallinen samojedilainen nartta on koivusta tehty paitsi jalaksia, jotka ovat kuusesta. Jalakset, jotka ovat noin 10 senttimetrin levyiset, ovat etupuolelta hyvin ylöspäin taivutetut. Niihin on kiinnitetty neljät noin 60-80 senttimetrin korkuiset, istuinlautaa kannattavat kaplaat. Istuinlauta on tasainen ja ilman reunoja, sillä nartalla ei kuljeteta mitään tavaroita ja miehet istuvat niissä joko molemmat jalat ristissä allaan taikka siten, että vasen sääri roikkuu sivulla. Naisia, lapsia sekä tavaroita varten tarkoitetut reet ovat pitemmät ja varustetut selkänojalla tai täydellisillä laidoilla. Jos niissä lisäksi on kansi, niinkuin on laita niiden rekien, joissa kuljetetaan kuivaa kalaa tai muita ruokatarpeita, niin ne ulkomuotonsa puolesta lähinnä muistuttavat kömpelötekoista ruumisarkkua. Rekien kokoonpanossa ei koskaan käytetä liimaa eikä rautanauloja; pienet puupalikat vastaavat niitä, ja ainoastaan puukon avulla samojedit valmistavat nuo erinomaisen kevyet ja sirot rekensä.
Ostjakki-samojedit tuntevat hyvin omat poronsa ja osan naapurienkin karjasta. Ei missään käytetä merkkejä elukoiden korvissa tai sarvissa. Se onkin tarpeetonta noilla harvaan asutuilla seuduilla, missä laumat harvoin sekaantuvat ja missä varkaudet ovat niin perin harvinaisia. Mutta jos varkaus on tehty ja varas löydetty, ei siellä käytetä muuta rangaistusta kuin että omistaja saa syyllisen laumasta valita itselleen parhaan elukan. – Poro, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yleisen hyvinvoinnin tuottajana, ei nyttemmin, ruton raivottua, enää ole yhtä tavallinen. Parempiosaisilla on kyllä edelleenkin monta sataa eläintä ja samojedi-miljonääreillä on niitä tuhansittain, mutta köyhillä on vain 5-20 poroa ja kovinta kokeneilla ei ainoatakaan. Poron hinta vaihtelee iän ja kelvollisuuden mukaan 5:stä 20: een ruplaan puhtaassa rahassa, ja kelpo vaimon voi hankkia itselleen 10:llä elukalla. Kuulin että ruhtinaan nuori tytär oli saatavana 20:n vetojuhdan hinnasta.
Tasilla on useimmilla samojedeilla risuista ja oksista tehdyt hökkelit, joissa he oleskelevat kylmimmän sään vallitessa. Majat sijaitsevat tavallisesti jonkun pienen puron suulla, jossa kasvaa polttoaineeksi kelpaavia koivupensaita. Kirkon tienoilla tapaa siellä täällä tundralla pieniä mänty- ja lehtikuusimetsikköjä, joissa monet kylmimpään aikaan asustavat. Muun osan talvea samojedi viettää perheineen ja karjalaumoineen tundralla, jossa hän satimilla pyydystää naaleja ja ampuu villipeuroja pyssy-rämällä tahi jousella ja nuolella. Silloin hän asuu poronnahasta tehdyssä kodassa tai lumeen kaivamassaan kuopassa. Ne polttopuut, jotka hän tarvitsee sulattamaan lunta vedeksi, hän kuljettaa mukanaan. Muuten hän syö ruokansa, sekä lihan että kalan, raakana ja jäätyneenä, milloin keittopuita puuttuu. Kesän aikana hän useimmiten leiriytyy jonkun joen, tavallisesti Tasin, varrelle, jossa hän, sulkemalla jonkun pienemmän puron, mukavalla tavalla hankkii itselleen yllinkyllin kalaa. Suurempia veneitä ei ole koko Tasilla, ja kaikki alkuasukkaat käyttävät yhdestä rungosta koverrettuja ruuhia, jotka tehdään joen etelämpää tuomista puista.