Robinson Crusoe

Vietyämme nämä maihin, jonne Perjantai alikapteenin kanssa jo äsken oli piilottanut airot, peräsimen ja purjeet, puhkaisimme purjeveneen pohjaan suuren reiän. Vaikka laivasta nyt tulisikin lisää miehiä maihin, he eivät voisi käyttää venettä laivaan palatessaan. Tosin en jaksanut toivoa, että saisimme laivan valtaamme. Ennemmin tai myöhemmin, arvelin minä, se purjehtisi tiehensä, mutta silloin me korjaisimme purjeveneen ja pääsisimme sillä villien maahan.

Yhdeksästoista luku

Saarelle saapuu toinenkin purjevene. – Onnistunut sotajuoni. – Kahdeksan uutta vankia.

Vedettyämme purjeveneen maalle nousuveden rajan yläpuolelle istahdimme rannalle miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Äkkiä kuului laivalta tykinlaukaus, ja samassa vedettiin mastoon lippu merkiksi siitä, että purjeveneen oli tultava takaisin. Mutta kun venettä ei näkynyt eikä kuulunut, seurasi useampia laukauksia ja monenlaisia merkkejä. Vihdoin, kun mistään käskyistä ei ollut apua, laskettiin laivasta toinen vene vesille – sen näin kiikarillani – ja se lähti heti soutamaan saarta kohti. Veneessä oli kymmenen ampuma-asein varustettua miestä.

Pakovesi vei veneen hiukan syrjään entisen purjeveneen paikasta, niin että miesten täytyi soutaa jonkin matkaa aivan lähellä rantaa. He menivät ohitsemme niin läheltä, että hyvin erotimme heidän kasvonsa. Kapteeni tunsi heidät jokaisen ja sanoi joukossa olevan myös kolme kunnon miestä, jotka vain muitten yllyttäminä ja pelottamina olivat yhtyneet kapinaan, mutta perämies, joka näkyi olevan päällikkönä, ja muut olivat paatunutta väkeä. Siksi kapteeni pelkäsi, ettei meistä olisi heidän kukistajikseen. Siihen minä huomautin, että kun ihminen kerran on joutunut sellaiseen tilanteeseen kuin me, niin hänen on turhaa enää pelätä, koska se ei tämän vaikeammaksi voisi enää tulla. Meillä ei ollut kuin kaksi mahdollisuutta: voittaa tai kuolla.

– Yksi seikka minua vain huolestuttaa, minä lisäsin, – se nimittäin, että noiden joukossa on kolme, neljä kunnon miestä, jotka pitäisi saada pelastetuksi. Jos he olisivat yhtä suuria konnia kaikki, niin uskoisin Jumalan määränneen heidät joutumaan meidän käsiimme, sillä saatte olla varma siitä, että kuka ikinä tähän saareen saapuu, hän on meidän vallassamme! Hän kuolee tai jää eloon riippuen siitä, miten hän käyttäytyy meitä kohtaan.

Tämä näkyi rohkaisevan kapteenin mieltä, ja entistä tarmokkaammin valmistuttiin nyt taisteluun.

Heti kun olimme nähneet toisen veneen lähtevän saarta kohti, olimme vieneet vangitut turvasäilöön. Kaksi pahinta, joihin kapteeni kaikista vähimmän luotti, lähetettiin saaren toisessa päässä olevaan luolaan, vartijoina Perjantai ja yksi äskeisistä vangeista vapautettu merimies. Luola oli niin kaukana, ettei heitä sieltä kukaan olisi osannut mennä etsimään. Sinne Perjantai vei heidät sidottuina ja jätti heille lähtiessään ruokatavaroita ja kynttilöitä. Jos he pysyvät siellä hiljaa ja rauhallisina – sellaiset ehdot Perjantai heille antoi, niin he pääsevät parin päivän kuluttua pois, mutta jos yrittävätkään lähteä karkuun, niin heidät ammutaan siihen paikkaan. Vangit vakuuttivat pysyvänsä nöyrästi luolassa, he kun sitä paitsi luulivat, että luolan suulle oli pantu vartijat. Muista vangeista pidettiin kaksi sidottuna piilossa lähempänä linnaa. Toiset kaksi päästettiin vapaaksi ja otettiin meidän joukkoomme, sen jälkeen kun he olivat juhlallisesti luvanneet elää ja kuolla yhdessä meidän kanssamme.

Näin meitä oli yhteensä seitsemän lujasti aseilla varustettua miestä. En lainkaan enää epäillyt, ettemme nyt kykenisi pitämään puoliamme tulossa olevaa kymmentä miestä vastaan, varsinkin kun kapteeni tiesi heidän joukossaan olevan kolme, neljä luotettavaa miestä.

Heti kun uudet tulokkaat olivat saapuneet ensimmäisen purjeveneen kohdalle, he laskivat rantaan ja vetivät veneensä hiekalle. Siitä olin hyvilläni, koska olin jo pelännyt heidän heittävän ankkurin ja jättävän vartijoita veneeseen. Ensi työkseen he riensivät toisen veneen luo, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät, että se oli aivan tyhjä ja että sen pohjassa oli reikä. He ampuivat silloin pari, kolme yhteislaukausta ja rupesivat huutamaan ja huhuilemaan tovereitaan, mutta turhaan. Sama temppu uudistettiin, mutta yhtä huonolla menestyksellä, sillä luolassa olijat eivät voineet heitä kuulla ja toiset taas eivät uskaltaneet vastata.

Tämä kummastutti vastatulleita niin, että he – kuten jälkeenpäin sain tietää – päättivät niine hyvineen palata laivalle takaisin ilmoittamaan, että toverit oli saaressa murhattu ja heidän purjeveneensä lyöty rikki. Ja he työnsivät todellakin veneensä vesille ja astuivat siihen.

Kapteenille tuli nyt hätä: hän arveli, että nyt he soutaisivat takaisin, laiva nostaisi ankkurin ja purjehtisi tiehensä, ja niin se jäisi meiltä valloittamatta. Mutta ei aikaakaan, niin hän sai jo muita pelon syitä.

Vene ei ollut ennättänyt vielä kauaksikaan, kun miehet näyttivät muuttaneen päätöksensä. He palasivat takaisin maihin ja jättivät kolme miestä veneen vartijoiksi. Se oli suuri pettymys meille, sillä mitä hyötyä meille siitä olisi, vaikka saisimmekin nuo seitsemän miestä vangiksi, jos muut kuitenkin pääsisivät käsistämme? He palaisivat laivalle, ja laiva olisi silloin mennyt meiltä iäksi. Meidän ei auttanut muu kuin jäädä odottamaan, mihin suuntaan asiat alkaisivat kehittyä.

Vartijat työnsivät veneen jälleen vesille ja laskivat ankkurinsa niin kaukana rannasta, ettemme voineet ajatellakaan pääsyä veneen luokse. Muut seitsemän lähtivät miehissä kulkemaan kohti lähellä linnaa olevaa vuorta. Näimme heidät selvästi, vaikka itse olimmekin näkymättömissä. Mäen huipulle päästyään he alkoivat taas huutaa ja huhuilla tovereitaan, kunnes vihdoin uupuneina kerääntyivät puun juurelle, nähtävästi neuvottelemaan. Kapteeni ehdotti silloin, että jos he, niinkuin oli luultavaa, vielä kerran ampuvat yhteislaukauksen, hyökkäämme heidän kimppuunsa ja vangitsemme heidät, ennen kuin he ennättävät uudestaan ladata. Neuvo oli mielestäni sangen järkevä; paha vain, ettei heidän laukauksestaan tullut mitään. Siinä he yhä istuivat yhtä neuvottomina.

Huomasin ettei meidän kannattanut ryhtyä hyökkäysvalmisteluihin ennen pimeän tuloa. Elleivät he palaisi rannalle, asettuisimme heidän ja veneen väliin. Päätimme myös keksiä jonkinlaisen sotajuonen, jolla saisimme veneen houkutelluksi rantaan. Kärsimättöminä odottelimme jonkin aikaa, kunnes näimme heidän pitkän keskustelun jälkeen nousevan ilmeisesti aikoen marssia rantaa kohti. Harmillista. Heistä oli kaiketi saaressa oleminen alkanut näyttää niin vaaralliselta, että he olivat päättäneet kumppaniensa kohtalosta enää välittämättä palata takaisin laivalle ja purjehtia pois näiltä mailta.

Kapteeni oli aivan masentunut. Mutta silloin välähti mieleeni varsin onnistunut sotajuoni. Lähetin Perjantain ja alikapteenin joen yli länteen päin sille rannalle, minne Perjantai oli ensi kertaa tuotu vankina, ja käskin heidän tarkoin noudattaa käskyäni: tultuaan noin puolen peninkulman päässä meistä olevalle mäelle huutakoot niin kovaa kuin suinkin ja kuultuaan toisten vastaavan siirtykööt heidän huomaamattaan saaren sisäosiin ja alkakoot uudestaan huhuilla. Toisten vastattua menkööt yhä kauemmas, kunnes saavat heidät houkutelluksi niin syvälle metsän helmaan kuin mahdollista. Sen tehtyään palatkoot ääneti meidän luoksemme.

Miehet olivat juuri astumassa veneeseensä, kun Perjantain ja alikapteenin ensimmäinen huuto kajahti. He vastasivat heti ja lähtivät juoksemaan ääntä kohti. Mutta heillä oli edessä joki. Sen huomattuaan he huusivat veneessä oleville miehille, että nämä tulisivat soutamaan heidät toiselle rannalle. Sitä juuri olin toivonutkin.

Vene saapui, vei heidät yli ja asettui pieneen poukamaan joen rannalle, jossa se sidottiin puuhun kiinni. Miehet lähtivät nyt huutoja kohti otettuaan yhden venemiehistä lisäksi joukkoonsa, niin ettei venettä jäänyt vartioimaan kuin kaksi miestä. Jättäen nyt Perjantain ja alikapteenin jatkamaan tehtäväänsä me muut lähdimme liikkeelle, menimme joen yli kenenkään huomaamatta ja astuimme äkkiä vartijain eteen, joista toinen loikoi rannalla, toinen istui veneessä. Edellinen oli puolitorkuksissa ja meidät nähtyään kavahti pystyyn, mutta kapteeni, joka kulki edellä hyökkäsi häntä kohti ja yhdellä iskulla kaatoi hänet maahan huutaen samalla veneessä olevalle, että ellei tämä antaudu, niin hän on kuoleman oma. Tuon yksinäisen ei auttanut muu kuin totella, kun hän näki kumppaninsa kaatuneen ja viisi aseellista miestä edessään. Hän oli sitä paitsi yksi niistä kolmesta, jotka väkisin oli saatu kapinaan osallisiksi. Hän ei antautunut vain vangiksi, vaan tuli kaikesta sydämestään meidän puolellemme. Jonkin ajan kuluttua Perjantai ja alikapteeni palasivat perin väsyneinä. Heidän tehtävänsä oli onnistunut. He olivat saaneet laivamiehet houkutelluksi mäeltä mäelle ja metsiköstä toiseen niin kauas, ettei heitä voitaisi odottaa tänne ennen pimeän tuloa.

Kului useita tunteja. Vähitellen alkoi metsästä kuulua ääniä: edellä kulkeva mies huuteli jäljessä tulijoille kiirehtien heitä joutumaan, mihin toiset valittivat olevansa kovin väsyksissä. Tämä sopi hyvin suunnitelmiimme. Vihdoin he saapuivat veneensä luo. Mutta kuka osaisi kuvailla heidän hämmästystään, kun he näkivät veneensä olevan kuivalla maalla, sillä nyt oli pakoveden aika, ja vartijain kadonneen. Siinä he sitten valittelivat ja vaikeroivat toisilleen sangen surkealla äänellä, että olivat muka tulleet noiduttuun saareen; täällä oli varmaankin asukkaita, jotka surmaavat heidät joka miehen, tai pahoja henkiä, ja hukka heidät siinäkin tapauksessa perii. Niin he päivittelivät tuon tuostakin huudellen kahta kadonnutta vartijaansa mutta turhaan. Illan hämärissä me näimme heidän epätoivoissaan juoksentelevan pitkin rantoja käsiään väännellen, välistä istahtaen veneeseen lepäämään ja hetken kuluttua taas kavahtaen siitä pois. Väkeni olisi heti tahtonut hyökätä heidän kimppuunsa, mutta en sallinut sitä, koska aikomukseni oli saada nuo roistot kiinni äkkinäisellä yllätyksellä välttääkseni tarpeetonta verenvuodatusta niin paljon kuin mahdollista. Omiakin miehiä tahdoin suojella tietäessäni, kuinka hyvin varustettuja viholliset olivat. Hiljaa lähestyimme heitä. Perjantain ja kapteenin käskin hiipiä edellä yhä lähemmäksi heitä ja laukaista vasta sitten, kun varmasti osuisivat.

Ei kestänytkään kauan ennen kuin perämies, kapinan alkuunpanija ja nyt rohkeutensa kokonaan menettänyt raukka, alkoi kahden merimiehen kanssa kulkea heitä kohti. Kapteeni olisi tahtonut laukaista heti, kun oli kuullut tuon pahimman roiston äänen, niin kovin kiihkoissaan hän oli, mutta jaksoi sentään hillitä mielensä. Tuokion kuluttua tulikin perämies kahden seuralaisensa kanssa tarpeeksi lähelle, ja silloin kavahtivat kapteeni ja Perjantai pystyyn ja laukaisivat. Perämies kaatui heti hengettömänä maahan ja toinen seuralaisista sai pahan haavan ja kuoli parin tunnin perästä. Kolmas juoksi pakoon. Laukaukset kuultuani riensin muun joukkoni kanssa paikalle, ja nyt oli meitä yhteensä kahdeksan miestä, mutta vihollinen ei pimeässä voinut nähdä lukuamme.

Viimeksi saamamme vangin, joka oli vapaaehtoisesti liittynyt meihin, panin nyt keskustelemaan vihollisen kanssa siinä toivossa, että se antautuisi ilman verenvuodatusta. Asia onnistuikin. Meidän vankimme huusi kovalla äänellä:

– Tom Smith! Tom Smith!

– Sinäkö siellä, John? kysyi Tom Smith.

– Niin olen. Laskekaa Jumalan tähden aseenne maahan ja antautukaa, muuten olette kuoleman omat joka mies.

– Kenelle meidän pitäisi antautua? Keitä ne ovat?

– Täällä on meidän kapteenimme ja hänellä on viisikymmentä miestä, jotka jo kaksi tuntia ovat ajaneet teitä takaa. Perämies on saanut surmansa, Will Fry on haavoittunut, minä olen vankina. Hukka teidät perii, ellette antaudu.

– Armahdetaanko meidät? kysäisi taas Tom Smith. – Sillä ehdolla me antaudumme.

– Minä käyn kysymässä, vastasi John. Silloin kapteeni astui esiin lausuen:

– Smith! Sinä tunnet minun ääneni. Jos heitätte aseenne ja jätätte itsenne meidän käsiimme, niin saatte armon kaikki paitsi Will Atkins.

Silloin kuului Will Atkinsin surkea ääni:

– Jumalan tähden, kapteeni, armahtakaa minutkin! Mitä minä olen tehnyt? Yhtä kehnoja ovat olleet muutkin.

Tämä ei ollut totta, sillä Will Atkins oli kapinan puhjettua ensimmäisenä käynyt kapteeniin käsiksi ja sitonut hänet, kohdellut raa'asti ja sättinyt häntä. Kapteeni vastasi, että Atkinsin täytyi ehdottomasti antautua kuvernöörin armoille. Kuvernöörillä hän tarkoitti minua.

Silloin he laskivat aseensa maahan armoa rukoillen. Lähetin Johnin ja kaksi muuta miestä sitomaan heidät, minkä jälkeen koko armeijani astui esille ja otti haltuunsa niin vangit kuin veneenkin. Minä, arvoisa kuvernööri muka, en tahtonut vielä tulla esiin.

* * * * *

Ensi työksemme laitoimme veneen kuntoon ja rupesimme neuvottelemaan siitä, miten laiva olisi vallattava. Kapteeni selitti sillä välin vangeilleen, kuinka konnamaisesti he olivat häntä kohdelleet ja kuinka he nyt rikoksellaan olivat ansainneet hirsipuun. Miehet näyttivät katuvan pahoja tekojaan ja pyysivät, että heidän henkensä säästettäisiin. Siihen vastasi kapteeni, etteivät he olleet hänen vankejaan, vaan saaren kuvernöörin. Kapinalliset olivat luulleet, lausui kapteeni, jättävänsä hänet autioon saareen, mutta Jumala oli ohjannut asiat niin, että saari olikin asuttu ja sen kuvernöörinä oli englantilainen, jolla oli oikeus hirttää heidät, jos hyväksi näki. Mutta koska hän oli heidät armahtanut, niin hän lähettäisi heidät Englantiin tuomittavaksi kaikki paitsi Atkinsin, jota kapteeni nyt kuvernöörin käskystä kehottaa valmistautumaan kuolemaan, sillä hänet hirtetään huomenna.

Will Atkins lankesi polvilleen rukoillen kapteenia puhumaan hänen puolestaan kuvernöörille. Muut pyysivät Jumalan nimessä, ettei heitä suinkaan lähetettäisi Englantiin.

Nyt tuntui minusta, että meidän vapahduksemme hetki oli lyönyt, sillä arvelen, että nämä miehet saataisiin helposti auttamaan meitä laivan valtaamisessa. Vetäydyimme kauemmaksi, jotta he eivät näkisi, minkä näköinen mies täällä kuvernöörinä hallitsi, ja lähetin lähimmän miehen kutsumaan kapteenin puheilleni. Hän meni kapteenin luo sanoen:

– Kapteeni! Kuvernööri kutsuu teitä luokseen. Kapteeni vastasi:

– Sanokaa hänen ylhäisyydelleen, että tulen heti paikalla. Tämä hämmästytti vankeja vielä enemmän. Nyt he eivät enää lainkaan epäilleet, ettei kuvernööri viidenkymmenen miehensä kanssa ollut lähistöllä.

Kapteenin tultua ilmoitin hänelle suunnitelmani laivan valtaamiseksi, ja hän hyväksyi sen täydellisesti. Varovaisuuden vuoksi päätettiin kuitenkin lähettää Atkins ja kaksi muuta pahinta konnaa sidottuina samaan luolaan, missä entisiäkin vankeja säilytettiin. Tämä tehtävä uskottiin Perjantain, alikapteenin ja laivassa olleen matkustajan huostaan. Muut vangit vietiin linnan vallien väliselle aukiolle ja sidottiin siellä.

Kahdeskymmenes luku

Panttivangit. – Laiva vallataan. – Pahantekijät jäävät saareen. – Vihdoinkin pääsen lähtemään.

Aamulla varhain lähetin kapteenin keskustelemaan vankien kanssa ja ottamaan selvää siitä, saisimmeko heistä luotettavia apulaisia laivan valtaamisessa. Hän ilmoitti heille, että jos he uskollisesti ryhtyisivät meitä auttamaan, niin kuvernööri tekee kaiken voitavansa hankkiakseen heille armahduksen Englannissa. Muussa tapauksessa heidät hirtetään siellä ehdottomasti.

Sanomattakin on selvää, minkä vaikutuksen moinen ehdotus teki vankeihin. He lankesivat polvilleen ja lupasivat palvella häntä viimeiseen veripisaraan saakka ja seurata häntä vaikka maailman ääriin. Kapteeni toi heidän vastauksensa minulle vakuuttaen, että hän puolestaan nyt luottaa heidän uskollisuuteensa. Ollakseni kuitenkin aivan varma asiasta pyysin kapteenia menemään uudestaan heidän luokseen ja valitsemaan heistä viisi kaikkein luotettavinta meille apulaisiksi sekä ilmoittamaan, että kuvernööri pitää muut viisi miestä panttivankeinaan täällä, jos edelliset hiukankaan rikkovat uskollisuuslupaustansa, niin panttivangit hirtetään kahleissa lähimpiin rannan puihin.

Meitä oli nyt, minua ja Perjantaita lukuunottamatta, yhteensä kaksitoista miestä, joiden kanssa kapteeni sanoi uskaltavansa lähteä laivalle. Minä ja Perjantai jäimme saarelle, koska meillä oli seitsemän vankia vartioitavana ja ruokittavana. Tultuani panttivankien luo kapteeni selitti heille minun olevan juuri se mies, jonka kuvernööri oli asettanut heidän vartijakseen. Kuvernööri, sanoi hän, oli määrännyt, etteivät he saaneet liikkua minnekään ilman minun lupaani, muutoin heidät pantaisiin rautoihin ja teljettäisiin linnaan.

Kapteenin tehtävänä oli nyt varustaa molemmat purjeveneet, tukkia toisen pohjassa oleva reikä ja määrätä miehistö kumpaankin. Toiseen meni neljä miestä ja näiden päälliköksi matkustaja, toiseen kävivät kapteeni, alikapteeni ja viisi matruusia.

Puolenyön tienoissa veneet lähenivät laivaa. Päästyään kuulomatkan päähän kapteeni käski Johnin huutaa laivallaolijoille ja ilmoittaa, että veneet olivat tulleet saaresta ja tuoneet mukanaan sinne lähteneet miehet. Keskustelua jatkettiin niin kauan, että veneet pääsivät laivan kylkeen. Silloin kapteeni ja alikapteeni nousivat ensimmäisinä kannelle ja löivät heti muskettiensa perällä toisen alikapteenin ja kirvesmiehen maahan. Miestensä auttamina he sitten vangitsivat keski- ja peräkannella olevat kapinalliset ja sulkivat luukut, jottei kannen alta kukaan pääsisi ylös. Sillä välin oli toisenkin veneen väki noussut laivaan ja hyökännyt keittiöruumaan vangiten siellä kolme miestä. Kun laivankansi oli vallattu, käski kapteeni alikapteeninsa murtautua kolmen miehen kanssa peräkajuuttaan, johon kapinallisten nykyinen kapteeni oli sulkeutunut kahden matruusin ja laivapojan kanssa. Alikapteeni noudatti käskyä ja mursi rautakangella kajuutan oven, mutta samassa laukaisivat sisälläolijat pistoolinsa haavoittaen kaikkia kolmea, pahimmin itse alikapteenia, jonka vasempaan olkavarteen kuula sattui. Siitä huolimatta hän huusi miehiä avukseen, ryntäsi sisään ja ampui pistoolilla kapinallisten johtajaa päähän, niin että tämä kaatui heti hengettömänä maahan. Muut antautuivat, ja niin oli laiva vallattu ilman sen suurempaa verenvuodatusta.

Heti tämän jälkeen käski kapteeni ampua seitsemän tykinlaukausta sopimuksen mukaisesti merkiksi minulle siitä, että retki oli onnistunut. Jokainen arvaa, millä riemulla kuuntelin noita laukauksia odoteltuani niitä kello kahteen asti aamulla. Kauan jännityksessä olleet voimani raukenivat nyt, ja vaivuin sikeään uneen.

En tiedä kuinka kauan lienen nukkunutkaan, mutta aamulla heräsin tykinlaukaukseen. Kavahdin pystyyn ja kuulin samalla huudettavan: "Kuvernööri! Kuvernööri!" Tunsin kapteenin äänen ja näin hänen seisovan vuorenhuipulla. Sinne riennettyäni hän sulki minut syliinsä ja lausui viitaten laivaan:

– Rakas ystäväni ja pelastajani! Tuolla on teidän laivanne, se on teidän omanne kaikkine lasteineen niin kuin mekin.

Katsoin merelle: siellä keinui laiva laineilla ankkuroituna vain puolen peninkulman päähän rannasta. Kapteeni oli näet heti laivan valtaamisen jälkeen käskenyt nostamaan purjeet ja ohjannut laivan aivan joensuun kohdalle. Itsensä hän oli soudattanut veneessä maihin.

Niin valtava oli hämmästykseni, etten ensi hetkessä kyennyt lausumaan sanaakaan. Tuossa se nyt oli, pelastukseni välikappale, suuri laiva, valmiina viemään minut minne ikinä halusin. Minun täytyi pidellä kapteenista kiinni, muuten olisin hervahtanut maahan. Hän veti pullon taskustaan ja tarjosi siitä minulle kulauksen. Se vahvisti minua, mutta maahan minun sittenkin täytyi istahtaa enkä kyennyt vielä hetkeen saamaan sanaa suustani. Syvästi liikuttunut oli kapteenikin. Monta hellää ja ystävällistä sanaa hän puhui minulle rohkaistakseen mieltäni, kunnes tunteeni purkautui hillittömään itkuun.

Vasta sen jälkeen sain puhelahjani takaisin. Syleilin nyt vuorostani häntä pelastajaani, ja suuri oli meidän kumpaisenkin riemu. Sanoin että itse taivas näytti lähettäneen hänet luokseni, johtamaan minut täältä, ja että kaikki tämä oli kuin pitkä sarja suuria ihmeitä. Siinä oli jälleen todistus niistä salaisista keinoista, joilla Sallimus hallitsee maailmaa. Kaikkivaltiaan silmä näkee pienimpiinkin paikkoihin, kaukaisimpiinkin kätköihin, ja hän lähettää apunsa aikanaan. En unohtanut ylentää sydäntäni kiittämään Jumalaa.

Jonkin aikaa keskusteltuamme kapteeni sanoi tuoneensa minulle hiukan tuomisia, sellaisia kuin laiva saattoi tarjota. Sen sanottuaan hän huusi miehilleen käskien heitä tuomaan kuvernöörin tavarat. Niitä oli korillinen pulloja, joissa oli mitä hienointa likööriä, sitten kuusi pulloa madeiraa, kaksi naulaa erittäin hienoa tupakkaa, kaksitoista kimpaletta häränlihaa, kuusi viipaletta porsaanpaistia, pussillinen herneitä, toinen jauhoja, lähes sata naulaa korppuja, laatikollinen sokeria ja paljon muuta hyödyllistä tavaraa. Mutta tuhat kertaa arvokkaampia olivat seuraavat esineet: kuusi uutta palttinaista paitaa, kuusi kaunista kaulaliinaa, kaksi paria käsineitä, pari kenkiä, hattu, pari sukkia ja täydellinen puku kapteenin omasta vaatevarastosta, varsin hyvässä kunnossa kaikki. Hän puki minut sanalla sanoen uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän asti. Hauskaa ja mieluistahan tämä minulle kyllä oli, mutta minun täytyy tunnustaa, että uudet tamineet tuntuivat näin oudokseltaan ahtailta ja epämukavilta.

Sitten kun kaikki tavarat oli viety asuntooni, neuvottelin kapteenin kanssa siitä, mitä oli tehtävä vangeille. Miettimistä siinä olikin, uskaltaisimmeko ottaa vankeja mukaan, varsinkaan niitä kahta, joita kapteeni piti auttamattomasti paatuneina konnina ja joihin ei voinut luottaa hiukkaakaan. Jos heidät otetaan mukaan, hän arveli, niin heidät on pantava rautoihin ja jätettävä ensimmäisessä englantilaisessa satamassa viranomaisten käsiin. Huomattuani kuinka kapteeni pelkäsi heitä tarjouduin selittämään noille miehille, että heille itselleen olisi edullisinta jäädä saareen. Hän sanoi olevansa siitä minulle sydämellisesti kiitollinen.

Perjantai ja kaksi vapautettua panttivankia lähetettiin noutamaan vangit luolasta ja viemään heidät lehtimajaan. Siellä heidän oli määrä odottaa tuloani. Jonkin ajan perästä saavuinkin sinne uudessa puvussani kapteenin kanssa ja käskin tuoda vangit enteeni. Ilmoitin heille tietäväni tarkoin, kuinka halpamaisesti ja rikollisesti he olivat käyttäytyneet kapteeniansa kohtaan ja kuinka heillä oli ollut aikomus saatuaan laivan käsiinsä lähteä sillä edelleen ryöstöretkille. Mutta Jumala oli kääntänyt heidän pahat aikomuksensa niin, että he kietoutuivat omiin verkkoihinsa pudoten siihen kuoppaan, minkä olivat toiselle kaivaneet. Nyt on, ilmoitin heille edelleen, laiva otettu minun käskystäni takavarikkoon, ja pian he saavat nähdä, minkä palkan heidän johtajansa saa: hänet hirtetään kohta raakapuun nenään. Samaan rangaistukseen sanoin olevani oikeutettu tuomitsemaan heidätkin ja kysyin lopuksi, oliko heillä siihen jotain sanomista.

Yksi heistä astui esiin puhumaan toistenkin puolesta. Ei heillä, hän sanoi, ole muuta sanomista kuin että kapteeni oli luvannut jättää heidät henkiin, ja sitä armoa he nyt nöyrimmästi rukoilivat. Siihen vastasin, etten tiedä, missä muodossa tämä armo saattaisi heidän osakseen tulla. Minä puolestani olen päättänyt ottaa väkeni mukaan, lähteä täältä pois ja purjehtia kapteenin kanssa laivalla Englantiin. Kapteeni taas ei sano voivansa ottaa vankeja laivalle muuten kuin rautoihin pantuina pahantekijöinä. Sellaisina hän jättää heidät oikeuden käsiin, ja mikä siitä on seurauksena, sen he itsekin sangen hyvin tietävät: hirsipuu. Näin ollen en tiedä neuvoa heille muuta keinoa kuin jäädä tähän saareen. Siinä tapauksessa saattaisin jättää heidät henkiin.

Miehet olivat tästä hyvin kiitollisia ja sanoivat mieluummin tahtovansa jäädä tänne kuin lähteä Englantiin ja joutua siellä hirteen.

Ilmoitin suostuvani heidän päätökseensä ja päästin heidät vapaaksi käskien heidän mennä siihen osaan metsää, mistä heidät oli tänne tuotu. Lupasin samalla jättää lähtiessämme heille ampuma-aseita ja neuvoa, miten he vastedes tulisivat täällä toimeen.

Nyt ei ollut muuta jäljellä kuin hankkiutua lähtöön. Sanoin kapteenille aikovani olla yötä saaressa varustautuakseni matkaan ja pyysin häntä laittamaan laivan lähtökuntoon seuraavaksi aamuksi, jolloin hän lähettäisi veneen noutamaan minua. Pyysin häntä myös vetämään kapinallisten kapteenin ruumiin raakapuun nenään, jotta saarelle jääneet miehet omin silmin saisivat nähdä, miten heidän entisen johtajansa oli käynyt.

Pari tuntia sen jälkeen kun kapteeni oli lähtenyt, kutsuin vangit luokseni ja puhelin heidän tulevasta kohtalostaan lausuen olevani sitä mieltä, että he olivat valinneet oikean osan. Samalla käskin heitä katselemaan laivaa, jossa kapinallisten kapteeni roikkui raakapuun nenässä.

Sen jälkeen kerroin heille, miten minä täällä saaressa olin elänyt ja tullut toimeen. Kerroin heille tänne tulostani, näytin linnani ja peltoni sekä neuvoin heitä korjaamaan viinirypäleitä. Ilmoitin samalla, että ennen pitkää saapuu saareen seitsemäntoista espanjalaista ja kehotin heitä elämään sovussa heidän kanssaan. Jätin heille kirjeenkin annettavaksi uusille tulokkaille.

Annoin heille edelleen kolme miekkaa ja kaikki ampuma-aseet, mitä minulla oli, ja samoin noin puolitoista tynnyriä ruutia. Neuvoin heitä hoitamaan vuohia, lypsämään ja valmistamaan voita sekä juustoa. Lupasin hankkia heille laivalta vielä pari tynnyrillistä ruutia lisää ja jätin heille äsken saamani pussillisen herneitä siemeniksi.

Varhain aamulla lähdin sitten uskollisen ystäväni Perjantain kanssa laivaan, joka ei kuitenkaan vielä sinä päivänä nostanut ankkuriaan. Seuraavana aamuna vietiin saareen lupaamani tavarat, joihin kapteeni liitti vielä miesten arkut ja vaatteet. Siitä he olivat erittäin kiitollisia.

Saarelta lähtiessäni otin muistoksi vuohennahkaisen takkini, päivänvarjon ja papukaijan. En jättänyt rahojakaan, jotka vuosien vieriessä olivat jo kovin himmenneet, jopa mustuneetkin.

Ja niin lähdin saareltani 19. päivänä joulukuuta 1686 asuttuani siellä kahdeksankolmatta vuotta, kaksi kuukautta ja yhdeksäntoista päivää. Tästä pitkällisestä vankeudestani pääsin samana kuukauden päivänä, jona olin karannut ensimmäisestä vankeudestani Salésta.

Kauan kesti kotimatka: Englantiin päästiin vasta 11. päivänä kesäkuuta 1687.

Kotimaassani olin kuin outo muukalainen. Minua ei tuntenut siellä enää kukaan. Eikä ihmekään, sillä olinhan ollut Englannista poissa kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta.