Robinson Crusoe

Kolmastoista luku

Ajanvietteeni. – Villejä näkyvissä. – Tykin laukaus mereltä. – Jälleen laivanhylyllä. – Kaikenlaista saalista.

Nyt olin kuin joku muinaisajan jättiläinen. Taruhan kertoo, että jättiläiset asuivat muinoin luolissa ja vuorenrotkoissa ja niiden luokse ei päässyt kukaan. Pääsköön minun jäljilleni vaikka viisisataa villiä, täältä he eivät ikinä minua löytäisi, ja jos löytäisivätkin, niin ei yksikään heistä uskaltaisi pistää tänne päätänsä.

Vanha, kuolemaisillaan oleva pukki heitti henkensä seuraavana aamuna luolan suulle, ja minä hautasin sen luolaan, koska se oli helpompaa kuin pukin raahaaminen ulos kapeasta aukosta.

Olin nyt asunut saarella kolmekolmatta vuotta ja olin niin perehtynyt siihen ja tottunut elämääni täällä, että jos vain olisin voinut tietää olevani täydessä turvassa villeiltä, olisin kernaasti tahtonut täällä päättää päiväni. Kuvittelin että ajan tultua laskeutuisin luolan kivilattialle ja vetäisin viimeisen henkäykseni niin kuin pukkikin.

Minulta ei puuttunut hauskaa ajanvietettäkään. Hupaista oli kuunnella Poll poikani, papukaijani puhelua. Selvästi ja sujuvasti se oli oppinut lausumaan sanoja elettyään täällä minun kanssani kokonaista kuusitoista vuotta. Miten kauan se mahtaisi elää minun jälkeeni? Brasiliassa kertoivat papukaijan elävän sata vuotta. – Hauska ja uskollinen toveri oli koiranikin ollut kuusitoista pitkää vuotta, kunnes se viimein vanhuuttaan kuoli. – Laivalta tuomani kissat olivat jo aikoja sitten kuolleet, mutta niiden jälkeläiset, kuten jo olen kertonut, olivat lisääntyneet niin runsaasti, että minun täytyi ampua niistä useita, muutenhan ne olisivat syöneet minut puille paljaille. Muita minä alinomaan häädin pois, ja koska ne eivät saaneet minulta enää ruokaa, ne pakenivat metsiin, jossa kokonaan villiintyivät. Pari kolme lempikissaa kuitenkin pidin ja kohtelin niitä kuin perheenjäseniä, vaikka hukutinkin aina niiden poikaset. – Oli minulla pari kolme kesyä vuohtakin, jotka totutin syömään kädestä. – Kaksi muutakin papukaijaa minulla oli, ja nekin osasivat sanoa "Robin Crusoe", mutta ei se niiltä niin liukkaasti sujunut kuin Pollilta. – Muutamia muita kesyjä lintuja minulla myös oli. Ne olin poikasina ottanut kiinni merenrannalta ja leikannut niiltä siivet. Pian ne kesyyntyivät ja elelivät sitten linnani läheisessä viidakossa pesien sen puissa.

Oli joulukuu, täällä oloni kolmantenakolmatta vuotena, parhaillaan elonkorjuun aika. Kerran aamulla lähdin ulos jo ennen päivänkoittoa peltojani katsomaan, mutta tuskin olin montaakaan askelta ennättänyt ottaa, niin huomasin nuotiosavun nousevan rannalta parin peninkulman päässä linnastani. Tällä kertaa se ei noussut siltä puolen saarta, minne villejä oli ennen kokoontunut, vaan kauhukseni juuri minun puoleiseltani rannalta.

Säikähdyksissäni pysähdyin vallin sisäpuolelle uskaltamatta kulkea eteenpäin. Olin varma, että nyt he löytävät viljavainioni ja vuohitarhani, huomaisivat siitä, että saarella on asukkaita, eivätkä hellittäisi, ennen kuin olisivat löytäneet minut. Kiiruhdin takaisin linnaani ja vedin tikapuut sisäpuolelle.

Asetuin sitten puolustusasemaan. Latasin kaikki tykit, joiksi sanoin muskettejani, samoin pistoolini, päättäen puolustautua viimeiseen hengenvetoon ja hartaasti rukoillen Jumalaa pelastamaan minut raakalaisten käsistä.

Kaksi pitkää tuntia odottelin, mitä tapahtuisi, mutta kun ei mitään kuulunut, en malttanut enää pysyä piilossa, vaan nostin tikapuut vuoren seinää vasten ja nousin kiikari kädessä linnan yläpuolella olevalle penkereelle. Kävin siellä pitkäkseni vatsalleni ja rupesin tähystelemään. Kaukana rannalla näin yhdeksän alastonta villiä istumassa nuotion ympärillä eikä suinkaan lämmittelemässä, sillä päivä oli helteinen, vaan nähtävästi syömässä julmaa ateriaansa.

Rannan hiekalla oli kaksi kanoottia. Parhaillaan oli pakoveden aika, villit näkyivät vain odottelevan nousuvettä lähteäkseen saarelta pois. Helppoa on kuvailla, kuinka hämmästynyt olin nähdessäni, että villejä saattoi tulla tällekin puolelle saarta. Lohdullista oli kuitenkin samalla havaita, että he tulivat tänne ainoastaan pakoveden ajaksi. Nousuveden aikana saisin siis olla heiltä rauhassa.

Näin todella olikin. Nousuveden tultua he astuivat veneisiinsä ja lähtivät soutamaan ulapalle tanssittuaan sitä ennen huimia tanssejaan nuotion ympärillä. Ilkialastomia he näkyivät olevan kaikki.

Tultuani penkereeltä alas otin kaksi ladattua pyssyä, pistin vyöhöni kaksi pistoolia, sidoin kupeelleni miekan ja näin varustettuna lähdin sille korkealle mäelle, josta ensiksi olin villit huomannut. Koska matka sinne oli pitkä ja minulla oli raskas kantamus, kesti pari tuntia, ennen kuin pääsin perille. Sieltä näin kiikarilla, että rannassa oli ollut kolme muutakin kanoottia, sillä viisi veneellistä heitä nyt souti kaukana mannermaata kohti.

Kaamea oli tuo näky ja vielä kaameampi kohtasi minua, kun rannalle tultuani näin kauhistavan aterian jäännökset: verta, ihmisen luita ja lihanpalasia. Vimmastuin siitä niin, että päätin ensi kerralla surmata heidät kaikki, olkoon heitä kuinka monta hyvänsä.

Ilmeistä siis oli, etteivät villit käyneet saaressa kuin hyvin harvoin. Kuluikin kokonaista viisitoista kuukautta, ennen kuin heidät taas näin. Sadekautena he eivät lähteneet liikkeelle, eivät ainakaan näin kauas. Mutta vaikka tiesinkin villien käyvän saarella vain aniharvoin, oli elämäni tästä lähtien taas yhtämittaista levottomuutta, koska heidän palaamisensa oli aina mielessäni. Ja kovan onnen odotteleminenhan on paljon pahempaa kuin sen kärsiminen.

Kuinka hyvä olikaan, että olin hankkinut itselleni karjaa, sillä entistä enemmän pelkäsin nyt laukaista pyssyäni metsässä. Olisihan mahdollista, että he lähtisivät ensimmäistä laukausta pakoon, mutta yhtä mahdollista, että heitä sitten saapuisi saareen vaikkapa sadoin kanootein, ja silloin olisin auttamattomasti hukassa. Mutta kuten jo mainitsin, kului vuosi ja kolme kuukautta, ennen kuin taas näin heidät. Tämä väliaika oli minulle alituista mielenjännitystä. Usein olin unissanikin taistelevinani villien kanssa ja välistä kavahdin keskellä yötä ylös vuoteeltani. Mutta siitä kerron myöhemmin enemmän.

* * * * *

Oli toukokuun 16., mikäli pylväskalenteristani laskin oikein. Koko päivän oli raivonnut ankara myrsky, oli jyrissyt ja salamoinut. Ilta pimeni ja yhä ulvoi ulkona rajuilma. Istuin luolassani lukemassa Raamattua syviin ajatuksiin vaipuneena, kun äkkiä kuului mereltä tykin laukaus. Tämä oli niin tavatonta ja outoa, ja sitä paitsi oli vuosikausia siitä, kun olin kuullut sellaista, ettei ihmekään, jos uusia, kauan kätkössä olleita ajatuksia nyt alkoi tulla mieleeni. Silmänräpäyksessä riensin ulos, asetin tikapuut vuorta vasten, kiipesin penkereelle ja siitä vuoren huipulle saakka. Sinne päästyäni välähti mereltä päin leimaus, ja puolen minuutin kuluttua kuului laukaus siltä puolen saarta, minne aallot olivat heittäneet minut rannalle.

Ajattelin että ulapalla oli varmaankin laiva, joka ampui hätälaukauksia pyytäen apua. Sen verran mielenmalttia minulla vielä oli, että keräsin nopeasti kuivista puista ja risuista suuren röykkiön ja sytytin sen palamaan. Kovasta tuulesta huolimatta roihusi pian rovio vuoren huipulla. Laivan täytyy huomata tämä, ajattelin. Ja oikeassa olinkin, sillä heti kuului laukaus jälleen ja sen jälkeen vielä useita, yhä vain samalta suunnalta. Poltin roviota koko yön aamunkoittoon saakka. Päivän valjettua huomasin kaukana ulapalla saaresta suoraan itään jonkin esineen, mutta kiikarillakaan en osannut erottaa, oliko se purje vai laivanrunko, koska välimatka oli pitkä ja ilma sumuinen.

Tähystelin sitä sitten koko päivän. Se näkyi pysähtyneen yhteen kohtaan, johon se oli varmaankin ankkuroitu. Saadakseni varmuuden asiasta sieppasin pyssyni ja riensin saaren eteläiselle rannalle niiden kallioiden luo, joille merivirta kerran oli minut ajanut. Ilma oli kokonaan selvinnyt, ja suureksi surukseni näin laivanhylyn, jonka myrsky oli nähtävästi yöllä paiskannut kallioita vasten. Katselin edessäni olevaa murheellista näkyä ja mietin jos jotakin. Kenties laivaväki oli nuotiotulen huomattuaan laskeutunut yöllä veneisiin ja koettanut pyrkiä maihin, mutta kova aallokko oli paiskannut veneet kumoon. Tai kenties hyökylaineet olivat lyöneet laivan yli niin hurjasti, että kaikki veneet olivat särkyneet. Vai olisiko jokin toinen laiva hätälaukaukset kuultuaan tullut sen avuksi ja pelastanut miehet? Vai olisivatko veneet miehineen päivineen joutuneet merivirran valtaan ja ajautuneet kauas ulapalle, jossa poloisten täytyisi kuolla nälkään ja janoon?

Mutta mitäpä muuta saatoin tehdä kuin syvästi surkutella noita ihmisparkoja. En osaa sanoin kuvata, kuinka haikeaksi tunsin mieleni. Olisipa edes pari henkeä tai vaikkapa vain yksi pelastunut rannalle, niin olisi minullakin ihmisolento, jonka kanssa saisin puhua! En ollut yksinäisyydessäni milloinkaan vielä niin katkerasti kaivannut ihmisseuraa kuin juuri nyt.

– Kunpa edes yksi olisi pelastunut! toivoin ikävissäni. Yksi ainoa edes!

Mutta mistäpä olisin voinut tietää, oliko laivalta pelastunut ketään. Parin päivän kuluttua ilmestyi silmieni eteen sydäntäsärkevä näky: rannalla laivanhylyn kohdalla makasi aaltojen tuoma hukkuneen pojan ruumis. Hänellä oli yllään vain merimiestakki, sen alla sininen, liinainen paita ja jalassa avaralahkeiset housut. Hänellä ei ollut mitään, mistä olisin voinut päätellä hänen kansallisuutensa. Taskussa oli pari piasteria ja piippu. Jälkimmäinen oli minulle monin verroin arvokkaampi kuin rahat.

Ilma oli nyt kokonaan tyyntynyt, ja mieleni teki lähteä lähemmin tarkastelemaan laivanhylkyä. Arvelin että epäilemättä löytäisin sieltä yhtä ja toista, mistä olisi minulle hyötyä, mutta vielä enemmän kiihotti minua ajatus, että kenties siellä olisi vielä joku elävä olento, jonka voisin pelastaa. Tämä ajatus vaivasi minua niin kauan, että viimein päätin lähteä yrittämään.

Hain linnasta leipää, suuren leilin vettä, kompassin ja pullon rommia sekä korillisen rusinoita. Työnsin veneen vesille ja laskin tavarat siihen. Toisella kerralla toin pussillisen riisiä, päivänvarjon, toisenkin vesileilin, parikymmentä pientä leipää sekä kulhollisen vuohenmaitoa ja palan juustoa. Annoin itseni Herran huomaan ja lähdin melomaan rantavesiä pitkin saaren koillisen niemen kärkeen. Sieltä minun oli uskallettava ulapalle tai palattava tyhjin toimin takaisin. Raju merivirta kulki taas saaren kummallakin puolella. Mieleeni muistui, missä vaarassa näillä vesillä kerran ennen olin ollut, ja rohkeuteni pyrki lannistumaan. Miten minulle kävisi, jos merivirta jälleen tempaisi minut ja kiidättäisi kauas ulapalle? Jos tuuli hiukankaan yltyisi, olisi veneeni auttamattomasti kumossa.

Näiden masentavien ajatusten vallassa palasin rantaan ja astuin maihin. Siellä istahdin mättäälle miettimään sydän täynnä pelkoa ja toivoa. Nousuvesi oli parhaillaan tulossa: en voinut siis lähteä vielä moneen tuntiin. Nousin korkean mäen huipulle tarkastelemaan merivirtain vaihtelua. Huomasin että merivirta pakoveden aikana käy etelästä ja nousuveden aikana pohjoisesta. Minun olisi siis palatessani pysyteltävä pohjoisenpuoleisilla rantavesillä. Päätin lähteä liikkeelle varhain aamulla pakoveden tultua ja nukuin yön purressa.

Aamulla työnsin veneeni vesille ja purjehdin pohjoiseen, kunnes pääsin itäänpäin kulkevaan merivirtaan ja saatoin suunnata veneeni suoraan laivaa kohti, jolle saavuin vajaassa kahdessa tunnissa. Surullinen näky kohtasi minua: laiva, muodosta päättäen espanjalainen, oli törmännyt kahden kallion väliin. Perän ja keskiosan oli meri runnellut rikki, ja kurjassa kunnossa oli jäljellä oleva etuosakin: keski- ja kokkamasto olivat taittuneet. Kokka oli kuitenkin vielä paikoillaan. Laivaa lähestyessäni ilmestyi kannelle koira haukkuen ja ulvoen. Vihellettyäni sille se hyppäsi heti mereen ja ui luokseni. Nostin veneeseeni tuon nälästä melkein puolikuolleen eläin paran ja annoin sille palasen leipää, jonka se syödä hotaisi kuin susi. Annoin sille raikasta vettäkin, jota se latki niin ahnaasti, että olisi haljennut, jos vain olisi saanut juoda niin paljon kuin halusi.

Nousin sitten laivaan. Ensimmäinen näky, mikä minua täällä kohtasi, oli kaksi miehen ruumista sylityksin. He olivat luultavasti tukehtuneet hyökyaaltoihin, joita oli vyörynyt laivan yli. Paitsi koiraa laivalla ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Suurimman osan tavaroistakin meri oli tärvellyt. Ruuman pohjalla oli muutamia viina- ja viinitynnyreitä, mutta ne olivat liian raskaita minun liikutella. Oli siellä muutamia merimiesarkkujakin, joista kaksi laskin veneeseeni lähemmin tutkimatta niitten sisällystä. Jos laiva olisi törmännyt perä edellä kallioihin, olisi saaliini ollut hyvin runsas, sillä päätellen siitä, mitä myöhemmin arkusta löysin, oli sillä ollut mukanaan sangen kallisarvoinen lasti. Suunnasta arvelin, että se oli ollut matkalla Buenos Airesista tai Rio de la Platasta Havannaan, Meksikon lahteen tai kukaties Espanjaankin. Mutta sen aarteet olivat nyt meren pohjassa.

Paitsi arkkuja löysin laivasta vielä parinkymmenen gallonan vetoisen viinitynnyrin, jonka sain suurella vaivalla purteeni. Kajuutasta löysin muutamia musketteja, mutta koska en ollut niiden tarpeessa, jätin ne sinne. Sen sijaan otin mukaani suuren ruutisarven, jossa oli kolme, neljä naulaa ruutia. Edelleen sain saaliikseni hiilikoukun ja pihdit, varsin tervetulleita esineitä minulle, sekä kaksi messinkipataa, kuparikattilan ja paistinvartaan.

Nämä tavarat ja koira purressani lähdin nousuveden tullessa soutamaan takaisin saarta kohden, jonne saavuinkin illan suussa uupuneena matkasta. Sen yön nukuin veneessäni päätettyäni aamun tultua viedä tavarat äsken löytämääni luolaan eikä linnaan. Herättyäni ja aterioituani nostin tavarat veneestä maihin ja rupesin tarkastamaan niitä. Tynnyrissä oli rommia, mutta paljon huonompaa kuin brasilialainen. Arkuista sen sijaan löysin joukon hyödyllisiä tavaroita: niinpä toisessa oli laatikollinen hienoja liköörejä, kaksi ruukullista hedelmäsäilykkeitä, muutamia hyviä paitoja – tarpeellisia ja tervetulleita vaatekappaleita minulle – puolitoista tusinaa liinaisia nenäliinoja ja kirjavia kaulahuiveja. Arkun laatikosta löysin kolme suurta pussillista piastereita, yhteensä toista tuhatta kappaletta. Yhdessä pussissa oli paperiin käärittynä kuusi kultadublonia ja pieniä kultaharkkoja, jotka painoivat yhteensä naulan verran. Toisessa arkussa oli nähtävästi laivan tykkimiehelle kuuluneita huonompia vaatteita. Siitä löysin myös kolme pullollista erittäin hienoa metsästysruutia.

Tämänkertainen saaliini ei kaiken kaikkiaan ollut kovin runsas. Rahoilla en tehnyt mitään. Ne olivat silmissäni yhtä arvottomia kuin sora jalkojeni alla. Olisin kernaasti antanut ne muutamasta parista englantilaisia kenkiä tai sukkia, joita minulla ei ollut ensinkään. Olin kyllä tuonut laivalta mukanani kaksi paria kenkiä, jotka olin riisunut ruumiitten jaloista, mutta ne muistuttivat enemmän tanssikenkiä kuin kunnollisia merimiehen jalkineita. Rahat vein kuitenkin luolaan ja panin ne talteen omasta laivastani saamieni rahojen joukkoon.

Neljästoista luku

Haluan päästä saaresta pois. – Uni. – Villejä näkyy tämänpuoleisella rannalla. – Unen alkupuoli toteutuu. Perjantai. – Verraton palvelija.

Saatuani kaikki tavarani hyvään suojapaikkaan meloin veneeni takaisin entiseen poukamaan ja läksin sitten suoraa päätä linnaani, jossa kaikki oli entisellään.

Elämäni alkoi taas sujua vanhaan, tuttuun tapaansa. Entistä varovaisempi vain olin, tähystelin usein ulapalle, enkä liikkunut ulkona enempää kuin vuohien hoitamiseksi oli välttämätöntä. Saaren itäiseen päähän uskalsin kuitenkin huoleti mennä, sillä olin varma siitä, ettei villejä sillä rannalla käynyt koskaan, enkä sinne mennessäni ottanut niin paljon aseitakaan kuin muualla liikkuessani.

Näin kului kaksi vuotta, ja koko sen ajan mietin, miten pääsisin pois saaresta. Jos minulla olisi ollut samanlainen pursi kuin se, jolla Salésta karkasin, olisin aivan varmaan lähtenyt sillä merelle suunnaten kulkuni – en itsekään tiedä minne. Olin näet yhä edelleen niitä, joiden helmasyntinä on tyytymättömyys oloihin, joihin Sallimus on heidät määrännyt, ja jotka yhä uutta etsien vihdoin aiheuttavat oman turmionsa. Muutteleva mielihän oli ajanut minut pois kotoani, sehän oli pakottanut minut myös lähtemään Brasiliasta, jossa nyt olisin saattanut olla jo suurten maatilain omistaja ja rikas mies.

Oli neljäskolmatta vuoteni tässä saaressa. Maaliskuu oli käsissä ja sadeaika oli parhaillaan. Loikoilin kerran illalla riippumatossa. Ei ollut huolta huomisesta, terve olin myös kaikin puolin, mutta uni ei vain ottanut tullakseen. Ajatuksissani kävin läpi koko pitkän elämäni siitä lähtien, kun olin tullut saareen. Kuinka tyyntä, rauhallista ja huoletonta olikaan elämäni ollut ensimmäisinä vuosina ja kuinka täynnä levottomuutta, pelkoa ja alituista varuillaan olemista siitä saakka, kun olin hiekalla nähnyt ihmisen jalanjäljen! Aamupuolella yötä vihdoin nukahdin ja näin omituisen unen:

Olin tapani mukaan lähtevinäni ulos linnasta ja tähystelevinäni merelle. Rantaan laskee kaksi kanoottia, ja yksitoista villiä nousee maihin raahaten mukanaan yhtä, nähtävästi tappaakseen ja syödäkseen hänet. Mutta äkkiä tämä riuhtaisee itsensä irti heidän käsistään ja lähtee karkuun. Minusta hän näyttää juoksevan linnani edessä olevaan tiheään viidakkoon. Koska kukaan ei aja häntä takaa, minä astun esille, myhäilen hänelle ystävällisesti ja koetan kaikin tavoin rohkaista hänen mieltään. Silloin hän lankeaa polvilleen, aivan kuin pyytäen minulta apua. Näytän hänelle nuoraportaat, hän kiipeää vallin yli, ja minä vien hänet linnaan. Samalla juolahtaa mieleeni: Nytpä otan tämän villin luotsikseni ja lähden hänen kanssaan mannermaalle. Hän kyllä tietää, mistä saa ruokavaroja ja neuvoo tien, ettemme joudu ihmissyöjien käsiin.

Sitten heräsin. Suloiselta oli tuntunut ajatus, että nyt viimeinkin pääsisin saarelta pois, mutta huomattuani, että kaikki olikin vain pelkkää unta, tuntui mieleni hyvin raskaalta.

Uneni jälkeen selvisi minulle kuitenkin, että ainoa mahdollisuus päästä saarelta pois oli saada kiinni joku villi, mieluimmin sellainen, joka oli toisten vankina ja oli määrätty tapettavaksi. Mutta tehtävä oli hyvin vaikea, sillä sitä vartenhan minun pitäisi ampua tai lyödä kuoliaaksi koko muu joukko, ja minua hirvitti ajatuskin, että minun pitäisi vuodattaa niin paljon ihmisverta. Mutta kerran herännyt pelastumisen toivo voitti kaiken epäröimisen. Päätin taas alkaa valppaasti pitää silmällä saaren rantoja siltä varalta, että villejä jälleen laskisi maihin. Seuraavan puolentoista vuoden aikana kävin melkein joka päivä saaren läntisellä ja lounaisella rannalla tähystelemässä, mutta en nähnyt enkä kuullut mitään.

Mutta kerran aamulla säpsähdin nähdessäni viiden kanootin laskevan maihin minun puoleiselleni rannalle. En voinut nähdä, kuinka monta miestä niistä nousi maihin, mutta koska tavallisesti oli neljä, joskus kuusikin miestä veneessä, arvelin joutuvani tekemisiin kahden-, ehkäpä kolmenkinkymmenen rajun villin kanssa. Piilottauduin ensin luolaani ankarassa mielenjännityksessä ja koetin päästä selville siitä, mitä minun oli tehtävä tässä tukalassa tilanteessa. Jonkin ajan kuluttua päätin kuitenkin ryhtyä kaikkiin niihin puolustuskeinoihin, jotka jo vuosia sitten olin suunnitellut, ja käyttää jokaista minulle edullista tilaisuutta hyödykseni.

Pitkään aikaan ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Vihdoin loppui kärsivällisyyteni. Laskin molemmat pyssyni maahan, nousin tikapuita myöten vuoren huipulle, kuten ennenkin, asetuin siellä piiloon, niin ettei pääni pistänyt näkyviin, ja aloin kiikari kädessä tähystellä. Rannalla oli vähintään kolmekymmentä villiä. Nuotio roihusi parhaillaan, ruokaa oli nähtävästi keitetty – mistä, sen kyllä näkemättäkin tiesin – ja hurja tanssi riehui parhaillaan nuotion ympärillä.

Hetken kuluttua näin muutamien tanssijoiden raahaavan rannalta päin kahta onnetonta, arvatenkin teurastettavaksi. Toinen heistä kaatui pian maahan, nähtävästi nuijan tai puisen miekan iskusta. Pari, kolme miestä kävi heti hänen kimppuunsa silpoen hänet palasiksi. Toinen raukka jäi paikoilleen odottamaan vuoroaan. Mutta tuskin hän oli tuntenut olevansa siteistä vapaa ja seisovansa erillään muista, kun hänessä heräsi vaistomaisesti halu elää ja hän lähti juoksemaan minkä suinkin jaksoi ja juuri minun asuntoani kohti.

Minun täytyy tunnustaa, että ensin säikähdin kauheasti, varsinkin kun olin näkevinäni koko lauman lähtevän hänen jäljessään. Nythän uneni ensimmäinen osa toteutuukin, ajattelin: mies parka pakenee arvatenkin viidakkoon! Mutta toteutuneeko toinenkin: pääseekö hän piiloon vainoojiensa käsistä? Rohkeuteni alkoi vähitellen kasvaa huomattuani, ettei takaa-ajamassa ollut kuin kolme miestä ja että karkulainen oli jo päässyt hyvän matkaa edelle ja joutuisi ennen heitä viidakkoon.

Miesten ja linnan välillä oli joki, kuten olen maininnut; sen suuhun olin laivasta saamani tavarat nostanut maihin. Ellei karkuri pääsisi joen yli, hän joutuisi kiinni. Mutta joen rantaan saavuttuaan hän heittäytyikin hetkeäkään empimättä uimaan, vaikka nousuvesi oli ylimmillään. Hetken kuluttua hän oli jo toisella rannalla ja lähti taas jatkamaan huimaa juoksuansa. Jonkin ajan kuluttua takaa-ajajatkin saapuivat joen rannalle, mutta yksi heistä ei näyttänyt osaavan uida, koska pysähtyi toisten heittäydyttyä veteen. Siinä hän seisoi hetken ja palasi sitten takaisin meren rantaan. Toiset kaksi uivat virran poikki, mutta olivat paljon huonompia uimareita kuin heidän takaa-ajamansa mies.

Nyt huomasin sen hetken lyöneen, jolloin Sallimus käski minun pelastaa tuon poloisen ja samalla salli minun saada itselleni palvelijan tai seuralaisen. Juoksin alas, sieppasin pyssyn tikapuiden juurelta, riensin jälleen vuoren huipulle ja sieltä oikopäätä toista rinnettä rannalle päin. Pian jouduin vainoojain ja vainottavan väliin ja huusin viimeksimainitulle. Hän katsahti taakseen ja näytti kammoavan aluksi minua yhtä paljon kuin vihollisiaankin. Viittasin hänelle ja lähestyin samalla verkalleen takaa-ajajia. Heti kun ensimmäinen näistä oli joutunut kohdalleni, hyökkäsin hänen kimppuunsa ja kaadoin hänet pyssynperällä maahan. En tahtonut laukaista peläten, että pamaus kuuluisi rannalle, vaikka tuskinpa se niin pitkän matkan päähän olisi kuulunut, yhtä vähän kuin savukaan olisi sinne saakka näkynyt.

Kun toinen takaa-ajaja oli nähnyt toverinsa kaatuvan, hän pysähtyi ikään kuin olisi säikähtänyt, jolloin minä menin lähemmäksi häntä. Mutta pian huomasin hänen virittävän joustansa ja aikovan ampua nuolen minuun. Silloin minun ei auttanut muu kuin laukaista pyssyni. Mies kaatuikin heti kuolleena maahan. Vanki oli pysähtynyt, mutta vaikka hän näki kumpaisenkin vihollisensa makaavan maassa, hän oli kuitenkin niin pahanpäiväisesti säikähtänyt pamausta, ettei uskaltanut tulla lähemmäksi eikä jatkaa pakoaan. Huusin hänelle jälleen viitaten häntä tulemaan luokseni. Hän ymmärsi viittaukseni ja astui muutaman askelen, mutta pysähtyi, kulki taas pari askelta ja seisahtui jälleen. Mies parka vapisi pelosta varmana siitä, että joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin nuo toisetkin. Viittailin taas ja tein niin rohkaisevia merkkejä kuin suinkin osasin. Vähitellen hän alkoi vitkastellen kulkea minua kohti langeten aina kymmenen tai kahdentoista askelen päässä polvilleen, ikäänkuin kiitollisuuden osoitukseksi henkensä pelastamisesta. Vihdoin hän tuli aivan lähelleni, vaipui polvilleen, suuteli maata ja nosti toisen jalkani päänsä päälle, ilmeisestikin merkiksi siitä, että hän tahtoi olla orjani koko ikänsä.

Nostin hänet ylös ja puhelin hänelle niin ystävällisesti ja rohkaisevasti kuin osasin. Mutta äkkiä huomasin, ettei maahan kaatamani mies ollutkaan kuollut. Isku oli vain lyönyt hänet tainnoksiin, sillä hän alkoi liikahdella. Viittasin villilleni, miten asianlaita oli, ja silloin hän lausui minulle muutamia outoja sanoja. En ymmärtänyt niistä ainoatakaan, mutta suloisesti sittenkin hiveli korvaani ihmisääni, jollaista en ollut, omaani lukematta, kuullut lähes viiteenkolmatta vuoteen.

Mutta moisiin mietelmiin ei nyt ollut aikaa, sillä tainnoksissa ollut mies kohosi jo istuvilleen. Villini – siksi häntä tästä lähtien nimitän – näkyi jälleen joutuvan kauhistuksen valtaan, ja silloin ojensin toisen pyssyni ensinmainittua vihollista kohti, mutta villini rupesi tekemään minulle kiihkeitä merkkejä, joista ymmärsin hänen pyytävän lainaksi vyölläni riippuvaa paljasta miekkaa. Saatuansa sen hän syöksyi vihollisensa luo ja sivalsi yhdellä ainoalla iskulla häneltä pään poikki.

Eniten kaikesta villiäni kummastutti se, että olin niin pitkän matkan päästä saanut tapetuksi hänen toisen takaa-ajajansa. Kaikenlaisin merkein hän pyysi minulta lupaa päästä katsomaan ruumista ja saikin mennä. Hämmästyneenä hän katsoa tuijotti siihen kotvan aikaa käännellen sitä puolelle ja toiselle ja huomasi vihdoin rinnassa pienen reiän, jonka luoti oli siihen tehnyt. Vertakaan siitä ei ollut sanottavasti tullut, sillä mies oli kuollut sisäiseen verenvuotoon.

Otettuaan sitten kaatuneen vihollisen jousen ja viinen hän palasi luokseni. Minä lähdin palaamaan ja viittasin häntä tulemaan mukaani koettaen merkeillä osoittaa, että rannalta päin tulisi kenties vielä muita vihollisia. Silloin hän puolestaan osoitti merkeillä minulle, että tapetut pitäisi kaivaa maahan, jotta perässä tulijat eivät niitä huomaisi. Viittasin että hän saisi tehdä mitä tahtoisi, ja heti hän ryhtyikin toimeen: yhtäkkiä hän oli käsillään kaivanut maahan kaksi niin suurta matalaa kuoppaa, että ruumiit mahtuivat niihin, yksi kumpaankin, ja peittänyt kuopat hiekalla. Koko työhön kului tuskin neljännestuntiakaan.

Sen jälkeen vein hänet mukaani, en linnaani vaan saaren sisäosassa olevaan luolaan. Sinne tultuamme annoin hänelle leipää ja tertullisen rusinoita sekä vettä. Kovin näkyi mies parka jo olevankin ruoan ja juoman tarpeessa, eikä ihmekään. Levitin sitten olkia luolan lattialle ja niiden päälle vaipan ja kehoitin häntä käymään levolle. Minun ei tarvinnut häntä kahta kertaa käskeä: ennen pitkää hän oli vaipunut sikeään uneen.

Hän oli solakka, siro nuori mies, iältään noin kuusikolmatta, jäsenet lujat ja sopusuhtaiset. Kasvonpiirteissä oli jotain miehekästä ja samalla miellyttävää, eurooppalaista, varsinkin hänen hymyillessään. Tukka oli pitkä ja musta, ei kähärävillainen, otsa korkea ja leveä, silmät kirkkaat ja vilkkaat. Ihon väri ei ollut pikimusta eikä vaaleanruskeakaan, niin kuin Brasilian ja Virginian alkuasukkailla, vaan kauniin oliivinruskea. Kasvot olivat pyöreät ja pulleat, nenä pieni, ei kuitenkaan litteä kuin neekereillä, huulet ohuet ja hampaat valkoiset kuin norsunluu.

Tuskin oli kulunut puolta tuntiakaan, kun hän oli jo jälleen pystyssä ja tuli ulos juuri palatessani vuohia lypsämästä. Takatarhanihan, niin kuin lukija muistanee, oli täällä. Minut nähtyään hän riensi luokseni, heittäytyi maahan eteeni ja pani taas toisen jalkani päänsä päälle, täten ja monin muin omituisin merkein osoittaen, että hän tahtoi olla elinkautinen orjani. Minä puolestani näytin merkeillä olevani varsin mielissäni siitä.

Jonkin ajan kuluttua aloin puhua hänelle ja opettaa hänelle omaa kieltäni. Ensi työkseni ilmoitin hänelle, että hänen nimensä on oleva Perjantai. Tämän nimen annoin hänelle sen päivän muistoksi, jolloin pelastin hänen henkensä. Edelleen opetin häntä sanomaan minua masteriksi. [Master merkitsee: isäntä, herra.] Ennen pitkää hän oppi myös sanomaan "kyllä" ja "ei".

Annoin hänelle saviruukullisen maitoa ja palan leipää ja näytin sitten, miten kastelin leipääni maitoon. Hän oppi heti tekemään samoin ja näytti pitävän tällaista ruokaa varsin maukkaana. Nukuimme yön luolassa. Aamulla kutsuin hänet luokseni ja osoitin merkeillä aikovani antaa hänelle vaatteita, ja siitäkös hän tuli iloiseksi, sillä hänellä ei ollut vaateriepuakaan yllään.

Kulkiessamme sen paikan ohi, johon hän oli kätkenyt eiliset kuolleet vihollisensa, hän viittasi kädellään hautoihin ja ilmoitti merkeillä, että meidän pitäisi kaivaa viholliset maasta ja keittää niistä ruokaa. Osoitin kauhistustani ja syvää suuttumustani moisesta ehdotuksesta ja näytin hänelle, kuinka jo pelkkä ajatuskin siitä tuntui minusta inhottavalta. Viittasin häntä vain tulemaan jäljessäni, ja nöyrästi hän heti tottelikin. Nousimme sitten vuorenhuipulle katsomaan, oliko villejä vielä rannalla. Kiikarillani näin selvästi sen paikan, missä he olivat eilen mellastaneet, mutta heitä itseään enempää kuin heidän kanoottejansakaan ei näkynyt missään. He olivat lähteneet tiehensä kahdesta kumppanistaan välittämättä.

En tyytynyt vielä siihen. Nyt olin entistä rohkeampi, ja siksi uteliaisuutenikin oli kasvanut. Otin Perjantain mukaani annettuani hänelle miekan ja pyssyn kannettavaksi ja käskettyäni häntä heittämään selkäänsä viinen ja jousen, jota hän näkyi osaavan käyttää hyvin taitavasti. Itse otin kaksi pyssyä ja niin lähdimme rantaan. Veri oli hyytyä suonissani ja sydän pakahtua rinnassani katsellessani kauheata näkyä. Perjantai ei ollut tietääkseenkään. Veren tahraama maa nuotion ympärillä oli ihmisluita täynnään, suuria lihakimpaleita oli hujan hajan, puoleksi syötyjä, rikkiraastettuja, käristettyjä, sanalla sanoen: kaikkialla oli jälkiä riemuateriasta, jolla oli juhlittu vihollisesta saatua voittoa. Perjantai ilmoitti minulle merkkikielellä, että villit olivat eilen tuoneet rantaan neljä sotavankia, joista kolme oli nyt syöty. Hän itse oli ollut neljäs. Sitä ennen oli käyty ankaraa sotaa heidän ja naapuriheimon välillä. Heitä oli joutunut vangiksi melkoinen määrä, joka sitten oli jaettu useihin ryhmiin voittajien kesken. Syötäviksi he olivat joutuneet joka mies.

Käskin Perjantain koota yhteen kasaan kaikki pääkallot, luut ja muut jäännökset, rakentaa kasan päälle ison nuotion ja polttaa kaikki poroksi. Kovin näkyivät muutamat palat olevan mieleisiä Perjantaille, sillä hänhän oli vielä luonnostaan ihmissyöjä, mutta huomatessaan minun kasvoillani inhon ja kauhistuksen, hän ei uskaltanut väittää vastaan.

Sitten lähdimme linnaan, jossa aloin etsiä pukua Perjantaille. Ensiksi annoin hänelle merimiesarkusta löytämäni housut, jotka hiukan korjattuina sopivat hänelle hyvin. Sitten laitoin hänelle vuohennahasta takin. (Minusta olikin ajan mittaan kehittynyt taitava räätäli.) Päähän tein hänelle jäniksennahasta mukavan lakin. Näin oli pojalla nyt täydet tamineet, ja mielissään hän olikin saatuaan samanlaisen puvun kuin masterillakin oli. Kömpelösti hän kyllä ensin liikkui uudessa puvussaan. Housut varsinkin näkyivät tekevän suurta haittaa, takin liepeet olivat aina tiellä ja kainaloista se puristi aika lailla, mutta ennen pitkää hän tottui täysin uusiin vaatteisiinsa. Seuraavana päivänä aloin miettiä, mistä saisin sopivan yösijan Perjantaille, niin että meidän kumpaisenkin olisi mukava. Rakensin hänelle vihdoin teltan linnoitukseni kahden vallin väliin. Luolan aukon suuhun pystytin ovipielet ja laitoin niiden väliin oikean lautaoven, jonka saattoi pönkittää sisäpuolelta. Kaikki aseet otin yöksi luolaan. Turhia varokeinoja kaikki nuo olivat, sillä kenelläkään ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja vakavampaa palvelijaa kuin Perjantai. Rauhallinen hän oli, ei vihoitellut milloinkaan, oli aina nöyrä ja kuuliainen. Hän oli kiintynyt minuun kuin lapsi isäänsä ja olisi – sen uskallan sanoa – uhrannut oman henkensäkin minut pelastaakseen, jos niikseen olisi tullut.