Robinson Crusoe

Nyt olin ollut tässä kovan onnen saaressa kymmenen kuukautta. Minulla ei ollut pienintäkään toivoa päästä täältä pois, ja olin varma siitä, ettei ihmisjalka vielä koskaan ollut tallannut tämän saaren tannerta. Saatuani nyt valmiiksi kelvollisen asunnon päätin tutkia perinpohjin koko saaren, saadakseni selville, oliko siellä muitakin luonnontuotteita kuin ne, joihin tähän mennessä olin tutustunut.

Seitsemäs luku

Samoiluja saarella. – Monenlaisia hedelmäpuita. – Huvila. – Perheenlisäys. – Oppirahoja. – Vuodenajat.

Heinäkuun 15. p: nä rupesin lähemmin tutkimaan saarta.

Lähdin ensin kulkemaan ylöspäin sen joen rantaa, johon lauttani ensi kerralla olin ohjannut. Kuljettuani pari peninkulmaa huomasin, ettei nousuvesi enää ulottunut sinne saakka. Siellä joki olikin pieni puro, jossa raikas vesi juosta lirisi. Nyt, kuivana vuodenaikana se oli paikoitellen aivan vedetön. Kummallakin rannalla levisi vihantia, ruohoa kasvavia niittyjä. Ylävimmillä paikoilla, jonne tulva ei nähtävästi ulottunut, kasvoi pitkää, paksuvartista tupakkaa. Siellä kasvoi muitakin, kenties hyvinkin arvokkaita kasveja, mutta en tuntenut niitä.

Seuraavana päivänä menin samaa tietä vähän kauemmaksi. Purosta en enää nähnyt jälkeäkään. Vuorimaitten takana alkoi maisema käydä metsäisemmäksi. Täällä oli monenlaatuisia hedelmiä, varsinkin meloneja ja viinirypäleitä. Köynnökset luikertelivat puusta puuhun, ja tertut olivat kypsimmillään, makeita ja mehukkaita. Tämä oli hauska löytö. En kuitenkaan syönyt niitä kovin paljon, sillä muistin vielä hyvin, miten muutamat orjat Afrikassa ollessani olivat niistä sairastuneet, jopa kuolleetkin. Keksin niille paremman käyttötavan: kuivasin ne päivänpaisteessa rusinoiksi ja sain siten terveellistä ruokaa niiksi ajoiksi, jolloin rypäleitä ei kasva.

Siellä sitten vietin koko sen illan ja nukuin yöni puussa. Tämä oli ensimmäinen yö, minkä olin kotoani poissa. Kodiksi asuntoani tästä lähtien sanoinkin.

Seuraavana päivänä kuljin neljän peninkulman verran pohjoista kohti, kahden vuorenselänteen välisen laakson poikki, ja saavuin aukiolle, josta maa näkyi alenevan länteen päin. Muuan pieni, kirkasvetinen puro, joka lähti vuoren rinteestä, juoksi päinvastaiseen suuntaan. Kaikki oli täällä niin raikasta, vihantaa ja kukoistavaa, että saatoin kuvitella olevani ihmiskätten hoitamassa puutarhassa. Kuljin jonkin matkaa tähän rehevään laaksoon. Salaista mielihyvää tuntien ihailin kaunista maisemaa edessäni, vaikka samalla olin hiukan haikealla mielellä. Näin siinä itsekseni ajattelin: minä olen kaiken tuon kuningas ja valtias, minä omistan tuon kaiken, ja jos voisin viedä sen mukanani kotimaahan, niin olisi minulla yhtä uljas perintömaa kuin jollakin aatelisella Englannissa.

Siellä kasvoi runsaasti kookospalmuja, appelsiini- ja sitruunapuita, mutta ei niissä ollut hedelmiä kuin varsin niukalti, ainakaan tähän aikaan vuodesta. Vihreät sitruunat olivat kuitenkin hyvänmakuisia. Tiesin niiden olevan terveellisiä ja myöhemmin pusersin niiden mehua juomaveteen, joka siitä sai raikkaan maun.

Työtä näkyi tulevan yltäkyllin, ennen kuin saisin hedelmät kerätyksi ja kannetuksi kotiin. Päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaani säkin ja kokosin nyt viinirypäleet yhteen läjään, appelsiinit ja sitruunat toiseen. Mutta saavuttuani parin kolmen päivän kuluttua takaisin kohtasi minua harmillinen näky: suuri osa viinirypäleistä oli syöty, muut hedelmät oli viskelty hujan hajan ja poljettu piloille. Nähtävästi oli eläimiä käynyt täällä mellastamassa, en vain tiennyt minkälaisia. Vahingosta viisastuneena keräsin jälleen suuret määrät rypäleitä, mutta ripustin ne puitten oksille kuivumaan. Sitruunoita ja appelsiineja kannoin kotiin niin suuren säkillisen kuin suinkin jaksoin.

Suloinen oli mielestäni tämä hedelmällinen laakso, niin rauhallinen ja niin kokonaan metsän suojassa rannan raivoavilta myrskyiltä, etten sitä voinut verratakaan nykyiseen asuinpaikkaani. Kotiin tultuani en vähään aikaan muuta miettinytkään kuin siirtymistä sinne. Tarkemmin asiaa harkittuani pidin kuitenkin parhaana pysyä entisessä paikassani. Täällähän toki olin meren rannalla ja oli siis ainakin pieni mahdollisuus päästä saarelta pois, jos näköpiiriini tulisi laiva. Jos taas muuttaisin saaren sisäosaan, merkitsisi se samaa kuin että vapaaehtoisesti lähtisin elinkautiseen vankeuteen. Päätin siis asua edelleenkin alussa rakentamassani linnassa. Mutta olin sittenkin niin ihastunut tuohon laaksoon, että vietin enimmän aikani siellä aina heinäkuun loppuun saakka rakennettuani sinne pienen teltan purjekankaasta ja pystytettyäni sen ympärille miehenkorkuisista seipäistä kaksinkertaisen aidan, jonka välin täytin puitten oksilla. Aidan yli johtivat täälläkin nuoraportaat. Siellä olin turvassa ja siellä vietin usein pari kolmekin yötä peräkkäin. Kuvittelin mielessäni, että minulla oli päärakennus merenrannalla ja huvila sisämaassa.

Elokuun 3. päivänä kävin katsomassa puitten oksille ripustamiani rypäleitä: ne olivat päivänpaisteessa kuivuneet, ja niin sain sieltä kotiini pari sataa suurta tertullista hyviä rusinoita. Hyvään aikaan ne sainkin korjatuksi, sillä heti sen jälkeen alkoi sadeaika, ja minun täytyi pysytellä kokonaan vanhassa asunnossani, sillä vuoressahan olin hyvässä turvassa ja luola oli paras pakopaikka rajumyrskyjen ja pahimpien sateitten aikana. Varsinaista sadekautta kesti elokuun 14: nnestä lokakuun keskivaiheille saakka. Vettä tuli taivaasta yhtenään, milloin hiljemmin, milloin kovemmin, väliin niin rankasti, etten moneen päivään päässyt ulos.

Noihin aikoihin sattui minulle suuri yllätys: perhe lisääntyi. Kauan aikaa oli toinen kissani ollut kateissa. Luulin sen jo joutuneen surman suuhun. Mutta eräänä päivänä elokuun lopulla se suureksi hämmästyksekseni tuli kotiin kolme poikasta mukanaan. Hauskaahan se tavallaan oli, mutta ajan mittaan kissat lisääntyivät siinä määrin, että niistä oli vain vaivaa ja vastusta. Minun täytyi lopuksi alkaa hävittää niitä kuin mitäkin metsänpetoja.

Elokuun 13. -16: ntena jatkui rankkasade. En päässyt pistäytymäänkään metsälle, sillä mieleni ei tehnyt kastua läpimäräksi; mutta kun ruokavaroista jo alkoi olla puute, täytyi pakostakin lähteä jotain riistaa pyytämään. Kerran sain ammutuksi vuohen, toisen kerran kilpikonnan. Nyt oli taas ruokaa, jopa herkkuakin, yltäkyllin. Ja tällaiseksi nyt muodostui ruokajärjestys: aamiaiseksi rusinoita; päivälliseksi vartaalla paistettua vuohen tai kilpikonnanlihaa; illalliseksi pari kolme kilpikonnanmunaa. Valitettavasti minulla ei ollut astioita, missä olisin voinut keittää ruokaani.

Sadeajan kestäessä käytin pari kolme tuntia päivässä luolani laajentamiseen vielä suuremmaksi, kunnes vähitellen sain vuoren toiseenkin laitaan aukon, ja siitä minä sen jälkeen kuljin sisään ja ulos. Nyt pääsi luolaani tosin muualtakin kuin aidan yli, mutta mitäpä vaaraa siitä olisi ollut? Eihän täällä ollut sen pahempia petoja kuin vuohia!

Syyskuun 30. p. Tänään on onnettoman haaksirikon vuosipäivä. Luin näet piirut almanakkapylväästäni: niitä oli 365. Määräsin tämän päivän paastopäiväksi. Nöyränä notkistin polveni Herran edessä, tunnustin hänelle syntini, taivuin hänen oikeihin tuomioihinsa ja rukoilin armoa Jeesuksen Kristuksen kautta. Kahteentoista tuntiin en syönyt mitään. Vasta auringon laskettua söin korpun ja tertun rusinoita ja kävin sitten nukkumaan päättäen päiväni niin kuin olin alkanutkin. Koko täällä oloni aikana en ollut pitänyt pyhäpäiviä: ensin en ollut tuntenut siihen tarvetta, sitten olin jättänyt pylvääseeni vetämättä pitempiä viivoja sunnuntain kohdalle, niin etten pitkään aikaan ollut osannut erottaa viikon päiviä. Mutta nyt, laskettuani piirut, pääsin taas päiväin lukuun.

Näihin aikoihin alkoi mustekin loppua, niin että sitä täytyi käyttää hyvin säästäväisesti. Tästä lähtien kirjoitinkin muistiin vain kaikkein tärkeimmät tapahtumat.

Vähitellen selvisi minulle sade- ja pouta-aikojen säännöllinen vaihtelu, ja sitä mukaa koetin järjestää elämäni ja erilaiset työni. Mutta oppirahoja minun oli maksettava, ennen kuin näissä asioissa todella viisastuin. Siitä olkoon esimerkkinä seuraava kiusallinen tapaus.

Niinkuin muistettaneen, olin ottanut tähkät talteen niistä ohran- ja riisinkorsista, jotka olivat nousseet maasta ikäänkuin ihmeen kautta. Niitä lienee ollut pari-, kolmekymmentä kortta kumpaakin laatua. Nyt kun sade oli loppunut ja aurinko kääntynyt etelään, arvelin parhaan kylvöajan olevan käsissä. Muokkasin puisella lapiollani jonkin verran maata, jaoin sen kahteen osaan ja kylvin siemenet. Kesken kylvämistä johtui äkkiä mieleeni: enpä kylväkään kaikkia siemeniä yhtaikaa, sillä eihän ollut varmaa, oliko nyt paras kylvöaika. Niinpä panin talteen kourallisen jyviä kumpaakin lajia.

Hyvin siinä tein, sillä näistä nyt kylvämistäni jyvistä ei noussut idulle ainoakaan, sillä kun sadekausi oli loppunut, sitä seurasi kolmen kuukauden yhtämittainen pouta. Vasta seuraavana sadeaikana ne nousivat oraalle, niin kuin olisivat olleet juuri kylvettyjä. Huomattuani ensimmäisen yrityksen menneen aivan hukkaan etsin kosteamman paikan läheltä huvilaani ja kylvin sinne loput siemenet vähää ennen kevätpäivän tasausta. Kun maalis- ja huhtikuussa taas tuli sateita, nousi tämäkin kylvö oraalle. Sato oli niukka, sain ainoastaan noin puoli peckiä [n. 4,5 litraa] kumpaakin viljalajia. Näistä kokeista oli kuitenkin se etu, että nyt tiesin, milloin oli otollisin kylvöaika. Tiesin senkin, että täällä voi kylvää kahdesti vuodessa ja korjata kaksi satoa.

Viljan kasvaessa tein erään havainnon, josta minulla myöhemmin oli paljon hyötyä. Lähdin näet kerran huvilalleni, jossa en ollut käynyt muutamaan kuukauteen. Kaikki oli siellä hyvässä kunnossa, jopa entistä paremmassakin: riu'ut, joista kaksinkertainen aitaus oli tehty, olivat tällä välin alkaneet versoa pitkiä oksia, niinkuin pajupuu tavallisesti tekee ensimmäisenä vuotena, kun se katkaistaan latvasta. Olin hyvin mielissäni nähdessäni aidaksien vihannoivan. Karsin ja leikkasin niitä saadakseni ne leviämään yhdenmukaisesti, ja ne versoivatkin niin runsaasti, että kolmen vuoden kuluttua aitauksen sisäpuolella oli täydellisesti suojassa päivän polttavilta säteiltä ja se muodosti tiiviin, vettä pitävän katoksen sateittenkin aikana. Samanlaisen vihannoivan kaksoisaidan rakensin ennen pitkää ensimmäisenkin asuntoni ympärille entisen paaluaidan lisäksi, ja siitä oli minulle myöhemmin verraton hyöty, kuten saadaan nähdä.

Ennen pitkää olin selvillä siitä, ettei täällä niinkuin Euroopassa voi puhua talvesta ja kesästä, vaan vuosi jakaantuu sadekausiin ja poutakausiin seuraavassa järjestyksessä:

Puolivälistä helmikuuta puoliväliin huhtikuuta sateita; aurinko lähellä kevätpäivän tasauspistettä.

Huhtikuun puolivälistä elokuun puoliväliin poutaa; aurinko päiväntasaajan pohjoispuolella.

Puolivälistä elokuuta puoliväliin lokakuuta sateita; aurinko lähellä syyspäivän tasauspistettä.

Lokakuun puolivälistä helmikuun puoliväliin poutaa; aurinko päiväntasaajan eteläpuolella.

Poikana olin kotona usein seisoskellut katselemassa korinpunojan työtä ja, niinkuin poikain tapa on, väliin pyrkinyt auttamaan mestaria, niin että itsekin pääsin aina jotain näpertelemään. Sitten oli vähitellen oppinut korinpunomisen ja tämä taito oli nyt täällä hyvään tarpeeseen. Aineksia sain samoista pajuista, joista olin ottanut salkoja aitauksiini. Ja niin oli minulla jonkin ajan kuluttua joukko suurempia ja pienempiä korjeja ja vasuja.

Korinpunontaan ja pajuaitauksen rakentamiseen minulta kului koko pouta-aika, niin etten muihin töihin ennättänyt ryhtyäkään. Kovasti kaipasin astioita, kun minulla ei ollut muita kuin laivalta saamani kattila, joka oli liian suuri, ja muutamia lasipulloja sekä pari nassakkaa, jotka vielä olivat täynnä rommia.

Kahdeksas luku

Tutkimusmatka saaren toiselle rannalle. – Papukaija. – Karjan alku. – Elonkorjuun huolia ja iloja.

Päätin kerran taas lähteä lähemmin tarkastamaan saartani siltä puolen, missä huvilani sijaitsi. Otin mukaani kirveen, pyssyn ja runsaasti ampumatarvikkeita, pistin laukkuuni kaksi laivakorppua ja tertun rusinoita ja niin lähdin koirani kanssa taipaleelle. Kuljettuani sen laakson poikki, missä huvilani oli, aukeni lännessä meri eteeni. Kaukana taivaanrannassa erotin maata. Mannertako lienee ollut vai saari, en osannut sanoa, mutta korkealle merenpinnasta se kohosi, ulottuen lännessä länsilounaaseen. Minun laskuni mukaan se oli ainakin viidentoista, ehkäpä kahdenkymmenen meripeninkulman päässä.

Amerikkaan tuo maa kaiketikin kuuluu ja sijaitsi minun harkintojeni mukaan melko lähellä Espanjan siirtomaita. Jos niin on, arvelin, niin tottahan näillä vesillä ennemmin tai myöhemmin huomaan jonkin laivan purjehtivan joko sinne tai sieltä; ellen, se on Espanjan siirtomaitten ja Brasilian välistä rannikkoa. Siellä asuu kaikkein hurjimpia villejä, ihmissyöjiä, jotka surmaavat ja syövät suuhunsa jokaisen, joka heidän käsiinsä vain joutuu. Kuinkahan minun olisi käynyt, jos olisin ajautunut heidän rannalleen?

Näissä mietteissä astuskelin eteenpäin huomaten, kuinka maisemat täällä olivat paljon miellyttävämpiä kuin sillä puolen saarta, missä minun linnani oli: silmäini edessä avaroita, reheviä kukkaniittyjä ja yltympärillä kauniita metsiä. Siellä asusti paljon papukaijoja, ja mieleni alkoi tehdä sellaista itselleni: kesytän ja opetan sen puhumaan. Monen yrityksen jälkeen minun vihdoin onnistui saada lyödyksi yhtä papukaijaa kepillä, niin että se putosi huumautuneena maahan. Hetken kuluttua se virkosi, ja vein sen kotiini. Muutamia vuosia kesti kuitenkin, ennenkuin se oppi puhumaan. Myöhemmin tulee tästä kumppanista vielä puhe.

Hyvin hauskaa oli minulla tällä matkalla. Alavilla paikoilla tapasin jäniksiä – jäniksiksi niitä ainakin luulin – ja kettuja, vaikka nekin olivat toisenlaisia kuin ennen näkemäni. Ammuin niitä muutamia, mutta niiden lihasta ei ollut syötäväksi. Ei minulla nyt puutetta ravinnosta ollut. Minulla oli runsaasti riistaa, nimittäin vuohia, kyyhkysiä ja kilpikonnia. Ja kun rusinat ja muut hedelmät otetaan lukuun, ei minulta puuttunut herkkujakaan.

Päivässä en mennyt milloinkaan kahta peninkulmaa kauemmaksi siltä paikalta, minkä kulloinkin olin yöpaikakseni määrännyt, mutta sen sijaan kuljeskelin tienoota niin moneen kertaan ristiin ja rastiin, tutkien ja tarkastellen, mitä uutta siellä olisi nähtävänä, että väsyneenä aina saavuin yöleiriini ja nukuin makeasti yöni joko puussa tai pylvästen suojassa, jotka löin pystyyn maahan tahi puitten väliin.

Tällä rannalla liikkui lukemattomia kilpikonnia, kun taas omalla puolellani saarta en ollut puoleentoista vuoteen tavannut kuin kolme. Lintujakin oli täällä suunnattomasti, vaikka outoja minulle kaikki, paitsi pingviinit. Muutamilla oli varsin maukas liha. Vuohia oli runsaammin kuin toisella puolen saarta, vaikka täällä lakeilla mailla oli paljon vaikeampaa päästä pyssynkantaman päähän.

Kauniimpikin tämä puoli saarta kieltämättä oli, mutta sittenkään mieleni ei tehnyt muuttaa tänne. Olin jo niin ennättänyt kotiutua ensimmäiseen paikkaani, että pidin sitä aivan luonnollisena asuinsijanani; muualla tuntui vieraalta. Kuljin kuitenkin merenrantaa eteenpäin noin kaksitoista peninkulmaa, pystytin rannalle merkiksi pitkän seipään ja päätin lähteä kotiinpäin.

Koska nyt mielestäni tunsin saareni jo niin hyvin, ettei eksymisestä enää ollut pelkoa, päätin lähteä takaisin toista tietä kuin olin tullut. Mutta siinä erehdyin. Tuskin näet olin vaeltanut paria kolmea peninkulmaa, niin jouduin laajaan, korkeiden, metsäisten kallioiden ympäröimään laaksoon, jossa en osannut suunnata matkaani muuten kuin auringon mukaan, mutta pahaksi onneksi laskeutui niin sakea sumu, ettei kolmeen, neljään päivään näkynyt aurinkoa lainkaan. Harhailin sinne tänne ja lopulta minun oli pakko palata takaisin rannalle pystyttämäni seipään luokse, josta sitten käännyin kotia kohti samaa tietä kuin olin tullutkin. Kuljin sitten verkalleen lyhyitä päivämatkoja, kun ilma oli tavattoman helteinen ja kantamukseni olivat sangen raskaita.

Tällä matkalla yllätti koirani kerran pienen vuohenkilin ja hyökkäsi sen kimppuun, mutta ennätin väliin ja sain sen elävänä kiinni. Mieleni teki viedä se kotiin, sillä usein olin mietiskellyt, eikö olisi mahdollista saada kesytetyksi pari vuohta suvun aluksi vuohikarjalle, joka olisi hyvä olemassa vastedes, kun ruutini loppuisi. Sidoin sen kaulaan nuoran, jota aina kannoin laukussani metsämatkoilla, ja lähdin sitä kuljettamaan, mutta kesti kauan, ennen kuin sain vuohen kotiin. Huvilalle päästyäni jätin sen aitauksen sisään, ja lähdin itse kotia kohti, josta olin ollut poissa jo kuukauden päivät.

Olin oikein mielissäni, kun taas pääsin vanhaan linnaani ja sain jälleen levätä riippumatossa. Ja kaikki täällä tuntuikin niin kodikkaalta, niin omalta ja mukavalta, että yhä lujemmaksi tuli päätökseni olla milloinkaan siirtymättä täältä pois, kestäköönpä oloni tällä saarella kuinka kauan hyvänsä.

Viikon verran lepäilin matkan vaivoista rakennellen häkkiä Pollille, papukaijalleni, joka jo alkoi tottua minuun. Sitten johtui mieleeni kili parka, jonka olin sulkenut huvilaan, ja lähdin hakemaan sitä. Siellä se oli entisessä paikassaan mihin se olisi aitauksen sisästä päässytkään? – mutta nälkään eläin parka oli jo nääntymäisillään, siellä kun ei enää ollut mitään syötävää sille. Kiireimmiten karsin lehtiä ja oksia puista ja pensaista ja heitin sen eteen. Nähtyäni sen saaneen jo tarpeekseen kytkin sen jälleen nuoraan ja lähdin taluttamaan kotiin, mutta tuskin olisin nuoraa tarvinnutkaan, sillä nälkä oli sen tehnyt aivan kesyksi: mielellään se astua keputteli perässä. Jonkin ajan kuluttua se kiintyi ruokkijaansa ja vaalijaansa niin lujasti, että siitä tuli minulle asuintoveri, joka ei koskaan lähtenyt luotani.

Syyssadekausi oli vähitellen taas alkanut. Tuli syyskuun 30., täälläoloni vuosipäivä. Olin siis asunut saaressani kaksi vuotta, ja yhtä vähän minulla oli nyt poispääsemisen toiveita kuin ensimmäisenä päivänä. Toisen vuosipäivän vietin juhlallisesti niinkuin edellisenkin, nöyränä ja kiitollisena. Hartaasti kiitin Jumalaa, joka oli tahtonut selvittää minulle, että täällä yksinäisyydessäni kukaties olen onnellisempikin kuin ihmisten seurassa keskellä maailman turhia huvituksia ja riemuja. Kaiken mikä minulta puuttuu yksinäisyydessäni – näin mietin silloin – kaiken ihmisseuran hän on täydellisesti korvannut omalla läsnäolollaan ja vuodattamalla armoansa minun sieluuni. Hän on minua hoivannut, lohduttanut ja rohkaissut luottamaan johtoonsa täällä ja iankaikkiseen rakkauteensa, joka jatkuu haudan toisella puolellakin. Uuden suunnan saivat minussa nyt sekä huolet että riemut; toisaanne kuin ennen tähtäsivät nyt pyrintöni ja toiveeni.

Ennen – kesken metsästystä, kesken kävelyretkiä, kesken töitäni – oli minut usein vallannut äkillinen sielunahdistus. Sydän oli pakahtua rinnassani katsellessani metsiä ja vuoria, jotka pitivät minua täällä vankinaan.

Toisin oli nyt. Luin joka päivä Jumalan sanaa ja sain siitä yhä uutta lohdutusta. Kerran aamulla avattuani Raamatun sattui seuraava kohta silmiini: "En koskaan, en koskaan minä sinua jätä enkä hylkää." Nuo sanat tarkoittivat epäilemättä juuri minua, minua, joka vastikään olin valittanut tilaani pitäen itseäni sekä Jumalan että ihmisten hylkäämänä raukkana. "No niin", ajattelin, "koska Jumala ei minua hylkää, niin mikäpä minulla hätänä, vaikka ihmiset olisivat minut hyljänneetkin? Ja toiselta puolen: jos voittaisin koko maailman ja menettäisin Jumalan rakkauden ja siunauksen, kuinka sanomattoman onneton olisinkaan."

Tällaisessa mielentilassa aloitin kolmannen vuoteni tässä saaressa.

En tahdo väsyttää lukijaa tekemällä hänelle toisen vuoden töistä niin tarkkaa selkoa kuin ensimmäisen. Mainittakoon kuitenkin ohimennen, etten milloinkaan ollut työttömänä. Päiväni olin jakanut tarkoin eri töiden suorittamiseen. Raamattua luin joka päivä kolme kertaa; metsästykseen meni säännöllisesti kolme tuntia, milloin sade ei estänyt lähtemästä ulos; metsänriistan nylkemiseen, puhdistamiseen, säilöönpanoon ja ruoaksi laittamiseen meni useita tunteja päivässä. Puolenpäivän aikana en voinut mennä ulos lainkaan, koska aurinko täällä paistaa silloin suoraan päälakeen. Iltapäiväksi ei niin muodoin jäänyt kuin neljä tuntia työaikaa.

Töitäni hidastutti usein suuresti sekä tarpeellisten työkalujen että tarpeellisen taidonkin puute. Niinpä minulta meni esimerkiksi kokonaista kaksikolmatta päivää valmistellessani lautaa hyllyksi luolaani. Kaksi puuseppää olisi kunnollisin työvälinein saanut puolessa päivässä kuusikin sellaista lautaa samasta puusta! Mutta näin se minulta kävi. Ensiksi minun täytyi kaataa varsin iso puu, sillä hyllystä piti tulla aika leveä. Siihen meni kolme päivää. Oksain karsiminen vei minulta kaksi päivää. Tavatonta työtä ja vaivaa kysyi rungon hakkaaminen kummastakin päästä niin lyhyeksi, että jaksoin sitä liikutella. Ja sitten alkoi veistäminen puolelta ja toiselta, kunnes vihdoin olin saanut noin kolme tuumaa paksun laudan.

Niin meni marraskuu. Joulukuussa rupesin odottamaan ohra- ja riisisatoa. Peltoni ei ollut suuri, sillä kuten jo olen maininnut, ei kylvöäkään ollut kuin puoli peckiä. Kauniisti laiho kyllä kasvoi, mutta suureksi surukseni huomasin, että suuri joukko vihollisia uhkasi tehdä lopun koko viljasta. Vuohet ja nuo jäniksen kaltaiset eläimet olivat näet yötä päivää laihon kimpussa. Ei auttanut muu kuin kiireimmän kaupalla rakentaa aita ympärille. Päivän sitä rakentelin väliin aina ammuskellen kärkkäitä kuokkavieraita. Yöksi sidoin koirani pellon laitaan, ja siinä se haukunnallaan pidätti viholliset loitolla. Kolmen viikon kuluttua oli vihdoin luja aita valmiina pellon ympärillä.

Mutta tuskin oli yksi vaara vältetty, niin jo ilmestyi toinen. Nelijalkaiset eivät enää päässeet viljaa hävittämään, mutta kun tähkä rupesi jyvää tekemään, alkoivat taivaan linnutkin pyrkiä osalle. Kerran näet ulkona käyskennellessäni huomasin pellon ympärillä suuret parvet kaikenlaisia lintuja. Minä laukaisin pyssyni niitä kohti, ja silloin pyrähti kokonainen pilvi lintuja itse pellosta ilmaan.

Siitä olin hyvin pahoillani: muutamassa päivässähän nuo tekisivät lopun koko vainiosta. Ja jos viljanviljelyksen täällä aina näin kävisi, niin nälkäähän minä lopulta saisin nähdä. Päätin suojella peltoani viimeiseen asti, vaikka minun täytyisi vartioida sitä yötä päivää. Menin ensin katsomaan, minkä verran vahinkoa linnut jo olivat ennättäneet saada aikaan. Paljon sieltä jo oli syöty, mutta sen verran oli vielä jäljellä, että jos loput saisin säilytetyksi, niin voisin vielä toivoa runsaanlaista satoa.

Aidan vieressä latasin pyssyni uudestaan ja sieltä huomasin, kuinka pellon ympärillä puut olivat täynnä noita siivekkäitä varkaita, jotka näkyivät odottelevan vain minun siirtymistäni loitommaksi. Olin lähtevinäni pois ja tuskin olin kadonnut niiden näkyvistä, kun ne jo alkoivat yksitellen laskeutua viljapeltoon. Ajatellessani nyt, että jokainen jyvä, minkä ne minulta ryöstävät, tekisi minut tulevaisuudessa kokonaista peckiä köyhemmäksi, en malttanut odottaa, kunnes suurempi lauma olisi laskeutunut alas, vaan käännyin takaisin ja laukaisin pyssyni, jolloin kolme lintua putosi maahan. Muuta en toivonutkaan. Ja nyt tein niinkuin Englannissa tehdään ihmisvarkaille: vedin ne hirteen pelotukseksi muille. Vaikutus oli kerrassaan valtava: enää ei yksikään pahantekijä uskaltanut laskeutua viljapeltoon, ja pian ne lähtivät tiehensä koko tästä osasta saarta. En sen koommin nähnyt ainoatakaan lintua lähitienoilla, niin kauan kuin pelätit roikkuivat puussa. Siitä olin tietysti mielissäni ja niinpä joulukuun lopulla leikkasin viljani.

Sadon korjaamisessa minulla oli paljon vaivaa, koska minulla ei ollut sirppiä eikä viikatetta. Tekaisin sentähden jonkinlaisen aseen lyhyestä miekasta, jollaisia olin laivasta tuonut maihin. Sillä sitten niitin viljan omalla tavallani: katkoin pelkät tähkät korsien päästä ja keräsin ne suureen vasuun. Käsissäni hieroin sitten jyvät tähkistä irti, ja kun tämä työ oli suoritettu, huomasin saaneeni puolesta peckistä siemeniä lähes kaksi bushelia [Busheli = 3,3 litraa.] ohria ja puolenkolmatta bushelia riisiä, arviolta nimittäin, sillä eihän minulla varsinaisia mittoja ollut. [Busheli = 3,3 litraa.]

Tämä rohkaisi mieltäni taas melkoisesti, sillä nythän saatoin toivoa, että Jumalan avulla saisin syödä leipää omasta viljastani. Mutta ymmälle jouduin jälleen: miten erottaisin jyvät ruumenista, mitenkä saisin jyvät jauhoiksi, miten paistaisin jauhoista leipää? Päätin käyttää kaiken viljani siemeniksi ensi kylvökautena ja sitten uutta satoa odotellessani koettaa kaikin voimin keksiä keinoja, millä saisin jyvät leiviksi.

Nyt voin sanan täydessä merkityksessä sanoa tekeväni työtä leipäni edestä. Tokkopa kukaan oikein täydellä todella on ottanut harkitakseen, miten senkin seitsemän työtä ja puuhaa on kysytty, ennen kuin leipä valmiina pöytään tuodaan? Mitä enemmän minä asiaa mietin, sitä monimutkaisemmalta se minusta tuntui.

Muitten töitten ohella koetin aikani kuluksi opettaa papukaijaani puhumaan. Pitkien ponnistusten perästä minun onnistuikin saada se lausumaan oma nimensä "Poli", ja tämä oli ensimmäinen sana minkä tässä saaressa kuulin toisen olennon lausuvan. Tämä työ oli kumminkin vain jonkinlaista puhdetyötä. Varsinaisena työnäni oli siihen aikaan saada laitetuksi itselleni saviastioita, joita minulla ei ollut ensinkään. Pulmana oli vain, mistä saisin sopivaa savea. Siitä olin varma, että saisin ne päivänpaisteessa kuivatuksi.