"Minä kohtasin sitten herra Wardenin ja luotin hänen rehellisyyteensä. Minä ilmoitin hänelle salaisuuteni samana iltana, jolloin lähdin hänen kanssansa täältä. Hän on myös kätkenytkin sen. Ymmärrätkö nyt minua, rakkaani?"
Grace katsoi hajamielisesti häneen, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hänen puhettansa.
"Rakas sisareni!" jatkoi Marion, "kokoa nyt ajatuksesi hetkiseksi… ja kuule minua! Älä katso niin oudosti minuun. On maita, joissa ne, jotka tahtovat valalla luopua sopimattomasta taipumuksesta tai vastustaa valtavaa sydämmensä tunnetta ja voittaa sen, vetäytyvät toivottomaan yksinäisyyteen, eroten ainiaksi koko maailmasta, maailmallisesta rakkaudesta ja maailmallisista toiveista. Kun naiset tekevät siten, ottavat he itsellensä nimen, joka myöskin sinusta ja minusta on niin kallis. He kutsuvat toisiansa sisariksi. Mutta on sellaisiakin sisaria, jotka vapaassa, avarassa maailmassa, avoimen taivaan alla, pauhuisimmilla paikoilla ja keskellä elon touhua, jota he rakastavat ja jossa he itsekin ovat, voidakseen kukin osaltansa vaikuttaa jotain hyvää – oppivat saman, kuin nuo toiset erillään maailmasta; jotka sydän terveenä ja nuorena, vielä avoimena onnellisuudelle ja vielä kykenevänä sitä nauttimaan, voivat sanoa: taistelu loppui jo aikaa sitten; voitto on voitettu;… ja semmoisia juuri olen minäkin. Ymmärräthän nyt minut?"
Yhä edelleen silmäili Grace häntä, mitään vastaamatta.
"Oi Grace, rakas Grace", sanoi Marion, sulkien häntä vielä hellemmin syliinsä, josta hän niin kauan oli ollut poissa, "joll'et sinä olisi onnellinen puoliso ja äiti – joll'ei minulla olisi tätä pientä kaimaa – joll'ei Alfred, hyvä veljeni, olisi sinun rakas miehesi – , niin mistä olisin saanut kaiken sen ilon, jonka nyt tunnen sydämmessäni? Millainen olin täältä lähteissäni, sellainen olen palatessanikin. Sydämmeni ei ole tuntenut mitään toista rakkautta, enkä siis rakkaudetta ole kellekään antanutkaan itseäni. Olen vielä neidellinen sisaresi, naimaton ja kihlaamaton. Olen vielä entinen, rakas Marionisi, joka rakastaa sinua ainoastansa eikä ketään muita."
Nyt ymmärsi hän sisarensa puheen. Hänen kasvonsa tulivat jälleen ennelleen. Hän alkoi nyyhkiä, ja vaipuen Marionin kaulaan, itki ja hyväili tätä, kuin lapsi.
Sitten kun heidän mielensä vähän asettui, huomasivat he tohtorin, hänen sisarensa Martta-tätin ja Alfredin seisovan heidän vieressänsä.
"Tämä on ikävä päivä minulle", sanoi Martta-täti, hymyillen silmät vesissä ja syleillen veljensä tyttäriä, "sillä tehdessäni teidät onnellisiksi jään rakkaasta seurakumppanistani; ja mitä voisittekaan antaa minulle korvaukseksi Marionin sijaan?"
"Kääntyneen veljen" sanoi tohtori.
"Sehän nyt olisi jotain, se", vastasi Martta-täti, "sellaisessa farssissa, kuin…"
"No, älä nyt sano siten!" virkkoi tohtori katuvaisesta.
"Joutaahan tuo olla sanomatta", vastasi Martta-täti, "mutta sangen ikävältä se vaan tuntuu minusta. En ensinkään ymmärrä, miten voin elää nyt ilman Marionia, koska olimme yhdessä jo kokonaista kuusi vuotta."
"Voittehan tulla meidän luoksemme asumaan", vastasi tohtori. "Siitä saat olla huoletta, ett'ei täällä enää kiistellä."
"Tai myöskin voi täti mennä naimisiin", sanoi Alfred.
"Sepä ei olisikaan mikään huono tuuma", vastasi Martta-täti, "jos saisin ne kaupat tehdä herra Mikael Wardenin kanssa, joka, kuulen minä, on tullut takaisin ja poissa ollessansa kaikin puolin parantunut. Mutta kun olen tuntenut hänet pienestä pitäen, enkä enää ollut mikään nuori hänen lapsena ollessaankaan, niin tuskin hän minusta näin vanhana huolinee. Sentähden pitää minun tehdä päätös muuttaa Marionin tykö, kun hän joutuu naimisiin, eikä siihen pitkiä aikoja lienekään; mutta niin kauan pitänee minun olla yksinäni, niinkuin ennenkin. Mitäs veli sanoo siihen?"
"Minun teki mieleni sanoa, että maailma on kokonaan naurettava, ja ett'ei siinä ole nimeksikään vakaisuutta", vastasi vanha tohtori-parka.
"Vaikka sinä, Anttooni, ottaisit kaksikymmentä todistajaa avuksesi, ei sentään sinua kukaan uskoisi, sellaiset silmät kun sinulla on."
"Se on maailma, joka on täynnä sydämmiä", sanoi tohtori syleillen nuorempaa tytärtänsä ja ojentaen kätensä myöskin Gracea syleilemään, kun eivät sisaret eronneet toisistansa, "ja on vakainen maailma kaikkine hulluuksinensa, minun hulluuteni yhteen luettuna, joka yksinään olisi ollut riittävä hukuttamaan koko maan. Se on maailma, jossa ei aurinko koskaan nouse, näkemättä siinä tuhansittain verettömiä taisteluita, jotka ovat paljoa ylhäisemmät taistelukentän viheliäisyyttä ja hävityksiä; on maailma, jota meidän pitää varovasti arvostella, sillä se on täynnä pyhiä salaisuuksia, eikä kukaan muu, kuin sen luoja itse, tiedä, mitä hänen vähäpätöisimmänkin kuvansa kuoren alla liikkuu."
Suinkaan ei kova kynäni miellyttäisi teitä paremmin, jos koettaisin kuvailla ja esittää teille sitä ihastusta, joka valtasi tämän perheen, kun se nyt, pitkän ajan hajallaan oltuansa, vihdoin pääsi taas yhteen. En siis tahdokaan seurata tohtoria, kun hän nöyrästi koetti kertoilla, mitä kaikkia murheita hänellä oli ollut sitten Marionin katoamisen, enkä selittää, kuinka vakaiseksi hän oli huomannut maailman, koska siinä, vaikka syvälläkin ihmisten sydänten pohjalla, näkymättömissä, kuitenkin on rakkautta. En myöskään rupea kertoilemaan, kuinka sellainen vähäpätöinen asia, kuin pienen ykkösen puuttuminen hänen suurista laskuistaan, oli kokonaan lannistanut hänen mielensä; enkä myöskään, kuinka hänen sisarensa, jota hänen epätoivonsa kovin säälitti, jo ajoissa, vaikka vähitellen, oli tehnyt hänelle tutuksi hänen tyttärensä asian todellisen laidan ja sitten vienyt hänet kadonneen tyttärensä tykö, antaen hänen silmäillä tämän ylevämielisten salaisuuksien läpi.
En myöskään tahdo kertoilla, kuinka Alfred Heathfield samoin sai siitä asiasta tiedon viimeisen vuoden kuluessa, – ja kuinka Marion kohtasi hänet ja siinä tilaisuudessa lupasi antaa Gracelle myöskin siitä tiedon, aivan omalla suullansa, ensi syntymäpäivänsä iltana.
"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi herra Snitchey, katsoen sisälle puutarhaan, "saanko tulla sinne?"
Odottamatta vastausta kysymykseensä astui hän suoraan Marionin luokse ja sangen mielissään suuteli tämän kättä.
"Jos herra Craggs olisi vielä elossa, hyvä neiti Marion", sanoi herra Snitchey, "niin varmaan tämä tapaus häntä suuresti huvittaisi. Se osoittaisi hänelle, näettekös herra Alfred, ett'ei elämä ylimalkaan olekaan niin helppoa, ettei se sietäisi kaikkea helpotusta, mitä sille voimme antaa. Mutta herra Craggs oli mies, joka kärsi vastaväitteitä… Hänen mielensä oli aina avoin toisen vakuutuksille. Jospa se vieläkin olisi avoin vakuutuksille, niin minä – mutta ah! tämä on heikkoutta… Rouva Snitchey, enkelini", (hänen näin sanottuansa tirkisti rouvasnainen oven takaa) "nyt olet vanhojen ystävien seurassa."
Toivotettuaan näille onnea, vei rouva Snitchey miehensä syrjään.
"Mutta nyt hiukan, herra Snitchey", sanoi hän. "Minussa ei ole se luontaista, että tahtoisin pöyhötellä kuolleiden tomua – "
"Ei suinkaan, enkelini", vastasi hänen miehensä,
"Ja herra Craggs on…"
"Niin enkelini, hän on kuollut", sanoi Snitchey.
"Mutta tahdon kuitenkin kysyä sinulta", jatkoi hänen vaimonsa, "muistatko vielä sitä tanssi-iltaa? Minä ainoastaan kysyn: Jos muistat; jos muistisi ei ole kokonaan kadonnut, etkä enää tahdo pysyä entisessä sokeudessasi, niin pyydän sinua yhdistämään tämän tilaisuuden sen illan kanssa ja miettimään, kuinka silloin pyysin ja rukoilin sinua polvillani…"
"Polvillasiko, enkelini?" keskeytti herra Snitchey.
"Niin kyllä", vastasi rouva Snitchey varmasti, "tiedäthän sen itse parhaiten… kuinka silloin rukoilin sinua polvillani kavahtamaan sitä miestä… huomaamaan, millaiset silmät hänellä on. Ja nyt pyydän sinua sanomaan minulle, enkö ollut oikeassa ja eikö hänellä siinä tilaisuudessa ollut salaisuuksia, joita hän ei kellekään ilmaissut."
"Kuules rouvaseni!" kuiskasi miehensä hänelle. "Etkö koskaan ole huomannut mitään minun silmissäni?"
"En," vastasi rouva Snitchey töykeästi; "siitä et voi hyvitellä itseäsi."
"Ja kuitenkin sattui meillä kummallakin olemaan sinä iltana sama salaisuus, jota emme tahtoneet kellekään ilmaista, sillä se koski meidän asiatoimiamme, ja me olimme molemmat samasta syystä siitä ääneti. Mitä vähemmin siis tästä lähtein puhut sellaista sitä parempi. Ota nyt tästä oppia, että vast'edes osaat silmilläsi tehdä viisaampia ja rakasmielisempiä havainnoita. Neiti Marion! Olen tuonut mukanani yhden vanhan ystävänne… Tule rouvaseni!"
Samassa tuli siihen hiljaa Clemency, esiliina silmillä ja miehensä seuraamana, joka oli sangen alakuloinen, sillä hän ajatteli, että, jos hänen vaimonsa antoi surun tuolla tavalla vallata mieltänsä, Muskottiraudastakin tuli kohta loppu.
"No rouva, mikäs teillä on?" sanoi lakimies, pidätellen Marionia, joka tahtoi mennä Clemencyä vastaan.
"Mikäkö minulla on!" virkkoi Clemency.
Kun hän samassa nosti silmiänsä, kummastuneen ja närkästyneen näköisenä, jommoiselle mielelle myöskin herra Britain'in kova ärjähtäminen oli pannut hänet, ja näki edessään Marionin kauniit kasvot, jotka vielä olivat hänellä elävässä muistissa, niin seisoi hän hetkisen ikäänkuin hölmistyneenä, vaan alkoi sitten nauraa, nyyhkiä, itkeä, pitää kovaa ääntä ja syleillä Marionia. Päästettyänsä hänet vihdoin sylistänsä, lankesi Clemency, rouva Snitcheyn suureksi harmiksi, herra Snitcheyn kaulaan ja syleili häntä, lankesi tohtorin kaulaan ja syleili häntä, lankesi herra Britain'in kaulaan ja syleili häntä; vaan sitten pani Clemency esiliinan silmillensä ja alkoi syleillä itseänsä, sillä emävika rupesi häntä vaivaamaan.
Herra Snitcheyn jälkeen oli eräs vieras tullut puutarhaan ja seisonut syrjässä portin vieressä kenenkään huomaamatta, sillä jokaisen huomio oli Clemency-raukkaan kääntyneenä, ett'ei kellään ollut sitä muulle taholle lainata. Eikä vieras näyttänyt tahtovankaan tulla huomatuksi, vaan seisoi siinä yksinään, katsoen maahan. Hänen kasvoillansa oli synkkämielisyyden ilmausta (vaikka kyllä hän oli hyvin kauniinnäköinen herrasmies), joka oli sitäkin merkittävämpää, kun kaikki olivat tässä onnellisia ja iloisella mielellä.
Kuitenkin oli Martta-täti tarkalla silmällään huomannut vieraan ja lähti heti sitä puhuttelemaan. Hän meni Marionin luokse, joka seisoi siinä lähellä sisarensa ja pienen kaimansa kanssa ja kuiskasi jotain Marionin korvaan. Tämä säpsähti ja näytti kovin hämmästyvän, mutta tointui kuitenkin heti ja meni Martta-tätin kanssa suoraan, levollisena vieraan luokse ja alkoi sille jutella.
"Herra Britain," sanoi lakimies, pistäen kätensä taskuun ja vetäen sieltä kartoitetun paperin; "saan toivottaa teille onnea. Nyt olette yksinänne sen vapaatalon oikea omistaja, josta teidän on tähän asti pitänyt maksaa voura, ja jossa teillä on ollut erioikeudellinen ravintola eli virvoituspaikka, nimeltä Muskottirauta. Teidän vaimonne joutui minun klienttini Mikael Wardenin kautta kodittomaksi. Nyt antaa hän vaimollenne toisen kodin sen sijaan. Saan ilokseni eräänä päivänä huudattaa sen oikeudessa teidän nimellenne."
"Tekeekö se mitä haittaa huudatuksessa, sir, jos nimeä ja kylttiä vähän muuttaa?" kysäisi Britain.
"Ei pienintäkään," vastasi lakimies.
"No sitten pyydän teitä," sanoi Britain, ojentaen luovutuskirjan takaisin hänelle, "lisäämään sen nimeen sanat 'ja sormistin', jos tahdotte olla niin hyvä. Minä maalautan ne molemmat mietesanat vieraskamarini seinälle vaimoni muotokuvan sijaan, joka tähän asti on ollut siellä."
"Ja sallikaa minun," sanoi yksi heidän takaansa – se oli vieras, Mikael Warden – "sallikaa minun myöskin käyttää hyväkseni teidän mietesanojanne. Herra Heathfield ja tohtori Jeddler! Minä olin tehdä teille kummallekin suuren loukkauksen. Vaan ett'ei niin tapahtunut, se ei ole minun ansioni. En suinkaan tarkoita sitä, että olen nyt kuusi vuotta viisaampi tai parempi, kuin olin, mutta kuitenkin olen sillä ajalla tullut tuntemaan millaisia omantunnon nuhteet ovat… En voi esittää mitään syytä, jonka tähden teidän tulisi olla minun vioistani välinpitämättömät… minä olen väärinkäyttänyt tämän talon vieraanvaraisuutta; mutta olen myöskin huomannut vikani häpeällä, joka ei koskaan lähde mielestäni, kuitenkin tohdin siitä toivoa hyötyäkin eräältä," (hän katsahti Marioniin), "jolta heti pyysin nöyrästi anteeksi, kun huomasin hänen korkean arvonsa ja oman halpuuteni. Muutaman päivän kuluessa lähden ainiaksi pois tältä tienoolta. Pyydän teitä suomaan minulle kaikki anteeksi… Kohtele muita, niinkuin tahdot muiden itseäsi kohtelemaan! Unhota ja anna anteeksi!"
* * * * *
Aika – jolta sain lopun tätä kertomusta ja jonka kanssa olen ilokseni saanut olla tuttu lähes viisineljättä vuotta – jutteli minulle, kevyesti nojautuneena viikatettaan vasten, ett'ei Mikael Warden uudestaan enää lähtenytkään ulkomaalle eikä myönyt taloansakaan, vaan muutti siihen jälleen asumaan ja eli siinä kohtuullista, vieraanvaraista elämää vaimonsa kanssa, joka oli koko seudun ylpeys ja kaunistus, ja jonka nimi oli – Marion. Mutta koska olen huomannut ajan toisinaan seoittavan tapauksia keskenään, niin en todellakaan tiedä, kuinka luotettava hänen jutelmansa on.