"Mutta se minun täytyy sanoa tuon hyvän olennon puolesta", jatkoi hän, pyyhkien kasvojansa, kun olimme aivan hengästyneet. "Hän on ollut kaikki, mitä hän lupasi olla, ja enemmän. Hän on mitä nöyrin, uskollisin ja avuliain vaimo, Mas'r Davy, mikä milloinkaan on elänyt. Minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi hetkeäkään ollut yksinäinen ja hyljätty, ei edes, kun siirtomaa oli kokonaan outo meille emmekä me tunteneet ketään ihmistä siellä. Eikä hän ole kertaakaan ajatellut tuota vanhaa siitä saakka kuin hän jätti Englannin, vakuutan teille!"
"Ja nyt Mr. Micawber'ia muistaaksemme", arvelin minä. "Hän on lunastanut kaikki sitoumuksensa täällä – Traddles'inkin vekselin, niinkuin muistat, rakas Agnes – ja sentähden sopii meidän päättää, että hän menestyy hyvin. Mutta mitkä ovat viimeiset uutiset hänestä?"
Hymyillen pisti Mr. Peggotty kätensä povitaskuunsa ja otti siitä kokoon taitetun paperikääryn, josta hän suurella huolella veti esiin vähäisen, oudolta näyttävän sanomalehden.
"Teidän tulee ymmärtää, Mas'r Davy", lausui hän, "että nyt olemme jättäneet erämaan, koska olemme koonneet vähän itsellemme, ja muuttaneet suorastaan Port Middlebay Harbour'iin, jossa on mitä me sanomme kaupungiksi".
"Mr. Micawber oli erämaassa likellä teitä?" kysyin minä.
"Oli kuin olikin", sanoi Mr. Peggotty, "ja teki työtä kuin mies. Minä en koskaan pyydä saada parempaa gentlemania työtä tekemään. Minä olen nähnyt hänen kaljun päänsä hikoilevan päivänpaisteessa, Mas'r Davy, niin että melkein luulin sen sulavan. Ja nyt hän on sovintotuomari".
"Sovintotuomari, kuinka?" sanoin minä.
Mr. Peggotty osoitti sormellansa erästä kirjoitusta sanomalehdessä, jonka nimi oli "Port Middlebay Times", ja minä luin ääneen, niinkuin seuraa:
"Julkiset päivälliset etevälle kanssa-siirtolaisellemme ja kaupunkilaisellemme Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle, Port Middlebay piirikunnan sovintotuomarille, pidettiin eilen täkäläisen Hotellin suuressa salissa, joka oli tukehuttavan täynnä väkeä. On laskettu, että vähintäänkin seitsemän viidettä henkilöä aterioitsi yht'aikaa, paitsi käytävässä ja portaissa kokoontuneita. Kaikki, mitä Port Middlebay'ssa löytyi kaunista, ylhäistä ja valittua, tulvaili kunnioittamaan niin arvon ansainnutta, niin suuri-lahjaista ja niin yleisesti rakastettua miestä. Tohtori Mell (siirtomaan Salem House koulusta Port Middlebay'ssa) piti isännyyttä, ja hänen oikealla puolellaan istui etevä vieras. Kun pöytäliina oli riisuttu ja Non nobis laulettu (se suoritettiin oivallisella tavalla eikä meidän ollut vaikea eroittaa tuon lahjallisen amatörin Wilkins Micawber'in, Esquire'n, Juniorin, kellonkaltaista ääntä), juotiin järjestänsä tavalliset alamaiset ja isänmaalliset maljat, jotka vastaan-otettiin ihastuksella. Syvä-tunteisessa puheessa esitteli sitten tohtori Mell 'etevän vieraamme, kaupunkimme kaunistuksen' maljaa. Jospa hän ei koskaan jättäisi meitä, paitsi omaa asemaansa koroittaakseen ja jospa hänen menestyksensä meidän parissamme olisi semmoinen, että hänen olisi mahdoton omaa asemaansa koroittaa! Niitä hurraahuutoja, joilla tämä malja vastaanotettiin, ei voi kuvata. Uudestaan, yhä uudestaan ne nousivat ja laskivat, niinkuin valtameren aallot. Vihdoin kaikki vaikeni, ja Wilkins Micawber, Esquire, astui esiin vastataksensa. Kaukana olkoon meistä, että me painolaitoksemme apukeinojen nykyisessä verraten vaillinaisessa tilassa koettaisimme seurata etevän kaupunkilaisemme sievän ja komean puheen luontevasti juoksevia lause-jaksoja! Olkoon siinä kyllä, että muistutamme, että se oli täydellinen kaunopuheliaisuuden mestariteos, ja että ne paikat, joissa hän erityisemmin kuvasi omaa onnellista elämän-rataansa sen lähteesen asti ja varoitti nuorempia kuulioitansa semmoisten rahallisten sitoumusten kareista, joita he eivät pystyneet lunastamaan, saattivat kyynelen miehuullisimpaankin läsnä olevaan silmään. Muut maljat esitettiin tohtori Mell'ille; Mrs. Micawber'ille (joka sulokkaasti kumarsi kiitoksensa syrjäovesta, jossa kokonainen tähti-sarja kaunottaria oli kohonnut tuoleille samalla todistamaan ja koristamaan tätä miellyttävää kohtausta); Mrs. Ridger Begs'ille (entiselle Miss Micawber'ille); Mrs. Mell'ille; Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle, Juniorille (joka herätti seuran sydämellistä naurua, kun hän leikillisesti muistutti, ettei hän voinut kiittää puheella, vaan, jos sallivat, tahtoi laululla tehdä sen); Mrs. Micawber'in heimolle (joka, sitä ei tarvitse huomauttaa, on hyvin tunnettu emämaassa) &c. &c. &c. Juhlamenojen jälkeen pöydät katosivat niinkuin taika-voiman kautta ja tanssi alkoi. Niitten Terpsichoren palveliain joukossa, jotka huvittelivat, siksi kuin Sol kehoitti lähtemään, huomattiin erittäin Wilkins Micawber, Esquire, Junior ja tuo armas ja hienosti sivistynyt Miss Helena, tohtori Mell'in neljäs tytär".
Minä katselin uudestaan tohtori Mell'm nimeä, iloisena, että näissä onnellisemmissa oloissa olin tuntenut Mr. Mell'in, tuon ennen niin sorretun apu-opettajan Middlesex'in esivaltalaiseni luona, kun Mr. Peggotty, osoittaen toista paikkaa sanomalehdessä, johdatti silmäni omaan nimeeni, ja minä luin näin:
"DAVID COPPERFIELD'ILLE, ESQUIRE'LLE",
"Etevälle Kirjailialle".
"Rakas Sir!"
"Vuosia on kulunut siitä, kuin minun oli tilaisuus omin silmin katsella niitä kasvonjuonteita, jotka melkoinen osa sivistyneestä mailmasta nyt mielikuvituksessaan hyvin tuntee".
"Mutta, rakas Sir, vaikka (asianhaarojen kautta, joihin en ole voinut mitään) olen eroitettu personallisesta yhteydestä nuoruuteni ystävän ja kumppanin kanssa, olen aina huomannut hänen korkean lentonsa. Enkä minä ole estetty,
"Vaikk' aallot hurjat välillämme kuohuu" (Burns), ottamasta osaa niihin hengellisiin juhla-aterioihin, joita hän on levittänyt eteemme".
"Sentähden en voi sallia, että eräs henkilö, jota me kumpikin kunnioitamme ja arvossa pidämme, lähtee täältä, käyttämättä, rakas Sir, tätä julkista tilaisuutta kiittää teitä omasta puolestani, ja minä rohkenen lisätä, kaikkien Port Middlebay'n asukkaitten puolesta siitä nautinnosta, jonka olette meille hankkineet".
"Jatkakaat, rakas Sir! Te ette ole tuntematon täällä, teitä ei pidetä vähässä arvossa. Vaikka 'kaukaisina', emme ole 'ystävättömiä', 'raskasmielisiä' eikä (minun sopii lisätä) 'tylsiä'. Jatkakaat, rakas Sir, kotkanlentoanne! Port Middlebay'n asukkaat ainakin uskaltanevat katsella sitä ihastuksella, mieli-halulla, opiksensa!"
"Niitten silmien joukossa, jotka tältä puolelta maanpalloa nostetaan teitä kohden, on aina löytyvä, niin kauan kuin siinä on valo ja elämä,
se
silmä,
jota
omaa
Wilkins Micawber,
Sovintotuomari".
Minä näin, kun katselin sanomalehden muuta sisältöä, että Mr. Micawber oli ahkera ja arvossa pidetty kirjeenvaihtaja tässä sanomalehdessä. Samassa numerossa oli häneltä toinenkin kirje, joka koski jotakin siltaa; oli joku ilmoitus, että kokoelma samanlaisia hänen kirjottamiansa kirjeitä ennen pitkää julkaistaisiin sievässä siteessä "melkoisilla lisäyksillä"; ja, jollen peräti erehdy, oli pääkirjoituskin hänen kädestään lähtenyt.
Me puhuimme paljon Mr. Micawber'ista monena muuna iltana, sillä aikaa kuin Mr. Peggotty viipyi meillä. Hän asui meillä koko sen ajan – muistaakseni kuukauden verran – jona hän oleskeli täällä, ja hänen sisarensa ja tätini tulivat Londoniin tapaamaan häntä. Agnes ja minä erosimme hänestä laivan kannella, kun hän lähti, emmekä koskaan enää eroa hänestä maan päällä.
Mutta, ennenkuin hän lähti, kävi hän minun kanssani Yarmouth'issa katsomassa pientä hautapatsasta, jonka olin Ham'in muistoksi kirkkotarhaan pystyttänyt. Sillä välin kuin minä hänen pyynnöstään kopioitsin hänelle tuota yksinkertaista hautakirjoitusta, näin hänen notkistuvan maahan ja poimivan vihkon ruohoja haudalta ja vähän multaa.
"Em'lylle", sanoi hän, kun hän pani sen poveensa. "Minä lupasin, Mas'r Davy".
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Viimeinen takaisinkatsaus
Ja tähän kirjoitettu elämänkertomukseni loppuu. Minä katson taaksepäin kerran vielä – viimeisen kerran – ennenkuin päätän nämät lehdet.
Minä näen itseni Agnesin vieressä kulkevan pitkin elämän tietä. Minä näen lapsemme ja ystävämme ympärillämme ja kulkiessani kuulen monta ääntä, jotka eivät ole arvottomia minulle.
Mitkä kasvot ilmestyvät selvimpinä eteeni tästä vierivästä joukosta? Katso, nämät; kaikki kääntyen minuun päin, kun asetan tämän kysymyksen ajatuksilleni!
Tässä on tätini, vielä väkevämmät lasisilmät päässä, vanha nainen yhdeksännellä kymmenellä; hän on yhä suora ja astuu reippaasti kuusi penikulmaa yhtä mittaa talvisella säällä.
Hänen ainaisena seuralaisenaan tulee tässä Peggotty, hyvä, vanha hoitajattareni, samaten silmälasit päässä; tottunut iltaisin ompelemaan hyvin likellä lamppua, mutta hän ei asetu koskaan työtä tekemään, jollei hänellä ole vahakynttilän palanen, kyynärä-mitta vähäisessä huoneessa ja ompelu-rasia, jonka kanteen St. Paul'in kirkko on maalattu.
Peggotyn posket ja käsivarret, jotka lapsuuteni päivinä olivat niin lujat ja punaiset, että kummastelin, mikseivät linnut nokkineet häntä omenain sijasta, ovat nyt rytistyneet, ja hänen silmänsä, joitten oli tapa pimittää koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ovat heikommat (vaikka ne yhä loistavat); mutta hänen karkea etusormensa, jota minä ennen vertasin muskotti-riipimeen, on pysynyt ihan samanlaisena, ja kun näen nuorimman lapseni, tätini luota hänen luoksensa lyllertäessään, tavoittavan sitä, muistan vähäistä vierashuonettamme tuolla kotona, kun tuskin osasin käydä. Tätini vanha, petetty toivo on nyt toteutunut. Hän on todellisen, elävän Betsey Trotwood'in risti-äiti; ja Dora (lähin järjestyksessä) sanoo, että hän liiaksi hemmottelee tätä.
Peggotyn plakkarissa on jotakin kookasta. Se on itse krokotiili-kirja, joka nyt on jotenkin ränstyneessä tilassa, sillä useat lehdet ovat revityt ja kiinni neulotut; mutta Peggotty näyttää sitä lapsille, niinkuin kallista relikiä. Minusta on sangen kummallista, kun näen omien lapsen-kasvojeni katsahtavan itseäni kohden krokotiili-kertomuksista, ja minä näin muistutetaan vanhasta tuttavastani Sheffield'in Brooks'ista.
Poikieni parissa näen tämän kesän lupa-aikana vanhan miehen, joka tekee äärettömän suuria paperi-leijoja ja katselee niitä, kun ne ovat ilmassa, semmoisella ilolla, jota on mahdoton kuvata. Hän tervehtii minua ihastuksella ja kuiskaa minulle monella pään-nyykkäyksellä ja viittauksella: "Trotwood, teitä ilahuttaa varmaan kuulla, että päätän memorialin, kun minulla ei ole mitään muuta tehtävää, ja että tätinne on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa. Sir!"
Kuka tämä kymärtynyt lady on, joka tukee itseänsä sauvalla ja jonka kasvoista näen muutamia jälkiä vanhasta ylpeydestä ja kauneudesta, jotka voimattomasti taistelevat vaikeroivaa, tylsää, äreätä heikkomielisyyttä vastaan? Hän on jossakin puutarhassa, ja hänen vieressänsä seisoo tuikea, mustanverevä, riutunut nainen, jonka huulessa on valkoinen arpi. Sallikaat minun kuulla, mitä he sanovat.
"Rosa, minä olen unhottanut tuon gentlemanin nimen".
Rosa kallistuu hänen puoleensa ja huutaa hänelle:
"Mr. Copperfield".
"Minua ilahuttaa nähdä teitä, Sir. Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä!"
Hänen maltiton seuralaisensa moittii häntä, sanoo hänelle, etten minä ole murhe-vaatteissa, käskee hänen katsoa uudestaan, koettaa elähyttää häntä.
"Te olette nähneet poikani, Sir", arvelee vanhempi lady. "Oletteko sopineet?"
Kiinteästi minua katsellen panee hän kätensä otsallensa ja voihkii. Yhtäkkiä hän kauhealla äänellä huutaa: "Rosa, tulkaat luokseni. Hän on kuollut!" Rosa laskee polvilleen hänen jalkojensa eteen, vuorotellen hyväillen häntä ja toruen häntä; milloin kiivaasti kertoen hänelle: "minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!" – milloin viihdyttäen häntä nukuksiin povellansa, niinkuin kipeätä lasta. Näin minä jätän heidät; näin aina tapaan heidät, näin he viettävät aikansa vuodesta vuoteen.
Mikä laiva tuossa tulee purjehtien kotiin Indiasta, ja mikä englantilainen lady tämä on, joka on naitu murisevalle, skotlantilaiselle iso-korvaiselle Croesukselle? Lieneekö tämä Julia Mills?
Se on todella Julia Mills, tyytymättömänä ja hienona. Musta-ihoinen mies tuo hänelle kortit ja kirjeet kultaisella tarjottimella, ja vasken-karvainen, valkea-vaatteinen nainen, jolla on kirjava huivi pään ympäri, asettaa hänen murkinansa pukiaishuoneesen. Mutta Julia ei pidä tätä nykyä mitään päiväkirjaa, ei koskaan laula Rakkauden ruumiinvirttä, riitelee lakkaamatta vanhan skotlantilaisen Croesuksensa kanssa, joka on jonkunlainen keltainen, parkitulla nahalla varustettu karhu. Julia on kurkkuja myöden rahassa eikä puhu eikä ajattele mitään muuta. Minä pidin hänestä enemmän, kun hän oli Saharan erämaassa.
Taikka kukaties tämä on Saharan erämaa! Sillä vaikka Julialla on komea kartano ja mahtava seura ja uhkeat ateriat joka päivä, en näe mitään vihannuutta hänen ympärillänsä; ei mitään, josta milloinkaan tulisi hedelmää tai kukkaa. Mitä Julia sanoo "seuraksi", sen näen; siinä on joukossa Mr. Jack Maldon. Patentti-paikastansa pilkkaa hän sitä kättä, joka antoi tämän paikan hänelle, ja puhuu minulle tohtorista niinkuin jostakin "kummallisesta muinaisajan jäännöksestä". Mutta jos, Julia, seuraksi nimitetään tuommoisia tyhjäpäisiä gentlemaneja ja ladyjä, ja jos tämän seuran kasvatus ei ole mitään muuta, kuin tunnustettu välinpitämättömyys kaiken sen suhteen, mikä edistää tai pidättää ihmiskuntaa, luulen, että olemme eksyneet tuohon samaan Saharan erämaahan ja että olisi paras, jos pyrkisimme siitä pois.
Ja katso, tohtori, ainainen hyvä ystävämme, työskentelee sanakirjassaan (jossakin paikassa D: ssä) ja on onnellinen kodissaan vaimonsa kanssa. Tuossa on Vanha soturikin, melkoisesti masentuneella ryhdillä eikä likimäärinkään niin voimallinen, kuin entisinä päivinä!
Tuonnempana tapaan vanhan ystäväni Traddles'in työnsä ääressä virkahuoneessansa Temple'ssä. Hänen kasvoissaan kuvautuu toimeliaisuus, ja hiukset (mistä ne eivät ole lähteneet) ovat lakimiehen perukin alituisesta hivutuksesta vielä kapinallisemmat, kuin koskaan. Paksut paperikimput peittävät hänen pöytänsä; ja minä sanon, ympärilleni katsoessani:
"Jos Sofia nyt olisi kirjurisi, Traddles, olisi hänellä yltäkyllin tekemistä".
"Älä muuta sano, rakas Copperfield! Mutta mainiot nuot Holborn Court'in päivät olivat! Eivätkö olleet?"
"Kun Sofia sanoi sinulle, että sinä pääsisit tuomariksi? Mutta silloin se ei ollut puheen-aineena kaupungissa!"
"Kaikissa tapauksissa", sanoo Traddles, "jos koskaan pääsen" – .
"No, tiedäthän, että pääset".
"Hyvä, rakas Copperfield, kun olen siksi päässyt, kerron tuon puhtaaksikirjoitus-jutun, niinkuin lupasin".
Me lähdemme pois käsitysten. Minä aion perhe-päivällisille Traddles'in luo. On Sofian syntymäpäivä; ja matkallamme puhuu Traddles, kuinka hyvä onni hänellä on ollut.
"Minä olen todella, rakas Copperfield, saattanut tehdä kaikki, mitä etupäässä halusin tehdä. Nyt on kunnian-arvoisa Horace päässyt omaan pitäjään, josta lähtee neljä sataa ja viisikymmentä puntaa vuoteensa; molemmat poikamme saavat mitä parasta kasvatusta ja ovat etevät ahkeruudestaan ja kunnostaan koulussa; kolme tytöistä on sangen hyvissä naimisissa; kolme asuu vielä meillä, kolme hoitaa kunnian-arvoisan Horace'n taloutta Mrs. Crewler'in kuoleman jälkeen; ja kaikki ovat onnelliset".
"Paitsi" – säistän minä.
"Paitsi kaunotar", sanoo Traddles. "Niin. Se oli aivan onnetonta, että hän joutui naimisiin tuommoisen kulkiaimen kanssa. Mutta hänessä oli jotakin reipasta ja komeata, joka viehätti tytön. Kuitenkin olemme nyt tuoneet kaunottaren hyvään turvaan luoksemme ja saaneet eron miehestä, ja meidän tulee nyt virkistyttää häntä jälleen".
Traddles'in asunto on – taikka se olisi helposti voinut olla – yksi niistä samoista asunnoista, joita hänen ja Sofian oli tapa ilta-kävelyillänsä jaella itselleen. Se on iso rakennus, mutta Traddles pitää paperinsa pukiaishuoneessaan ja saappaansa paperiensa joukossa; ja hän ja Sofia ovat asettuneet ahtaasen ylikerrokseen, jättäen parhaat makuuhuoneet kaunottarelle ja tytöille. Ei mitään huonetta liikene, sillä siitä taikka tästä syystä on täällä aina tytöistä useampi, kuin pystyn lukemaan. Tässä, kun astumme sisään, on heitä joukko, jotka juoksevat oven luo ja käyvät Traddles'iin käsiksi, suudellaksensa häntä siksi kuin hän on aivan hengästyneenä. Tässä on kaunotar raukka, ainaiseksi tänne asettuneena; hän on leski ja hänellä on pikkuinen tyttö; tässä, päivällisillä Sofian syntymäpäivänä, ovat nuot kolme naitua tyttöä ja heidän kolme puolisoansa ja yhden puolison veli ja toisen puolison serkku ja kolmannen puolison sisar, joka näyttää minusta olevan kihloissa serkun kanssa. Traddles, aivan sama, yksinkertainen, teeskentelemätön toveri, kuin hän aina oli, istuu kuin patriarkka ison pöydän alipäässä; ja toisesta päästä Sofia katselee häntä semmoisen hupaisen alan ylitse, joka ei, totta puhuen, välky Britannia-metallista.
Ja nyt, kun päätän työni, hilliten haluani jatkaa, katoavat nämät kasvot. Mutta yhdet kasvot, jotka loistavat puoleeni, niinkuin taivaallinen valkeus, jossa näen kaikki muut esineet, on kaikkien heidän ylitsensä ja kaikkien tuolla puolen. Ja nämät kasvot jäävät.
Minä käännän päätäni ja näen ne ihanan levollisina vieressäni. Lamppuni palaa himmeästi, sillä minä olen kirjoittanut myöhäiseen yöhön, mutta tämä kallis olento, jota paitsi minä en olisi mitään, valvoo kanssani.
Oi Agnes, oi sieluni, jospa sinun kasvosi näin olisivat vieressäni, kun päätän elämäni; jospa minä, kun todellisuus sulaa pois ympäriltäni, niinkuin ne varjot, jotka nyt lasken luotani, yhä näkisin sinun näin olevan luonani ja osoittavan taivaasen päin!
Loppu.