YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Valkeus loistaa tielleni
Joulu lähestyi, ja minä olin ollut kotona kolmatta kuukautta. Minä olin usein nähnyt Agnesin. Vaikka yleisön ääni kovasti kehoitti minua ja vaikka tunteeni ja ponnistukseni sen johdosta olivat erittäin hartaat, kuulin aina hänen vähimmän ylistys-sanansa peräti toisella mielellä, kuin kenenkään muun.
Kumminkin kerran viikkoonsa ja välisti useammin ratsastin sinne ja vietin iltani siellä. Tavallisesti ratsastin takaisin yöllä; sillä tuo vanha, onneton tunne hiipi nyt aina ympärilläni – synkeimpänä joka kerta, kuin jätin hänet – ja minä olin mieluisammin ylhäällä ja ulkona, kuin liikuin entisyydessä väsyttävissä valvonnoissa tai surullisissa unelmissa. Minä kulutin pidemmän osan monesta kolkosta, murheellisesta yöstä näillä ratsas-retkillä, uudistaen, kulkiessani, noita ajatuksia, joissa olin askaroinnut pitkänä poissa-oloni aikana.
Taikka jos sanoisin, että kuuntelin noitten ajatusten kaikkua, lausuisin ehkä paremmin totuuden. Ne puhuttelivat minua kaukaa. Minä olin asettanut ne etäälle ja pysyin siinä paikassa, josta en mihinkään päässyt. Kun luin Agnesille, mitä kirjoitin; kun näin hänen kuuntelevat kasvonsa; viehätin häntä hymyihin tai kyyneliin; ja kuulin hänen sydämellisen äänensä niin vakavana puhuvan sen mielikuvituksen mailman varjokkaista tapauksista, jossa minä elin: ajattelin, mikä kohtaloni olisi voinut olla, mutta ajattelin vaan niin kuin, Doran naituani, olin ajatellut, mimmoisen olisin suonut vaimoni olevan.
Velvollisuuteni Agnesia kohtaan, joka rakasti minua semmoisella rakkaudella, jota minä itsekkäimmällä ja kurjimmalla tavalla ainaiseksi loukkaisin, jos häiritsin sitä; se kypsynyt vakuutus minussa, että minun, joka olin syypää omaan kohtalooni ja saanut, mitä niin kiihkeästi olin pyytänyt, ei sopinut nureksia, vaan ainoastaan kärsiä, sisälsi mitä tunsin ja mitä olin oppinut. Mutta minä rakastin häntä; ja nyt sain siitäkin jonkun lohdutuksen, että epämääräisesti ajattelin jotakin kaukaista aikaa, jona kenenkään moittimatta voisin tunnustaa sen; jona kaikki nämät olisivat ohitse; jona minun sopisi sanoa: "Agnes, niin oli, kun palasin kotiin; ja nyt olen vanha enkä ole sen jälkeen koskaan ollut rakastuneena!"
Agnesissa en kertaakaan huomannut mitään muutosta. Mimmoinen hän aina oli ollut minua kohtaan, semmoinen hän yhä oli. Hän oli kokonaan sama.
Tätini ja minun välilläni oli kotiin-tulostani asti tässä kohden vallinnut jonkunlainen, vaikk'ei juuri pakko eli koetus karttaa tätä ainetta, kuitenkin salainen vakuutus, että molemmat ajattelimme sitä, vaikkemme muodostaneet ajatuksiamme sanoiksi. Kun vanhan tapamme mukaan iltaisin istuimme valkean edessä, jouduimme usein tämmöiseen tilaan niin luonnollisesti ja omatietoisesti, kuin jos olisimme suorastaan sanoja käyttäneet. Mutta me pysyimme taukoamatta ääneti. Minä luulin, että hän oli kumminkin osaksi lukenut ajatukseni tuona kotiin-tuloni iltana, ja että hän täydellisesti ymmärsi, miks'en selvemmin lausunut ajatuksiani.
Kun joulu nyt oli tullut eikä Agnes ollut uskonut minulle mitään uutta, alkoi eräs epäilys, joka useita kertoja oli herännyt mielessäni – tokko hänellä olisi tieto sydämeni todellisesta tilasta ja tokko se pelko, että hän tuottaisi minulle tuskaa, pidätti häntä – kovasti rasittaa minua. Jos niin oli laita, oli uhraukseni joutava, selvin velvollisuuteni häntä kohtaan täyttämättä, ja minä tein alituisesti kurjalla tavalla, mitä olin kammonut tekemästä. Minä päätin saattaa tämän asian ihan selville, ja jos semmoinen aita oli meidän välillämme, kerrallaan ja lujalla kädellä hajottaa sen.
Oli – mikä pysyväinen syy minulla on muistaa sitä! – kylmä, tuima talvipäivä. Oli satanut lunta muutamia tunteja ennen ja lumi makasi, ei paksulta, mutta kovaksi jäätyneenä maassa. Merellä ulkopuolella akkunaani kävi viukka pohja-tuuli. Minä olin ajatellut, kuinka se kiiti noitten vuoristen lumi-kenttien ylitse Schweitzissä, joihin ei mikään inhimillinen jalka silloin päässyt; ja olin miettinyt, kumpi oli kolkompi, nuot yksinäiset seudut vai autio valtameri.
"Lähdetkö ratsastamaan tänään, Trot?" lausui tätini, pistäen päätänsä ovesta sisään.
"Lähden", sanoin minä. "Minä aion Canterbury'yn. Sovelias päivä ratsastaa".
"Minä toivon, että hevosesi ajattelee samoin", lausui tätini, "mutta tätä nykyä se seisoo ulkopuolella porttia, pää ja korvat alaspäin, niinkuin se ajattelisi talliansa paremmaksi".
Tätini, sopii minun huomauttaa, salli hevoseni käydä kielletyllä alueella, mutta ei ollut yhtäkään leppynyt aaseille.
"Se virkistyy kyllä pian!" arvelin minä.
"Ratsastus tekee kaikissa tapauksissa isännän hyvää", muistutti tätini, katsellen papereita pöydällä. "Voi, lapseni, sinä vietät sangen monta tuntia täällä! Kirjoja lukiessani minä en koskaan ajatellut, mitä työtä niitten kirjoittaminen vaatii".
"Siinä on välisti työtä kylläksi, kun pitää lukea niitä", vastasin minä. "Mitä niitten kirjoittamiseen tulee, on silläkin oma viehätyksensä, täti".
"Tietysti!" sanoi tätini. "Kunnian-himo, halu kiitokseen ja myötätunteisuuteen ja paljon muuta, arvaan minä? Kas niin. Onnea matkalle!"
"Tiedättekö mitään muuta Agnesin mieltymyksestä?" kysyin minä, asettuen levollisesti hänen eteensä – hän oli taputtanut minua olkapäälle ja istunut tuolilleni.
Hän katsoi pikimmältä minua kasvoihin, ennenkuin hän vastasi:
"Minä luulen tietäväni, Trot".
"Oletteko saaneet mitään vahvistusta ajatuksiinne?" kysyin minä.
"Luulen saaneeni, Trot".
Hän katseli minua niin vakaasti jonkunlaisella epäilyksellä tai säälillä tai kahdenvaiheisuudella rakkautensa vuoksi, että minun täytyi lujasti päättää näyttää aivan iloiselta.
"Ja mikä vielä enempi on, Trot" – lausui tätini.
"No!"
"Minä luulen, että Agnes pian menee naimisiin".
"Jumala siunatkoon häntä!" sanoin minä iloisesti.
"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi tätini, "ja hänen puolisoansa myöskin!"
Minä toistin tätini sanat, erosin hänestä, astuin nopeasti portaita alas, nousin hevoseni selkään ja ratsastin pois. Nyt oli suurempi syy, kuin ennen, tehdä, mitä olin päättänyt tehdä.
Kuinka hyvin minä muistan tämän talvisen ratsastuksen! Jäähileet, joita tuuli pyyhki pois ruohon lehdistä ja lennätti vasten kasvojani; hevoskavioin lujan kopinan, joka kaikkui tanteresta; kovaksi kylmettyneet pelto-vaot; lumikinokset, jotka tuoksahtelivat vähän kalkkikuopassa, kun vihurit ahdistivat sitä; heinävaunujen höyryävät juhdat, jotka pysähtyivät mäellä huokaamaan ja sointuisasti pudistivat kellojansa; hieta-särkkien valjenneet vietokset ja notkot, jotka kuvautuivat tummaa taivasta vastaan, niinkuin olisivat olleet piirretyt suunnattoman suurelle liuskakivitaululle!
Minä tapasin Agnesin yksinään. Pikku tytöt olivat lähteneet omiin koteihinsa, ja hän istui yksinään valkean ääressä ja luki. Hän laski pois kirjansa, kun hän näki minun tulevan sisään, ja kun hän oli toivottanut minua tervetulleeksi, niinkuin tavallisesti, otti hän työkorinsa ja istui yhteen noista vanhan-aikaisista akkuna-loukoista.
Minä asetuin hänen viereensä akkunan-istuimelle, ja me puhuimme silloisesta työstäni, milloin se valmistuisi ja kuinka paljon olin edistynyt siitä kuin viimein kävin siellä. Agnes oli hyvin iloinen ja ennusti nauraen, että minä pian tulisin niin kuuluisaksi, ettei sopinut puhua minun kanssani semmoisissa aineissa.
"Minä käytän siis nykyistä aikaa hyväkseni", lausui Agnes, "ja puhun kanssasi, niin kauan kuin saan".
Kun katselin hänen kauniita kasvojansa, jotka tarkastivat ompelusta, nosti hän ylös lempeät, kirkkaat silmänsä ja näki, että minä katselin häntä.
"Sinä olet niin ajatuksissasi tänä päivänä, Trotwood!"
"Kerronko sinulle, Agnes, minkä vuoksi. Minä tulin kertomaan sitä".
Hän pani ompeluksensa syrjäpuoleen, niinkuin hänen oli tapa, kun totisesti keskustelimme jotakin, ja kuunteli minua koko huomiollansa.
"Rakas Agnesini, epäiletkö, että olen todellinen ystävä?"
"En!" vastasi hän, kummastuneelta näyttäen.
"Epäiletkö, että olen, mitä aina olen ollut sinua kohtaan?"
"En!" vastasi hän, niinkuin ennen.
"Muistatko, että kotiin tultuani koetin kertoa sinulle, missä kiitollisuuden velassa olin sinulle ja kuinka hartaat tunteeni olivat sinua kohtaan?"
"Muistan kyllä", vastasi hän lempeästi, "sangen hyvin".
"Sinulla on joku salaisuus", sanoin minä. "Anna minun ottaa osaa siihen, Agnes".
Hän loi silmänsä maahan ja vapisi.
"Jollen olisi kuullutkaan sitä – kumma kyllä olen kuullut sen, vaikka muilta, kuin sinulta, Agnes – olisi tuskin mahdollista, etten tietäisi, että joku löytyy, jolle olet antanut rakkautesi aarteen. Älä sulje minua siitä, joka niin likeltä koskee onneasi! Jos voit luottaa minuun, niinkuin sanot voivasi ja niinkuin tiedän sinun voivan, salli minun olla ystäväsi, veljesi tässä asiassa, jos missäkään!"
Rukoilevalla, melkein moittivalla katseella nousi hän akkunasta ja kiirehtien huoneen poikki, niinkuin tietämättä mihin, pani kätensä kasvojensa eteen ja purskahti semmoisiin kyyneliin, jotka leikkasivat sisintä sydäntäni.
Vaan kuitenkin ne herättivät minussa jotakin, joka tuotti toivoa sydämelleni. Vaikk'en tietänyt miksi, yhtyivät nämät kyynelet tuohon tyvenen surulliseen hymyyn, joka oli niin kiintynyt muistiini, ja vavauttivat rintaani enemmän toivolla, kuin pelolla tai surulla.
"Agnes! Sisar! Rakkain ystäväni! Mitä olen tehnyt!"
"Anna minun mennä, Trotwood. Minä en voi hyvin. Minä en voi hallita itseäni. Minä puhun sinun kanssasi sitten – joku muu kerta. Minä kirjoitan sinulle. Älä puhuttele minua nyt. Älä! Älä!"
Minä koetin muistaa, mitä hän oli sanonut, kun olin puhutellut häntä tuona edellisenä iltana, kuinka hänen rakkautensa ei kaivannut vastarakkautta. Näytti olevan kokonainen mailma, jota minun tuli silmänräpäyksellä perin pohjin tutkia.
"Agnes, minä en voi nähdä sinua semmoisena ja ajatella, että minä olen ollut syypää siihen. Rakkain tyttöni, rakkaampi minulle, kuin mikään muu mailmassa, jos sinä olet onneton, anna minun ottaa osaa onnettomuuteesi. Jos kaipaat apua tai neuvoa, salli minun koettaa antaa niitä sinulle. Jos sinulla todella on joku taakka sydämelläsi, salli minun koettaa keventää sitä. Ketä varten minä elän nyt, Agnes, jollei sinua varten!"
"Voi, säästä minua! Minä en voi hallita itseäni! Joku muu kerta!" oli kaikki, mitä eroitin.
Oliko se itsekäs erehdys, joka viehätti minua? Taikka, kun minulla kerran oli joku toivon alku, ilmestyikö eteeni jotakin, jota en ollut rohjennut ajatella!
"Minun täytyy sanoa enemmän. Minä en voi antaa sinun erota itsestäni näin! Jumalan tähden, Agnes, älkäämme väärin ymmärtäkö toisiamme kaikkien näitten vuosien jälkeen ja kaikkien jälkeen, mitä on niitten kanssa tullut ja mennyt! Minun täytyy puhua suoraan. Jos pidät jotakin semmoista ajatusta, että minä voisin kadehtia sitä onnea, jonka mielit antaa pois – etten voisi jättää sinua rakkaammalle suojelialle, jonka itse olet valinnut – etten voisi etäältä olla tyytyväisenä todistajana iloosi – niin karkoita se, sillä minä en ansaitse sitä! Minä en ole kärsinyt aivan turhaan. Sinä et ole aivan turhaan opettanut minua. Minun tunteissani sinun suhteesi ei ole mitään itsekkäisyyttä".
Hän oli nyt tyven. Vähän ajan perästä käänsi hän vaaleat kasvonsa minua kohden ja sanoi matalalla äänellä, joka silloin tällöin sortui, mutta oli hyvin selvä:
"Minun täytyy sinun puhtaan ystävyytesi tähden minua kohtaan, Trotwood – jota en tosiaan epäile – sanoa sinulle, että erehdyt. Muuta en voi tehdä. Jos välisti vuosien kuluessa olen tarvinnut apua ja neuvoa, olen saanut niitä. Jos välisti olen ollut onneton, on tämä tunne kadonnut. Jos minulla joskus on ollut joku taakka sydämelläni, on sitä huojennettu. Jos minulla on ollut joku salaisuus, ei se ole – mikään uusi eikä se ole – mitä sinä luulet. Minä en voi ilmoittaa sitä enkä jakaa sitä. Se on kauan aikaa ollut minun, ja sen täytyy jäädä minun omaksi".
"Agnes! Viivy! Silmänräpäys!"
Hän aikoi mennä pois, mutta minä pidätin häntä. Minä kiersin käsivarteni hänen ympärillensä. "Vuosien kuluessa!" "Ei se ole mikään uusi!" Uudet ajatukset ja toiveet riehuivat sydämessäni, ja koko elämäni näkö-ala muuttui.
"Rakas Agnes! jota minä kunnioitan niin paljon ja pidän niin suuressa arvossa – jota niin sydämestäni rakastan! Kun tänään tulin tänne, luulin, ettei mikään voisi pakoittaa minua tähän tunnustukseen. Minä luulin, että voisin säilyttää sitä povessani koko elin-aikamme, siksi kuin olisimme vanhat. Mutta, Agnes, jos minulla todella on joku vasta syntynyt toivo saada nimittää sinua joksikin muuksi, kuin sisareksi, joksikin ihan toiseksi, kuin sisareksi! – "
Hänen kyynelensä juoksivat nopeasti, mutta nämät eivät olleet niinkuin ne, joita hän äsken oli vuodattanut, ja minä näin toivoni kirkastuvan niissä.
"Agnes! Ainainen johdattajani ja paras tukeni! Jos olisit muistanut enemmän itseäsi ja vähemmän minua, kun kasvoimme yhdessä täällä, luulen, ettei varomaton mielikuvitukseni koskaan olisi kääntynyt pois sinusta. Mutta sinä olit niin paljon parempi, kuin minä, niin tarpeellinen minulle jokaisessa lapsellisessa toiveessani ja pettymyksessäni, että sinun omistamisesi semmoisena, johon kaikissa asioissa sain luottaa ja turvata, muuttui toiseksi luonnoksi, sysäten syrjään sen ensimäisen ja suuremman rakkauden, jolla nyt rakastan sinua!"
Yhä itkien, mutta ei surullisesti – iloisesti! Ja suljettuna syliini, niinkuin hän ei ollut koskaan ollut, niinkuin olin luullut, ettei hän koskaan tulisi olemaan!
"Kun rakastin Doraa; hellästi, Agnes, niinkuin; tiedät – ".
"Niin!" lausui hän vakaasti. "Tämä tieto ilahuttaa minua!"
"Kun rakastin häntä – silloinkin olisi rakkauteni ollut vaillinainen ilman sinun myötätunteisuuttasi. Sinä et kieltänyt sitä, ja rakkauteni oli täydellinen. Ja kun kadotin hänet, Agnes, mikä olisin ollut ilman sinua!"
Lujemmin sylissäni, likempänä sydäntäni, vapiseva käsi olkapäälläni, suloiset silmät loistaen minua kohden kyynelten takaa!
"Minä matkustin pois, kallis Agnes, ja rakastin sinua. Minä viivyin poissa, ja rakastin sinua. Minä palasin kotiin, ja rakastin sinua!"
Ja nyt koetin kuvata hänelle sitä taisteloa, joka minulla oli ollut, ja sitä päätöstä, johon olin tullut. Minä koetin asettaa sydämeni hänen eteensä, rehellisesti ja täydellisesti. Minä koetin osoittaa hänelle, kuinka olin toivonut pääsneeni parempaan ymmärrykseen itsestäni ja hänestä; kuinka olin taipunut siihen, mitä tämä parempi tieto tuotti; ja kuinka vielä sinä päivänä olin tullut sinne, uskollisesti pysyen siinä. Jos hän rakasti minua niin (sanoin minä), että hän voisi valita minut puolisoksensa, tekisi hän niin, vaikk'en ansainnut sitä muulla lailla, kuin vilpittömän rakkauteni kautta häntä kohtaan ja niitten surujen kautta, joissa tämä rakkaus oli kypsynyt olemaan, mitä se oli; ja tämä oli syy, jonka vuoksi nyt olin ilmoittanut sen. Ja voi, Agnes, sinunkin uskollisista silmistäsi katseli tällä hetkellä vaimo-lapsukaiseni henki minua, sanoen, että se oli oikein, ja saattaen minua sinun kauttasi mitä hellimmällä tavalla muistamaan sitä Kukkaa, joka oli lakastunut kukkiessaan!
"Minä olen niin onnellinen, Trotwood – sydämeni on niin täynnä – mutta on yksi asia, jonka minun täytyy sanoa".
"Mikä, lemmittyni?"
Hän laski pehmeät kätensä olkapäälleni ja katseli tyvenesti kasvoihini.
"Tiedätkö nyt, mitä se on?"
"Minä en tohdi ajatella, mitä se on. Sano se minulle, armaani".
"Minä olen rakastanut sinua koko elin-aikani!"
* * * * *
Oi, me olimme onnelliset, me olimme onnelliset! Me emme itkeneet niitä koetuksia (hänen olivat olleet paljon raskaammat, kuin minun), joitten kautta olimme joutuneet onnellisiksi, vaan ihastuksesta siitä, että olimme onnelliset ja ettei meitä koskaan enää eroitettaisi!
Me kävelimme sinä talvisena iltana kaduilla yhdessä, ja kylmä ilma näytti ottavan osaa siihen autuaasen rauhaan, joka vallitsi meissä. Varhaiset tähdet alkoivat loistaa meidän astuessamme ja, katsellen niitä, kiitimme Jumalaa, joka oli johdattanut meidät tähän rauhaan.
Me seisoimme yhdessä samassa vanhan-aikaisessa akkunassa illalla kuun paistaessa; Agnes oli nostanut silmänsä ylös sitä kohden; minä seurasin hänen katsettansa. Monta penikulmaa maantietä avautui silloin henkeni silmän eteen ja pyrkivän eteenpäin näin tällä tiellä ryysyisen, matkasta väsyneen pojan, hyljätyn ja laiminlyödyn, joka oli omakseen nimittävä sen sydämen, joka nyt sykki minun sydäntäni vastaan.
Oli melkein päivällis-aika seuraavana päivänä, kun tulimme tätini luo. Peggotty sanoi hänen olevan ylhäällä lukuhuoneessani, jota hän, ylpeänä tästä toimesta, aina piti valmiina ja järjestyksessä minua varten. Me tapasimme hänet valkean edestä istumasta, lasisilmät päässä.
"Hyvä Jumala!" lausui tätini, tirkistellen pimeän läpi, "kuka se on, jonka tuot muassasi?"
"Agnes", sanoin minä.
Koska olimme päättäneet, ettemme ensiksi ilmoittaisi mitään, hämmentyi tätini kovasti. Hän loi toivokkaan katseen minuun, kun sanoin: Agnes; mutta nähdessään, että minulla oli tavallinen muotoni, otti hän epätoivossa pois silmälasinsa ja hivutti nenäänsä niillä.
Hän tervehti kuitenkin Agnesia sydämellisesti, ja ennen pitkää istuimme päivällispöydässä valaistussa vierashuoneessa. Tätini pani kolme kertaa silmälasinsa päähänsä, uudestaan minua katsellakseen, mutta otti ne yhtä usein taas pettyneenä pois ja hivutti nenäänsä niillä, suuresti peloittaen Mr. Dick'iä, joka tiesi, että tämä oli paha merkki.
"Asiasta toiseen, täti", sanoin minä päivällisten jälkeen. "Minä olen puhunut Agnesin kanssa siitä, mitä kerroitte minulle".
"Siinä tapauksessa, Trot", lausui täti! punehtuen, "teit väärin ja petit puheesi".
"Te ette suutu, täti, toivon minä? Minä olen varma, ettette suutu, kun kuulette, ettei Agnes ole toivottomasti rakastunut".
"Joutavia!" lausui tätini.
Koska tätini näytti olevan närkästynyt, katsoin parhaaksi tehdä siitä lopun. Minä vein Agnesin käsivarresta tätini tuolin taa, ja me kallistuimme molemmat alas hänen ylitsensä. Tätini löi kätensä yhteen, katsahti meihin silmälasiensa lävitse ja sai heti hysterisen kohtauksen, ensimäisen ja ainoan kerran koko sen ajan kuluessa, jona olin tuntenut hänet.
Kohtaus tuotti ylös Peggotyn. Samalla silmänräpäyksellä, kuin tätini tointui, karkasi hän Peggottya vastaan ja, nimittäen häntä typeräksi, vanhaksi olennoksi, syleili häntä voimansa takaa. Sitten syleili hän Mr. Dick'iä (joka oli kovasti hyvillänsä siitä, mutta suuresti hämmästynyt); ja tämän jälkeen kertoi heille, miksi. Sitten olimme kaikki iloisina yhdessä.
Minun oli mahdoton saada selkoa, oliko tätini viimeisessä lyhyessä keskustelussaan minun kanssani harjoittanut jotakin hurskasta petosta vai oliko hän todella erehtynyt mielentilani suhteen. Siinä oli yltäkyllin, sanoi hän, että hän oli kertonut minulle, että Agnes menisi naimisiin ja että minä nyt tiesin paremmin, kuin kukaan muu, kuinka totta se oli.
* * * * *
Me olimme naimisissa ennen kahden viikon kuluttua. Traddles ja Sofia ja tohtori ja Mrs. Strong olivat ainoat vieraat hiljaisissa häissämme. He olivat iloa täynnänsä, kun erosimme heistä ja yhdessä lähdimme kotiin. Syliini suljettuna pidin kaikkien niitten jalojen harrastusten lähteen, mitä minulla milloinkaan oli ollut, koko olentoni keskustan, elämäni piirin, oman vaimoni, jota rakastin semmoisella rakkaudella, joka oli kalliolle perustettu!
"Rakkain puoliso!" lausui Agnes. "Nyt kun saan nimittää sinua tällä nimellä, on minulla yksi asia kerrottavana sinulle".
"Sano se minulle, lemmittyni".
"Se on yhteydessä sen yön kanssa, jona Dora kuoli. Hän lähetti sinut noutamaan minua".
"Hän teki niin".
"Hän sanoi minulle, että hän jätti minulle jotakin. Voitko arvata, mitä se oli?"
Minä luulin, että voin. Minä vedin sitä vaimoa, joka niin kauan oli rakastanut minua, likemmäksi itseäni.
"Hän sanoi minulle, että hän viimeisen kerran pyysi minulta jotakin ja viimeisen kerran jätti jotakin minun toimitettavakseni".
"Ja se oli – ".
"Että ainoastaan minä täyttäisin tämän tyhjän paikan".
Ja Agnes nojasi päätänsä rintaani vastaan ja itki, ja minä itkin hänen kanssansa, vaikka molemmat olimme niin onnelliset.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Eräs vieras
Mitä olen aikonut tähän kirjoittaa, se on nyt melkein päättynyt; mutta vielä on yksi huomattava tapaus, jossa muistini usein ilolla viipyy ja jonka puutteessa yksi sää siinä verkossa, jonka olen kutonut, jäisi auki.
Maineeni ja varallisuuteni oli enentynyt, perheellinen iloni oli täydellinen, minä olin ollut naimisissa kymmenen onnellista vuotta. Agnes ja minä istuimme eräänä kevätiltana valkean vieressä talossamme Londonissa, ja kolme lapsistamme leikitteli huoneessa, kun minulle ilmoitettiin, että joku vieras tahtoi tavata minua.
Häneltä oli kysytty, tuliko hän asioissa, vaan hän oli vastannut: ei; hän oli tullut saadaksensa iloa nähdä minua, ja oli kulkenut pitkän matkan. Hän oli vanha mies, sanoi palveliani, ja oli ulkomuodoltaan kuin farmeri.
Koska tämä kuului salamyhkäiseltä lasten korvissa ja paitsi sitä vivahti erään mieli-sadun alkuun, jota Agnesin oli tapa kertoa heille häijystä, vanhasta, vaippaan puetusta feestä, joka vihasi kaikkia ihmisiä, synnytti se heissä jonkunlaista levottomuutta. Toinen pojistamme pani päänsä äitinsä syliin, että hän olisi ulkopuolella vaaraa, ja pikku Agnes (vanhin lapsemme) jätti nukkensa tuolille edustamaan itseään ja pisti vähäisen kelta-tukkaisen päänsä esiin akkunain-kartiinein välistä, nähdäksensä, mitä ensinnä tapahtui.
"Käskekäät hänen astua sisään tänne!" sanoin minä.
Pianpa ilmestyi roteva, harmaa-päinen, vanha mies, joka pysähtyi pimeään ovikäytävään, ennenkuin hän astui huoneesen. Hänen muodostaan viehättyneenä oli pikku Agnes juossut tuomaan häntä sisään enkä minä ollut vielä selvästi nähnyt hänen kasvojansa, kun vaimoni hypähti ylös ja huusi minulle iloisella ja liikutetulla äänellä, että se oli Mr. Peggotty!
Se oli Mr. Peggotty. Nyt ijäkäs mies, mutta vanhuudessakin verevä, hilpeä ja tukeva. Kun ensimäinen mielenliikutuksemme oli ohitse ja hän istui valkean edessä, lapset polvillansa ja valkean hohde loistaen hänen kasvoihinsa, näytti hän niin voimakkaalta ja vankalta ja samalla niin kauniilta vanhukselta, kuin ikinä olen nähnyt.
"Mas'r Davy", lausui hän. Ja tuo vanha nimi tuolla vanhalla nuotilla kohtasi niin luonnollisena korvaani! "Mas'r Davy, onpa se iloinen hetki, kun näkee teidät kerran vielä oman uskollisen vaimonne kanssa!"
"Iloinen hetki todella, vanha ystävä!" huudahdin minä.
"Ja nämät sievät pikkuiset tässä", sanoi Mr. Peggotty. "Ne ovat kuin kukat katsella! No, Mas'r Davy, te ette olleet pidempi, kuin vähin näistä, kun ensi kerran näin teidät! Ei Em'lykään ollut isompi, ja poika parkamme oli vaan poika silloin!"
"Aika on muuttanut minut enemmän, kuin se on muuttanut teidät sen jälkeen", lausuin minä. "Mutta annetaan nyt näitten pikku veitikkain mennä maata, ja koska ei mikään huone Englannissa, paitsi tämä, saa vastaan-ottaa teitä, sanokaat minulle, mihin lähetän noutamaan kalujanne (onko tuo vanha, musta laukku, joka on käynyt niin pitkät matkat, niitten joukossa), ja sitten juomme lasillisen Yarmouth'in groggia ja kerromme mitä näinä kymmenenä vuonna on tapahtunut!
"Oletteko yksinänne?" kysyi Agnes.
"Olen, Ma'am", vastasi hän, suudellen vaimoni kättä. "Aivan yksinäni".
Me asetimme hänet istumaan väliimme emmekä tietäneet, kuinka toivottaa häntä kyllin tervetulleeksi, ja kun rupesin kuuntelemaan hänen vanhaa, tuttua ääntänsä, olisin voinut luulla, että hän yhä jatkoi pitkää matkaansa, lemmittyä sisarentytärtänsä etsiessään.
"On koko joukko vettä", lausui Mr. Peggotty, "kun tulee valtameren poikki viipymään vaan muutamia viikkoja. Mutta vesi (erittäin kuin se on suolaista) tuntuu niin luonnolliselta minusta; ja ystävät ovat rakkaat, ja minä olen täällä".
"Palaatteko niin pian takaisin tämän monen tuhannen penikulman pitkän matkan?" kysyi Agnes.
"Palaan, Ma'am", hän vastasi. "Minä lupasin sen Em'lylle, ennenkuin lähdin. Te näette, etten käy nuoremmaksi vuotten karttuessa, ja jollen nyt olisi lähtenyt liikkeelle, on varsin luultavaa, etten olisi koskaan lähtenyt. Ja on aina ollut mielessäni, että minun täytyi tulla katsomaan Mas'r Davya ja teidän omaa suloista, kukoistavaa itseänne onnellisissa naimisissanne, ennenkuin kävin liian vanhaksi".
Hän katseli meitä, niinkuin hän ei olisi milläkään lailla voinut kylläksi tyydyttää silmiänsä. Agnes lykkäsi nauraen takaisin muutamia hairahtuneita kiharoita hänen harmaista hiuksistaan, että hän näkisi meidät paremmin.
"Ja kertokaat nyt meille kaikki, mitä koskee vaiheisinne".
"Se on, Mas'r Davy", vastasi hän, "pian kerrottu. Me emme ole erinomaisesti menestyneet, mutta kuitenkin tulleet toimeen. Me olemme aina päässeet eteenpäin. Me olemme työskennelleet, niinkuin meidän tulee tehdä, ja kukaties koimme vähän kovaa aluksi taikka niin, mutta aina olemme päässeet eteenpäin. Osittain lampaan-hoidolla, osittain karjan-hoidolla ja milloin milläkin, tulemme niin hyvin toimeen, kuin tulla voi. Siunaus on kohdannut meitä", lausui Mr. Peggotty, hurskaasti notkistaen päätänsä, "emmekä ole kuin vaurastuneet. Se on: aikaa voittain. Jollei eilen, niin tänään. Jollei tänään, niin huomenna".
"Entä Em'ly?" sanoimme, Agnes ja minä, yhtä haavaa.
"Em'ly oli", lausui hän, "kun olitte eronneet hänestä, Ma'am – enkä ole kertaakaan kuullut hänen teltan-seinän takana, erämaahan tultuamme, iltaisin lausuvan rukouksiansa, teidän nimeänne kuulematta – ja kun hän ja minä emme enää nähneet Mas'r Davya tuossa loistavassa päinvänlaskussa – ensiksi niin alakuloinen, että, jos hän silloin olisi tietänyt, mitä Mas'r Davy niin ystävällisesti ja ajattelevaisesti salasi meiltä, se on minun ajatukseni, että hän olisi kokonaan menehtynyt. Mutta laivassa oli köyhää väkeä, jotka sairastivat, ja niistä hän piti huolta; ja siellä oli lapsia seurassamme, ja niistäkin hän piti huolta; ja sillä tapaa joutui hän työhön ja sai tilaisuutta tehdä hyvää, ja tämä autti häntä".
"Milloin hän ensin kuuli siitä?" kysyin minä.
"Minä salasin asian häneltä melkein kokonaisen vuoden siitä, kuin sain kuulla sen", lausui Mr. Peggotty. "Me asuimme silloin jossakin yksinäisessä paikassa, mutta mitä ihanimpien puitten keskellä, jossa ruusut peittivät majamme kattoon saakka. Sinne tuli eräänä päivänä, kun olin ulkona maata viljelemässä, eräs matkustaja omasta Norfolk'istamme tai Suffolk'istamme Englannista (en oikein muista, kummasta), ja me otimme tietysti hänet vastaan, annoimme hänelle syötävää ja juotavaa ja pidimme häntä tervetulleena. Kaikki teemme niin joka paikassa siirtomaassamme. Hän oli tuonut vanhan sanomalehden muassaan ja jonkun muun painetun kertomuksen myrskystä. Tällä tapaa sai Em'ly tietää sen. Kun illalla palasin, näin, että hän tiesi sen".
Häh alensi ääntänsä, näitä sanoja lausuessaan, ja tuo vakavuus, jonka niin hyvin muistin, levisi hänen kasvoillensa.
"Tekikö se suuren muutoksen hänessä?" kysyimme.
"Teki, pitkäksi aikaa", sanoi Mr. Peggotty, päätänsä pudistaen, "kenties nykyhetkeen saakka. Mutta minä luulen, että yksinäisyys on tehnyt hänen hyvää. Ja lisäksi hänellä oli paljon hoidettavaa, niinkuin siipikarjaa ja semmoista, ja hän hoiti niitä ja tointui. Olisi hauska tietää, Mas'r Davy", sanoi hän miettiväisesti, "tuntisitteko Em'lyä, jos nyt saisitte nähdä hänet!"
"Onko hän niin muuttunut?" kysyin minä.
"En tiedä. Minä näen hänet joka päivä enkä voi huomata; mutta toisinaan näyttää minusta siltä. Hoikkaläntäinen vartalo", lausui Mr. Peggotty, valkeaan katsellen, "jotenkin riutunut; lempeät, surulliset, siniset silmät; hienot kasvot; sievä, vähän alaspäin kallistunut pää; lauhkea ääni ja hiljainen, melkein arka käytös. Tämä on Em'ly!"
Me katselimme ääneti häntä, tuossa kun hän istui ja tuijotti valkeaan.
"Muutamat luulevat", sanoi hän, "että hän on ollut onneton rakkaudessaan; toiset, että hänen naimisensa estettiin kuoleman kautta. Ei kukaan tiedä, kuinka asian laita on. Hän olisi monta kertaa päässyt hyviin naimisiin, 'mutta, eno', sanoo hän minulle, 'se on ijäksi mennyt'. Hän on iloinen minun parissani; ujo muitten läsnä ollessa; käy mielellään, vaikka kuinka kauas, opettamaan jotakin lasta taikka hoitamaan sairasta taikka auttamaan jotakin nuorta tyttöä hään-hankkeissa (ja usein on hän näin auttanut, vaikk'ei hän koskaan ole ollut missään häissä); rakastaa hellästi enoansa; on kärsivällinen; nuoret ja vanhat ovat mieltyneet häneen; kaikki, joita suru rasittaa, etsivät häntä. Tämä on Em'ly!"
Hän pyyhkäisi kasvojaan kädellänsä ja katsoi puoleksi tukehutetulla huokauksella ylös valkeasta.
"Onko Martha vielä teidän luonanne?" kysyin minä.
"Martha", vastasi hän, "joutui naimisiin, Mas'r Davy, jo toisena vuonna. Eräs nuori mies, jonkun farmin palkkalainen, poikkesi meille, markinoille matkatessaan isäntänsä vankkureilla – runsaan viiden sadan penikulman matka edestakaisin – kosi häntä (vaimoväkeä on kovin harvassa siellä), ruvetaksensa asumaan hänen kanssansa metsämaassa jossakin. Martha pyysi, että minä ilmoittaisin tälle nuorelle miehelle hänen oikeat vaiheensa. Minä tein niin. He menivät naimisiin ja asuvat muutaman sadan penikulman matkan päässä kaikista muista äänistä, paitsi omista ja laulavien lintujen".
"Entä Mrs. Gummidge?" muistutin minä.
Nytpä koskin hauskaan aineesen, sillä Mr. Peggotty purskahti yht'äkkiä kaikkuvaan nauruun ja hieroi käsiänsä ylös ja alas lanteisinsa, niinkuin hänen oli tapa tehdä, kun hän iloitsi tuossa vanhassa, jo aikaa hävinneessä veneessä.
"Uskoisitteko sitä!" lausui hän. "No. Olipa semmoinenkin, joka kosi häntä! Jollei eräs laivan kokki, joka aikoi ruveta uutis-asukkaaksi, Mas'r Davy, kosinut Mrs. Gummidge'ä, tahdon tulla lestyksi – ja se on totinen tosi!"
Minä en ollut koskaan nähnyt Agnesin nauravan niin. Tämä Mr. Peggotyn äkillinen ihastus tuntui hänestä niin hupaiselta, ettei hän voinut herjetä nauramasta; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän hän houkutteli minua nauramaan, ja sitä suuremmaksi Mr. Peggotyn ilo kävi, ja sitä enemmän hän hieroi lanteitansa.
"Ja mitä Mrs. Gummidge sanoi?" kysyin minä, kun naurun puuskaus oli mennyt ohitse.
"Jos tahdotte uskoa minua", vastasi Mr. Peggotty, "Mrs. Gummidge ei sanonut: 'kiitoksia, minä olen kovasti kiitollinen teille, mutta en mene tällä ijällä säätyäni muuttamaan', vaan iski lähellä olevaan sankoon ja kolhi sillä laivankokkia päähän, siksi kuin tämä huusi apua ja minä syöksähdin sisään ja pelastin hänet".
Mr. Peggotty purskahti uuteen naurun hekotukseen, johon Agnes ja minä hänen kanssansa yhdyimme.