KOLMASKYMMENES LUKU
Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää
Ajaksi – ainakin siksi, kuin kirjani valmistuisi, johon vaadittiin monen kuukauden työ – jäin asumaan tätini luo Dover'iin; ja siellä jatkoin levollisesti työtäni, istuen samassa akkunassa, josta olin katsellut meren-ylistä kuuta, kun tämä katto ensin otti minut suojaansa.
Sen aikomukseni mukaan, että puhuisin omista teoksistani ainoastaan silloin, kuin niitten toimittaminen sattumalta yhdistyisi edistyvään kertomukseeni, en juttele taiteeni tuottamista pyrinnöistä, iloista, suruista ja riemuista. Että hartaasti ja täydellä todenteolla antausin taiteeseni ja sitä varten jännitin kaikkia hengen voimiani, olen jo sanonut. Jos niillä kirjoilla, joita olen kirjoittanut, on joku arvo, täyttävät ne, mitä kertomuksestani puuttuu. Muutoin olen kirjoittanut huonolla menestyksellä ja lopusta ei kukaan pidä lukua.
Tuon tuostakin lähdin Londoniin upottaakseni itseäni sen elämän kuohuun taikka neuvotellakseni Traddles'in kanssa raha-asiaini johdosta. Hän oli poissa ollessani hoitanut niitä mitä selvimmällä järjellä, ja maallinen tilani oli hyvä. Koska maineeni alkoi tuottaa minulle suunnattoman paljon kirjeitä ihmisiltä, joita en ollenkaan tuntenut – etupäässä perin tyhjistä asioista ja erinomaisen vaikeat vastata – sovin Traddles'in kanssa, että nimeni maalattaisiin hänen ovellensa. Sinne sen piirikunnan hartaat postimiehet toivat vakottain kirjeitä minua varten, ja siellä minä loma-aikoina luin niitä, niinkuin palkaton sisäministeri.
Näitten kirjeitten joukossa tuli tuon tuostakin kohtelias ehdoitus joltakulta noista lukuisista ulkopuolisista ukittajista, jotka aina väijyivät Commons'in ympärillä, että hän saisi harjoittaa tointansa minun nimessäni (jos suorittaisin mitä vielä tarvitsin, itse proktoriksi päästäkseni) ja maksaisi minulle jonkun prosentin voitosta. Mutta minä epäsin nämät tarjomukset, koska jo tiesin, että löytyi kosolta semmoisia nimellisiä asian-ajajia, ja pidin Commons'ia kylläksi pahana ennestäänkin, ettei minun tarvinnut toimellani sitä pahemmaksi tehdä.
Kun nimeni puhkesi kukkaan Traddles'in ovella, olivat tytöt lähteneet kotiin ja takkela poika näytti koko päivän semmoiselta, kuin hän ei koskaan olisi kuullut mitään Sofiasta, joka istui suljettuna perähuoneessa ja työstänsä sai katsella alas nokiseen pikkuiseen puutarhaan ja siinä olevaan pumppuun. Mutta siellä minä aina tapasin hänet samana iloisena emäntänä ja siellä hän, kun ei mikään outo jalka tullut portaita ylös, hyräili Devonshire'n balladejansa, sävelillään taltuttaen takkelaa poikaa hänen virkahuoneessaan.
Minä kummastelin ensin, miksi niin usein tapasin Sofian kirjoittamasta johonkin kirjoitusvihkoon ja miksi hän aina minun tullessani sulki sen ja kiiruisasti pisti sen pöytälaatikkoon. Mutta salaisuus tuli pian ilmi. Eräänä päivänä otti Traddles (joka lumirännässä juuri oli tullut kotiin oikeudesta) paperin pulpetistansa ja kysyi minulta, mitä käsialasta arvelin.
"Oi, älä nyt, Tom!" huudahti Sofia, joka lämmitti hänen tohveleitansa valkean edessä.
"Miks'ei, ystäväni?" vastasi Tom iloisesti. "Mitä tästä kirjoituksesta sanot, Copperfield?"
"Se on erittäin lakimiehen kaltaista ja säännön-mukaista", sanoin minä.
"Minä en luullakseni koskaan ole nähnyt sen varmempaa käsi-alaa".
"Ei se vivahda ollenkaan naisen käsi-alaan?" lausui Traddles.
"Naisen!" toistin minä. "Tiili ja muurisavi ovat enemmän naisen käsi-alan kaltaisia!"
Traddles purskahti ihastuneesen nauruun ja ilmoitti minulle, että se oli Sofian käsi-alaa; että Sofia oli taannut ja vakuuttanut, että hän, Traddles, ennen pitkää tarvitsisi kirjuria kopioimista varten ja että hän tahtoi ruveta täksi kirjuriksi; että Sofia oli oppinut tämän käsi-alan jostakin mallista ja että hän osasi kirjoittaa – en muista, kuinka monta sivua tunnissa. Ujostellen kuunteli Sofia, kun kaikki nämät kerrottiin minulle, ja sanoi, että, kun "Tom" pääsisi tuomariksi, hän ei olisi niin valmis julistamaan sitä. Jota "Tom" kielsi, väittäen, että hän aina olisi yhtä ylpeä siitä, oli hän missä oloissa tahansa.
"Mikä perin hyvä ja viehättävä vaimo hän on, rakas Traddles'ini!" sanoin minä, kun Sofia oli hymyillen mennyt pois.
"Rakas Copperfield", vastasi Traddles, "hän on kaikissa suhteissa mitä suloisin tyttö! Se tapa, jolla hän hoitaa kaikki täällä, hänen säännöllisyytensä, hänen taitonsa koti-askareissa, hänen säästäväisyytensä, hänen rakkautensa hyvään järjestykseen, hänen iloisuutensa, Copperfield!"
"Sinulla on todella syytä ylistää häntä!" vastasin minä. "Sinä olet onnellinen toveri. Minä luulen, että teette itsenne ja toinen toisenne kahdeksi mitä onnellisimmaksi ihmiseksi mailmassa".
"Me
olemme
varmaan kaksi mitä onnellisinta ihmistä mailmassa", vastasi Traddles. "Minä myönnän sen kaikin päin. Kun näen Sofian nousevan ylös ja sytyttävän kynttilän näinä pimeinä aamuina, toimittavan päivän askareita, ilmaa katsomatta lähtevän torille, ennenkuin konttoristit tulevat Inn'iin, valmistavan mitä oivallisimpia pikku päivällisiä aivan yksinkertaisista aineksista, laittavan puddingeita ja pasteijoja, pitävän jokaista esinettä paikallansa, itse aina sievänä ja siistinä, valvovan iltaisin kanssani, vaikka kuinka myöhään tahansa, alati lempeänä ja kehoittavana, ja kaikki vaan minun tähteni, niin toisinaan tuskin uskon sitä todeksi, Copperfield!"
Hän piteli hellästi yksin niitä tohveleitakin, joita Sofia oli lämmittänyt, kun hän pisti jalkansa niihin ja nosti nämät iloisesti kaminin-ristikolle.
"Niin, toisinaan tuskin uskon sitä todeksi", lausui Traddles. "Entä huvituksemme! Voi sentään, ne eivät paljon maksa, mutta ne ovat aivan ihmeelliset! Kun iltaisin olemme kotona täällä ja suljemme ulkopuolisen oven ja vedämme akkunain eteen nämät kartiinit – jotka Sofia itse on ommellut – missäpä meidän olisi hauskempi olla? Kun on kaunis ilma ja iltaisin lähdemme ulos kävelemään, tarjoavat kadut runsasta iloa meille. Me katselemme sisään juvelikauppiasten välkkyvistä puodin-akkunoista, ja minä näytän Sofialle, minkä noista timantti-silmäisistä käärmeistä, jotka makaavat kokoon kiertyneinä valkoisilla silkki-tyynyillä, minä antaisin hänelle, jos minulla olisi varoja; ja Sofia näyttää minulle, minkä noista kultakuorisista, hohtokivillä, aaltoviivoilla ja muilla semmoisilla koristetuista cylinderi-kelloista hän ostaisi minulle, jos
hänellä
olisi varoja; ja me valikoitsemme ne lusikat ja kahvelit, kala-lastat, voi-veitset ja sokuri-pihdit, joita molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme, jos meillä molemmilla olisi varoja, ja menemme pois, niinkuin todella olisimme saaneet ne! Sitten, kun kuljemme toreilla ja isoilla kaduilla ja näemme hyyrättäväksi ilmoitetun rakennuksen, katsahdamme välisti siihen ja sanomme, kuinka
tuo
sopisi meille, jos minä pääsisin tuomariksi. Ja me jaamme sen: tuon huoneen meille, nuot huoneet tytöille ja niin edespäin, siksi kuin mielihyväksemme päätämme, että rakennus sopisi taikka ei sopisi, asianhaarain mukaan. Välisti menemme puolella hinnalla teateriin ja istumme parterrilla – jo tämän haju vaan on mielestäni helppo, hintaan katsoen – ja siellä oikein ihastelemme näytelmää, jonka jokikistä sanaa Sofia uskoo ja niin minäkin. Kotimatkallamme ostamme ehkä kappaleen jotakin hyvää lihapuodista taikka vähäisen hummerin kalakauppiaalta ja tuomme sen tänne ja syömme uhkean illallisen, jutellen siitä, mitä olemme nähneet. Ja näin, sen ymmärrät, Copperfield, me emme saattaisi tehdä, jos minä olisin Lord Kansleri!"
"Aina sinä jotakin hyvää ja hupaista tekisit, mikä ikänänsä olisit, rakas Traddles", ajattelin minä. "Asiasta toiseen", sanoin ääneen, "luultavasti sinä et enää piirtele mitään luurankoja?"
"Tosiaan", vastasi Traddles nauraen ja punehtuen, "en voi kokonaan kieltää, että piirtelen, rakas Copperfield. Sillä, kun tuonain istuin jossakin King's Bench'in penkkien takarivissä, kynä kädessäni, juolahti mieleeni, että koettaisin, oliko tämä taito vielä tallella minulla. Ja minä varon, että joku luuranko – peruki päässä – on pulpetin reunuksessa".
Kun olimme molemmat nauraneet sydämellisesti, sanoi lopuksi Traddles anteeksi-antavalla tavallansa, samalla kuin hän hymyillen katsoi valkeaan: "vanha Creakle!"
"Minulle tuli kirje tuolta vanhalta – konnalta", lausuin minä. Sillä minä en ollut koskaan niin haluton antamaan hänelle anteeksi sitä tapaa, jolla hän oli suominut Traddles'ia, kuin milloin näin Traddles'in itse olevan halullisen anteeksi antoon.
"Creakle'lta, koulumestariltako?" huudahti Traddles. "Ei suinkaan!"
"Niitten joukossa, joita kasvava maineeni ja menestykseni on vetänyt puoleeni", sanoin minä, kirjeitäni katsastellen, "ja jotka huomaavat, että he aina ovat olleet suuresti mieltyneet minuun, on juuri sama Creakle. Hän ei ole koulumestari enää, Traddles. Hän on luopunut siitä toimesta. Hän on Middlesex'in esivaltalaisia".
Minä luulin, että Traddles kummastelisi, kun hän kuuli tämän, mutta hän ei kummastellut ollenkaan.
"Kuinka sinä luulet, että hän joutui esivaltalaiseksi Middlesex'iin?" kysyin minä.
"Hyvä Jumala!" vastasi Traddles. "Tähän kysymykseen olisi kovin vaikea vastata. Kenties hän äänesti jotakuta taikka lainasi rahaa jollekulle taikka osti jotakin joltakulta taikka muutoin teki jotakin hyvää jollekulle taikka ajoi häpeällisiä asioita jollekulle, joka tunsi jonkun, joka sai maakunnan vallanpitäjän asettamaan häntä siihen virkaan".
"Virassa hän kaikissa tapauksissa on", arvelin minä. "Ja hän kirjoittaa minulle tässä, että häntä ilahuttaisi näyttää minulle ainoata oikeata vanginhoidon järjestelmää sen täydessä toimessa; ainoata kelvollista tapaa, jolla saa rikolliset vilpittömästi kääntymään ja pysyväisesti katumaan – joka, niinkuin tiedät, tapahtuu koppivankeuden kautta. Mitä tästä arvelet?"
"Järjestelmästäkö?" kysyi Traddles, totiselta näyttäen.
"Ei. Siitä, josko suostun kutsumukseen ja sinä seuraat minua?"
"Ei minusta kieltoa", lausui Traddles.
"Minä kirjoitan siis hänelle. Sinä muistat, arvaan minä, (siitä puhumatta, kuinka meitä kohdeltiin), kuinka tämä sama Creakle ajoi pois oman poikansa ja kuinka hän kiusasi vaimoansa ja tytärtänsä?"
"Täydellisesti", arveli Traddles.
"Kuitenkin, jos tahdot lukea hänen kirjeensä, huomaat, että hän on mitä hellin ihminen vangeille, jotka ovat todistetut syylliseksi jok'ikiseen rikoskaaren pykälään", sanoin minä, "vaikka minun on mahdoton nähdä, että hänen hellyytensä ulottuu mihinkään muuhun luotujen olentojen luokkaan".
Traddles kohotti olkapäitänsä eikä kummastellut ensinkään. Minä en ollut odottanut, että hän kummastelisi, enkä kummastellut itse; muutoin olisin harvoin oppinut tuntemaan tämänkaltaisia käytöllisiä satiireja. Me sovimme ajasta, koska kävisimme siellä, ja minä kirjoitin siis Mr. Creakle'lle samana iltana.
Määrättynä päivänä, – minä luulen, että se oli seuraavana päivänä, mutta vähät siitä – lähdimme, Traddles ja minä, siihen vankihuoneesen, jossa Mr. Creakle vallitsi. Se oli kauhean iso ja tukeva rakennus, joka oli maksanut summattomat rahat. Kun lähestyimme porttia, en voinut olla ajattelematta, mikä hälinä olisi maassa syntynyt, jos joku sokeudessaan olisi esitellyt, että puolella sillä rahalla, joka siihen oli pantu, perustettaisiin teolliskoulu nuorisolle taikka turvapaikka nuhteettomille vanhuksille.
Eräässä konttorissa, joka olisi voinut olla Babelin tornin ensi kerroksessa, niin tiveäksi se oli rakennettu, esiteltiin meitä vanhalle koulumestarillemme, joka oli siellä kahden, kolmen muun toimeliaan esivaltalaisen parissa sekä muutamien vierasten, joita nämät olivat tuoneet muassaan. Hän vastaan-otti minua, niinkuin semmoinen mies, joka oli muodostanut sydäntäni menneinä päivinä ja aina hellästi rakastanut minua. Kun esittelin Traddles'ia, ilmoitti Mr. Creakle samalla tavalla, vaikka vähemmässä määrässä, että hän aina oli ollut Traddles'in johdattaja, filosofi ja ystävä. Meidän arvoisa opettajamme oli kovasti vanhentunut eikä suinkaan ulkomuodoltaan parantunut. Hänen kasvonsa olivat yhtä punaiset kuin ennen, hänen silmänsä yhtä pienet, mutta melkein syvemmällä hänen päässään. Hänen harvat, kostealta näyttävät, harmaat hiuksensa, jotka minä muistin hänellä olleen, olivat melkein kokonaan lähteneet; eivätkä nuot paksut suonet hänen paljaassa otsassaan olleet yhtään hauskemmat katsella. Vähäisen keskustelun jälkeen näitten gentlemanien välillä, josta keskustelusta minun olisi sopinut päättää, ettei mikään mailmassa ollut niin suuresti lukuun otettava, kuin vankien mukavuus, maksoi se mitä maksoikaan, sekä ettei maan päällä ollut mitään tehtävää ulkopuolella vankihuoneen ovia, aloitimme tarkastustamme. Koska oli juuri silloin päivällis-aika, menimme ensin siihen isoon kyökkiin, jossa jokaisen vangin päivälliset par'aikaa asetettiin erikseen (pistettäväksi hänelle hänen koppiinsa) erinomaisella säännöllisyydellä ja säntillisyydellä. Minä sanoin syrjäpuoleen Traddles'ille, että kummastelin, johtuiko kenenkään mieleen, että oli silmin-nähtävä eroitus näillä runsailla, oivallisilla aterioilla ja niillä, joita, köyhistä puhumattakaan, sotamiehet, meri-miehet, työmiehet, sanalla sanoen rehellinen, työtä tekevä kansan enemmistö voi hankkia itselleen, joista ei yksikään viidestä sadasta koskaan syönyt puoleksikaan niin hyvää päivällistä. Mutta minä sain kuulla, että järjestelmä eli "systemi" vaati uhkeata ravintoa, ja lyhyeltä, systemistä kerrallaan päästäkseni, huomasin, että tässä kohdassa ja kaikissa muissa systemi teki lopun kaikista epäilyksistä ja selitti kaikki epäkohdat. Ei kenelläkään näyttänyt olevan vähintäkään aavistusta, että löytyi muitakin systemejä paitsi juuri tätä, joista sopi ottaa vaaria.
Kun astuimme noita komeita käytäviä, kysyin Mr. Creakle'lta ja hänen ystäviltänsä, mitä pää-etuja luultiin olevan tästä kaikki-valtiaasta ja kaikki voittavasta systemistä. Edut sanottiin olevan siinä, että vangit asetettiin kokonaan erikseen toisistaan, niin ettei heistä kukaan tietänyt toisesta mitään, ja että ne johdatettiin terveelliseen mielentilaan, joka saatti oikeaan omantunnon vaivaan ja oikeaan katumukseen.
Kun rupesimme käymään yksityisten vankien luona heidän kopeissaan ja liikuimme niissä käytävissä, joissa kopit olivat, ja meille selitettiin, kuinka vangit menivät kirkkoon ja niin edespäin, tulin ajatelleeksi, että oli hyvin todenmukaista, että vangit tiesivät sangen paljon toisistaan ja että he olivat rakentaneet kokonaisen sievän yhteyden keskenänsä. Tämä on tähän aikaan, kuin nyt kirjoitan, luullakseni, todeksi näytetty; mutta koska olisi ollut sulaa herjausta systemiä vastaan, jos silloin olisin ilmoittanut semmoista epäilystä, odotin nyt hartaimmalla tavalla, saadakseni nähdä katumuksen harjoitusta.
Ja tässä minulla taas oli pahat epäilykset. Minä näin, että katumusta kaikkialla harjoitettiin melkein yhtä kaavanmukaisesti, kuin ulkopuolella laitosta olin nähnyt takit ja liivit leikatuiksi räätälien akkunoissa. Minä tapasin äärettömän paljon tunnustusta, joka sangen vähän vaihteli luontonsa puolesta, vaihteli sangen vähän itse sanojenkin puolesta (joka synnytti minussa paljon epäilystä). Minä tapasin hyvän joukon kettuja, jotka halveksivat kokonaisia metsäntäysiä saavuttamattomia pihlajan-marjoja, mutta minä en tavannut monta kettua, joita olisin tahtonut päästää edes niin likelle pihlajan-marjoja, että olisivat voineet saavuttaa niitä. Etupäässä huomasin, että ne, jotka kaikkein alttiimmin tunnustivat, olivat erittäin otollisia ja että heidän hyvä ajatuksensa omasta itsestänsä, heidän turhamielisyytensä, heidän puutteensa kiihdykkeistä ja heidän rakkautensa petokseen (joka monessa, niinkuin heidän elämänsä osoitti, ilmestyi melkein tavattomassa määrässä), että siis kaikki nämät synnyttivät näitä tunnustuksia, joihin he kaikki olivat suuresti mieltyneet.
Kuitenkin kuulin, edestakaisin kävellessämme, niin usein puhuttavan eräästä numero seitsemästäkolmatta, joka oli kaikkien suosikki ja oikein näytti olevan mallivanki, että päätin jättää arvosteluni, siksi kuin saisin nähdä Seitsemänkolmatta. Kahdeksankolmatta, ymmärsin minä, oli myöskin kirkas, etevä tähti, mutta se oli hänen onnettomuutensa, että hänen kunniansa hiukan himmeni Seitsemänkolmatta erinomaisesta loistosta. Minä kuulin niin paljon Seitsemästäkolmatta, hänen hurskaista kehoituksistaan jokaiselle läheiselleen ja niistä kauniista kirjeistä, joita hän lakkaamatta kirjoitti äidillensä (näytti siltä, kuin hän olisi luullut tämän olevan sangen huonolla tolalla), että minua kovin halutti saada nähdä häntä.
Minun täytyi kuitenkin malttaa mieltäni hetkeksi, koska Seitsemänkolmatta säästettiin loppuvaikutuksen enentämiseksi. Mutta viimein tulimme hänen koppinsa ovelle ja Mr. Creakle, joka katsahti sisään vähäisestä reiästä, ilmoitti suurimmalla ihastuksella, että vanki par'aikaa luki virsikirjaa.
Kohta syöksähti niin monta päätä esiin reiästä näkemään, kuinka numero Seitsemänkolmatta luki virsikirjaa, että kuusi, seitsemän päälletysten tukki aukon. Tämän haitan poistamiseksi ja antaaksensa meille tilaisuutta keskusteluun Seitsemänkolmatta kanssa koko hänen kirkkaudessaan, käski Mr. Creakle, että kopin ovi avattaisiin ja Seitsemänkolmatta kutsuttaisiin käytävään. Tämä tehtiin; ja kenen Traddles ja minä silloin ihmeeksemme saimme nähdä tässä kääntyneessä numero Seitsemässäkolmatta, kenen muun, kuin Uriah Heep'in!
Hän tunsi meidät heti ja sanoi ulos tullessaan – vanhalla tavallaan ruumistansa luikerruttaen – :
"Kuinka voitte, Mr. Copperfield? Kuinka voitte, Mr. Traddles?"
Tämä jälleen-tunteminen ihastutti koko seuraa. Minusta melkein näytti siltä, kuin kaikkien olisi pistänyt ihmeeksi, ettei hän ollut ylpeä, vaan piti väliä meillä.
"No, Seitsemänkolmatta", arveli Mr. Creakle, vienosuruisella ihmetyksellä. "Kuinka jaksatte tänä päivänä?"
"Minä olen hyvin nöyrä, Sir!" vastasi Uriah Heep.
"Niin te aina olette, Seitsemänkolmatta", lausui Mr. Creakle.
Tässä toinen gentlemani sydämellisellä hellyydellä kysyi: "onko teidän oikein hyvä olla?"
"On, minä kiitän teitä, Sir!" sanoi Uriah Heep, kysyjään katsoen. "Minun on paljon parempi olla täällä, kuin minun ikinä oli ulkopuolella tätä paikkaa. Minä näen nyt moninaisen mielettömyyteni, Sir. Tämä se on, joka tekee, että minun on niin hyvä olla".
Useat gentlemanit olivat kovasti liikutetut ja kolmas kysyjä, joka tunki esiin etumaiseen riviin, tiedusteli tuntehikkaasti: "mimmoinen biffi-paisti mielestänne on?"
"Kiitoksia, Sir", vastasi Uriah, siihen uuteen kysyjään katsahtaen, josta ääni lähti, "se oli eilen sitkeämpää, kuin olisin suonut; mutta minun on velvollisuus tyytyä siihen. Minä olen tehnyt monta mielettömyyden työtä, gentlemanit", lausui Uriah ja katsoi ympärillensä, leppeästi hymyillen, "ja minun tulee nureksimatta kestää seurauksia".
Kun se mumina, joka oli syntynyt osittain ilosta Seitsemänkolmatta taivaallisesta mieli-alasta ja osittain suuttumuksesta ruoanhankkijaa vastaan, joka oli antanut hänelle syytä valitukseen (tästä Mr. Creakle kohta kirjoitti muistutuksen), oli asettunut, seisoi Seitsemänkolmatta keskellä meitä, niinkuin hän olisi tuntenut itsensä etevimmäksi ansion kappaleeksi jossakin kovasti ansiollisessa luonnon- ja taide-tuotteitten kokoelmassa. Että meidän, vastavihittyjen alokkaitten, ylitse kerrallaan runsaasti valoa vuodatettaisiin, annettiin käsky, että myöskin Kahdeksankolmatta laskettaisiin ulos.
Minä olin jo niin hämmästynyt, etten muuta kuin hiljaa kummeksin, kun Mr. Littimer astui esiin, lukien jotakin hyvää kirjaa!
"Kahdeksankolmatta", sanoi joku lasisilmäinen gentlemani, joka ei vielä ollut puhunut, "te valititte viime viikolla, hyvä toverini, chokladia. Kuinka sitten on laita ollut?"
"Kiitoksia, Sir", lausui Mr. Littimer, "kyllä se on ollut paremmin laitettu. Jos uskallan sanoa niin, Sir, minä en luule, että siihen käytetty maito on oikein puhdasta; mutta minä tiedän, Sir, että maitoa Londonissa kovasti vääristetään ja että on vaikea saada tätä ainetta alkuperäisessä tilassa".
Minusta näytti, kuin lasisilmäinen gentlemani olisi puollustanut Kahdeksaakolmatta Mr. Creakle'n Seitsemääkolmatta vastaan, sillä kumpikin heistä tarttui oman miehensä käteen.
"Mimmoinen mielentilanne on, Kahdeksankolmatta?" sanoi lasisilmäinen kysyjä.
"Kiitoksia, Sir", vastasi Mr. Littimer. "Minä näen nyt moninaisen mielettömyyteni, Sir. Minua tuskastuttaa kovasti, kun ajattelen entisten kumppanieni syntejä, Sir, mutta minä toivon, että heille annetaan anteeksi".
"Oletteko itse aivan onnellinen?" lausui kysyjä, kehoitusta nyykäyttäen.
"Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Sir", vastasi Mr.
Littimer. "Täydellisesti onnellinen".
"Eikö mikään asia enää vaivaa mieltänne?" sanoi kysyjä. "Jos niin on, mainitkaat se, Kahdeksankolmatta".
"Sir", arveli Mr. Littimer ylös katsomatta, "jolleivät silmäni ole pettäneet minua, on täällä läsnä eräs gentlemani, joka oli tuttu minun kanssani entisessä elämässäni. Ehkä tämän gentlemanin lienee hyvä tietää, Sir, että luulen entisten mielettömyyden töitteni kokonaan lähteneen siitä, että olen viettänyt ajattelematonta elämää nuorten miesten palveluksessa ja antanut heidän johdattaa itseäni kiusauksiin, joita minulla ei ollut voimaa vastustaa. Minä toivon, että tämä gentlemani vastaan-ottaa varoitukseni eikä paheksi rohkeuttani. Se on hänen hyväksensä. Minä huomaan omat entiset mielettömyyden työni, Minä toivon, että hän katuu koko sitä pahuutta ja syntiä, johon hän on ottanut osaa".
Minä huomasin, että useat geutlemanit varjostivat silmiänsä kädellään, niinkuin olisivat juuri tulleet kirkkoon.
"Tämä on teille kunniaksi, Kahdeksankolmatta", vastasi kysyjä. "Tätä olen teiltä odottanut. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?"
"Sir", vastasi Mr. Littimer, nostaen hiukan ylös kulmakarvojaan, mutta ei silmiänsä, "oli eräs nuori nainen, joka joutui harhatielle ja jota minä koetin pelastaa, Sir, vaikka se ei onnistunut. Minä pyydän, että tämä gentlemani, jos se on hänen vallassaan ja hän tahtoo olla niin hyvä, ilmoittaa tälle nuorelle naiselle, että minä annan hänelle anteeksi hänen pahan käytöksensä minua kohtaan ja että minä kehoitan häntä katumaan".
"Minä en epäile, Kahdeksankolmatta", vastasi kysyjä, "että se gentlemani, jota tarkoitatte, hellästi tuntee – niinkuin meidän kaikkein täytyy tuntea – mitä olette niin soveliaasti sanoneet. Me emme pidätä teitä kauemmin".
"Minä kiitän teitä, Sir", lausui Mr. Littimer. "Gentlemanit, minä toivotan teille hyvää päivää ja suon, että myöskin te ja teidän perheenne näette pahuutenne ja teette parannuksen!"
Tällä puheella numero Kahdeksankolmatta peräytyi, kun hän ja Uriah ensin olivat katsahtaneet toisiinsa, niinkuin he eivät olisi olleet aivan oudot toisillensa, vaan salaisessa yhteydessä keskenään; ja kun hänen ovensa suljettiin, mumisi koko parvi, että hän oli varsin kunnioitettava mies ja kaunis esimerkki.
"No, Seitsemänkolmatta", sanoi Mr. Creakle, astuen avoimeksi jääneelle näkymölle
oman
miehensä kanssa, "onko mitään, jota sopii tehdä teidän hyväksenne? Jos niin, mainitkaat se".
"Minä pyytäisin nöyrästi, Sir", vastasi Uriah, rytkyttäen pahansuopaa päätänsä, "saadakseni taas kirjoittaa äidilleni".
"Se kyllä myönnetään teille", lausui Mr. Creakle.
"Kiitoksia, Sir! Minä olen huolestunut äitini puolesta. Minä pelkään, ettei hän ole hyvässä turvassa".
Joku kysyi varomattomasti, minkä puolesta. Mutta suuttumuksella kuiskattiin kohta: "hiljaa!"
"Hyvässä turvassa hengellisesti, Sir", vastasi Uriah, luikerruttaen ruumistansa sitä paikkaa kohden, josta ääni tuli. "Minä soisin, että äitini tulisi minun tilaani. Minä en olisi koskaan joutunut nykyiseen tilaani, jollen olisi tullut tänne. Minä soisin, että äitini olisi tullut tänne. Olisi kaikille paras, jos he vangittaisiin ja tuotaisiin tänne".
Tämä puhe synnytti rajatonta mielihyvää – suurempaa mielihyvää, luulen minä, kuin mikään, mikä tähän saakka oli tapahtunut.
"Ennenkuin tulin tänne", lausui Uriah, varkain katsellen meitä, niinkuin hän olisi tahtonut hävittää koko ulkopuolisen mailman, johon me kuuluimme, jos hän olisi voinut, "olin antaunut mielettömyyden töihin, mutta nyt huomaanne. Ulkopuolella tätä paikkaa löytyy paljon syntiä. Paljon syntiä löytyy äidissäni. Ei löydy mitään muuta, kuin syntiä, kaikkialla – paitsi täällä".
"Te olette siis kokonaan muuttuneet?" sanoi Mr. Creakle.
"Niin olen, Jumalan kiitos, Sir!" huudahti tämä oivallinen katumuksen harjoittaja.
"Te ette lankeisi uudestaan, jos pääsisitte ulos?" kysyi joku muu.
"Voi, ei, Sir!"
"Hyvä!" lausui Mr. Creakle, "tämä on varsin tyydyttävää. Te olette puhutelleet Mr. Copperfieldia, Seitsemänkolmatta. Tahdotteko sanoa mitään lisäksi hänelle?"
"Te tunsitte minut kauan aikaa, ennenkuin tulin tänne ja muutuin, Mr. Copperfield", sanoi Uriah, minuun katsahtaen; ja konnamaisempaa katsetta en ole koskaan nähnyt, ei edes hänen kasvoissaan. "Te tunsitte minut silloin, kuin tosin riipuin mielettömyydessäni, mutta kuitenkin olin nöyrä niitten joukossa, jotka olivat rajut – te olitte itse raju minua vastaan, Mr. Copperfield. Kerta löitte minua kasvoihin, niinkuin tiedätte".
Yleinen sääliminen. Useat vihaiset katseet kääntyivät minua kohden.
"Mutta minä annan teille anteeksi, Mr. Copperfield", lausui Uriah ja teki anteeksi-antavan luontonsa niin jumalattoman ja kammottavan vertauksen esineeksi, ettei sovi sitä kertoa. "Minä annan jokaiselle anteeksi. Vihan pitäminen soveltuisi huonosti minulle. Minä annan kaikesta sydämestäni anteeksi teille ja toivon, että vastedes hillitsette himonne. Minä toivon, että Mr. W. katuu ja Miss W. ja koko tuo syntinen joukko. Teitä on koetettu suruilla, ja minä toivon, että ne tekevät teidän hyvää; mutta olisi ollut parempi teille, jos olisitte tulleet tänne. Olisi ollut parempi Mr. W: ille ja myöskin Miss W: illo, jos he olisivat tulleet tänne. Parempaa ei voi toivottaa heille, Mr. Copperfield, ja teille kaikille, gentlemanit, kuin että te vangittaisiin ja tuotaisiin tänne. Kun ajattelen entisiä mielettömyyden töitäni ja nykyistä tilaani, olen varma, että se olisi paras teille. Minä surkuttelen kaikkia, joita ei tuoda tänne!"
Hän käärmeili takaisin koppiinsa, samalla kuin pikkuinen, moni-ääninen ylistys-virsi viritettiin ja sekä Traddles että minä tunsimme sydämemme suuresti huojentuneeksi, kun hän oli lukon takana.
Se oli omituinen seikka tässä katumuksen harjoituksessa, että minun teki suuresti mieli kysyä, mitä nämät molemmat miehet olivat tehneet, että he olivat siellä ollenkaa