"Voi ijankaikkinen!" huohotti Mrs. Markleham.
"Kun olin ihan nuori", lausui Annie, "lapsi vaan, yhdistyivät ensimäiset tiedon aiheeni erääsen kärsivälliseen ystävään ja opettajaan – isä vainajani ystävään – joka aina oli rakas minulle. Siitä, mitä tiedän, en voi muistaa mitään, häntä muistamatta. Hän sydämeeni laski sen ensimäiset aarteet ja painoi luonteensa niihin kaikkiin. En olisi, luullakseni, koskaan hyötynyt niistä niin paljon, kuin olen, jos olisin saanut ne jonkun muun kädestä".
"Tekee äitinsä ihan mitättömäksi!" huudahti Mrs. Markleham.
"Ei niin, äiti", lausui Annie; "mutta minä teen puolisoni siksi, mikä hän oli. Minun täytyy tehdä se. Kun kasvoin suuremmaksi, oli hänellä vielä sama sija. Minä olin ylpeä hänen osan-otostaan, syvästi, hartaasti, kiitollisesti liittynyt häneen. Minä katsoin ylös häneen, tuskin voin kuvata, millä tavalla – niinkuin isään, niinkuin johdattajaan, niinkuin semmoiseen, jonka kiitos oli peräti toista laatua, kuin kenenkään muun, niinkuin semmoiseen, johon olisin voinut luottaa ja turvata, jos olisin epäillyt koko mailmaa. Te tiedätte, äiti, kuinka nuori ja kokematon minä olin, kun yhtäkkiä esittelitte häntä kosijakseni".
"Sitä asiaa olen vähintäänkin viisikymmentä kertaa jutellut jokaiselle täällä!" sanoi Mrs. Markleham.
("Pitäkäät siis Jumalan nimessä suunne kiinni ja älkäät puhuko siitä enää!" mutisi tätini).
"Se oli niin suuri muutos; se oli minusta ensiksi niin suuri kato", lausui Annie, jatkaen samalla katsannolla ja äänellä, "että olin levoton ja huolestunut. Minä olin vaan nuori tyttö; ja kun niin suuri muutos tuli siinä asemassa, jossa olin niin kauan katsonut ylös hänen puoleensa, luulen, että minua suretti. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa häntä jälleen siksi, mikä hän ennen oli ollut minun silmissäni; ja minä olin ylpeä, että hän katsoi minua itsensä arvoiseksi, ja niin me rupesimme avioliittoon".
"St. Alphage'ssa Canterbury'ssä", muistutti Mrs. Markleham.
("Hiiteen tuo nainen!" lausui tätini, "hän ei saa suutansa tukituksi!")
"Minä en koskaan ajatellut", jatkoi Annie, heleämpi puna poskissansa, "mitään maallista etua, jonka puolisoni voisi tuottaa minulle. Nuori sydämeni ei kunnioituksessaan suvainnut minkäänlaisia semmoisia viheliäisiä mietteitä".
Äiti, antakaat minulle anteeksi, kun sanon, että te se olitte, joka ensiksi esittelitte minulle sitä ajatusta, että joku voisi loukata minua ja häntä semmoisella julmalla luulolla".
"Minä!" huudahti Mrs. Markleham.
("Niin! Te, juuri te!" muistutti tätini, "ettekä saa sitä pois viuhkoitetuksi, soturi ystäväni!")
"Se oli ensimäinen onnettomuus uudessa elämässäni", lausui Annie. "Se oli ensimäinen syy jokaiseen onnettomaan hetkeen, jonka olen nähnyt. Näitä hetkiä on viime aikoina ollut enemmän, kuin mitä olen voinut lukea; mutta ei – jalo puolisoni – ei siitä syystä, kuin sinä luulet; sillä minun sydämessäni ei löydy yhtäkään ajatusta, yhtäkään muistoa eikä toivoa, jota mikään voima saattaisi sinusta eroittaa!"
Mrs. Strong nosti ylös silmänsä, pani kätensä ristiin ja näytti mielestäni niin ihanalta ja totiselta, kuin enkeli. Tästä alkaen katseli tohtori vaimoansa yhtä vakaasti, kuin tämä häntä.
"Äitiäni ei saa syyttää siitä", jatkoi hän, "että hän koskaan on vaivannut sinua itseänsä varten, ja hänen aikomuksensa ovat epäilemättä olleet moitteettomat – mutta kun näin, kuinka monta kohtuutonta vaatimusta asetettiin sinun suhteesi minun nimessäni; kuinka koetettiin hyötyä sinusta minun nimessäni; kuinka jalomielinen sinä olit ja kuinka Mr. Wickfield, joka piti tarkkaa huolta hyvästäsi, paheksi sitä; silloin kohtasi minua, niinkuin ansaitsematon häväistys, johon pakoitin sinua ottamaan osaa, ensi kerran se tunto, että kurjasti epäiltiin, että hellyyteni oli ostettu ja myyty sinulle. Minä en voi kertoa sinulle, miltä tuntui – äitini ei saata ajatella, miltä tuntui – kun tämä pelko ja huoli aina oli mielessäni, vaan minä kuitenkin omassa sydämessäni tiesin, että hääpäiväni saatti elämäni rakkauden ja kunnian korkeimmilleen!"
"Siinä nähdään, mitä kiitosta saa", huudahti Mrs. Markleham itkien, "kun pitää huolta omaisistaan! Minä soisin, että olisin Turkkilainen!"
("Sitä minäkin kaikesta sydämestäni soisin – ja että olisitte omassa maassanne taas!" lausui tätini.)
"Siihen aikaan äitini niin hartaasti ajatteli serkkuni Maldon'in asiaa. Minä olin rakastanut häntä", hän puhui hiljaa, mutta epäröimättä, "hyvin paljon. Me olimme lapsina olleet sulho ja morsian. Jolleivät asianhaarat olisi muuttuneet toisenlaisiksi, olisin ehkä tullut siihen luuloon, että todella rakastin häntä, olisin kenties mennyt naimisiin hänen kanssaan ja joutunut peräti onnettomaksi. Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".
Vaikka tarkasti kuuntelin, mitä seurasi, mietin näitä sanoja, niinkuin niillä olisi ollut joku erinäinen arvo ja ne semmoisella kummallisella tavalla, jota en voinut käsittää, sopineet minun oloihini. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa" – "ei mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".
"Meillä ei ole mitään yhteistä", lausui Annie. "Sen olen jo kauan aikaa sitten nähnyt. Jollen olisi puolisolleni kiitollinen mistään muusta sen sijaan, että olen kiitollinen niin monesta asiasta, olisin hänelle kiitollinen siitä, että hän pelasti minut harjaantumattoman sydämeni ensimäisestä väärästä taipumuksesta".
Mrs. Strong seisoi aivan liikahtamatta tohtorin edessä ja puhui semmoisella vakavuudella, joka värähytti sydäntäni. Kuitenkin oli hänen äänensä yhtä tyven, kuin ennen.
"Kun hän odotti saadaksensa nauttia sitä anteliaisuutta, jota niin alttiisti tuhlattiin minun tähteni, ja kun minua suretti se kaupan-alainen tila, jota olin määrätty kantamaan, olisi mielestäni hänen paremmin sopinut itse raivata tietä itsellensä. Minä ajattelin, että minä hänen sijassaan olisin koettanut tehdä sitä, maksoi se kuinka paljon vaivaa tahansa. Mutta minä en luullut sen pahempaa hänestä, ennenkuin sinä iltana, jona hän lähti Indiaan. Sinä iltana minä havaitsin, että hänellä oli petollinen ja kiittämätön sydän. Minä näin silloin kaksinkertaisen merkityksen Mr. Wickfield'in tutkivissa katseissa. Minä havaitsin ensimäisen kerran sen pimeän epäluulon, joka synkistytti elämääni".
"Epäluulo, Annie!" sanoi tohtori. "Ei, ei, ei!"
"Sinun sydämessäsi ei ollut mitään semmoista, sen tiedän, puolisoni!" vastasi hän. "Ja kun sinä iltana tulin luoksesi purkamaan koko häpeän ja surun taakkaani ja tiesin, että minun tuli kertoa, että sinun kattosi alla yksi minun sukulaisistani, jolle sinä rakkaudesta minuun olit tehnyt hyvää, oli minulle puhunut sanoja, joita ei milloinkaan olisi sopinut laskea, vaikka olisin ollutkin semmoinen heikko ja altis raukka, joksi hän luuli minua – kammosi mieleni sitä häpeää, jota jo yksistään tunnustus tuottaisi. Kertomus kuoli huulillani eikä se siitä hetkestä saakka tähän asti ole päässyt niitten yli".
Lyhyellä voihkinalla painui Mrs. Markleham taaksepäin nojatuolissaan ja kätkeytyi viuhkansa taa, niinkuin hän ei koskaan enään aikoisi tulla esiin.
"Siitä ajasta lähtien minä en koskaan, paitsi sinun läsnä-ollessasi, ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssansa, ja silloinkin vaan, kun se on ollut tarpeellista tämän selityksen karttamiseksi. Vuosia on kulunut siitä, kuin hän minulta kuuli, mimmoinen hänen asemansa täällä oli. Ne hyvät työt, joita sinä salaisesti olet tehnyt, häntä eteenpäin auttaaksesi, ja sitten ilmoittanut minulle, iloisesti kummastuttaaksesi ja huvittaaksesi minua, ovat vaan, usko sanojani, lisänneet onnettomuuttani ja tehneet salaisuuteni raskaammaksi".
Vaikka tohtori kaikin tavoin koetti estää sitä, vaipui Mrs. Strong hiljaa hänen jalkainsa juureen ja sanoi, katsoen, kyyneleet silmissä, ylös hänen kasvoihinsa:
"Älä puhu minulle vielä! Anna minun sanoa vähäisen lisäksi. Olipa oikein taikka väärin, jos täytyisi tehdä se uudestaan, luulen, että tekisin aivan samalla tavalla. Sinun on mahdoton ajatella, miltä tuntui, kun olin niin liittynyt sinuun noitten vanhojen muistojen kautta ja havaitsin, että joku julkeni olla kylläksi kova luulemaan, että sydämeni oli myyty, vieläpä lisäksi havaitsin, että kaikki, mitä ympärilläni oli, näytti vahvistavan semmoista luuloa. Minä olin hyvin nuori eikä minulla ollut mitään neuvon-antajaa. Kaikissa asioissa, jotka koskivat sinuun, oli suuri juopa äitini ja minun välilläni. Jos peräydyin omaan itseeni ja salasin sitä häväistystä, jota olin kärsinyt, tapahtui se sentähden, että minä niin suuresti kunnioitin sinua ja niin hartaasti tahdoin, että sinäkin kunnioittaisit minua!"
"Annie, sinä puhdas sydämeni!" lausui tohtori, "sinä kallis tyttöni!"
"Vähäisen lisäksi! muutamia sanoja vaan! Minä ajattelin usein, että löytyi niin monta, joitten kanssa olisit voinut mennä naimisiin, jotka eivät olisi tuottaneet semmoista vaivaa ja huolta sinulle, ja jotka olisivat tehneet kotisi soveliaammaksi kodiksi. Minä varoin, että olisi ollut parempi, jos olisin pysynyt sinun oppilaisenasi ja melkein lapsenasi. Minä varoin, etten ollut mahdollinen sinun opillesi ja viisaudellesi. Jos sillä kertaa, kuin olin tuota tunnustusta lausumallani, kaikki nämät saivat minut peräytymään omaan itseeni (niinkuin ne todella saivat), se oli yhä sentähden, että kunnioitin sinua niin suuresti ja toivoin, että sinä jonakin päivänä kunnioittaisit minua".
"Se päivä on paistanut koko tämän pitkän ajan, Annie", sanoi tohtori, "eikä sitä voi seurata, kuin yksi pitkä yö, armaani".
"Vielä sananen! Minun oli sitten aikomus – vakava, luja aikomus – kantaa koko tuo rasittava tieto sen miehen huonoudesta, jolle sinä olit ollut niin hyvä. Ja nyt yksi viimeinen sana, rakkain ja paras ystäväni! Syy siihen nykyiseen muutokseen sinussa, jonka olen niin suurella tuskalla ja surulla havainnut ja jota välisti olen selitellyt vanhan pelkoni mukaan – välisti häilyvien arveluitten mukaan, jotka olivat totuutta likempänä – on tullut ilmi tänä iltana; ja sattumuksen kautta olen myöskin tänä iltana saanut tietää, kuinka sinä kokonaan ja jalosti luotit minuun myöskin tässä epä-ymmärryksessä. Minä en toivo, että mikään rakkaus ja velvollisuus, jota voin palkinnoksi osoittaa, koskaan saattaa minua ansaitsemaan sinun arvaamattoman kallista luottamustasi; mutta vasta saadun tietoni johdosta voin minä nostaa silmäni näitten kalliitten kasvojen puoleen, joita kunnioitan, niinkuin isän, rakastan, niinkuin puolison, ja jotka lapsuudessani olivat pyhät minulle, niinkuin ystävän, ja juhlallisesti vakuuttaa, etten ole vähimmässäkään ajatuksessani tehnyt mitään vääryyttä sinulle enkä koskaan horjunut siinä rakkaudessa ja uskollisuudessa, jota minun tulee sinulle osoittaa!"
Hän kiersi käsivartensa tohtorin kaulan ympäri ja tohtori kallisti päätänsä hänen puoleensa, sekoittaen harmaita hiuksiansa hänen tumman-ruskeihin palmikkoihinsa.
"Oi, anna minun lähestyä sydäntäsi, puolisoni! Älä koskaan sysää minua pois! Älä ajattele äläkä puhu erilaisuudestamme, sillä semmoista ei löydy, paitsi kaikessa minun moninaisessa vaillinaisuudessani. Joka seuraava vuosi olen yhä paremmin tietänyt tämän ja yhä enemmän kunnioittanut sinua. Oi, suo minulle sija likellä sydäntäsi, puolisoni, sillä rakkauteni oli kalliolle perustettu ja se on pysyväinen!"
Sen äänettömyyden aikana, joka nyt alkoi, astui tätini vakavasti ja ollenkaan hätimättä Mr. Dick'in luo, syleili häntä ja antoi hänelle aika suudelman. Ja Mr. Dick'in arvoa varten oli oikein onni, että tätini teki niin; sillä minä olen varma, että näin, kuinka hän tällä hetkellä hankki seisomaan yhdellä jalalla soveliaaksi ilonsa ilmoitukseksi.
"Te olette merkillinen mies, Dick!" lausui tätini ehdottoman hyväksymisen muodolla; "älkäätkä koskaan olko olevinanne mitään muuta, sillä minä tiedän asian paremmin!"
Näin sanoen tätini nykäisi Mr. Dick'iä takin-hiasta ja nyykäytti minulle; ja me hiivimme kaikki kolme hiljaisesti ulos huoneesta ja lähdimme pois.
"Masensi tämä sentään soturi-ystäväämme", lausui tätini kotimatkalla. "Minä nukkuisin paremmin tämän vuoksi, jollei olisikaan mitään muuta, josta sopisi iloita!"
"Hän oli kokonaan kukistunut, pelkään minä", sanoi Mr. Dick sääliväisesti.
"Kuinka! Oletteko koskaan nähneet krokotiilin kukistuvan?" kysyi tätini.
"Minä en, luullakseni, koskaan ole nähnyt mitään krokotiilia", vastasi Mr. Dick suopeasti.
"Ei olisi syntynyt mitään selkkauksia, jollei tuo vanha peto olisi ollut", lausui tätini ankarasti. "Olisi erittäin suotavaa, että muutamat äidit jättäisivät tyttärensä rauhaan naimisen jälkeen eivätkä olisi niin kauhean hellät. He näyttävät ajattelevan, että ainoa palkinto, jonka voi antaa heille siitä, että ovat saattaneet onnettoman tyttölapsen mailmaan – siunatkoon sieluani, niinkuin tämä olisi pyytänyt taikka tahtonut päästä mailmaan! – on täysi vapaus vaivata hänet pois siitä jälleen. Mutta mitä sinä ajattelet, Trot?"
Minä ajattelin kaikkia, mitä oli lausuttu. Mielessäni pysyi vielä muutamia lauseita, joita oli laskettu. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa". "Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". "Rakkauteni oli kalliolle perustettu". Mutta me olimme nyt kotona; tallatut lehdet makasivat jalkojemme alla, ja syksyinen tuuli puhalsi.
VIIDESTOISTA LUKU
Uutisia
Jos saan luottaa vaillinaiseen ajan-muistiini, lienen ollut naimisissa vuoden taikka niillä vaiheilla, kun eräänä iltana yksinäiseltä kävelyltä palatessani ja sitä kirjaa ajatellessani, jota silloin kirjoitin – sillä menestykseni oli vakaasti enentynyt, koska olin kovasti ahkera, ja minä puuhasin siihen aikaan ensimäistä romaniani – astuin Mrs. Steerforth'in kartanon ohitse. Minä olin usein kulkenut sen sivutse ennen, kun asuin sen likiseuduilla, vaikkei koskaan, kun minun vaan sopi valita joku muu tie. Kuitenkin sattui välisti, ettei ollut juuri helppo löytää toista tietä, suurta kiertoa tekemättä; ja sillä tapaa olin ylimalkain sangen usein käynyt tätä tietä.
Minä en ollut koskaan muuta kuin katsahtanut kartanoon, kun joudutin askeliani sen ohitse. Se oli alinomaa ollut kolkko ja autio. Ei mikään sen parhaista huoneista ollut tien puolella; ja kapeat, jykeä-puitteiset, vanhan-aikaiset akkunat, jotka eivät koskaan missään tilaisuudessa olleet iloiset, näyttivät kovin surullisilta, kun olivat tiveästi suljetut ja kartiinit aina alas lasketut. Vähäisen, kivitetyn pihan poikki johdatti katettu tie sisäänpääsy-portille, jota ei koskaan käytetty; ja siellä oli kaikista muista eriävä porrasakkuna, ainoa akkuna, jota ei mikään kartiini varjostanut, mutta joka kuitenkin näytti yhtä joutilaalta ja tyhjältä, kuin muutkin. Minä en muista koskaan nähneeni mitään valkeata koko talossa. Jos olisin ollut satunnainen ohitse-kulkia, olisin arvattavasti luullut, että joku lapseton henkilö makasi kuolleena siellä. Jos onneksi en olisi tietänyt mitään tästä paikasta, mutta usein nähnyt sen tässä muuttumattomassa tilassa, olisin kai huvitellut mielikuvitustani kaikenlaisilla älykkäillä mietteillä.
Niinkuin laita nyt oli, ajattelin tätä asuntoa niin vähän, kuin mahdollista. Mutta sieluni ei voinut mennä sen ohitse ja jättää sitä, niinkuin ruumiini; ja se synnytti tavallisesti pitkän sarjan ajatuksia. Kun se mainittuna iltana astui eteeni, samalla haavaa tuoden esiin lapsuuden muistoja ja myöhempiä mielenkuvituksia, puoleksi muodostuneitten toivojen haamuja, hämärästi nähtyjen ja yhtä hämärästi ymmärrettyjen harhaluulojen liehuvia varjoja, yhteen sekaantunutta todellisuutta ja haaveellisuutta, joka syntyi siitä työstä, jossa ajatukseni olivat puuhanneet, herätti se tavallista enemmän mietteitä minussa. Minä vaivuin, eteenpäin astuessani, syviin ajatuksiin, kun joku ääni vieressäni sai minut säpsähtämään.
Se oli lisäksi naisen ääni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin muistin Mrs. Steerforth'in nuoren kamarineitsyen, jolla ennen oli ollut siniset nauhat lakissaan. Hän oli luultavasti talon muuttunutta luontoa noudattaaksensa ottanut ne pois ja niitten sijaan pannut vaan pari toivotonta, siivon ruskeata nauha-ruusua.
"Ettekö tahtoisi tehdä hyvin, Sir, ja astua sisään puhumaan Miss Dartle'n kanssa?"
"Onko Miss Dartle lähettänyt teidät noutamaan minua?" kysyin minä.
"Ei tänä iltana, Sir, mutta se ei tee mitään. Miss Dartle näki teidän kulkevan ohitse pari kolme iltaa sitten; ja sen vuoksi täytyi minun istua portaissa neulomuksineni, että käskisin teidän tulla sisään puhumaan hänen kanssaan, kun jälleen astuisitte ohitse".
Minä käännyin ja kysyin johdattajaltani, kuinka Mrs. Steerforth jaksoi. Hän sanoi, että hänen emäntänsä oli vaan huono ja pysyi enimmiten omassa huoneessansa.
Kun saavuimme taloon, saatettiin minä Miss Dartle'n luo puutarhaan ja jäin itse ilmoittamaan läsnä-oloani hänelle. Hän istui jollakin penkillä sen pengermän toisessa päässä, josta näki suuren kaupungin. Oli kolkko ilta, taivas näytti vaalean-harmaalta, ja kun näin ilman-rannan synkistyvän kaukaisuudessa, josta siellä täällä joku korkeampi esine kohosi himmeässä valossa, tuntui minusta, kuin nämät kaikki olisivat hyvin sopineet yhteen muistoni kanssa tästä kiihkeästä naisesta.
Hän näki minut, kun astuin eteenpäin, ja nousi hetkeksi, vastaan-ottamaan minua. Hän oli mielestäni nyt vielä vaaleampi ja laihempi, kuin milloin viimein näin hänet; hänen leimuavat silmänsä olivat vielä kirkkaammat ja arpi selvempi.
Meidän yhtymisemme ei ollut sydämellinen. Me olimme eronneet vihoissa, kun viimein kohtasimme toisemme, ja hänen kasvonsa osoittivat halveksimista, jota hän ei huolinut salata.
"Minulle ilmoitettiin, että tahdotte puhua kanssani, Miss Dartle", lausuin minä, seisoen likellä häntä, käsi penkin selkä-nojalla ja sitä liikennettä noudattamatta, jolla hän käski minua istumaan.
"Jos suvaitsette", sanoi hän. "Onko tuota tyttöä löydetty?"
"Ei".
"Vaan kuitenkin on hän karannut matkoihinsa!"
Sillä välin kuin hän katseli minua, näin hänen ohueitten huultensa liikkuvan, niinkuin ne olisivat tahtoneet syytää soimauksia tyttöä vastaan.
"Karannut matkoihinsa?" toistin minä.
"Niin! Hänen luotansa", sanoi Miss Dartle naurulla. "Jollei tyttöä ole löydetty, ehkä häntä ei koskaan löydetä. Hän on kenties kuollut!"
Niin ylpeilevää julmuutta, kuin sen, jolla hän kohtasi minun katsettani, en ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoissa.
"Se toivo, että hän on kuollut", lausuin minä, "lienee paras toivo, mitä mikään hänen sukupuolensa jäsen voisi pitää hänen suhteensa. Minua ilahuttaa, että aika on lepyttänyt teitä niin paljon, Miss Dartle".
Hän ei suvainnut vastata mitään, vaan, kääntyen minun puoleeni toisella ylenkatseellisella naurulla, sanoi:
"Tämän oivallisen ja kovasti loukatun nuoren ladyn ystävät ovat teidän ystävänne. Te olette heidän ritarinsa ja puollustatte heidän oikeuksiansa. Tahdotteko tietää, mitä hänestä tiedetään?"
"Tahdon", vastasin minä.
Hän nousi paha-enteisellä hymyllä, astui muutamia askelia erästä rautatammi-aitaa kohden, joka oli likellä ja eroitti nurmikon kryytimaasta, ja lausui, ääntänsä koroittaen: "tulkaat tänne!" – niinkuin hän olisi huutanut saastaista eläintä.
"Tietysti ette tässä paikassa rupee mihinkään ritariuden taikka kostonhimon osoituksiin, Mr. Copperfield?" sanoi hän, katsoen olkapäänsä yli minun puoleeni samalla kasvojen muodolla.
Minä notkistin päätäni, käsittämättä, mitä hän tarkoitti; ja hän sanoi taas: "tulkaat tänne!" ja palasi arvokkaan Mr. Littimer'in kanssa, joka vähentymättömällä arvokkaisuudella kumarsi minua ja asettui Miss Dartle'n taa. Se häijynilkisen sulon ja voitonriemun muoto, jossa, kumma kyllä, kuitenkin ilmestyi jotakin naisellista ja viehättävää ja jolla hän nojausi taaksepäin penkillään meidän välillämme ja katseli minua, olisi sopinut jollekulle sadun julmalle prinsessalle.
"No", sanoi Miss Dartle käskeväisesti, häntä katselematta ja kosketellen vanhaa arpea, kun se värähteli, ehkä tällä kertaa enemmän mielihyvästä, kuin tuskasta. "Kertokaat Mr. Copperfieldille tuosta paosta".
"Mr. James ja minä, Ma'am – ".
"Älkäät puhutelko minua!" keskeytti Miss Dartle, otsaansa rypistäen.
"Mr. James ja minä, Sir" – .
"Eikä minuakaan, jos suvaitsette", lausuin minä.
Vähintäkään hämmentymättä osoitti Mr. Littimer vähäisellä kumarruksella, että kaikki, mikä oli mieluisaa meille, oli hänellekin mieluisaa, ja alkoi taas:
"Mr. James ja minä olemme olleet ulkomailla tuon nuoren naisen kanssa siitä saakka kuin hän jätti Yarmouth'in Mr. James'in turvissa. Me olemme käyneet monessa paikassa ja nähneet koko joukon vieraita maita. Me olemme olleet Franskassa, Schweitzissä, Italiassa, lyhyeltä melkein kaikkialla".
Hän katseli penkin selkä-nojaa, niinkuin hän olisi puhutellut sitä, ja liikutti hiljaa sormiansa sen päällä, niinkuin hän olisi näpähyttänyt mykän pianon kieliä.
"Mr. James mieltyi tavattomasti tähän nuoreen naiseen ja oli jonkun aikaa vakavampi, kuin olen nähnyt hänen olleen siitä saakka, kuin rupesin hänen palvelukseensa. Nuori nainen oli hyvin oppivainen ja puhui pian vieraita kieliä; eikä kukaan olisi tuntenut häntä entiseksi maatytöksi. Minä huomasin, että häntä paljon ihmeteltiin, mihin hyvänsä hän tuli".
Miss Dartle pani kätensä kupeesen. Minä näin, että Mr. Littimer salaa katseli häntä ja hymyili hiukan itseksensä.
"Niin, nuorta naista ihmeteltiin todella paljon. Milloin puvun tähden, milloin ilman ja auringon tähden, milloin sen vuoksi, että pidettiin niin suurta menoa hänen tähtensä, milloin mistäkin syystä synnyttivät hänen ansionsa yleistä huomiota".
Hän pysähtyi tuokioksi. Miss Dartle'n silmät liikkuivat levottomasti kaukaisen näky-alan ylitse Ja hän puri alihuultansa, hillitäkseen vireätä suutansa.
Mr. Littimer nosti nyt kätensä pois penkiltä, laski toisen niistä toiseen ja asettui yhdelle jalalle, pitkittäen, silmät alaspäin luotuina ja arvokas pää hiukan ojennettuna eteenpäin ja vähän kallelleen käännettynä:
"Tällä tapaa nuori nainen jatkoi kappaleen aikaa, toisinaan ollen alakuloisena, siksi kuin hän alakuloisuudellaan ja tämäntapaisella mieli-alalla, luullakseni, alkoi väsyttää Mr. James'ia; eikä asiat olleet enää niin hyvin päin. Mr. James muuttui jälleen levottomaksi. Mitä levottomammaksi hän tuli, sitä pahemmaksi nuori nainen kävi; ja minun täytyy myöntää, että minulla tosiaan oli sangen paljon vastusta heistä. Kuitenkin asiat paikattiin täällä ja parannettiin siellä useita kertoja perästyksin; ja sitä kesti kauemman aikaa, kuin kukaan olisi voinut odottaa".
Miss Dartle peräytti silmänsä kaukaisuudesta ja katseli minua taas entisellä muodollansa. Selvittäen kurkkuansa kätensä takana arvokkaalla, lyhyellä yskäyksellä, vaihetti Mr. Littimer jalkaa ja jatkoi:
"Lopulta, kun monta sanaa ja soimausta ylipäänsä oli lausuttu, lähti Mr. James eräänä aamuna Neapelin seuduilta, jossa meillä oli villa (koska nuori nainen oli erittäin ihastunut mereen), ja, ollen päivän taikka parin perästä palaavinaan, jätti minulle toimeksi ilmoittaa, että hän, kaikkien asianomaisten yhteiseksi eduksi oli" – tässä lyhyt yskä keskeytti – "mennyt matkaansa. Mutta Mr. James, täytyy minun tunnustaa, menetteli erittäin kunniallisesti; sillä hän esitteli, että nuori nainen menisi naimisiin erään sangen arvokkaan henkilön kanssa, joka oli kokonaan valmis unhottamaan kaikki entiset tapaukset ja joka ainakin oli yhtä hyvä, kuin kukaan, jota nuori nainen asiain tavallisessa menossa olisi voinut toivoa, koska hänen sukulaisensa olivat hyvin alhaista väkeä".
Hän vaihetti taas jalkaa ja kostutti huuliansa. Minä olin vakuutettu, että tuo konna puhui itsestänsä, ja minä näin vakuutukseni heijastelevan Miss Dartle'n kasvoissa.
"Tämä oli minun käsky myöskin ilmoittaa. Minä tahdoin mielelläni tehdä kaikki, päästääkseni Mr. James'iä pulasta ja rakentaakseni jälleen sopusointua hänen ja hellän äidin välillä, joka oli kärsinyt niin paljon hänen tähtensä. Sen vuoksi minä ryhdyin toimeen. Nuoren naisen rajuus, kun hän tointui, sitten kuin olin ilmoittanut Mr. James'in lähdön, oli suurempi, kuin olisi odottanut. Hän oli aivan hullu, ja häntä täytyi pitää alallansa väki voimalla; sillä hän olisi särkenyt päänsä marmorilattiaan, jollei hän olisi saanut veistä käteensä tai hukuttanut itseänsä".
Nojautuen taaksepäin penkillänsä ja kasvot riemusta hohtaen, näytti Miss Dartle melkein hyväilevän niitä sanoja, joita tuo ilkiö oli lausunut.
"Mutta kun tulin sen asian jälkimäiseen puoleen, joka oli toimekseni uskottu", lausui Mr. Littimer, levottomasti käsiänsä hieroen, "ja jota, niinkuin olisi luullut, kaikissa tapauksissa olisi sopinut katsoa hyväksi aikomukseksi, silloin ilmestyi nuori nainen oikeassa luonnossaan. Hurjempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä oli kummastuttavan paha. Hänessä ei ollut enemmän kiitollisuutta, enemmän tuntoa, enemmän kärsivällisyyttä, enemmän järkeä, kuin kannossa tai kivessä. Jollen olisi ollut varoillani, olen vakuutettu, että hän olisi vuodattanut vereni".
"Sitä parempana minä pidän häntä", arvelin minä harmistuneena.
Mr. Littimer notkisti päätänsä, niinkuin sanoaksensa: "Todella, Sir?
Mutta te olette kovin nuori!" ja jatkoi kertomustansa.
"Täytyi, lyhyeltä puhuen, joksikin aikaa poistaa hänen saataviltaan kaikki, millä hän olisi voinut vahingoittaa itseänsä taikka muita, ja sulkea hänet sisään. Vaan kuitenkin hän yöllä pääsi ulos; hän avasi akkunan-ristikon, jonka itse olin naulannut kiinni, laskeusi alas viiniköynnöstä myöden, joka oli kasvatettu akkunan alitse; eikä häntä sitten, minun tietääkseni, ole nähty eikä kuultu".
"Hän on ehkä kuollut", lausui Miss Dartle hymyillen, niinkuin hän olisi juljennut potkaista onnettoman tytön ruumista.
"Hän on ehkä hukuttanut itsensä, Miss", vastasi Mr. Littimer, käyttäen tätä syytä, puhutellaksensa jotakuta. "Se on sangen mahdollista. Taikka hän kenties sai apua venemiehiltä ja venemiesten vaimoilta ja lapsilta. Koska hän oli taipuvainen alhaiseen seuraan, oli hänen usein tapa puhutella heitä rannalla, Miss Dartle, ja istua heidän veneittensä vieressä. Minä tiedän, että hän on tehnyt niin päiväkaudet, kun Mr. James on ollut poissa. Mr. James ei ollut juuri mielissään, kun hän kerta sai tietää, että hän oli jutellut lapsille, kuinka hän oli venemiehen tytär ja kuinka hän oli pitkiä aikoja sitten omassa maassaan juoksennellut rannalla, niinkuin he".
Voi Em'ly! Onneton kaunotar! Mikä kuva nousi eteeni! Minä näin hänen istuvan kaukaisella rannikolla lasten parissa, jotka olivat niinkuin hän itse, kun hän oli viaton, ja kuuntelevan vienoja ääniä, jommoiset olisivat voineet sanoa häntä äidiksi, jos hän olisi ollut köyhän miehen vaimo, ja meren suurta ääntä ja sen ijankaikkista "ei koskaan enää!"
"Kun selvästi havaittiin, ettei mitään voitu tehdä, Miss Dartle – ".
"Enkö kieltänyt teitä puhuttelemasta minua?" kysyi Miss Dartle vakavalla ylenkatseella.
"Te puhuttelitte minua, Miss", vastasi hän. "Minä pyydän anteeksi.
Mutta minun tulee totella".
"Toimittakaat asianne", vastasi Miss Dartle. "Päättäkäät kertomuksenne ja menkäät!"
"Kun selvästi havaittiin", lausui hän äärettömällä arvokkaisuudella ja kuuliaisella kumarruksella, "ettei häntä voitu löytää, lähdin Mr. James'in luo siihen paikkaan, johon minun oli määrä kirjoittaa, ja ilmoitin hänelle, mitä oli tapahtunut. Ankaria sanoja vaihdettiin meidän keskenämme tämän johdosta, ja minä luulin kunniani vaativan, että jätin hänet. Minä siesin, ja minä olen sietänyt paljon Mr. James'in puolelta, mutta hän loukkasi minua liiaksi. Hän löi minua. Koska tiesin tuon onnettoman eripuraisuuden hänen ja hänen äitinsä välillä, ja mimmoinen äidin mielentila luultavasti oli, tulin omin päin kotiin Englantiin ja kerroin – ".
"Rahaa vastaan, jonka minä maksoin hänelle", sanoi Miss Dartle minulle.
"Juuri niin, Ma'am – ja kerroin, mitä tiesin. Minä en luule", arveli Mr. Littimer hetken mietittyään, "että on mitään lisättävää. Minä olen tätä nykyä ilman virkaa ja olisin onnellinen, jos saisin jonkun kunniallisen paikan".
Miss Dartle katsahti minuun, niinkuin kysyäksensä, oliko muutoin mitään, jota minä tahdoin tiedustella. Koska eräs asia oli joutunut mieleeni, vastasin:
"Minä ehkä tahtoisin kuulla tältä – luontokappaleelta", minä en saanut ystävällisempää sanaa sanotuksi, "sieppasivatko salaa pois jonkun kirjeen, joka kirjoitettiin hänelle kotoa, vai luuleeko hän tytön koskaan saaneen sitä".
Hän pysyi tyvenenä ja äänettömänä, silmät maassa, ja asetti jokaisen oikean käden sormenpään tarkasti jokaista vasemman käden sormenpäätä vastaan.
Miss Dartle käänsi halveksien kasvonsa häntä kohden.
"Minä pyydän anteeksi teiltä, Miss", lausui hän, hajamielisyydestään heräten, "mutta olinpa teille kuinka alamainen tahansa, on minulla kuitenkin asemani, vaikka en ole muuta, kuin palvelia. Mr. Copperfield ja te, Miss, olette kaksi eri ihmistä. Jos Mr. Copperfield tahtoo kuulla jotakin minulta, uskallan muistuttaa Mr. Copperfield'ille, että hänen sopii asettaa kysymyksensä minulle. Minun tulee säilyttää arvoani".
Hetken taisteltuani itse kanssani, käänsin silmäni häntä kohden ja sanoin: "te olette kuulleet kysymykseni. Pitäkäät sitä teille itselle tehtynä, jos niin tahdotte. Mitä vastaatte?"
"Sir", lausui hän, tuon tuostakin eroittaen ja jälleen yhdistäen hienoja sormenpäitänsä, "minun vastaukseni täytyy olla rajoitettu, sillä eri asia on ilmoittaa Mr. James'in äidille, mitä Mr. James on uskonut minulle, ja ilmoittaa sitä teille. Ei ole luultavaa, arvaan minä, että Mr. James olisi auttanut tuommoisten kirjeitten tuloa, jotka nähtävästi vaan olisivat kartuttaneet nuoren naisen alakuloisuutta ja ikävää; mutta kauemmaksi kuin tähän, Sir, en tahtoisi mennä".
"Siinäkö kaikki?" kysyi Miss Dartle minulta.
Minä ilmoitin, ettei minulla ollut mitään muuta sanomista, "Paitsi", lisäsin minä, kun näin Mr. Littimer'in tekevän lähtöä, "että ymmärrän tämän ystävän osan tuossa häijyssä asiassa, ja että minä, koska aion antaa siitä tiedon sille rehelliselle miehelle, joka on ollut tytölle isän sijassa hänen lapsuudestaan saakka, neuvoisin häntä jotenkin karttamaan julkista ilmestymistä".
Mr. Littimer oli seisahtunut samalla silmänräpäyksellä, kuin aloitin, ja kuunnellut ainaisella, levollisella tavallaan.
"Kiitoksia, Sir. Mutta te suotte minulle anteeksi, jos sanon, Sir, ettei tässä maassa löydy orjia eikä orjanpäälliköitä, ja ettei ihmisten ole lupa omin käsin lakia laskea. Jos niin tekevät, on se vaarallisempi heille itselle, luulen minä, kuin muille. Niin muodoin minä en ollenkaan pelkää menemästä, mihin vaan haluttaa, Sir".