Oliko se sentähden, että olimme istuneet siellä niin kauan, vai sentähden, että Steerforth oli päättänyt säilyttää sen edun, jonka hän oli voittanut, sitä en tiedä; mutta me emme viipyneet ruokasalissa enemmän kuin viisi minutia Miss Dartle'n lähdön jälkeen. "Hän soittaa harppuansa", sanoi Steerforth hiljaa vierashuoneen ovella, "eikä kukaan, paitsi äitini, ole kuullut hänen tekevän sitä, luulen minä, näinä kolmena vuonna". Hän sanoi sen oudolla hymyllä, joka kohta katosi; ja me astuimme huoneesen ja tapasimme Miss Dartle'n yksinään.
"Älkäät nousko!" lausui Steerforth (jota Miss Dartle jo oli tehnyt); älkäät, rakas Rosani! Olkaat kerta hyvä ja laulakaat meille yksi irlantilainen laulu".
"Mitä te irlantilaisesta laulusta huolitte?" vastasi hän.
"Paljon!" sanoi Steerforth. "Paljon enemmän, kuin mistään muusta. Tässä on Tuhat-ihanainen myös, joka rakastaa soittoa sydämestänsä. Laulakaat meille yksi irlantilainen laulu, Rosa! Ja antakaat minun istua ja kuunnella, niinkuin minun oli tapa ennen".
Hän ei koskenut Miss Dartle'en eikä tuoliin, jolta tämä oli noussut, vaan istui likelle harppua. Miss Dartle seisoi vähän aikaa sen vieressä, omituisella tavalla osoitellen soittamista oikealla kädellänsä, mutta kieliä näpähyttämättä. Vihdoin hän kävi istumaan, veti harpun luoksensa pikaisella liikunnolla ja soitti ja lauloi.
Minä en tiedä mikä se oli hänen soitossaan taikka äänessään, joka teki tämän laulun mitä yliluonnollisimmaksi minä milloinkaan olen kuullut taikka voin itselleni kuvata. Sen todellisuudessa oli jotakin kauheata. Tuntui siltä, kuin sitä ei koskaan olisi kirjoitettu eikä sävelletty, vaan se olisi kuohunut esiin siitä intohimosta, joka asui hänessä ja joka tuli vaan vaillinaisesti ilmi hänen matalassa äänessään ja laantui taas, kun kaikki oli hiljallensa. Minä olin äänetönnä hämmästyksestä, kun hän noustuansa jälleen kallistui harppunsa puoleen, oikealla kädellänsä soittaen sitä, mutta kieliä näpähyttämättä.
Hetki vielä, ja tämä oli herättänyt minut hurmauksistani: – Steerforth oli jättänyt istuimensa, mennyt Miss Dartle'n luo, nauraen laskenut käsivartensa hänen ympärillensä ja sanonut: "No, Rosa, vast'edes rakastamme toisiamme hyvin paljon!" Ja Miss Dartle oli lyönyt häntä, sysännyt hänet luotansa villikissan vimmalla ja hyökännyt ulos huoneesta.
"Mikä Rosaa vaivaa?" kysyi Mrs. Steerforth sisään tullen.
"Hän on vähän aikaa ollut enkeli, äiti", vastasi Steerforth, "ja on sitten korvaukseksi syöksähtänyt vastapäiseen liiallisuuteen".
"Sinun tulee varoa, ettet ärsytä häntä, James. Hänen mielensä on käynyt katkeraksi, muista se, eikä sitä saa kiusata".
Rosa ei tullut takaisin; eikä hänestä puhuttu mitään sen enempää, ennenkuin minä seurasin Steerforth'ia tämän huoneesen sanomaan hyvää yötä. Silloin hän nauroi Miss Dartle'a ja kysyi, olinko minä koskaan nähnyt mitään semmoista kiivasta, vähäistä käsittämättömyyden kappaletta.
Minä ilmoitin niin paljon kummastuksestani, kuin minun silloin oli mahdollista ilmoittaa, ja kysyin, arvasiko hän, mikä äkkiä oli Miss Dartle'a niin kovasti pahoittanut.
"Tiesi Jumala", sanoi Steerforth. "Kaikki, mitä tahdot – taikka ei mikään! Minä kerroin sinulle, että hän laski kaikki asiat, hän itse siihen luettuna, tahkolle ja hioi niitä. Hän on teräkalu ja häntä tulee kohdella suurella varovaisuudella. Hän on aina vaarallinen. Hyvää yötä!"
Hän oli vastahakoinen laskemaan pois minua ja seisoi, pitäen minua vähän matkan päässä itsestänsä, yksi käsi kummallakin olkapäälläni, niinkuin hän oli tehnyt omassa huoneessani.
"Tuhat-ihanainen", lausui hän hymyillen – "sillä vaikk'ei tämä ole se nimi, jonka risti-isäsi ja risti-äitisi antoi sinulle, on se se nimi, jolla minä kaikkein mieluisammin nimitän sinua – ja minä soisin, soisin, soisin, että sinä voisit antaa saman nimen minulle!"
"Voinhan minä, jos tahdon", lausuin minä.
"Tuhat-ihanainen, jos mikään koskaan eroittaisi meidät, täytyy sinun ajatella, mimmoinen minä parhaimpana olin, vanha poika. No! Tehkäämme tämmöinen sopimus. Muista, mimmoinen minä parhaimpana olin, jos asianhaarat joskus eroittaisivat meidät!"
"Minun mielestäni sinussa ei ole mitään parasta eikä mitään huonointa, Steerforth", sanoin minä. "Minä sydämestäni rakastan ja hellin sinua aina yhtä paljon".
Se asia, että koskaan olin tehnyt vääryyttä hänelle, vaikka vaan epämääräisillä ajatuksilla, synnytti minussa semmoisia omantunnon vaivoja, että olin nämät juuri tunnustamallani. Jollen olisi ollut vastahakoinen ilmoittamaan, mitä Agnes oli uskonut minulle, ja jollen olisi ollut epätietoinen, kuinka tuota tekemättä kajoisin aineeseni, olisi tunnustus ehtinyt huulilleni, ennenkuin hän sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Tuhat-ihanainen, ja hyvää yötä!" Epäilyksissäni en tullut mitään lausuneeksi; ja me pudistimme toinen toisemme kättä ja erosimme.
Minä olin ylhäällä aamu-hämyssä ja puettuani niin hiljalleen, kuin mahdollista, katsahdin hänen huoneesensa. Hän nukkui sitkeästi, luontevasti maaten, pää käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen makaavan. Se aika tuli, tuli hyvinkin pian, jona melkein ihmettelin, ettei mikään häirinnyt hänen lepoansa minun katsellessani. Mutta hän nukkui – sallikaat minun uudestaan ajatella häntä siinä asemassa – niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen nukkuvan; ja näin minä tänä hiljaisena hetkenä erosin hänestä.
Ijäti jättääkseni, voi, Jumala antakoon sinulle anteeksi, Steerforth! tuota liikahtamatonta kättä rakkaudessa ja ystävyydessä koskematta. Ijäti, ijäti!
KOLMASKYMMENES LUKU
Eräs kato
Minä saavuin Yarmouth'iin illalla ja poikkesin hotelliin asumaan. Minä arvasin, että Peggotyn vierashuonetta – minun huonettani – kyllä tarvittaisiin ennen pitkää, vaikk'ei tuo suuri käviäin, jonka tullessa kaikkien elävien täytyy tehdä tilaa, vielä talossa ollutkaan; sentähden minä menin hotelliin, söin päivällistä siellä ja käskin makuusijaa itselleni.
Kello oli kymmenen kun lähdin ulos. Useat puodit olivat suljetut, ja kaupungissa oli kaikki hiljaa. Kun tulin Omer ja Joram'in kohdalle, näin, että luukut olivat kiinni, mutta puodin ovi seisoi auki. Koska minun sopi täydellisesti nähdä, kuinka Omer sisäpuolella poltti piippuansa vierashuoneen ovella, astuin sisään ja kysyin, kuinka hän jaksoi.
"No, ruumiini ja sieluni kautta!" lausui Mr. Omer, "kuinka itse jaksatte? Istukaat alas. – Savu ei rasita teitä, toivon minä?"
"Ei millään lailla", vastasin minä. "Minä pidän siitä, kun se tulee toisen piipusta".
"Kuinka, ei omasta?" arveli Mr. Omer nauraen. "Sitä parempi. Sir. Paha tapa nuoressa miehessä. Istukaat alas. Minä poltan itse ahdashenkisyyteni tähden".
Mr. Omer oli laittanut sijaa minulle ja asetti esiin tuolin. Hän kävi nyt jälleen istumaan kovasti hengästyneenä ja imi piippuansa, niinkuin se olisi sisältänyt sitä tarpeellista tavaraa, jonka puutteessa hänen täytyi kuolla.
"Minua surettaa, että olen kuullut ikäviä uutisia Mr. Barkis'ista", sanoin minä.
Mr. Omer katseli minua vakaasti ja pudisti päätänsä.
"Tiedättekö, kuinka hänen laitansa tänä iltana on?" kysyin minä.
"Juuri mitä minä teiltä olisin kysynyt, Sir", vastasi Mr. Omer, "Jos olisi ollut soveliasta. Tämä on yksi ammattimme vastuksista. Kun joku sairastaa, me emme saata kysyä, kuinka hän jaksaa".
Tämä vastus ei ollut joutunut mieleeni, vaikka minulla sisään astuessani oli ollutkin jonkunlainen pelko, että saisin kuulla tuon vanhan nuotin. Kun vastusta nyt mainittiin, huomasin sen kuitenkin ja sanoinkin sitä.
"Niin, niin, te ymmärrätte", lausui Mr. Omer, päätänsä nyykäyttäen. "Me emme tohdi tehdä sitä. Jumala varjelkoon meitä, se olisi kolaus, jota useimmat ihmiset eivät kestäisi, jos sanoisi: Omer ja Joram tervehtivät ja kysyvät, kuinka voitte tänä aamuna – taikka tänä iltana – sen mukaan, kuinka kulloinkin sopii".
Mr. Omer ja minä nyökkäsimme toisillemme, ja Mr. Omer enensi henki-varastoaan piippunsa avulla.
"Se on yksi niistä seikoista, jotka sulkevat ammattimme semmoisesta kohteliaisuudesta, jota se usein tahtoisi osoittaa", lausui Mr. Omer. "Esimerkiksi minä. Minä olen tuntenut Mr. Barkis'in neljäkymmentä vuotta yhtä varmaan, kuin yhden vuoden, ja tervehtänyt häntä joka kerta, kuin hän astui ohitse, mutta minä en saata mennä kysymään: 'kuinka hän voi?'"
Minun mielestäni se oli hyvin kova asia Mr. Omer'ille, ja minä sanoin sitä hänelle.
"Minä en ole enemmän itsekäs, kuin muut ihmiset", lausui Mr. Omer. "Katsokaat minua! Henkeni ehkä kätkee mikä hetki hyvänsä, eikä, minun ymmärtääkseni, ole luultavaa, että tämmöisissä oloissa olisin itsekäs. Minä sanon, ettei se ole luultavaa semmoisesta miehestä, joka tietää, että hänen henkensä, kun se menee, menee juuri niinkuin pari palkeita ratkottaisiin rikki; ja tämä mies on iso-isä", arveli Mr. Omer.
Minä sanoin: "ei ollenkaan".
"Ei niin, että moittisin ammattiani", lausui Mr. Omer. "Sitä en tee. Vähän hyvää ja vähän pahaa tunkee epäilemättä kaikkiin virkoihin. Mitä minä soisin, on, että ihmisiä kasvatettaisiin luja-luontoisemmiksi".
Varsin tyytyväisellä ja ystävällisellä muodolla Mr. Omer ääneti veti muutamia haikkuja ja sanoi sitten, palaten ensimaiseen väitteesensä:
"Me olemme siis, kun tahdomme kuulla, kuinka Mr. Barkis voi, pakoitetut rajoittamaan itseämme Em'lyyn. Hän tietää, mikä meidän oikea tarkoituksemme on, eikä hän pelkää eikä epäile meitä enemmän, kuin jos olisimme yhtä monta lammasta. Minnie ja Joram ovat juuri lähteneet tuonne alas (Em'ly on työstänsä päästyään siellä tätiänsä hiukan auttamassa) tiedustelemaan, kuinka hän voi tänä iltana; ja jos suvaitsette odottaa siksi, kuin he tulevat takaisin, antavat he teille täydelliset tiedot. Tahdotteko nauttia jotakin? Saako olla lasillinen rommi-toddya? Rommi-toddya juodessani poltan", lausui Mr. Omer, nostaen ylös lasiansa, "koska luullaan, että se pitää niitä käytäviä sulana, joita myöden henkeni tukalasti lähtee liikkeelle. Mutta, Herra siunatkoon teitä", sanoi Mr. Omer käheästi, "käytävissä vika ei ole! 'Anna minulle tarpeeksi henkeä'", sanon minä tyttärelleni Minnie'lle, "'niin minä kyllä tiet avaan, rakas lapseni'".
Hänellä ei suinkaan ollut henkeä liikenemään, ja oikein huoletti, kun näki hänen nauravan. Kun hän taas oli semmoisessa tilassa, että sopi puhutella häntä, kiitin häntä tarjotusta virvoituksesta, jota en ottanut vastaan sen vuoksi, että äsken olin syönyt päivällistä; ja ilmoittaen, että minä, koska hän oli niin hyvä ja käski, aioin odottaa siksi, kuin hänen tyttärensä ja vävynsä palaisivat, kysyin, kuinka pikku Em'ly jaksoi?
"Hyvä, Sir", lausui Mr. Omer, ottaen piippunsa suustaan, että hänen sopi hivuttaa leukaansa; "minä sanon teille suorastaan, että minua ilahuttaa, kun hänen häänsä ovat pidetyt".
"Miksi niin?" sanoin minä.
"No, tyttö on tätä nykyä vähän muuttuvainen", sanoi Mr. Omer. "Ei sen vuoksi, ettei hän olisi yhtä sievä, kuin ennen, sillä hän on sievempi – minä vakuutan teille, että hän on sievempi. Ei sen vuoksi, ettei hän tekisi työtänsä yhtä hyvin, kuin ennen, sillä sen hän tekee. Hän vastasi kuutta mitä parasta, ja hän vastaa vielä kuutta mitä parasta. Mutta häneltä puuttuu jollakin tapaa oikeata sydäntä. Jos ymmärrätte", lausui Mr. Omer, leukaansa taas hivutettuaan ja vähän poltettuaan, "mitä minä yleisesti tarkoitan tällä lauseella: 'yksi pitkä veto, ja aika veto, ja veto yhtä haavaa, pojat, hurraa!' Minä tahtoisin sanoa teille, että tämä se on – yleisesti puhuen – jota Em'lyssä kaipaan".
Mr. Omer'in kasvot ja käytös osoittivat juuri niin paljon, että hyvällä omallatunnolla saatin nyykäyttää päätäni, niinkuin olisin arvannut hänen tarkoituksensa. Minun nopea käsitykseni näytti miellyttävän häntä ja hän jatkoi:
"Nyt arvelen, näettekö, että se etupäässä tulee siitä, että hän on epävakaisessa tilassa. Me olemme työmme jälkeen puhuneet siitä paljon, hänen setänsä ja minä, ja hänen sulhonsa ja minä; ja minä luulen, että se tulee etupäässä siitä, että hän on muuttuvainen. Teidän täytyy aina muistaa, kun puhutaan Em'lystä", lausui Mr. Omer, päätänsä hiljaa pudistaen, "että hän on mitä kummallisin hellä pikku olento. Sananlasku sanoo: 'ei sian korvasta silkkikukkaroita tehdä'. No, minä en tiedä, kuinka tämän asian laita lienee. Minä luulen melkein, että kyllä saa tehdyksi, jahka aikanansa alkaa. Tuo vene on käynyt tytölle niin rakkaaksi kodiksi, Sir, ettei kivi ja marmori sitä voittaisi".
"Minä olen varma, että niin on!" sanoin minä.
"Kun näkee, kuinka tämä sievä pikku olento riippuu sedässänsä", lausui Mr. Omer; "kun näkee, kuinka hän päivästä päivään yhä likemmin ja lujemmin liittyy häneen, näkee näyn. Nyt, tiedättekö, on aina joku taistelo, kun näin on laita. Miksi tätä taisteloa pitkitettäisiin kauemmin, kuin tarpeellista on?"
Minä kuuntelin tarkasti tätä vanhaa, hyvää toveria ja suostuin kaikesta sydämestäni siihen, mitä hän sanoi.
"Sentähden sanoin heille", lausui Mr. Omer tyvenellä, hyvän-suovalla äänellä, "tämän. Minä lausuin: älkäät ensinkään katsoko Em'lyä kiinni naulituksi ajan puolesta. Olkoon aika teidän omanne. Hän on ollut paljon suuremmaksi hyödyksi, kuin ajateltiin; hän on oppinut paljon nopeammin, kuin luultiin; Omer ja Joram voivat kynällänsä pyyhkiä pois, mitä on jälellä; ja hän on vapaa, milloin te niin tahdotte. Jos häntä haluttaisi jälestäpäin sovittaa niin, että hän kotona tekisi meille jonkunlaista vähäistä työtä; varsin hyvä. Jollei, hyvä sekin. Meille ei missään tapauksessa tule mitään vahinkoa. Sillä, näettekö", sanoi Mr. Omer, koskien minua piipullansa, "eihän ole luultavaa, että niin lyhyt-henkinen mies, kuin minä, joka lisäksi olen iso-isä, menisi vaatimaan liikoja semmoiselta pikkuiselta, sinisilmäiseltä kukalta, kuin häneltä?"
"Ei ollenkaan, siitä olen varma", vastasin minä.
"Ei ollenkaan! Te olette oikeassa!" lausui Mr. Omer. "Hyvä, Sir, hänen serkkunsa – te tiedätte, että se on serkku, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin?"
"Kyllä", vastasin minä. "Minä tunnen hänet hyvästi".
"Tietysti te tunnette", sanoi Mr. Omer. "Hyvä, Sir! Hänen serkkunsa, joka on, niinkuin näyttää, rehellisessä työssä ja tulee hyvin toimeen, kiitti minua sangen miehuullisella tavalla tästä (käyttäen itseänsä kokonaan, täytyy minun sanoa, semmoisella lailla, että sain hyvän ajatuksen hänestä) ja meni ja hyyräsi niin mukavan, vähäisen huoneen, kuin te taikka minä soisimme silmiemme näkevän. Tämä pikkuinen huone on nyt valmiiksi kalustettu ja on niin sievä ja täydellinen, kuin nukki-kaappi; ja jollei Barkis'in, mies paran, tauti olisi käynyt niin pahaksi, olisivat he jo olleet mies ja vaimo – rohkenen väittää. Nykyisessä tilassa on asia lykätty tuonnemmaksi".
"Ja Em'ly, Mr. Omer?" kysyin minä. "Onko hän käynyt vakavammaksi?"
"No sitä, näettekö", vastasi hän, taas hivuttaen kahdenkertaista leukaansa, "sitä tietysti ei sovi toivoa. Tuleva muutos ja ero ja kaikki nuot ovat, niin sanoakseni, yhtä haavaa lähellä häntä ja kaukana hänestä. Barkis'in kuoleman ei tarvitse viivyttää sitä paljon, mutta mahdollista kyllä hänen hiljainen riutumisensa. Kaikissa tapauksissa on asiain tila epämääräinen, näettekö".
"Minä näen sen", sanoin minä.
"Em'ly", pitkitti Mr. Omer, "on siis vielä vähän alakuloinen ja arka; kenties ylipäänsä enemmänkin, kuin ennen. Hän näyttää päivästä päivään yhä hartaammin kiintyvän setäänsä ja käyvän vastahakoisemmaksi eroamaan meistä kaikista. Ystävällinen sana minulta saattaa kyyneleet hänen silmiinsä; ja jos näkisitte hänet tyttäreni Minnie'n pikku tytön kanssa, ette koskaan unhottaisi sitä. Siunatkoon elävää sydäntäni!" lausui Mr. Omer miettien, "kuinka hän rakastaa tätä lasta!"
Kun minulla oli niin hyvä tilaisuus, joutui mieleeni, että minun pitäisi kysyä Mr. Omer'ilta, ennenkuin hänen tyttärensä ja tämän puolison tulo keskeyttäisi puhettamme, tiesikö hän mitään Marthasta.
"Voi!" vastasi hän pudistaen päätänsä ja näyttäen kovin synkkä-mieliseltä. "Ei mitään hyvää. Surullinen juttu, Sir, joko niin taikka näin olette saaneet tietoa siitä. Minä en koskaan luullut, että oli mitään pahaa tytössä. Minä en tahtoisi mainita sitä tyttäreni Minnie'n kuullen – sillä hän moittisi kohta minua – mutta minä en koskaan luullut. Ei kukaan meistä koskaan luullut".
Mr. Omer, joka kuuli tyttärensä askeleet, ennenkuin minä, kosketti minua piipullansa ja ummisti toisen silmänsä, niinkuin varoitukseksi. Mrs. Joram ja hänen puolisonsa tulivat sisään kohta jälestäpäin.
He kertoivat, että Mr. Barkis oli "niin huono, kuin huono voi olla"; että hän oli aivan tainnuksissa; ja että Mr. Chillip murheellisena oli sanonut vast'ikään kyökistä lähtiessään, etteivät lääkärien ja haavurien tiedekunnat eikä apteekarein ammattikunta, vaikka he olisivat kaikki kutsutut kokoon, voisi auttaa häntä. Hän oli tuolla puolen molempia tiedekuntia, arveli Mr. Chillip, eikä apteekarien ammattikunta voinut kuin myrkyttää häntä.
Kun kuulin tämän ja sain tietää, että Mr. Peggotty oli siellä, päätin kohta mennä sinne. Minä sanoin hyvää yötä Mr. Omer'ille ja Mr. ja Mrs. Joram'ille ja johdatin askeliani sinne jonkunlaisella juhlallisella tunteella, joka teki Mr. Barkis'ista aivan uuden ja toisenlaisen olennon, kuin ennen.
Hiljaiseen oven kolkutukseeni vastasi Mr. Peggotty. Hän ei hämmästynyt, minut nähdessään, niin paljon kuin olin odottanut. Minä huomasin tämän Peggotyssakin, kun hän tuli alas; minä olen nähnyt sen jälestäpäin; ja minä arvelen, että, kun odottaa tuota kamalaa kummastuttajaa, kaikki tavalliset muutokset ja kummastukset menevät mitättömiksi.
Minä pudistin Mr. Peggotyn kättä ja astuin kyökkiin, sillä välin kuin hän hiljaisesti sulki ovea. Pikku Em'ly istui valkean vieressä, kädet kasvojen edessä. Ham seisoi likellä häntä.
Me puhuimme kuiskaamalla, tuon tuostakin kuunnellen, kuuluisiko mitään ääntä huoneesta ylhäältä. Minä en ollut ajatellut sitä, kun viimein kävin siellä, mutta kuinka kummallista oli minusta nyt, kun kaipasin Mr. Barkis'ia kyökissä.
"Te olette tehneet hyvin ystävällisesti, Mas'r Davy", lausui Mr.
Peggotty.
"Erinomaisen ystävällisesti", sanoi Ham.
"Rakas Em'ly", lausui Mr. Peggotty. "Katso tänne! Mas'r Davy on tullut!
No, reipastu, sydänkäpy! Eikö sanaakaan Mas'r Davy'lle?"
Minä huomasin Em'lyssä jonkun väristyksen, jota vielä saatan nähdä. Hänen kätensä kylmyyttä, kun koskin sitä, saatan vieläkin tuntea. Sen ainoan elon merkki oli, että se välttyi minun kädestäni; sitten hän liukui tuoliltaan ja, hiipien setänsä toiselle puolelle, nojaantui yhä ääneti ja väristen tämän rintaa vastaan.
"Se on semmoinen hellä sydän", lausui Mr. Peggotty, silittäen hänen tuuheita hiuksiansa isolla, karkealla kädellänsä, "ettei se voi kestää tätä surua. Se on luonnollista nuorissa, Mas'r Davy, kun ovat tottumattomat tämmöisiin koetuksiin ja arat, niinkuin minun pikku lintuni – se on aivan luonnollista".
Pikku Em'ly painui likemmäksi häntä, mutta ei nostanut ylös kasvojansa eikä puhunut sanaakaan.
"Aika käy myöhäiseksi, rakas tyttöni", lausui Mr. Peggotty, "ja Ham on tullut noutamaan sinua kotiin. Tuossa! mene nyt toisen rakkaan sydämen kanssa! Mitä, Em'ly? Kuinka, sydänkäpyni?"
Pikku Em'lyn ääni ei ollut kuulunut minun korviini, mutta Mr. Peggotty notkisti päätänsä, niinkuin häntä kuunnellakseen, ja sanoi sitten:
"Tahdotko jäädä enosi luo? No, sitä et suinkaan pyydä minulta! Jäädä enosi luo, nuppuseni! Kun hän, joka ennen pitkää on miehesi, on täällä sinua kotiin noutamassa? Sitä ei kukaan ihminen uskoisi, kun näkee tämän pikkuisen olennon semmoisen karkean sään toverin vieressä, kuin minä olen", lausui Mr. Peggotty, rajattomalla ylpeydellä katsahtaen meihin molempiin; "mutta meressä ei ole enemmän suolaa, kuin tytössä on rakkautta enoansa kohtaan – tässä kummallisessa pikku Em'lyssä!"
"Siinä Em'ly on oikeassa, Mas'r Davy!" sanoi Ham. "Katsokaat. Koska Em'ly tahtoo sitä, ja koska hän lisäksi on levoton ja pelästynyt, jätän hänet tänne huomiseksi. Saanhan minäkin jäädä!"
"Ei, ei", lausui Mr. Peggotty. "Sinun ei tule – joka olet nainut mies – taikka melkein nainut – hukata kokonaisen päivän työtä. Eikä sinun käy yhtä haavaa valvominen ja työtä tekeminen. Se ei kelpaa. Sinä menet kotiin ja panet maata. Sinä et pelkää, ettei Em'ly'stä hyvää huolta pidetä, tiedän minä".
Ham noudatti tätä kehoitusta ja otti hattunsa lähteäkseen. Silloinkin kuin hän suuteli Em'lyä – enkä minä koskaan nähnyt hänen lähestyvän tätä, tuntematta, että luonto oli antanut tälle miehelle gentlemanin sydämen – näytti Em'ly siirtyvän likemmäksi enoansa, vieläpä niin, että hän kartti valittua puolisoansa. Minä suljin oven Ham'in perästä, ettei se häiritsisi sitä rauhallisuutta, joka kaikkialla vallitsi. Ja, kun palasin takaisin, näin, että Mr. Peggotty yhä puhutteli Em'lyä.
"Nyt menen ylikertaan ilmoittamaan tädillesi, että Mas'r Davy on täällä, ja se reipastuttaa häntä hiukan", lausui hän. "Istu valkean eteen siksi aikaa, tyttöseni, ja lämmitä näitä jää-kylmiä käsiä. Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi ja panna niin pahaksesi. Kuinka? Sinä tahdot tulla minun kanssani? – No! tule minun kanssani – tule! Jos hänen enonsa ajettaisiin pois tilasta ja talosta ja pakoitettaisiin laskemaan levolle johonkin ojaan, Mas'r Davy", sanoi Mr. Peggotty samalla ylpeydellä kuin ennen, "on se minun uskoni, että Em'ly tahtoisi mennä hänen kanssaan! Mutta pian tulee toinen – pian tulee toinen, Em'ly!"
Kun jälestäpäin menin ylikertaan ja astuin vähäisen kammioni oven ohitse (siellä oli pimeä), oli minulla joku epäselvä tunne, että pikku Em'ly oli heittäynyt pitkäkseen lattialle siellä. Mutta oliko se todella hän vai ainoastaan joku varjojen sekoitus huoneessa, sitä en nyt tiedä.
Minulla oli kyökin valkean edessä aikaa ajatella sievän pikku Em'lyn kuoleman pelkoa – joka yhteydessä sen kanssa, mitä Mr. Omer oli kertonut minulle, oli mielestäni syy, että hän oli niin entisestänsä muuttunut – ja minulla oli aikaa, ennenkuin Peggotty tuli alas, myöskin leppeämmin arvostella sitä, tuossa kun istuin ja luin kellon raksutuksia ja yhä enemmän tunsin ympäröitsevän äänettömyyden juhlallisuutta. Peggotty sulki minut syliinsä ja siunasi ja kiitti minua monta monituista kertaa, koska olin semmoinen lohdutus hänelle (tämä oli, mitä hän sanoi) hänen surussaan. Sitten hän pyysi minua tulemaan ylikertaan, nyyhkien, että Mr. Barkis aina oli pitänyt minusta ja ihmetellyt minua; että hän oli usein puhunut minusta, ennenkuin hän meni tainnoksiin; ja että, hänen luullaksensa, Mr. Barkis, jos hän taas tulisi taidolleen, virkistyisi, kun hän näkisi minut, jos hän muutoin voisi mistään mailmassa virkistyä.
Kun näin Mr. Barkis'in, näytti varsin vähän mahdolliselta, että se koskaan tapahtuisi. Hän makasi pää ja hartiat ulkopuolella sänkyä, erittäin epämukavassa asemassa, osaksi kallistuneena sen arkun puoleen, joka oli maksanut hänelle niin paljon huolta ja vaivaa. Minä sain tietää, että, kun hän ei enää voinut kämpiä ulos sängystä avaamaan sitä eikä saada varmaa tietoa, että se oli tallella, sen taikasauvan kautta, jota olin nähnyt hänen käyttävän, hän oli käskenyt muuttaa sen tuolille sängyn viereen, jossa hän aina sen jälkeen oli yöt päivät pitänyt kiinni siitä. Hänen käsivartensa oli nytkin sen päällä. Aika ja mailma liukuivat pois hänen aitansa, mutta arkku oli siinä; ja viimeiset sanat, jotka hän oli lausunut, olivat (selittävällä äänellä): "vanhoja vaatteita!"
"Rakas Barkis!" sanoi Peggotty melkein iloisesti, notkistuen hänen puoleensa, samalla kuin hänen veljensä ja minä seisoimme sängyn päässä. "Tässä on minun rakas poikani – minun rakas poikani Mas'r Davy, joka saatti meidät yhteen, Barkis! Jonka kanssa sinä lähetit sanoman, tiedäthän! Etkö tahdo puhutella Mas'r Davy'a?"
Hän oli yhtä mykkä ja tunnoton, kuin arkku, josta hänen muotonsa sai ainoan elon merkin, joka siinä oli.
"Hän lähtee pois vuoksen kanssa", arveli Mr. Peggotty kätensä takaa.
Minun silmäni olivat kosteat, ja niin olivat myöskin Mr. Peggotyn; mutta minä toistin kuiskaten: "vuoksen kanssa?"
"Rannikolla ihmiset eivät saata kuolla", vastasi Mr. Peggotty, "ennenkuin vesi on melkein kokonaan laskenut. Eikä he voi syntyä, ennenkuin vesi on melkein kokonaan nousnut – ei oikein syntyä. Hän lähtee pois vuoksen kanssa. Puoli neljältä on vuoksi, ja sitten kuollutta vettä puolen tunnin aikaa. Jos hän elää, siksi kuin se kääntyy, pitää hän puoltansa vielä luoteen ajan ja lähtee pois seuraavan vuoksen kanssa".
Me jäimme sinne katsomaan häntä pitkäksi aikaa – tuntikausiksi. Mikä salainen vaikutus minun läsnä-olollani oli hänen suhteensa tässä hänen tilassaan, en saata sanoa; mutta kun hän viimein alkoi vähän hourailla, on varma, että hän mutisi jotain minun kouluun viemisestäni.
"Hän tointuu", lausui Peggotty.
Mr. Peggotty koski minuun ja kuiskasi suurella kammolla ja kunnioituksella: "he menevät molemmat nopeasti pois".
"Rakas Barkis!" sanoi Peggotty.
"C. P. Barkis", vastasi hän hiljalleen. "Ei parempaa naista missään!"
"Katso! Tässä on Master Davy!" sanoi Peggotty. Sillä Mr. Barkis avasi nyt silmänsä.
Minä aioin juuri kysyä häneltä, tunsiko hän minua, kun hän koetti ojentaa ulos käsivarttansa ja sanoi minulle selvästi, ystävällisellä hymyllä:
"Barkis'ia haluttaa!"
Ja koska nyt oli vuoksen aika, lähti hän pois sen kanssa.