KUUDESTOISTA LUKU
Minä olen monessa kohden toinen poika
Seuraavana aamuna eineen jälkeen aloitin koulu-elämääni uudestaan. Minä lähdin Mr. Wickfield'in kanssa tulevien opintojeni näkymölle – vakavaan, pihalla varustettuun rakennukseen, jolla oli semmoinen oppinut ulkomuoto, joka näytti aivan hyvin sopivan yhteen niitten satunnaisten peltovaresten ja naakkojen kanssa, jotka lensivät alas tuomiokirkon tornista ja koulumiehen ryhdillä kävelivät nurmikolla – ja esiteltiin uudelle opettajalleni, tohtori Strong'ille.
Tohtori Strong näytti minun mielestäni melkein yhtä ruostuneelta, kuin nuot korkeat rauta-aidakkeet ja portit ulkopuolella rakennusta, ja miltei yhtä kankealta ja jykeältä, kuin ne isot kivi-urnat, jotka olivat asetetut molemmin puolin portteja ja yhtä pitkän matkan päähän toisistaan yltympari pihaa punaiselle tiilimuurille, ikäänkuin härmistyneet keilat, Ajan heiteltäväksi. Hän oli kirjastossansa (minä tarkoitan tohtori Strong'ia); hänen vaatteensa eivät olleet erittäin hyvin harjatut eikä hänen hiuksensa erittäin hyvin kammatut; hänen polvihousunsa olivat höllällänsä; hänen pitkät, mustat säärystimensä auki; ja hänen kenkänsä ammottelivat niinkuin kaksi onkaloa kaminin-matolla. Kääntäin minua kohden loisteettomia silmiänsä, jotka muistuttivat eräästä jo aikaa unhottuneesta, sokeasta, vanhasta hevosesta, joka tavallisesti puri ruohoa ja kompasteli hautakumpuihin Blunderstone'n kirkkomaalla, sanoi hän, että häntä ilahutti nähdä minua, ja sitten hän ojensi minulle kättänsä, mutta minä en tietänyt, mitä tehdä sen, kun ei se itse tehnyt mitään.
Mutta likellä tohtori Strong'ia istui työskennellen hyvin kaunis, nuori lady, jota hän nimitti Annie'ksi ja jota luulin hänen tyttärekseen. Tämä päästi minut pulastani ja, laskien polvillensa, pani tohtori Strong'in kengät jalkaan sekä säärystimet nappiin, tehden tätä yhtä iloisesti kuin ketterästi. Kun hän oli päättänyt ja me menimme ulos kouluhuoneesen, hämmästyin kovasti, kun kuulin Mr. Wickfield'in toivottavan hänelle hyvää huomenta ja puhuttelevan häntä "Mrs. Strong'iksi", ja minä ihmettelin, oliko hän tohtori Strong'in pojan vaimo vai tohtori Strong'in oma vaimo, kun tohtori Strong itse valaisi asian minulle.
"Asiasta toiseen, Wickfield", sanoi hän, pysähtyen käytävässä, käsi olkapäälläni; "te ette ole vielä keksineet mitään soveliasta toimeentuloa vaimoni serkulle?"
"Ei", vastasi Mr. Wickfield. "Ei. Ei vielä".
"Minä soisin, että se tapahtuisi niin pian kuin suinkin mahdollista, Wickfield", lausui tohtori Strong, "sillä Jack Maldon on aivan varaton ja joutilas; ja näistä kahdesta pahasta seuraa välisti jotakin vielä pahempaa. Mitä tohtori Watts sanoo", lisäsi hän, katsellen minua ja liikuttaen päätään lauselmansa tahtiin: "'Saatana keksii aina jotakin pahaa joutilaan käden tehtäväksi'".
"Niin kyllä, tohtori", vastasi Mr. Wickfield, "mutta, jos tohtori Watts olisi tuntenut ihmiset, olisi hänen yhtä oikein sopinut kirjoittaa: 'Saatana keksii aina jotakin pahaa vireän käden tehtäväksi'. Vireät ihmiset toimittavat kyllä osansa mailman pahasta, siitä saatte olla varma, Mitä ne ihmiset ovat aikaansaattaneet, jotka ovat olleet kaikkein vireimmät hankkimaan itsellensä rahaa taikka valtaa tällä taikka kahdella viime vuosisadalla? Ei mitään pahaa?"
"Jack Maldon ei ole koskaan oleva erittäin vireä hankkimaan itselleen kumpaakaan, varon minä", lausui tohtori Strong, miettiväisesti leukaansa hivuttaen.
"Kenties ei", sanoi Mr. Wickfield, "ja te palautatte minut kysymykseemme, josta, antakaat minulle anteeksi, minä harhaannuin. Ei, minä en ole vielä voinut hankkia mitään paikkaa Mr. Jack Maldon'ille. Minä luulen – " hän lausui tämän jonkunlaisella epäilyksellä – "että havaitsen johdattavan syynne, ja tämä tekee asian vielä vaikeammaksi".
"Minun johdattava syyni", vastasi tohtori Strong, "on se, että saisin jonkunlaista soveliasta toimitusta Annie'n serkulle ja vanhalle leikkikumppanille".
"Niin, kyllä tiedän", arveli Mr. Wickfield, "kotona taikka ulkomailla".
"Aivan niin!" vastasi tohtori, nähtävästi kummastellen, miksi hän pani niin paljon painoa noihin sanoihin. "Kotona taikka ulkomailla".
"Teidän omat sananne, niinkuin tiedätte", lausui Mr. Wickfield. "Taikka ulkomailla".
"Niin oikein", vastasi tohtori. "Niin oikein. Siellä taikka täällä".
"Siellä taikka täällä? Eikö sillä ole mitään väliä?" kysyi Mr.
Wickfield.
"Ei", vastasi tohtori.
"Eikö?" kummastuksella.
"Ei vähintäkään".
"Ei siis mitään johdattavaa syytä", arveli Mr. Wickfield, "kun sanotte ulkomailla eikä kotona?"
"Ei", vastasi tohtori.
"Minun täytyy uskoa teitä, ja tietysti minä uskon teitä", vastasi Mr. Wickfield. "Se olisi ehkä melkoisesti helpoittanut tehtävääni, jos olisin tietänyt siitä ennen. Mutta minä tunnustan, että minulla oli toisenlainen käsitys".
Tohtori Strong katseli häntä hämmentyneellä ja epäilevällä muodolla, joka melkein kohta muuttui hymyksi, joka rohkaisi minua suuresti, sillä se oli täynnä ystävällisyyttä ja suloutta, ja siinä, niinkuin koko hänen käytöksessään, ilmestyi, kun kerran oli tunkenut sen syvämielisen, miettivän jääkuoren läpi, joka ympäröitsi sitä, jotakin yksinkertaista, joka suuresti viehätti ja synnytti toiveita niin nuoressa koulupojassa, kuin minä olin. Toistaen "ei" ja "ei vähintäkään" ja muita lyhyitä, samanlaisia vakuutuksia, käveli tohtori Strong kummallisilla, epätasaisilla askelilla meidän edellämme, ja me seurasimme: Mr. Wickfield, näyttäen totiselta ja pudistaen päätänsä itseksensä tietämättä, että minä näin hänet.
Kouluhuone oli kaunis, iso sali rakennuksen hiljaisimmassa osassa. Viisi, kuusi tuommoista isoa urnaa katseli juhlallisesti sisään siihen, ja siitä sopi nähdä vanha, aidattu puutarha, joka oli tohtorin oma ja jossa persikat kypsyivät päivänpaisteisella, eteläisellä muurilla. Akkunain alla oli nurmikolla kaksi isoa aloe-kasvia pöntössään, ja näitten kasvien leveät, kovat lehdet (jotka näyttivät siltä kuin olisivat tehdyt maalatusta tinasta) ovat aina siitä saakka – sen muiston kautta, jota ne herättävät – olleet minulle äänettömyyden ja yksinäisyyden esikuvana. Noin viisikolmatta poikaa oli ahkerassa työssä kirjojensa nojalla, kun tulimme sisään, mutta he nousivat toivottamaan hyvää huomenta tohtorille ja jäivät seisomaan, kun näkivät Mr. Wickfield'in ja minut.
"Uusi poika, nuoret gentlemanit", lausui tohtori; "Trotwood
Copperfield".
Eräs Adams, joka oli koulun ylimmäinen, astui silloin esiin paikaltansa ja tervehti minua. Hän näytti valkoisella kaulahuivillansa nuorelta papilta, mutta hän oli hyvin ystävällinen ja lempeä. Hän osoitti minulle sijani ja esitteli minut opettajille semmoisella gentlemanin tavalla, joka, jos mikään, olisi saattanut minut levolliseksi.
Minusta näytti kuitenkin siltä, kuin niin pitkä aika olisi kulunut siitä, jolloin olin ollut semmoisten poikien parissa taikka minkäänlaisten minun ikäisteni kumppanien seurassa, paitsi Mick Walker'in ja Jauhoperunan, että tunsin itseni niin oudoksi, kuin olin ikinä eläessäni tuntenut. Minä tiesin varsin hyvin, että olin liikkunut semmoisilla näkymöillä, joista ei heillä voinut olla mitään aavistusta, ja että heidän ikäisekseen, heidän muotoisekseen ja vertaisekseen olin kokenut niin kummallisia, että puoleksi luulin harjoittavani jonkunlaista petosta, kun tulin sinne tavallisena pikku koulupoikana. Minä olin Murdstone ja Grinby'n aikana, kuinka lyhyt taikka pitkä se lienee ollutkaan, vieraantunut poikien huveista ja leikeistä, että tiesin olevani aivan saamaton ja harjaantumaton tavallisimmissa tempuissa, jotka kuuluivat niihin. Mitä hyvänsä olin oppinut, se oli halvoissa, jokapäiväisissä elämäni huolissa niin kadonnut muististani, että nyt, kun minua tutkittiin, minä en osannut mitään, vaan asetettiin koulun alhaisimmalle penkille. Mutta vaikka minua huolestutti, että minulta puuttui pojan-omaista taitoa sekä myöskin kirjallista tietoa, kävin monta vertaa enemmän levottomaksi, kun ajattelin, että niissä, mitä osasin, poistuin paljon kauemmaksi kumppaneistani, kuin niissä, mitä en osannut. Minä mietin, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät likeisestä tuttavuudestani King's Bench'in vankihuoneen kanssa? Oliko minussa, minun itse tietämättä, jotakin, joka voisi antaa ilmi minun ja Micawber'ilaisten keskinäisen välin – kaikki nuot panttaukset ja myymiset ja illalliset? Arvaappas, jos joku pojista olisi nähnyt minun astuvan Canterbury'n katuja, väsyneenä matkastani ja ryysyisenä, ja nyt tuntisi minut. Mitä nämät, jotka niin vähän piittasivat rahoista, sanoisivat, jos tietäisivät, kuinka minä olin kaappinut kokoon kaikki puolipennyni ostaakseni jokapäiväistä servelati-makkaraani ja oluttani taikka puddingiliuskojani? Kuinka se hämmästyttäisi heitä, jotka olivat niin viattomat Londonin elämän ja Londonin katujen suhteen, jos huomaisivat, kuinka hyvin minä tunsin (ja kuinka häpesin tuntemistani) muutamia mitä kurjimpia asteita molemmista? Kaikki nämät joutuivat niin usein mieleeni tuona ensimäisenä päivänä tohtori Strong'in luona, että epäilin vähintäkin katsettani ja liikennettäni, säikähdyin, milloin hyvänsä joku uusista koulukumppaneistani likeni minua, ja riensin pois samalla silmänräpäyksellä, kuin koulutunti päättyi, peläten, että paljastaisin itseni vastatessani johonkin ystävälliseen kysymykseen tai lähestymiseen.
Mutta Mr. Wickfield'in vanhalla rakennuksella oli semmoinen vaikutus, että, kun koputin sitä, uudet koulukirjat kainalossani, rupesin tuntemaan, kuinka levottomuuteni suli pois. Kun astuin ylös ilmaiseen, vanhaan huoneeseni, näytti portaitten totinen varjo peittävän epäilykseni ja pelkoni ja saattavan entisyyden hämärämmäksi. Minä istuin siellä, lujasti lukien läksyjäni päivällis-aikaan asti (me pääsimme koulusta kello kolme), ja menin alas, toivoen vielä tulevani jommoiseksikin pojaksi.
Agnes oli vierashuoneessa, odottaen isäänsä, jota joku pidätti hänen byroossansa. Hän kohtasi minua miellyttävällä hymyllänsä ja kysyi minulta, mitä minä koulusta pidin. Minä sanoin hänelle, että toivoin kyllä mieltyväni siihen, vaan että se aluksi oli minusta hiukan outo.
"Sinä et ole koskaan ollut missäkään koulussa", sanoin minä, "oletko?"
"Olen kyllä! Joka päivä".
"Niin, mutta sinä tarkoitat täällä omassa kodissasi?"
"Isäni ei voinut laskea minua muualle", vastasi hän hymyillen ja päätänsä pudistaen. "Täytyyhän hänen emännöitsiänsä aina olla hänen huoneessansa".
"Hän rakastaa sinua paljon, siitä olen varma", arvelin minä.
Hän nyykäytti myöntäen ja meni oven luo kuuntelemaan, joko isä tuli ylös, että hän kohtaisi häntä portailla. Mutta kun ei isää kuulunut, palasi hän jälleen.
"Äitini on ollut kuollut siitä saakka, kuin minä synnyin", lausui hän tyvenellä tavallansa. "Minä tunnen vaan hänen kuvansa alikerroksessa. Minä näin, että sinä katselit sitä eilen. Tiesitkö, kenenkä se oli?"
Minä vastasin hänelle, että tiesin sen, koska se oli niin hänen näköisensä.
"Niin isäkin sanoo", arveli Agnes mielissänsä. "Kuule! Tuossa isäni nyt on!"
Hänen kirkkaat, levolliset kasvonsa hohtivat ilosta, kun hän meni kohtamaan häntä, ja kun he käsitysten tulivat sisään. Mr. Wickfield tervehti minua sydämellisesti ja sanoi minulle, että varmaan menestyisin hyvin tohtori Strong'in johdolla, joka oli mitä lempeimpiä ihmisiä.
"Kenties löytyy muutamia – vaikka minä en tiedä siitä – jotka väärin käyttävät hänen hyvyyttänsä", sanoi Mr. Wickfield. "Älä koskaan ole heidän tapaisensa, Trotwood, missään asiassa. Hänessä ei ole epäluuloa nimeksikään; ja olipa se ansio taikka vika, siitä saisi ottaa vaaria kaikissa tekemisissään hänen kanssansa, sekä suurissa että vähissä".
Hän puhui, mielestäni, niinkuin hän olisi ollut väsynyt taikka tyytymätön johonkin; mutta minä en miettinyt sen enemmän tätä asiaa, sillä päivällinen ilmoitettiin juuri silloin valmiiksi, ja me menimme alas ja istuimme samoihin paikkoihin, kuin ennen.
Me olimme tuskin tehneet niin, kun Uriah Heep pisti punaisen päänsä ja laihan kätensä sisään ovesta ja sanoi:
"Mr. Maldon pyytää saada puhua sanan, Sir".
"Vast'ikäänpä erosin Mr. Maldon'ista", vastasi hänen isäntänsä.
"Niin, Sir", arveli Uriah, "mutta Mr. Maldon on tullut takaisin ja pyytää saadaksensa puhua sanan".
Sillä välin kuin Uriah piti ovea auki kädellänsä, katseli hän, luulin, minua, katseli Agnes'ia, katseli ruokia, katseli talrikkeja, katseli jokaista esinettä huoneessa, mutta ei kuitenkaan näyttänyt katselevan mitään; hän oli koko ajan punaisilla silmillänsä uskollisesti tähystelevinänsä isäntäänsä.
"Pyydän anteeksi. Tulin vaan sanomaan, kun jälestäpäin ajattelin", muistutti joku ääni Uriah'n takaa, samalla kuin tämän pää työnnettiin pois ja puhujan ilmestyi sijaan – "suokaat anteeksi rohkeuteni – että, koska näyttää siltä, kuin minun ei olisi mitään muuta tarjona, mitä pikemmin minä lähden ulkomaille, sitä parempi. Serkkuni Annie arveli, kun puhuimme siitä, että hän mieluisammin tahtoi pitää ystäviänsä saatavillaan, kuin nähdä heitä maanpakolaisuudessa, ja vanha tohtori – "
"Tohtori Strong, niinkö?" keskeytti Mr. Wickfield vakavasti.
"Tohtori Strong tietysti", vastasi toinen, "minä nimitän häntä vanhaksi tohtoriksi – sillä ei ole mitään eroitusta, tiedättekö".
"Sitä ei sovi sanoa", vastasi Mr. Wickfield.
"No, tohtori Strong'illa", jatkoi toinen – "tohtori Strong'illa oli sama ajatus, luulin minä. Mutta koska teidän menetystavastanne minun suhteeni näyttää siltä kuin hän olisi muuttanut mieltänsä, ei minulla ole mitään lisäksi sanottavaa, kuin että mitä pikemmin lähden, sitä parempi. Sentähden päätin tulla takaisin ja sanoa, että mitä pikemmin lähden, sitä parempi. Kun kuitenkin täytyy syöstä veteen, ei auta rannalla vitkailla".
"Teidän asiassanne vitkaillaan niin vähän, Mr. Maldon, kuin mahdollista, saatte luottaa siihen", lausui Mr. Wickfield.
"Kiitoksia", sanoi toinen. "Paljon kiitoksia. Minä en tahdo katsoa lahjahevosta suuhun; se ei ole mikään miellyttävä työ, muutoin, rohkenen väittää, saisi serkkuni Annie helposti asian sovitetuksi omalla tavallansa. Luullakseni ei Annie'n tarvitsisi muuta, kuin sanoa vanhalle tohtorille – "
"Te tarkoitatte, että Mrs. Strong'in ei tarvitsisi muuta, kuin sanoa puolisollensa – ymmärränkö teitä oikein?" kysyi Mr. Wickfield.
"Ihan oikein", vastasi toinen – "ei tarvitsisi muuta kuin sanoa, että hän tahtoisi sitä ja sitä asiaa siksi ja siksi, ja se muodostuisi aivan luonnollisesti siksi ja siksi".
"Ja miksi juuri aivan luonnollisesti, Mr. Maldon?" kysyi Mr. Wickfield, levollisesti syöden päivällistänsä.
"No, koska Annie on viehättävä nuori tyttö, ja tuo vanha tohtori – tohtori Strong'ia tarkoitan – ei ole aivan viehättävä nuori poika", vastasi Mr. Maldon nauraen. "Ei kenenkään tarvitse loukkaantua sanoistani, Mr. Wickfield. Minä tarkoitan vaan, että arvatakseni jonkunlainen korvaus on oikea ja järjellinen semmoisessa avioliitossa".
"Korvaus vaimolle, Sir?" kysyi Wickfield totisesti.
"Niin, vaimolle, Sir", vastasi Mr. Jack Maldon nauraen. Mutta huomaten, että Mr. Wickfield jatkoi päivällistänsä samalla levollisella tavalla, ja ettei ollut mitään toivoa saada häntä höllittämään jäntärettäkään kasvoissaan, lisäsi hän:
"Kuitenkin olen nyt sanonut, mitä palasin sanomaan, ja vielä kerran pyytäen anteeksi rohkeuttani lähden pois. Tietysti noudatan teidän määräyksiänne ja pidän asiaa vaan meidän kahden ratkaistavana, ettei sitä tarvitse mainita tohtorin luona".
"Oletteko syöneet päivällistä?" kysyi Mr. Wickfield, viitaten kädellänsä pöytää kohden.
"Kiitoksia. Minä menen päivällisille", lausui Mr. Maldon, "serkkuni
Annien luokse. Jumalan haltuun!"
Paikaltansa nousematta katseli Mr. Wickfield miettivästi hänen jälkeensä, kun hän meni ulos. Hän oli mielestäni jotenkin pintapuolinen nuori gentlemani; hänellä oli kauniit kasvot, nopea tapa puhua ja itseensä luottavainen, rohkea ulkomuoto. Ja tämä oli mitä ensinnä sain nähdä Mr. Jack Maldon'ista, jota en odottanut saavani niin pian nähdä, kun aamulla kuulin tohtori Strong'in puhuvan hänestä.
Päivällistä syötyämme menimme ylikerrokseen jälleen, jossa kaikki kävi aivan samalla lailla, kuin edellisenä päivänä. Agnes asetti lasit ja karaffit samaan nurkkaan, ja Mr. Wickfield istui juomaan ja joi melkoisesti. Agnes soitti pianoa hänelle, ompeli ja puhui ja pelasi muutamia eriä dominoa minun kanssani. Tavalliseen aikaan laitti hän teetä, ja jälestäpäin, kun minä olin tuonut alas kirjani, katseli hän niihin ja osoitti minulle, mitä hän tiesi niistä (joka ei suinkaan ollut vähän, vaikka hän sanoi päinvastoin) ja mikä oli paras tapa oppia ja ymmärtää niitä. Näitä sanoja kirjoittaessani näen hänet itse, hänen kainon, säännöllisen, lempeän käytöksensä ja kuulen hänen kauniin, tyvenen äänensä. Se johdatus kaikenlaiseen hyvään, jota tuonnempana hänestä sain, alkaa jo tuntua rinnassani. Minä rakastan pikku Em'lyä enkä rakasta Agnes'ia – ei, ei ollenkaan samalla tavalla – mutta minä tunnen, että missä Agnes on, siinä on hyvyys, rauha ja totuus, ja että tuo lempeä valo maalatusta kirkon-akkunasta, jonka näin monta aikaa takaperin, aina kohtaa häntä ja minua, kun olen likellä häntä, sekä kaikkia, mitä hänen ympärillänsä on.
Kun Agnes'in oli tullut aika vetäytyä pois yöksi ja hän oli jättänyt meidät, ojensin minä kättäni Mr. Wickfield'ille, itsekin levolle lähteäkseni. Mutta hän pidätti minua ja sanoi: "tahtoisitko jäädä meille, Trotwood, vai muuttaa muualle?"
"Jäädä tänne", vastasin minä nopeasti.
"Sinä olet varma siitä?"
"Niin. Jos saan!"
"No, minä varon, että elämme vaan semmoista ikävää elämää täällä, poikani", sanoi hän.
"Ei ikävämpää minulle, kuin Agnes'ille, Sir. Ei ollenkaan ikävää!"
"Kuin Agnes'ille", toisti hän, astuen verkalleen ison kaminin-reunuksen luo ja nojautuen siihen. "Kuin Agnes'ille!"
Hän oli sinä iltana juonut viiniä niin paljon (taikka minä luulin hänen juoneen), että hänen silmänsä olivat veristyneet. Ei niin, että minun sopi nähdä niitä nyt, sillä hän oli luonut ne maahan ja varjosti niitä kädellään; mutta minä olin tarkannut niitä vähäistä ennen.
"Minä kummastelen", mumisi hän, "väsyykö Agnes'ini minuun. Milloin minä ikinä väsyisin häneen! Mutta se on toista – se on aivan toista".
Hän mietti itsekseen – eikä puhunut minulle; sen vuoksi pysyin ääneti.
"Ikävä vanha asunto", hän lausui, "ja yksitoikkoinen elämä – mutta minun täytyy pitää häntä luonani. Minun täytyy pitää häntä luonani. Jos se ajatus, että minä kuolen ja jätän lemmittyni, taikka että lemmittyni kuolee ja jättää minut, tulee, niinkuin kummitus, häiritsemään onnellisimpia hetkiäni ja on vaan hukutettava tuohon – "
Hän ei täyttänyt lausetta, vaan astui hitaasti siihen paikkaan, jossa hän oli istunut, kallisti tietämättänsä tyhjää karaffia, niinkuin kaataakseen viiniä siitä, asetti sen pois kädestään ja meni takaisin entiselle sijallensa.
"Jos on vaikea kestää sitä, kun hän on täällä", lausui hän, "kuinka kävisikään, jos hän olisi poissa? Ei, ei, ei. Minun on mahdoton koettaa sitä".
Hän nojautui taas kaminin-reunukseen, tuumien niin kauan, etten voinut päättää, tuliko minun mennä ja kenties herättää häntä vai pysyä alallani, missä olin, kunnes hän toipuisi uneksimisestaan. Vihdoin hän virkistyi itsestänsä ja katseli ympäri huonetta, siksi kuin hänen silmänsä kohtasivat minun silmäni.
"Sinä jäät siis meille, Trotwood?" sanoi hän omituisella tavallansa ja niinkuin hän olisi vastannut johonkin, jota minä juuri olin lausunut. "Se ilahuttaa minua. Sinusta on seuraa meille molemmille. Se on terveellistä, kun saamme pitää sinut täällä. Terveellistä minulle, terveellistä Agnes'ille, terveellistä ehkä meille kaikille".
"Minä olen varma siitä, että se on minulle, Sir", vastasin minä. "Minä olen niin iloinen, kun saan olla täällä".
"Sepä on oiva toveri!" arveli Mr. Wickfield. "Niin kauan kuin sinua ilahuttaa olla täällä, saat myöskin jäädä tänne". Hän pudisti kättä minun kanssani asian vahvistukseksi, taputti minua olkapäälle ja sanoi minulle, että, jos minulla oli jotakin tekemistä iltaisin sen jälkeen, kuin Agnes oli jättänyt meidät, taikka jos minun teki mieli huvikseni lukea jotakin, minä altiisti saisin tulla alas hänen huoneesensa ja seurustella hänen kanssaan, kun hän oli siellä ja minä niin halusin. Minä kiitin häntä hänen hyvyydestään, ja koska hän pian sen jälkeen meni alas enkä minä ollut väsynyt, menin minäkin alas, kirja kädessäni, puoleksi tunniksi käyttääkseni hänen lupaansa.
Mutta kun näin valkeata tuossa vähäisessä ympyriäisessä byroossa ja samalla tunsin itseni vedetyksi Uriah Heep'in puoleen, jolla oli jonkunlainen viehätysvoima minun suhteeni, menin sen sijaan tänne. Minä tapasin Uriah'n lukemasta isoa, lihavaa kirjaa semmoisella osottavalla tarkkuudella, että hänen laiha etusormensa seurasi jokaista riviä, jota hän luki, ja jätti (ainakin minä täyttä totta luulin niin) tahmaisia jälkiä pitkin sivua, niinkuin etana.
"Te työskentelette myöhään tänä iltana, Uriah", sanon minä.
"Niin, Master Copperfield", vastaa Uriah.
Kun nousin vastapäiselle tuolille mukavammin puhuakseni hänen kanssaan, huomasin, ettei hänessä näkynyt mitään semmoista, kuin hymy, vaan että hän ainoastaan osasi väljentää suutansa ja muodostaa kaksi jyrkkää lovea alaspäin poskea kummallakin puolella, ja nämät tiesivät hymyä.
"Minä en tee byroo-työtä, Master Copperfield", lausui Uriah.
"Minkälaista työtä siis?" kysyin minä.
"Minä kartutan lain-opillisia tietojani, Master Copperfield", vastasi
Uriah. "Minä tutkin Tidd'in käsikirjaa. Voi semmoista kirjailiaa kuin
Mr. Tidd on, Master Copperfield!"
Minun tuolini oli semmoinen vartiantorni, että, kun katselin, kuinka hän tämän ihastuneen huudahuksen jälkeen taas alkoi lukea ja etusormellansa seurata rivejä, minä näin, että hänen sieraimensa, jotka olivat ohuet ja suipot ja terävillä uurteilla varustetut, laajenivat ja supistuivat omituisella ja kovin ilkeällä tavalla – jotta ne näyttivät vilkkuvan silmien sijasta, jotka tuskin milloinkaan vilkkuivat.
"Minä arvaan, että olette suuri lakimies?" lausuin minä, tuokion häntä katseltuani.
"Minäkö, Master Copperfield?" kysyi Uriah. "Voi, ei! Minä olen sangen halpa henkilö".
Minä huomasin, että oli perää tuossa luulossani hänen käsistänsä, sillä hän hieroi usein kämmeniänsä toisiansa vastaan ikäänkuin pusertaaksensa niitä kuivaksi ja lämpimäksi, jonka ohessa hän monta kertaa varkain pyyhki niitä nenäliinallansa.
"Minä tiedän hyvin, että olen kaikkein halvin henkilö mailmassa", lausui Uriah Heep ujosti; "olkoon toinen mikä tahansa. Äitini on myöskin sangen halpa henkilö. Me asumme halvassa majassa, Master Copperfield, mutta meillä on paljon, josta sopii olla kiitollinen. Isäni entinen virka oli halpa. Hän oli haudankaivaja".
"Mikä hän nyt on?" kysyin minä.
"Hän on nyt osan-ottaja ijankaikkisessa kunniassa. Master Copperfield", vastasi Uriah Heep. "Mutta meillä on paljon, josta sopii olla kiitollinen. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä, että saan oleskella Mr. Wickfield'in luona!"
Minä kysyin Uriah'lta, oliko hän kauan ollut Mr. Wickfield'in luona.
"Minä olen nyt neljättä vuotta hänen luonansa, Master Copperfield", vastasi Uriah, sulkien kirjaansa, kun hän ensin oli tarkasti merkinnyt paikan, johon hän oli laannut. "Minä tulin tänne vuotta jälkeen isäni kuoleman. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä! Kuinka kiitollinen minun tulee olla Mr. Wickfield'in hyvyydestä, kun hän antaa minulle laissa määrätyn opetuksen, jota minä en muutoin äitini ja omien vähien varojeni vuoksi jaksaisi hankkia itselleni!"
"Kun siis oppi-aikanne on ohitse, olette kai oikea lakimies?" sanoin minä.
"Jumalan avulla, Master Copperfield", vastasi Uriah.
"Te ehkä pääsette ennen pitkää Mr. Wickfield'in asiakumppaniksi", lausuin minä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi; "ja silloin sanotaan 'Wickfield ja Heep' taikka 'Heep, ennen Wickfield'".
"Ei suinkaan, Master Copperfield", vastasi Uriah, päätänsä pudistaen, "minä olen liian halpa siksi!"
Hän näytti todellakin tavattomassa määrässä noitten kasvojen kaltaiselta, jotka olivat leikatut hirrenpäähän ulkopuolella akkunaani, kun hän istui halpuudessaan ja syrjästä katseli minua, suu väljentyneenä ja lovet poskissa.
"Mr. Wickfield on aivan oivallinen mies, Master Copperfield", sanoi Uriah. "Jos olette tunteneet hänet kauan aikaa, tiedätte sen varmaan paljon paremmin, kuin minä voin kertoa teille".
Minä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että hän oli; mutta etten ollut tuntenut häntä kauan, vaikka hän oli tätini ystävä.
"Vai niin, Master Copperfield", lausui Uriah. "Teidän tätinne on miellyttävä lady, Master Copperfield!"
Hänellä oli, kun hän tahtoi osoittaa innostustaan, jonkunlainen tapa väännellä itseänsä, joka oli sangen ruma ja joka käänsi pois huomioni siitä kohteliaisuudesta, jonka hän oli lausunut sukulaisestani, hänen kaulansa ja ruumiinsa käärmeenkaltaisiin luikerruksiin.
"Miellyttävä lady, Master Copperfield!" arveli Uriah Heep. "Hän ihmettelee suuresti Miss Agnes'ia, Master Copperfield, luulen minä?"
Minä sanoin rohkeasti "kyllä"; ei sentähden, että olisin tietänyt mitään siitä, Jumala antakoon minulle anteeksi!
"Minä toivon, että tekin ihmettelette häntä, Master Copperfield", lausui Uriah. "Mutta minä olen varma siitä".
"Jokaisen täytyy ihmetellä häntä", vastasin minä.
"Voi! kiitoksia, Master Copperfield", sanoi Uriah Heep, "tästä muistutuksesta! Siinä on niin paljon totuutta! Vaikka minä olen halpa, tiedän, että siinä on niin paljon totuutta! Voi! kiitoksia, Master Copperfield!"
Tunteittensa hartaudessa väänsi hän itsensä kokonaan pois tuoliltaan ja, alas tultuaan, alkoi hän hankkia kotiinlähtöä.
"Äiti odottaa minua", lausui hän, katsahtaen vaaleaan, tylsäkasvoiseen taskukelloonsa, "ja käy levottomaksi, sillä, vaikka me olemme kovasti halpoja, Master Copperfield, rakastamme paljon toisiamme. Jos tahtoisitte käydä meitä tervehtimässä joskus puolipäivän jälkeen ja juoda kupillisen teetä matalassa asunnossamme, olisi äitini yhtä ylpeä teidän seurastanne, kuin minä".
Minä sanoin, että mielelläni tulisin.
"Kiitoksia, Master Copperfield", vastasi Uriah, asettaen kirjaansa hyllylle – "arvatakseni jäätte tänne joksikin aikaa, Master Copperfield?"
Minä sanoin, että minun oli, luullakseni, määrä saada kasvatusta täällä, niin kauan kuin kävin koulua.
"Vai niin!" huudahti Uriah, "minä arvaan, että te lopullisesti joudutte Mr. Wickfield'in ammattikumppaniksi, Master Copperfield!"
Minä väitin, ettei minulla ollut mitään semmoista tarkoitusta ja ettei kenelläkään ollut mitään semmoista tuumaa minun puolestani; mutta Uriah kiisti imarrellen vastaan, lausuen ehtimiseen kaikkiin vakuutuksiini: "kyllä, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" ja "totta tosiaan, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" Kun hän vihdoin oli valmis lähtemään byroosta yöksi, kysyi hän minulta, soveltuiko se minun mukavuuteeni, että kynttilä sammutettiin, ja, kun vastasin "soveltuu", sammutti hän sen heti. Pudistettuaan kättä minun kanssani – hänen kätensä tuntui pimeässä niinkuin kala – avasi hän hiukan ovea katua päin, hiipi ulos, sulki sen ja jätti minut hapuilemaan takaisin huoneeseni, joka maksoi minulle vähäisen vaivaa ja kuperinkeikan hänen tuolinsa ylitse. Tämä oli, luullakseni, lähin syy, miksi minä koko puolen yötä, niinkuin minusta tuntui, uneksin hänestä, ja uneksin muun muassa, että hän oli työntänyt Mr. Peggotyn huoneen vesille jotakin rosvoretkeä varten, että sen mastonhuipussa liehui musta lippu, johon oli kirjoitettu "Tidd'in käsikirja", ja että hän tämän pirullisen merkin alla vei minut ja pikku Em'lyn Espanjan mereen hukutettavaksi.
Minä voitin vähän levottomuuteni, kun seuraavana päivänä menin kouluun, ja sen-jälkeisenä päivänä vielä enemmän, ja sillä tapaa vähitellen pudistin sen pois, että tuskin pari viikkoa oli kulunut, ennenkuin olin aivan niinkuin kotona ja onnellinen uusien kumppanien parissa. Minä olin jotenkin kömpelö heidän leikeissään ja takapajulla heidän opinharjoituksissaan, mutta tottumus parantaisi minut epäilemättä edellisessä suhteessa, toivoin minä, ja ankara työ jälkimäisessä. Minä rupesin siis ahkeraan työhön sekä leikissä että todenteossa, ja saavutin paljon kiitosta. Ennen pitkää kävi Murdstone ja Grinby'n luona vietetty elämäni niin oudoksi minulle, että tuskin uskoin sitä todeksi, mutta nykyinen elämäni muuttui niin tutuksi, että näytin eläneen sitä kauan aikaa.
Tohtori Strong'in koulu oli oivallinen koulu: se erisi yhtä paljon Mr. Creakle'n koulusta, kuin hyvä pahasta. Sen vakavat ja soveliaat säännöt perustuivat viisaasen järjestelmään, kaikissa asioissa vedottiin poikien kunniantuntoon ja rehellisyyteen, ja julkisesti koetettiin luottaa siihen, että pojilla oli nämät ominaisuudet, jolleivät osoittaneet, etteivät ansainneet sitä. Tämä sai ihmeitä aikaan. Me tunsimme kaikki, että meillä oli jokaisella osa laitoksen hallinnossa ja sen arvon kannattamisessa. Tästä me ennen pitkää liityimme aivan hartaasti siihen – ainakin minä puolestani, enkä minä koskaan koko siellä oloni aikana tuntenut ketään poikaa, jonka ei olisi ollut laita sama – ja opimme halukkaasti, tahtoen tuottaa sille kunniaa. Lomahetkinä meillä oli jaloja leikkejä ja paljon vapautta; mutta silloinkin, niinkuin muistan, puhuttiin meistä hyvää kaupungissa, ja harvoin me asumme taikka käytöksemme kautta häväisimme tohtori Strong'in ja tohtori Strong'in poikien mainetta.
Muutamat korkeammat koulupojat asuivat tohtorin talossa ja heiltä minä toisessa kädessä kuulin niitä näitä tohtorin elämästä – esimerkiksi, kuinka hän ei ollut täyttä kahtatoista kuukautta ollut naimisissa sen kauniin, nuoren ladyn kanssa, jonka olin nähnyt hänen lukuhuoneessaan ja jonka hän oli nainut rakkaudesta, kosk'ei tällä ollut äyriäkään rahaa, mutta sen sijaan kokonainen parvi köyhiä sukulaisia (niin kumppanimme kertoivat), jotka olivat valmiit tunkemaan tohtoria pois kodista ja kartanosta. Samoin myöskin, kuinka tohtorin aateksivainen luonto sai alkunsa siitä, että hän aina etsi kreikkalaisia juuria; jonka minä viattomuuttani ja taitamattomuuttani luulin olevan jonkunlaisen kasvin-tutkijan kiihkon tohtorissa, semminkin kuin hän aina ulkona käydessään katseli maahan – siksi kuin käsitin, että sananjuuria hän etsi jotakin sanakirjaa varten, jota hän mietti. Adams, ylimmäinen poikamme, jolla oli taipumus matematikaan, oli laskenut, niin minulle juteltiin, kuinka paljon aikaa menisi tämän sanakirjan valmistamiseen tohtorin suunnitelman ja työnmäärän mukaan. Hän arveli, että siihen menisi tuhat-kuusisataa ja yhdeksänviidettä vuotta, luettuna tohtorin viimeisestä elikkä kahdennesta seitsemättä syntymäpäivästä.