Vähän ajan perästä soitti hän kelloa. "Janet", lausui tätini, kun hänen palveliansa tuli sisään. "Mene ylikerrokseen, sano terveisiä Mr. Dick'ille minun puolestani ja ilmoita hänelle, että tahdon puhutella häntä".
Janet näytti vähän kummastuneelta, kun näki minun makaavan kankeana sohvalla (minä pelkäsin liikahtamasta, ettei se suututtaisi tätiäni), mutta meni asiaansa toimittamaan. Kädet selän takana käveli tätini edestakaisin huoneessa, siksi kuin se gentlemani, joka oli toisella silmällä katsellut minua ylikerroksen akkunasta, tuli nauraen sisään.
"Mr. Dick", lausui tätini, "älkäät nyt menetelkö hullun tavalla, sillä ei kukaan voi olla viisaampi, kuin te, kun vaan tahdotte. Me tiedämme sen kaikki. Älkäät siis menetelkö hullun tavalla, mitä hyvänsä tehnette".
Gentlemani kävi kohta totiseksi ja katseli minua, luullakseni, niinkuin hän olisi pyytänyt minua olemaan akkunasta mitään puhumatta.
"Mr. Dick", sanoi tätini, "te olette kuulleet minun mainitsevan David Copperfieldia? Älkäät nyt olko, niinkuin teillä ei olisi mitään muistia, sillä te ja minä tiedämme kyllä, kuinka oikein laita on".
"David Copperfield?" toisti Mr. Dick, joka minusta ei näyttänyt muistavan paljon siitä. David Copperfield? Niin, niin aina. David, tosiaan".
"No", lausui tätini, "tämä on hänen poikansa. Hän olisi niin paljon, kuin mahdollista, isänsä näköinen, jollei hän olisi myöskin niin paljon äitinsä näköinen".
"Hänen poikansa?" kysyi Mr. Dick. "Davidin poika? Vai niin!"
"Niin", jatkoi tätini, "ja hän on tehnyt sievän työn. Hän on karannut.
Voi! Hänen sisarensa, Betsey Trotwood, ei olisi koskaan karannut".
Tätini pudisti vakavasti päätänsä, täydellisesti luottaen sen tytön luonteesen ja käytökseen, joka ei koskaan syntynyt.
"Vai niin! te luulette, että tyttö ei olisi karannut?" sanoi Mr. Dick.
"Siunatkoon ja varjelkoon tuota miestä", huudahti tätini tuikeasti, "kummoisia hän puhuu! Enkö minä tiedä, ettei hän olisi? Hän olisi elänyt yhdessä risti-äitinsä kanssa, ja me olisimme pitäneet toinen toisemme hyvänä. Mistä, Jumalan nimeen, olisi hänen sisarensa, Betsey Trotwood, karannut taikka mihin?"
"Ei mihinkään", vastasi Mr. Dick.
"Kuinka siis", lausui tätini leppyneenä vastauksesta, "voitte puhua niin ajattelematta, Dick, vaikka olette terävä, kuin lääkärin veitsi? No, tässä nyt näette nuoren David Copperfieldin, ja se kysymys, jonka asetan eteenne, kuuluu: mitä minä hänen teen?"
"Mitä hänen teette?" sanoi Mr. Dick hiljennetyllä äänellä raappien päätänsä. "Ah! hänen teette?"
"Niin", lausui tätini totisella katseella ja nostaen ylös etusormeansa.
"No! minä tarvitsen oikein kelpo neuvoa".
"Hyvä, jos minä olisin teidän sijassanne", arveli Mr. Dick, miettien ja hajamielisesti katsellen minua, "niin minä – " Minua tarkastellessaan näytti hän äkkiä keksineen tuuman ja lisäsi vilkkaasti: "minä pesisin hänet!"
"Janet", sanoi tätini, kääntyen levollisella voitonriemulla, jota minä en silloin ymmärtänyt, "Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Lämmitä kylpy!"
Vaikka tämä haastelo syvästi koski minuun, en voinut kuin tarkastaa tätiäni, Mr. Dick'iä ja Janet'ia sillä aikaa, kuin sitä kesti, sekä päättää sitä katselmusta, jonka jo olin pitänyt huoneen suhteen.
Tätini oli varteva, tylynmuotoinen lady, mutta ei millään lailla ruman-näköinen. Hänen kasvoissaan, hänen äänessään, hänen astunnossaan ja käytöksessään oli jotakin taipumatonta, joka aivan täydellisesti selitti sen vaikutuksen, jonka hän oli tehnyt niin hentoon olentoon, kuin äitiini; mutta hänen kasvonjuonteensa olivat pikemmin kauniit, kuin mitään muuta, vaikka jäykät ja ankarat. Minä huomasin erittäin, että hänellä oli sangen virkeät, kirkkaat silmät. Hänen hiuksensa, jotka olivat harmaat, olivat jaetut kahteen sileään osastoon jonkunlaisen niin kutsutun aamulakin alla: minä tarkoitan erästä siihen aikaan enemmän, kuin nyt, tavallista lakkia, jonka sivukappaleet sidottiin yhteen leuan alta. Hänen hameensa oli lavendelin-värinen ja aivan sievä, mutta jotenkin kapea, niinkuin hän olisi tahtonut tulla niin vähän rasitetuksi, kuin mahdollista. Minä muistan, että se mielestäni kaikkein enimmän oli ratsashameen kaltainen, josta liialliset liepeet olivat pois leikatut. Hänellä oli sivullaan kultakello, gentlemanin kello, jos saan päättää sen ko'osta ja muodosta ynnä siihen kuuluvista vitjoista ja sineteistä; kaulassaan oli hänellä vähäinen, paidankauluksen laatuinen liinavaate, ja ranteissa jotakin manshetin kaltaista.
Mr. Dick oli, niinkuin jo olen sanonut, harmaatukkainen ja verevä, ja näillä sanoilla olisin sanonut kaikki hänestä, jollei hänen päänsä olisi ollut kummallisella tavalla eteenpäin painunut – ei ijästä, päinvastoin se muistutti minua jonkun Mr. Creakle'n pojan päästä selkäsaunan jälkeen – ja hänen harmaat silmänsä ulkonevat ja isot ja niin oudolla tavalla vetisen kirkkaat, että ne ynnä hänen hajamielinen käytöksensä, hänen alamaisuutensa tätini suhteen ja hänen lapsellinen ilonsa, kun tämä kiitti häntä, saivat minut epäilemään, että hän oli vähän mielenviassa; vaikka, jos niin oli laita, minua kovasti ihmetytti, kuinka hän oli joutunut tänne. Hän oli puettu, niinkuin tavallinen gentlemani, väljään, harmaasen aamutakkiin ja liiviin ja valkoisiin housuihin; hänellä oli kello kello-taskussaan ja plakkareissaan rahoja, joita hän kalisteli, niinkuin hän olisi ollut kovin ylpeä niistä!
Janet oli kaunis, kukoistava tyttö noin yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ijällä ja täydellinen sievyyden esikuva. Vaikk'en sillä hetkellä katsellut häntä sen enempää, sopii minun tässä mainita, mitä en havainnut, ennenkuin jälestäpäin, nimittäin, että hän oli yksi niitten holholasten sarjasta, joita tätini oli ottanut palvelukseensa nimenomaan kasvatettavaksi miespuolten kieltämiseen ja jotka tavallisesti olivat kieltonsa päätteeksi menneet naimisiin leipurin kanssa.
Huone oli yhtä sievä, kuin Janet taikka tätini. Kun hetki takaperin laskin alas kynäni ajatellakseni sitä, puhalsi merituuli taas sisään yhdessä kukkashajun kanssa, ja minä näin vanhan-aikaiset, kiiltäviksi pyhjetyt ja tahotut huonekalut, tätini pyhäksi katsotun nojatuolin ja pöydän ympyriäisen, viheriän varjostimen vieressä kaari-akkunan luona, villa-peitteisen maton, kissan, teekannun käsineen, molemmat kanarilinnut, vanhan-aikaiset poslini-astiat, punssimaljan täynnänsä kuivatuita ruusunlehtiä, ison kaapin pulloineen purkkeineen sekä kummallisessa epäsoinnussa muitten esineitten suhteen tomuisen oman itseni makaavan sohvalla ja tarkastelevan kaikkia.
Janet oli mennyt kylpyä valmistamaan, kun tätini suureksi levottomuudekseni äkki-arvaamatta tyrmistyi suuttumuksesta ja tuskin sai huudetuksi: "Janet! Aaseja!"
Jolloin Janet tuli juosten portaita ylös, niinkuin talo olisi ollut ilmi-valkeassa, riensi ulos vähäiselle, viheriälle nurmikolle rakennuksen edustalle ja karkoitti pois kaksi satuloittua aasia, joilla kaksi ladya ratsasti ja jotka olivat rohjenneet astua kavionsa siihen; sillä välin kuin tätini, syöksähtäen ulos huoneesta, tempasi käsiinsä kolmannen eläimen ohjakset, jonka selässä lapsi ajoi, käänsi sen, talutti sen pois rauhoitetulta alalta ja leipoi sitä onnetonta opastaja-poikaa korville, joka oli uskaltanut häväistä tätä pyhää paikkaa.
Tähän hetkeen saakka minä en tiedä, oliko tädilläni mitään laillista oikeutta tuohon viheriään kenttään; mutta hän oli tullut siihen päätökseen, että hänellä oli, ja siinä oli kyllin hänelle. Ainoa suuri loukkaus hänen elämässään, ainoa, joka lakkaamatta vaati kostoa, oli se, että aasi astui tälle saastuttamattomalle paikalle. Olipa hän missä työssä hyvänsä, olipa se keskustelu, johon hän otti osaa, kuinka huvittava tahansa, aasi käänsi kerrallaan hänen ajatustensa juoksun toisaalle, ja hän oli heti sen kimpussa. Vesiruukkuja ja ruiskukannuja pidettiin salaisissa paikoissa valmiina tyhjennettäväksi rikollisten poikien niskaan; keppejä pantiin väijyksiin oven taa; uloshyökkäyksiä tehtiin joka tunti; ja elettiin alituisella sotakannalla. Kenties tämä oli hauska ajanviete aasipoikien mielestä; taikka ehkä viisaampia aaseja, jotka ymmärsivät, kuinka asian laita oli, huvitti syntyperäisellä yksipäisyydellään astua tätä tietä. Minä tiedän vaan, että kolmasti sotahuuto kuului, ennenkuin kylpy oli valmis, ja että viimeisessä ja kaikkein hurjimmassa kahakassa minä näin tätini yksinään ottelevan punatukkaisen, viidentoistavuotisen pojan kanssa ja jyskyttävän hänen punaista kalloansa omaan porttiinsa, ennenkuin tämä näytti älyävän, mistä puhe oli. Nämät keskeytykset olivat minusta sitä hullunkurisemmat, kun hän juuri paraikaa syötti minulle lihalientä lusikoittain (hän oli tullut siihen lujaan päätökseen, että minä olin nälkään nääntymäisilläni ja että minun tuli alussa nauttia ravintoa aivan vähin erin) ja hän välisti, kun suuni jo oli auki lusikkaa vastaan-ottaksensa, pisti sen takaisin maljaan, huusi: "Janet! Aaseja!" ja kiiruhti ulos tappeluun.
Kylpy virvoitti minua suuresti. Sillä minä rupesin tuntemaan kovaa tuskaa jäsenissäni siitä, että olin maannut ulkona kedoilla, ja olin nyt niin väsynyt ja huono, että tuskin pysyin hereillä viisi minutia kertaansa. Kun olin kylpenyt, pukivat he (minä tarkoitan tätiäni ja Janet'ia) minut paitaan ja housuihin, jotka olivat Mr. Dick'in omat, ja käärivät minut kahteen, kolmeen isoon shaaliin. Mimmoiselta mytyltä minä näytin, en tiedä, mutta minä tunsin että se oli hyvin lämmin mytty. Ja koska myöskin tunsin itseni perin heikoksi ja uniseksi, laskeusin pian taas sohvalle ja nukuin.
Se lienee ollut unelma, syntyen niistä ajatuksista, jotka niin kauan olivat asuneet mielessäni, mutta minä heräsin sillä tunnolla, että tätini oli tullut ja kallistunut puoleeni, pyyhkinyt pois hiukseni kasvoiltani, muuttanut pääni mukavampaan asemaan sekä sitten seisonut ja katsellut minua. Sanat "kaunis poika" tai "poika parka" tuntuivat myöskin soivan korvissani; mutta herätessäni ei kuitenkaan ollut mitään muuta, joka olisi johdattanut minua uskomaan, että tätini oli lausunut ne. Hän istui kaari-akkunan luona ja katseli merta tuon viheriän viuhkan takaa, joka oli asetettu jonkunlaiselle pyörin-renkaalle ja kääntyi mihin suuntaan hyvänsä.
Me söimme päivällistä vähä aika sen jälkeen, kuin heräsin. Meillä oli paistettua kanaa ja puddingia. Minä istuin pöydässä, itse paistin-puikoilla lävistetyn linnun näköisenä, ja liikutin käsiäni melkoisella vaivalla. Mutta koska tätini oli kapaloinnut minut, en valittanut vastuksiani. Koko tämän ajan olin kovasti utelias tietämään, mitä hän aikoi tehdä minun; mutta hän söi päivällisensä aivan äänetönnä, paitsi kuin hän satunnaisesti loi silmänsä minuun, joka istuin vastapäätä häntä, ja sanoi: "Jumala armahtakoon meitä!" joka ei suinkaan vähentänyt levottomuuttani.
Kun pöytäliina oli riisuttu ja vähän sherryä (josta minä sain lasin) asetettu esiin, lähetti tätini taas noutamaan Mr. Dick'iä, joka yhtyi meihin ja näytti niin viisaalta, kuin suinkin mahdollista, kun tätini pyysi häntä kuuntelemaan kertomustani, jota hän vähitellen useitten kysymysten kautta herutteli minusta. Sillä aikaa kuin minä puhuin, piti hän silmällä Mr. Dick'iä, joka minun luullakseni muutoin olisi mennyt nukuksiin ja jota, milloin hän vaan alkoi hymyillä, tätini pidätti otsaansa rypistämällä.
"Mikä lapsi raukkaa vaivasi, kun hän uudestaan meni naimisiin, sitä minä en voi ymmärtää", lausui tätini, kun minä olin päättänyt.
"Ehkä hän rakastui toiseen puolisoonsa", arveli Mr. Dick.
"Rakastui!" toisti tätini. "Mitä sillä tarkoitatte? Mistä syystä hän olisi tehnyt niin?"
"Ehkä", myhäili Mr. Dick, vähän mietittyään, "hän teki niin huvin vuoksi".
"Huvin vuoksi, tosiaan!" vastasi tätini. "Aika huvi lapsi paralle, kun kiinnittää yksinkertaisen sydämensä jokaiseen miespetoon, joka varmaan rääkkää häntä tavalla taikka toisella. Mitä hän ajatteli, sitä minun juuri tekisi mieli tietää! Hänellä oli ollut yksi puoliso. Hän oli saattanut pois tästä mailmasta David Copperfieldin, joka aina juoksi vaksivauvojen perässä hamasta kehdostansa saakka. Hän oli synnyttänyt lapsen – jopa niitä oli kaksi lasta, kun hän tuona perjantai-iltana toi ilmoille tämän pojan, joka istuu tässä! – ja mitä hän muuta tarvitsi?"
Mr. Dick pudisti salaisesti päätänsä minulle, niinkuin hän olisi ajatellut, ettei tästä koskaan selkoa saisi.
"Hän ei edes voinut saada lapsia, niinkuin muut ihmiset", jatkoi tätini. "Mihin tämän pojan sisar, Betsey Trotwood, jäi! Ei tullut ilmi. Älkäät puhuko mitään!"
Mr. Dick näytti aivan pelästyneeltä.
"Tuo pikkuinen lääkäri liuska, jonka pää oli kallella", sanoi tätini, "Jellips taikka mikä hänen nimensä oli, mitä hän toimitti? Hän ei saattanut tehdä muuta kuin sanoa minulle, niinkuin punakerttu – punakerttu hän onkin – 'se on poika'. Poika! Niin, tolvanoita he ovat kaikki tyyni!"
Tämän huudahuksen hartaus säpsäytti Mr. Dick'iä erinomaisesti; ja minuakin, jos minun täytyy sanoa totuus.
"Ja sitten, niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi ja hän ei olisi tarpeeksi seisonut tämän pojan sisaren, Betsey Trotwood'in, tiellä", lausui tätini, "menee hän toistamiseen naimisiin – menee murhaajalle – taikka miehelle, jonka nimi vivahtaa siihen – ja seisoo tämän pojan tiellä! Ja luonnollinen seuraus näistä on, niinkuin jokainen, paitsi lapsi, olisi voinut ennustaa, se, että poika lähtee karkuun ja kuljeksii ympäri maata. Hän on niin suuresti, kuin mahdollista, Kainin kaltainen, ennenkuin tämä tuli täysikasvuiseksi".
Mr. Dick katseli minua tarkasti, ikäänkuin ajatellaksensa minua tämän luonteiseksi.
"Ja lisäksi tuo nainen, jolla on se pakanallinen nimi", jatkoi tätini, "tuo Peggotty, hän menee ja pyrkii miehelle hänkin. Koska hän ei ole nähnyt kyllin, mitä pahaa tämmöisestä syntyy, menee hän ja pyrkii miehelle hänkin, niinkuin tämä lapsi kertoo. Minä toivon vaan", lausui tätini, pudistaen päätänsä, "että hänen miehensä on yksi noista hiilihanko-miehistä, joita näkee yltäkyllin sanomalehdissä, ja pieksee häntä kelpo lailla hangollaan".
Minä en voinut kuulla, että vanhaa hoitajatartani näin halvennettiin ja hänelle semmoisia toivotettiin. Minä ilmoitin tädilleni, että hän todella oli erehtynyt; että Peggotty oli paras, rehellisin, uskollisin, hartain ja kaikkein altiin ystävä ja palvelia mailmassa, joka aina oli rakastanut minua hellästi, joka aina oli rakastanut äitiäni hellästi, joka oli kannattanut kuolevan äitini päätä käsivarrellansa ja jonka kasvoille äitini oli painanut viimeisen, kiitollisen suudelmansa. Ja kun näitten molempien muisto tukeutti minut, sorruin minä, kun koetin sanoa, että Peggotyn koto oli minun kotini, ja että kaikki, mitä hänellä oli, oli minun, ja että minä olisin paennut hänen turviinsa, jollei hän olisi ollut niin vähissä varoissa, että pelkäsin jollakin lailla vaivaavani häntä – minä sorruin, niin, kun koetin sanoa näitä, ja kätkin kasvoni käsiini ja painoin pääni alas pöytää kohden.
"Hyvä, hyvä!" lausui tätini, "lapsi on oikeassa, kun puollustaa niitä, jotka ovat puollustaneet häntä – Janet! Aaseja!"
Minä luulen varmaan, että, joll'eivät nämät onnettomat aasit olisi olleet, me olisimme tulleet hyviksi ystäviksi; sillä tätini oli laskenut kätensä olkapäälleni ja näin rohkaistuna aioin minä syleillä häntä ja anoa hänen suojelustansa. Mutta tämä keskeytyminen ja se hämmennys, johon hän joutui ulkopuolisen taistelon kautta, tekivät lopun kaikista lempeistä tunteista siksi hetkeksi ja panivat tätini harmistuneena teenaikaan asti saarnaamaan Mr. Dick'ille, kuinka hän oli päättänyt vedota maansa lakeihin apua saadaksensa ja haastaa kaikki Dover'in aasin-omistajat oikeuteen alueensa häiritsemisestä.
Teen jälkeen istuimme kaikki akkunan luona – tähystelemässä, niinkuin päätin tätini tuikeista katseista, vieläkö tulisi rauhanrikkojia – hämärään saakka, jolloin Janet asetti kynttilöitä ja lautapelin pöydälle ja päästi alas rullakartiinit.
"No, Mr. Dick", sanoi tätini totisella katsannolla ja nostaen ylös etusormeaan, niinkuin ennen, "minä aion asettaa teille toisen kysymyksen. Katsokaat tätä lasta".
"David'in poikaako?" arveli Mr. Dick tarkkaavaisella ja hämmentyneellä muodolla.
"Aivan niin", vastasi tätini. "Mitä te nyt tekisitte hänen?"
"Tekisin David'in pojan?" sanoi Mr. Dick.
"Niin", vastasi tätini, "David'in pojan".
"Ah!" lausui Mr. Dick. "Niin. Tekisin hänen. Minä panisin hänet maata".
"Janet!" huusi tätini samalla leppeällä voitonriemulla, kuin olin huomannut ennen. "Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Jos vuode on valmis, saatamme pojan ylös sinne".
Kun Janet ilmoitti, että se oli aivan valmis, saatettiin minä ylös; ystävällisesti, mutta vähän niinkuin vanki; sillä tätini kävi edelläni ja Janet seurasi jälkijoukkona. Ainoa asianhaara, joka antoi minulle uutta toivoa, oli se, että tätini pysähtyi portailla ja tiedusteli, mitä palaneen hajua tuntui siellä, ja että Janet vastasi, että hän oli käyttänyt vanhaa paitaani virikkeeksi alhaalla kyökissä. Mutta huoneessani ei löytynyt mitään muita vaatteita, kuin se omituinen puku, joka minulla oli ylläni; ja kun olin jätetty sinne yksin pikkuisen vahakynttilän kanssa, joka, niinkuin tätini varoitti minulle, palaisi säntilleen viisi minutia, kuulin, kuinka he lukitsivat oven ulkopuolelta. Miettien näitä, katsoin mahdolliseksi, että tätini, jonka oli mahdoton tuntea minua tarkemmin, ehkä pelkäsi, että minun oli tapa karata pois, ja sen vuoksi ryhtyi tarpeellisiin keinoihin, että pysyisin tallella.
Huoneeni oli varsin miellyttävä. Se oli rakennuksen ylimmäisessä osassa ja katseli merta päin, johon kuu komeasti paisti. Kun olin lausunut rukoukseni ja kynttilä oli palanut loppuun saakka, muistan, kuinka vielä istuin ja katselin kuutamaa vedellä, niinkuin olisin toivonut saavani lukea kohtaloani siitä, ikäänkuin kirkkaasta kirjasta, taikka nähdä äitini lapsensa kanssa tulevan taivaasta pitkin tuota hohtavaa polkua katsellaksensa minua, niinkuin hän oli katsellut, kun viimein näin hänen suloiset kasvonsa. Minä muistan, kuinka se juhlallinen mieli-ala, jolla lopullisesti käänsin pois silmäni, väistyi sen kiitollisuuden ja levollisuuden tunteen edestä, jota valkea-verhoisen vuoteen näky, mutta vielä enemmän pehmeä laskeuminen alas siihen ja vaipuminen sen lumivalkoisiin lakanoihin, synnytti. Minä muistan, kuinka ajattelin kaikkia noita yksinäisiä paikkoja yötisen taivaan alla, jossa olin nukkunut, ja kuinka rukoilin, ettei minun tarvitsisi koskaan enää olla koditonna enkä koskaan kodittomia unhottaisi. Minä muistan, kuinka minusta tuntui, kuin olisin viimein vierinyt alas tuota surumielistä valo-rataa merellä unelmien maahan.
NELJÄSTOISTA LUKU
Tätini tekee päätöksensä minun suhteeni
Aamulla alas mennessäni näin tätini miettivän niin syvästi suuruspöydän ääressä, käsivarret tarjottimen nojalla, että teekyökin sisältö oli vuotanut teekannun yli ja pani koko pöytäliinan tulville, kun tuloni karkoitti hänen tuumansa. Minä olin varma siitä, että hän oli ajatellut minua, ja halasin enemmän, kuin koskaan, tietää hänen tarkoituksiansa minun suhteeni. Minä en sentään tohtinut ilmoittaa levottomuuttani, etten suututtaisi häntä.
Silmäni, joita en saanut hallituksi niin hyvin, kuin kieltäni, siirtyivät kuitenkin sangen usein aamiaisen kuluessa tätini puoleen. Minä en katsonut häntä monta silmänräpäystä kertaansa huomaamatta, että hän katseli minua oudolla, miettivällä tavalla, niinkuin minä olisin ollut aivan kaukana poissa eikä toisella puolella vähäistä, ympyriäistä pöytää. Kun hän oli päättänyt suuruksensa, nojausi hän ajatuksiinsa vaipuen taaksepäin tuolissaan, rypisti otsaansa, pani käsivartensa ristiin ja tutki minua joutessansa niin tyystisti, että kokonaan hämmennyin. Minä en ollut vielä suorittanut suurustani, vaan koetin jatkaa sitä, peittääkseni hämmennystäni; mutta veitseni kompastui kahveliini, kahvelini kamppasi veitseni, ja minä kimmahutin ylös silavan palasia kummastuttavan korkealle ilmaan sen sijaan, että olisi tullut leikata niitä syötäväkseni, sekä tukeutin itseni teellä, joka lakkaamatta pyrki väärään kurkkuun, siksi kuin tykkönään herkesin syömästä ja istuin punehtuen tätini tarkan silmän helteessä.
"Halloo!" sanoi tätini pitkän ajan perästä.
Minä katsoin ylös ja kohtasin kunnioittavaisesti hänen terävän kirkasta katsettaan.
"Minä olen kirjoittanut hänelle", lausui tätini.
"Kenelle?"
"Isäpuolellesi", sanoi tätini. "Minä olen lähettänyt hänelle kirjeen, jota hän ottanee vaivakseen huomata, jollei hän tahdo riitaantua minun kanssani, saan kunnian ilmoittaa hänelle!"
"Tietääkö hän, missä minä olen, täti?" kysyin minä levottomana.
"Minä olen kertonut sen hänelle", vastasi tätini, nyykähyttäen päätänsä.
"Jätetäänkö minä hänelle?" sammalsin minä.
"Minä en tiedä", sanoi tätini. "Saamme nähdä".
"Voi! Minä en voi ajatella, mitä teen", huudahdin minä, "jos minun täytyy palata Mr. Murdstone'n luo!"
"Minä en tiedä mitään siitä", vastasi tätini, pudistaen päätänsä. "Sitä en voi tosiaankaan sanoa. Saamme nähdä".
Minä pelästyin näistä sanoista ja kävin kovin alakuloiseksi ja raskasmieliseksi. Tätini, joka ei näyttänyt pitävän paljon väliä minulla, puki päällensä karkean, rintatilkulla varustetun esiliinan, jonka hän otti esiin kaapista; virutti teekupit omin käsin; ja kun kaikki oli pesty ja pantu tarjottimelle jälleen sekä pöytäliina oli taitettu kokoon ja asetettu päällepäin, soitti hän kelloa, että Janet tulisi korjaamaan pois niitä. Tuosta hän veti parin hansikkaita käteensä ja lakaisi ylös murut vähäisellä luudalla, siksi kuin ei vähintäkään hitua enää ollut matolla; sitten tomutti ja siivosi huoneen, joka jo ennestäänkin oli aivan huolellisesti tomutettu ja siivottu. Kun kaikki nämät toimet olivat tehdyt hänen mieltänsä myöden, riisui hän pois hansikkaat ja esiliinan, kääri ne kokoon, pisti ne siihen erityiseen kaapin nurkkaan, josta ne olivat otetut, asetti työrasiansa omalle pöydällensä avonaisen akkunan viereen ja istui alas työtä tekemään, viheriäinen viuhka hänen itse ja päivän-valon välissä.
"Minä tahtoisin, että menisit ylikerrokseen", lausui tätini, lankaa neulan päähän pujottaessaan, "ja sanoisit terveisiä minulta Mr. Dick'ille, että mielelläni soisin tietäväni, kuinka hänen memorialinsa edistyy".
Minä nousin vikkelästi tätä käskyä toimittamaan.
"Arvatakseni", sanoi tätini, silmäillen minua yhtä visusti, kuin hän oli silmäillyt neulaa, lankaa pujottaessaan, "on Mr. Dick sinun mielestäsi lyhyt nimi, vai kuinka?"
"Kyllä minä eilen pidin sitä hyvin lyhyenä", myönsin minä.
"Sinun ei tarvitse luulla, ettei hän ole saanut mitään pitempää nimeä, jos hän tahtoisi käyttää sitä", lausui tätini juhlallisemmalla muodolla. "Babley – Mr. Richard Babley – se on tämän gentlemanin todellinen nimi".
Ujosti muistaen nuoruuttani ja sitä tuttavallisuutta, johon jo olin joutunut syypääksi, aioin esitellä, että olisi parempi, jos puhuttelisin häntä koko tällä nimellä, kun tätini jatkoi ja sanoi:
"Mutta älä millään muotoa nimitä häntä siksi. Hän ei siedä nimeänsä. Se on semmoinen omituisuus hänessä. Vaikk'ei se sentään tietääkseni mitään pelkkää omituisuutta ole; sillä muutamat, jotka kantavat tätä nimeä, ovat kohdelleet häntä kyllin pahasti, että hän ikuisesti inhoo sitä, sen Jumala tietää. Mr. Dick on nyt hänen nimensä täällä ja kaikkialla muualla – jos hän milloinkaan lähtisi muualle; jota hän ei tee. Pidä siis vaaria, lapseni, ettet sano häntä, miksikään muuksi, kuin Mr. Dick'iksi".
Minä lupasin totella ja menin ylikerrokseen sanaani saattamaan; ajatellen mennessäni, että, jos Mr. Dick oli kauan työskennellyt memorialinsa kanssa samalla innolla, kuin alas tullessani olin avonaisesta ovesta nähnyt hänen työskentelevän, edistyi hän ilmeisesti sangen hyvin. Minä tapasin hänet vielä sitä pitkällä kynällä kirjoittamasta, ja hänen päänsä oli melkein kiinni paperissa. Hän oli niin harras työssänsä, että minulla oli kylläksi aikaa katsella isoa paperileijaa nurkassa, huiskin haiskin makaavia käsikirjoitus-kimppuja, lukuisia kyniä ja ennen kaikkia sitä läkin paljoutta (jota hänellä näkyi olevan tusina-määrässä tuopin pulloissa), ennenkuin hän huomasi läsnä-oloni.
"Haa! Phoebus!" lausui Mr. Dick, laskien pois kynäänsä. "Kuinka mailman käy! Minä kerron sinulle jotakin", lisäsi hän matalammalla äänellä, "minä en soisi, että sitä mainittaisiin, mutta mailma – " tässä hän viittasi minulle ja pani huulensa likelle korvaani – "mailma on hullu. Hullu, kuin Bedlam, poika!" sanoi Mr. Dick, ottaen nuuskaa pyöreästä rasiasta pöydältä ja nauraen sydämellisesti.
Minä en uskaltanut lausua ajatustani tästä asiasta, vaan suoritin sanomani.
"Hyvä", arveli Mr. Dick vastaukseksi, "sano terveisiä hänelle, ja minä luulen – minä luulen, että olen keksinyt jotakin", sanoi Mr. Dick, lykäten kättänsä harmaitten hiustensa läpi ja luoden epäileväistä katsetta käsikirjoitukseensa. "Oletko käynyt koulua?"
"Olen, Sir", vastasin minä; "vähän aikaa".
"Muistatko päivää", kysyi Mr. Dick, totisesti katsellen minua ja tarttuen kynäänsä, pannaksensa sitä paperille, "jona kuningas Kaarlo Ensimäinen mestattiin?"
Minä sanoin, että luulin sen tapahtuneen vuonna tuhatkuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän.
"Hyvä", vastasi Mr. Dick, raappien korvaansa kynällään ja katsellen minua epäileväisesti. "Niin kirjat sanovat; mutta minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista. Sillä, jos se olisi tapahtunut niin kauan aikaa takaperin, kuinka ihmiset hänen ympärillänsä olisivat erehtyneet niin, että siirsivät muutamia huolia hänen päästänsä, kun se oli poikki leikattu, minun päähäni?"
Minä hämmästyin kovasti tästä kysymyksestä, mutta en voinut antaa mitään selitystä siinä kohden.
"Se on aivan kummallista", lausui Mr. Dick, tuskallisesti katsoen papereihinsa ja käsi taas hiuksissa, "etten koskaan saa asiaa oikein suoraksi; etten saa täyttä selkoa siitä. Mutta vähät siitä, vähät siitä!" sanoi hän iloisesti ja virkistyi, "aikaa on kylläksi. Terveisiä Miss Trotwood'ille ja sano, että työni edistyy sangen hyvin".
Minä olin lähtemäisilläni, kun hän johdatti huomiotani paperileijaan.
"Mitä sinä tuommoisesta leijasta arvelet?" kysyi hän. Minä vastasin, että se oli sangen kaunis. Minä luulen, että se oli varmaan seitsemää jalkaa korkea.
"Minä olen itse tehnyt sen. Me menemme laskemaan sitä, sinä ja minä", sanoi Mr. Dick. "Näetkö tätä?"
Hän näytti minulle, että se oli päällistetty hyvin tiheään ja tarkkaan laaditulla käsikirjoituksella, joka oli niin selvää, että, kun silmäilin rivejä, taas luulin parissa paikassa näkeväni jonkun viittauksen kuningas Kaarlo Ensimäisen päähän.
"Tässä on kosolta nuoraa", arveli Mr. Dick, "ja kun se lentää korkealla, vie se tosi-asiat muassaan pitkän matkaa. Tällä tapaa minä levitän niitä. Minä en tiedä, mihin ne pudonnevat. Se riippuu asianhaaroista ja tuulesta ja niin edespäin; mutta minä jätän ne sattumuksen nojaan".
Hänen kasvonsa olivat niin lempeät ja miellyttävät, ja niissä oli jotakin niin arvoisaa, vaikka ne olivat verevät ja sydämelliset, etten ollut varma, laskiko hän hyvänsävyistä leikkiä minun kanssani. Sen vuoksi minä nauroin, ja hän nauroi, ja me erosimme kuin parhaat ystävät.
"Noh, lapseni", lausui tätini, kun taas tulin alikerrokseen. "Ja mitä kuului Mr. Dick'ille tänä aamuna?"
Minä ilmoitin hänelle, että hän lähetti terveisiä ja että hänen työnsä edistyi sangen hyvin.
"Mitä sinä pidät hänestä?" kysyi tätini.
Minulla oli joku himmeä tuuma, että minun tuli koettaa välttää tätä kysymystä sillä vastauksella, että pidin häntä varsin sievänä gentlemanina; mutta tädistäni ei käynyt niin helposti pääseminen, sillä hän pani alas ompeluksensa syliinsä ja sanoi, laskien kätensä ristiin sen päälle:
"Kas niin! Sisaresi, Betsey Trotwood, olisi kohta sanonut minulle, mitä hän jokaisesta piti. Ole niinkuin sisaresi, jos voit, ja puhu suusi puhtaaksi!"
"Onko hän – onko Mr. Dick – minä kysyn sen vuoksi, etten tiedä sitä, täti – onko hän vähäisen sekaisin päästään?" sopersin minä; sillä minä tunsin, että liikuin vaarallisella alalla.
"Ei hiukkaakaan", vastasi tätini.
"Vai ei!" lausuin minä hiljaisesti.
"Jos mailmassa löytyy mitään", sanoi tätini suurella lujuudella ja pontevuudella, "jota Mr. Dick ei ole, niin se on tämä".
Minulla ei ollut mitään parempaa tarjota, kuin toinen ujo "vai ei!"
"Häntä on nimitetty hulluksi", lausui tätini. "Minä tunnen itsekästä iloa, kun saan sanoa, että häntä on nimitetty hulluksi, sillä muutoin minä en olisi saanut edukseni nauttia hänen seuraansa ja neuvojansa näinä viimeisinä kymmenenä vuonna ja kauemminkin – totta puhuen siitä saakka, kuin sisaresi, Betsey Trotwood, petti toiveeni".
"Niinkö kauan?" sanoin minä.
"Ja uhkeata väkeä se olikin, joka rohkeni nimittää häntä hulluksi", jatkoi tätini. "Mr. Dick on kaukaista sukua minulle – yhtä kaikki kuinka; minun ei tarvitse ryhtyä siihen. Jollei minua olisi ollut, olisi hänen oma veljensä pannut hänet elin-ajaksi salpojen taa. Siinä kaikki".
Minä pelkään, että teeskentelin, mutta nähdessäni, että tätini oli niin harras tässä asiassa, koetin minäkin näyttää hartaalta.
"Ylpeä narri!" lausui tätini. "Sen tähden, että hänen veljensä oli vähän haaveksiva – vaikk'ei hän ole puoltakaan niin haaveksiva, kuin moni muu ihminen – ei hän tahtonut sallia, että toinen oleskeli hänen huoneessansa, vaan lähetti hänet pois johonkin yksityiseen holholaitokseen; vaikka heidän isä vainajansa, joka katsoi häntä melkein mielipuoleksi, oli jättänyt hänet veljen erityiseen huostaan. Ja viisas mies tuo isä lienee ollut, joka ajatteli niin! Hullu epäilemättä itse".
Taas, kun tätini näytti aivan varmalta, koetin minäkin näyttää aivan varmalta.
"Sen vuoksi minä astuin väliin!" jatkoi tätini, "ja tein hänelle tämmöisen tarjomuksen. Minä sanoin: 'veljenne on tervejärkinen – paljon terve-järkisempi, kuin te olette taikka ikinä tulette olemaan, sopii toivoa. Jättäkäät hänelle hänen vähäiset tulonsa ja antakaat hänen tulla minun luokseni asumaan. Minä en pelkää häntä. Minä en ole ylpeä, minä olen valmis hoitamaan häntä enkä kohtele häntä pahasti, niinkuin muutamat ihmiset (ulkopuolella holholaitostakin) ovat tehneet'. Pitkän kinan perästä", lausui tätini, "sain minä hänet, ja hän on ollut täällä siitä asti. Hän on kaikkein ystävällisin ja säysein olento mailmassa; ja mitä hänen neuvoihinsa tulee! – Mutta ei kukaan tiedä, mikä ymmärrys sillä miehellä on, paitsi minä".
Tätini silitti pukuansa ja pudisti päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut silittää uhkamielisyyttä koko mailman suhteen ulos edellisestä ja pudistaa sitä ulos jälkimäisestä.