ELOLLISIA OLENTOJA YHDISTÄVIEN SUKULAISUUSSITEIDEN LAATU
Koska vallitsevien, laajempiin sukuihin kuuluvien lajien toisintuneilla jälkeläisillä on taipumuksena periä ne edulliset ominaisuudet, jotka ovat tehneet kyseessä olevat ryhmät sekä lajien vanhemmat vallitseviksi, on miltei varmaa, että jälkeläiset tulevat leviämään laajalti ja valtaamaan yhä uusia sijoja luonnon taloudessa. Laajemmat ja vallitsevammat ryhmät pyrkivät näin ollen jokaisessa luokassa karttumaan yhä suuremmiksi, jolloin ne tietysti syrjäyttävät useita pienempiä ja heikompia ryhmiä. Tämä selittää, miksi kaikki eliöt, sekä nykyiset että sukupuuttoon sammuneet, ryhmittyvät muutamiksi harvoiksi suuriksi lahkoiksi ja vielä harvemmiksi luokiksi. Osotuksena korkeampien ryhmien harvalukuisuudesta ja siitä kuinka laajalti ne ovat levinneet yli maapallon, on se omituinen tosiasia, ettei Australian löytö ole kartuttanut hyönteisten luokkaa ainoallakaan uuteen ryhmään kuuluvalla hyönteisellä ja että se, mikäli toht. Hooker on minulle ilmottanut, on lisännyt kasvikuntaa ainoastaan parilla kolmella pienellä heimolla.
Geologista vuorojärjestystä käsittelevässä luvussa koetin osottaa, miten on selitettävissä, – jos oletamme jokaisen ryhmän yleensä suuresti erilaistuneen pitkän toisintumisprosessin kestäessä – että vanhemmat elämänmuodot usein osottautuvat tunnusmerkeiltään johonkin määrin nykyisten ryhmien välimuodoiksi. Muutamien tuollaisten vanhojen välittävien muotojen jälkeläiset ovat säilyneet nykypäiviin saakka miltei muuttumattomina; nämä ovat noita n.k. yhteenliittäviä tahi poikkeavia lajeja. Kuta poikkeavampi jokin muoto on, sitä suurempi on täytynyt olla yhdistävien sukupuuttoon sammuneiden välimuotojen lukumäärä. Jonkinmoisena todistuksena siitä, että ankara sukupuuttoon-häviäminen on kohdannut "poikkeavia" ryhmiä, on se, että niitä miltei aina edustavat peräti harvalukuiset lajit; sitäpaitsi ne lajit, jotka ovat säilyneet, ovat toisistaan hyvin eroavia, mikä myöskin edellyttää sukupuuttoon-häviämistä. Esim. Ornithorhynchus ja Lepidosiren suvut eivät olisi vähemmän poikkeavia, jos kumpaakin edustaisi tusina lajeja, sen sijaan että niitä nyt edustaa ainoastaan yksi laji tai pari kolme. Luullakseni voimme selittää asian siten, että pidämme poikkeavia ryhmiä muotoina, jotka ovat sortuneet taistelussa voitokkaampia kilpailijoita vastaan ja joista ainoastaan muutamat jäsenet ovat säilyneet erikoisen suotuisissa olosuhteissa.
Waterhouse on huomauttanut, että jos jonkin eläinryhmän jäsen osottautuu olevan sukua jollekin aivan eroavalle ryhmälle, on sukulaisuus useimmiten yleisempää laatua, eikä lajinomainen. Niinpä Waterhousen mukaan bizcacha-eläin on kaikista jyrsijöistä läheisintä sukua pussieläimille; mutta niissä kohdin, missä se lähenee tätä lahkoa, on sukulaisuus yleisempää laatua, s.o. eläin ei ole lähempää sukua yhdelle pussieläinlajille kuin toisellekaan. Koska otaksumme tällaisten sukulaispiirteiden olevan todellisia eikä adaptivisia, täytyy niiden käsityksemme mukaan olla yhteisiltä esivanhemmilta perittyjä. Meidän on siis joko oletettava, että kaikki jyrsijät, bizcacha-eläin niihin luettuna, ovat haarautuneet jostakin muinaisesta pussieläimestä, joka tietysti on ollut luonteeltaan enemmän tai vähemmän välimuoto kaikille nykyisille pussieläimille – tai että sekä jyrsijät että pussieläimet ovat haarautuneet yhteisestä esi-isästä ja että kumpikin ryhmä on sitten suuresti muuntunut eri suuntiin. Kummassakin tapauksessa meidän on oletettava, että bizcacha on säilyttänyt useampia muinaisen esi-isänsä perinnöksi jättämiä ominaisuuksia kuin muut jyrsijät, joten se ei ole erikoisesti sukua millekään nykyiselle pussieläimelle vaan välillisesti kaikille tai miltei kaikille pussieläimille, koska se on osittain säilyttänyt pussieläinten ja jyrsijöiden yhteisen esi-isän tai jonkin pussieläinten ryhmän muinaisen jäsenen luonteen. Toisaalta – huomauttaa Waterhouse – muistuttaa Phascolomys eniten kaikista pussieläimistä koko jyrsijöiden lahkoa yleensä, mutta ei erikseen mitään sen jäsentä. On kumminkin hyvin luultavaa, että yhdennäköisyys on tässä tapauksessa ainoastaan analoginen, johtuva siitä, että Phascolomys on mukautunut samanlaisiin elintapoihin kuin jyrsijät. Vanhempi de Candolle on tehnyt miltei samoja huomioita eri kasviheimojen sukulaisuussuhteiden yleisestä luonteesta.
Samasta esi-isästä polveutuvien lajien moninaistuminen ja ominaisuuksien vähitellen tapahtuva erilaistuminen, lajien samalla säilyttäessä perintönä joitakuita yhteisiä ominaisuuksia, tekee meille ymmärrettäväksi ne äärettömän monimutkaiset ja eri suuntiin säteilevät sukulaisuussuhteet, jotka liittävät toisiinsa saman heimon tai jonkin ylemmän ryhmän kaikki jäsenet. Sillä kokonaisen heimon yhteinen esi-isä, heimon, joka nyt on pirstoutunut eri ryhmiksi ja alaryhmiksi, on jättänyt perinnöksi kaikille lajeille joitakin ominaisuuksiaan, eri tavoin ja eri määrässä muuntuneina. Lajeja yhdistävät näin ollen toisiinsa mutkikkaat, eripituiset polveutumisviivat, jotka kulkevat monien esi-isien kautta. On vaikeata sukupuunkaan avulla osottaa jonkin vanhan jalosukuisen perheen kaikkia sukulaisia ja ilman sukupuuta se on miltei mahdotonta. Käsitämme siis hyvin sen äärettömän vaikeuden, mikä luonnontutkijoilla on ollut voitettavanaan heidän selittäessään ilman kuvion apua niitä eri sukulaisuussuhteita, joiden he havaitsevat yhdistävän saman suuren luokan monia eläviä ja sukupuuttoon hävinneitä jäseniä.
Kuten neljännessä luvussa olemme nähneet, on sukupuuttoon kuolemisella ollut tärkeä merkitys siinä suhteessa, että se on kussakin luokassa selventänyt eri ryhmien välisiä rajoja. Voimme selittää kokonaisten eri luokkien väliset eroavaisuudet – esim. lintujen ja muiden luurankoisten eroavaisuuden – otaksumalla, että monet vanhat elämänmuodot, jotka muinoin liittivät lintujen varhaisimmat esi-isät muihin, tuohon aikaan vähemmän erilaistuneihin luurankoisluokkiin, ovat tyyten hävinneet. Niiden muotojen joukossa, jotka muinoin yhdistivät toisiinsa kalat ja sammakkoeläimet, on sitävastoin sukupuuttoon häviäminen ollut paljon vähäisempi. Vielä vähäisempi on se ollut muutamissa kokonaisissa luokissa, esim. äyriäisten luokassa, sillä siinä liittää pitkä ja ainoastaan paikotellen katkennut sukulaisuusketju toisiinsa mitä ihmeellisimmin toisistaan eriävät muodot. Sukupuuttoon sammuminen on ainoastaan tehnyt ryhmät varmapiirteisemmiksi, vaan ei suinkaan niitä muodostanut, sillä jos kaikki muodot, mitkä milloinkaan ovat maapallomme pinnalla eläneet, äkkiä uudelleen ilmaantuisivat eloon, niin vaikkakin olisi aivan mahdotonta määritellä kutakin luokkaa muista erottavia tunnusmerkkejä, olisi kuitenkin luonnollinen jaotus tai ainakin luonnollinen järjestely mahdollinen. Näemme tämän luodessamme silmäyksen kuvioomme. Otaksukaamme, että kirjaimet A – L esittävät yhtätoista siluriaikaista sukua, joista muutamat ovat synnyttäneet laajoja muuntuneita jälkeläisryhmiä, ja että jokaista haarautumaa ja alahaarautumaa yhdistävät välimuodot ovat vielä elossa, eivätkä nämä eroa yhdistämistään muodoista enempää kuin nykyisiä muunnoksia yhdistävät välimuodot. Tässä tapauksessa olisi aivan mahdotonta määritellä erotusta ryhmien eri jäsenten ja niiden läheisempien esivanhempien ja jälkeläisten välillä. Siitä huolimatta pitäisi kuitenkin kuvion järjestely paikkansa ja olisi luonnollinen, sillä perinnöllisyyslain nojalla olisi esim. kaikilla A: sta polveutuneilla muodoilla jotakin yhteistä. Puussa voimme nähdä jokaisen oksan erikseen, vaikka varsinaisessa haarautumiskohdassa ne sulautuvat yhteen. Kuten sanottu, emme voisi määritellä eri ryhmiä, mutta me voisimme valita joukosta tyyppejä, s.o. muotoja, joihin sisältyvät kunkin ryhmän, joko suuren tai pienen, useimmat tunnusmerkit, ja siten antaa yleisen käsityksen niiden välisten eroavaisuuksien arvosta. Näin olisi meidän meneteltävä, jos jolloinkin onnistuisimme keräämään jonkin luokan kaikkialla ja kaikkina aikoina eläneet muodot. Varmaa on, ettemme milloinkaan onnistu suorittamaan niin täydellistä keräilyä, mutta muutamissa luokissa pyrimme kumminkin saavuttamaan tätä päämäärää. Milne Edwards onkin äskettäin eräässä etevässä kirjotuksessaan terottanut mieleemme, kuinka tärkeätä on kiinnittää huomiota tyyppeihin, katsomatta siihen, voimmeko erottaa ja määritellä ne ryhmät, joihin tuollaiset tyypit kuuluvat.
Olemme siis nähneet, kuinka luonnollinen valinta, joka on seurauksena olemisen taistelusta ja joka miltei välttämättä johtaa sukupuuttoon häviämiseen ja ominaisuuksien erilaistumiseen jokaisen vallitsevan kantalajin jälkeläisissä, selittää tuon kaikkien elollisten olentojen sukulaisuussuhteissa huomattavan suuren yleispiirteen, olioiden jakautumisen ryhmiin ja alaryhmiin. Me annamme sukuperän ratkaista ryhmittäessämme molemmat sukupuolet ja kaikki ikäasteet samaksi lajiksi, vaikka näillä olisikin vain harvoja yhteisiä tunnusmerkkejä; me annamme sen ratkaista ryhmitellessämme tunnustettuja muunnoksia, erotkoot vaikka kuinka paljon vanhemmistansa. Ja minä uskon, että polveutuminen on se kätketty yhdysside, jota luonnontutkijat ovat etsineet "luonnollisen järjestelmän" nimellä. Käsittäessämme luonnollisen järjestelmän genealogiseksi järjestelmäksi, jossa eroavaisuusasteita osottavat nimitykset "suku", "heimo", "lahko" y.m., tulevat jaotuksessa noudattamamme säännöt ymmärrettäviksi. Käsitämme, miksi meidän on toisille yhtäläisyyksille annettava suurempi arvo kuin toisille; miksi otamme lukuun surkastuneita ja hyödyttömiä tai muuten fysiologisesti vähäpätöisiä elimiä; miksi keksiessämme kahden ryhmän keskinäisen sukulaisuuden muitta mutkitta hylkäämme analogiset tai adaptiviset tunnusmerkit, mutta käytämme hyväksemme näitä tunnusmerkkejä saman ryhmän rajoissa. Käsitämme helposti, miksi kaikki elossa olevat ja sukupuuttoon kuolleet muodot voidaan ryhmittää muutamiksi harvoiksi luokiksi ja miksi jokaisen luokan eri jäsenet liittyvät toisiinsa mitä monimutkaisimmilla, säteittäisesti haarautuvilla sukulaisuussiteillä. Me emme kenties milloinkaan kykene selvittämään sitä sotkuista verkkoa, mikä liittää luokan eri jäsenet toisiinsa. Mutta jos päämaali, johon pyrimme, on selvänä edessämme, emmekä koeta etsiä mitään tuntematonta luomissuunnitelmaa, on meillä toiveita siitä, että varmasti, joskin hitaasti lähestymme päämaalia.
Professori Haeckel on kirjassaan "Generelle Morphologie" y.m. teoksissaan äskettäin suurella tietorikkaudellaan ja kyvykkäisyydellään käsitellyt kaikkien elollisten olentojen sukujohtoa eli fylogeniaa, kuten hän sitä nimittää. Eri polveutumissarjoja johtaessaan hän turvautuu etupäässä embryologisiin tunnusmerkkeihin, mutta käyttää myöskin apunaan homologisia ja surkastuneita elimiä sekä kiinnittää huomiota niihin toisiansa seuraaviin aikakausiin, joiden kuluessa eri elämänmuotojen arvellaan ensinnä esiintyneen geologisissa muodostumissamme. Hän on näin ollen rohkeasti tehnyt tärkeän alotteen ja osottanut meille, kuinka jaotus vastaisuudessa tullaan laatimaan.
MORFOLOGIA
Olemme nähneet, kuinka saman luokan jäsenet riippumatta niiden elintavoista muistuttavat toisiaan elimistönsä yleiseltä kaavailulta. Tätä samankaltaisuutta mainitaan usein nimellä "tyypin yhdenmukaisuus" tai nimittämällä luokan eri jäsenten yksityisiä osia ja elimiä homologisiksi. Koko asia sisältyy yleiseen nimitykseen morfologia. Tämä on luonnonhistorian mielenkiintoisimpia aloja, voipa miltei kutsua sitä sen sieluksi. Mikäpä on omituisempaa, kuin että ihmisen käsi, joka on muodostunut tarttumaelimeksi, myyrän käpälä, joka on mukautunut kaivamiseen, hevosen jalka, pyöriäisen evä ja lepakon siipi ovat kaikki rakennetut samaan kaavaan, käsittäen samanlaisia vastaavissa asemissa olevia luita? Kuinka omituista onkaan – mainitaksemme toisen vähäpätöisemmän, vaikka kylläkin kuvaavan esimerkin – että kengurun takajalat, jotka ovat niin hyvin soveltautuneet hyppimiseen lakeilla tasangoilla, kiipeilevän, lehtiä syövän koalan takajalat, jotka ovat yhtä hyvin soveltautuneet tarttumaan puiden oksiin, sekä maassa oleskelevan, hyönteisiä syövän bandicootin ja muutamien muiden australialaisten pussieläinten takaraajat ovat kaikki rakenteeltaan samaa omituista tyyppiä: toisen ja kolmannen varpaan luut ovat tavattoman hennot ja yhteisen nahkapeitteen peittämät, niin että ne näyttävät yhdeltä ainoalta, kahdella kynnellä varustetulta varpaalta. Huolimatta näiden elinten samanlaatuisesta rakenteesta on ilmeistä, että eri eläimet käyttävät niitä mahdollisimman erilaisiin tarkotuksiin. Tapaus on sitä omituisempi, kun Amerikan pussirotilla, joilla on miltei samat elämäntavat kuin niiden australialaisilla sukulaisilla, jalat ovat aivan tavallista rakennetta. Professori Flower, jonka mukaan olen maininnut nämä esimerkit, lausuu loppuhuomautuksenaan: "Voimme kutsua tätä tyypinmukaisuudeksi, mutta emme sillä pääse lähemmäksi ilmiön selitystä". Ja sitten hän lisää: "Mutta eikö tämä ehdottomasti pane olettamaan todellista sukulaisuutta, yhteisen esi-isän jättämää perintöä?"
Geoffroy St. Hilaire on voimakkaasti painostanut homologisten elinten suhteellisen aseman ja yhteyden suurta merkitystä. Elimet voivat erota miltei kuinka paljon tahansa muodoltaan ja kooltaan, ja kumminkin ne pysyvät toisiinsa liittyneinä samassa muuttumattomassa järjestyksessä. Emme esim. milloinkaan tapaa olka- ja kyynärvarren tai reiden ja säären luita päinvastaisessa järjestyksessä. Näin ollen voidaan käyttää samoja nimityksiä aivan erilaisten eläinten homologisista luista. Saman yleisen lain näemme soveltuvan hyönteisten suunrakenteeseen. Kuinka erilaisia elimiä ovatkaan kiitäjäperhosen suunnattoman pitkä spiralimainen imukärsä, mehiläisen tai seinäluteen omituisesti niveltyvä kärsä ja kovakuoriaisen suuret leukapielet! Ja kumminkin kaikki nämä elimet, jotka täyttävät niin erilaisia tarkotuksia, ovat muodostuneet lukemattomien toisintojen kautta ylähuulesta sekä yläleuoista (mandibulae) ja kahdesta parista alaleukoja (maxillae). Sama laki määrää äyriäisten suuosien ja raajojen muodostumisen. Ja sama on myöskin kasvien kukkien laita.
On aivan toivotonta yrittää selittää tätä saman luokan jäsenissä havaittavaa samankaavaisuutta vetoamalla hyödyn periaatteeseen tai "lopullisiin syihin". Yrityksen toivottomuuden on Owen nimenomaisesti myöntänyt erittäin mielenkiintoisessa teoksessaan "jäsenten luonteesta". Vallitsevan käsityksen kannalta, jonka mukaan kukin olento on erikseen luotu, emme voi muuta kuin ainoastaan sanoa, että asia on niinkuin se on ja että Luoja on nähnyt hyväksi laatia jokaisen pääluokan eläimet ja kasvit yhdenmukaisiksi. Mutta tämä ei ole mikään tieteellinen selitys.
Varsin yksinkertaisen selityksen antaa sitävastoin teoria toisiaan seuraavien lievien toisintojen valinnasta, toisintojen, joista jokainen on jollakin tavoin hyödyllinen toisintuneelle muodolle, mutta usein vaikuttaa vuorosuhteellisuuslain nojalla muihinkin elimistön osiin. Tällaisiin muutoksiin ei sisälly mitään pyrkimystä alkuperäisen suunnitelman muuttamiseen tai osien siirtämiseen. Jäsenen luut voivat lyhetä tai litistyä miten paljon tahansa ja samalla peittyä paksulla kalvolla, siten muodostuen eviksi; räpylöillä varustetun käden kaikki tai jotkut luut voivat pidetä kuinka paljon tahansa ja niitä liittävä kalvo kasvaa, niin että kädestä muodostuu siipi. Mutta mitkään tällaiset muutokset eivät pyri muuttamaan luuston kokoonpanoa eikä osien keskinäistä yhteyttä. Jos oletamme, että kaikkien imettäväisten, lintujen ja matelijoiden muinaisen esi-isän – kutsukaamme sitä alkutyypiksi – raajat olivat rakennetut nykyisen vallitsevan kaavan mukaisesti, mitä tarkotusta nämä lienevätkin täyttäneet, käsitämme heti selvästi jäsenten homologisen rakenteen merkityksen koko luokassa. Niinpä, kun on kyseessä hyönteisten suunrakenne, meidän tarvitsee ainoastaan olettaa, että niiden yhteisellä esi-isällä oli ylähuuli, yläleuat ja kaksi paria alaleukoja, jotka kenties olivat rakenteeltaan hyvin yksinkertaiset, luonnollinen valinta selittää hyönteisten suuosien rakenteen ja tehtävien suunnattoman erilaisuuden. Kumminkin on ymmärrettävää, että elimen alkuperäinen yhteinen kaavailu saattaa himmetä ja lopulta aivan hävitä eräiden osien kutistuessa ja vihdoin täydelleen surkastuessa, toisten yhteensulautuessa ja toisten kaksistuessa tai monistuessa – muunteluita, joiden tiedämme olevan mahdollisia. Sukupuuttoon kuolleiden jättiläiskokoisten vesiliskojen melamaisten evien ja eräiden loisäyriäisten suuosien rakenteessa näyttää yleiskaava osaksi häipyneen näkymättömiin.
Asialla on toinenkin yhtä mielenkiintoinen puoli: voimme näet, sensijaan että vertaisimme toisiinsa saman luokan eri jäsenten vastaavia (homologisia) osia ja elimiä, verrata keskenään saman yksilön eri osia ja elimiä. Useimmat fysiologit pitävät pääkallon luita homologisina – s.o. luvultaan ja keskinäiseltä yhteenliitynnältään vastaavina – eräiden selkärangan nikamien alkeellisille osille. Kaikkien luurankoisluokkien etu- ja takaraajat ovat selvästi homologisia elimiä. Sama on laita äyriäisten ihmeteltävän monimutkaisesti rakentuneiden leukojen ja jalkojen. Jokaiselle on tunnettua, että kukan verhiön, teriön, hetiön ja emiön suhteellinen asema sekä niiden sisäinen rakenne ovat ymmärrettävissä siten, että ne ovat muodostuneet muuntuneista lehdistä, jotka ovat järjestyneet spiralikierteisiin. Epämuotoiset kasvit usein selvästi todistavat mahdollisuuden, että toinen elin on muuttunut toiseksi, ja voimmepa tarkastaessamme kukan kehitystä varhaisimmilla eli alkioasteilla, samoinkuin myöskin äyriäisten ja monien muiden eläinten varhaisinta kehitystä, todella nähdä kuinka elimet, jotka täysi-ikäisyyden asteella ovat muuttuneet aivan erilaisiksi, tällöin vielä ovat tarkalleen samanlaisia.
Kuinka käsittämätöntä tämä onkaan, jos katselemme osia vallitsevan luomisopin valossa! Miksi ovat aivot suljetut tuollaiseen lukuisista ja omituisesti muodostuneista luista kyhättyyn kuoreen, luista, jotka ilmeisesti vastaavat selkänikamia? Kuten Owen on huomauttanut, ei se seikka, että eri kappaleista kokoonpannun pääkallon taipuisuus helpottaa synnytystä imettäväisillä, mitenkään voi selittää lintujen ja matelijain samanlaista kallonrakennetta. Miksi ovat lepakon siipien ja jalkojen luut luodut samanlaisiksi, vaikka näitä elimiä käytetään niin erilaisiin tarkotuksiin kuin lentämiseen ja kävelemiseen? Miksi on jollakin äyriäisellä, jolla on tavallista monimutkaisemmin rakentunut, monista osista muodostunut suu, aina sitä vähemmän raajoja ja miksi taas toisilla, joilla on useampia jalkapareja, on yksinkertaisemmin muodostunut suu? Miksi ovat kukan verho-, terä-, hede- ja emilehdet kaikki rakennetut samaan kaavaan, vaikka täyttävät niin erilaisia tehtäviä?
Omaksuessamme luonnollisen valinnan teorian voimme kutakuinkin tyydyttävästi vastata näihin kysymyksiin. Meidän ei tässä tarvitse ottaa huomioon sitä, kuinka eräiden eläinten ruumiit ensinnä jakautuivat rengas-sarjoiksi tai kuinka eläinten ruumiit ovat jakautuneet oikeaksi ja vasemmaksi ruumiinpuoliskoksi vastaavine elimineen, sillä tällaiset seikat ovat miltei kaiken tutkimuksen ulkopuolella. On kumminkin todennäköistä, että eräät sarjarakennelmat ovat syntyneet jakautumalla monistuneista soluista, mikä on aiheuttanut tällaisista soluista kehittyneiden osien moninaistumisen. Meille riittää, jos pidämme mielessämme, että saman osan määrätön toistuminen on, kuten Owen on huomauttanut, kaikkien alhaisten eli vähän erikoistuneiden muotojen yhteinen tunnusmerkki. Luurankoisten tuntemattomalla esi-isällä oli siis todennäköisesti lukuisia nikamia, niveleläinten tuntemattomalla esi-isällä useita niveliä ja kukkivien kasvien tuntemattomalla kantamuodolla useita yhdeksi tai useammaksi spiralikierteeksi järjestyneitä lehtiä. Olemme myöskin aikaisemmin nähneet, kuinka useasti toistuvat osat ovat tavattoman herkkiä muuntelemaan, eivätkä ainoastaan luvultaan, vaan muodoltaankin. Tällaiset osat, ollen jo ennestään huomattavan lukuisia ja hyvin muuntelevaisia, tarjoovat tietenkin aineksia, jotka voivat mukautua mitä erilaisimpiin tarkotuksiin; mutta kumminkin niissä perinnöllisyyden voimakkuuden vuoksi on säilynyt selviä merkkejä alkuperäisestä perusyhtäläisyydestä. Tämä yhtäläisyys on voinut niissä säilyä sitä paremmin, koska muuntelut, jotka tarjosivat pohjan niiden myöhemmälle, luonnollisen valinnan aikaansaamalle toisintumiselle, aluksi pyrkivät olemaan samanlaisia, riippuen siitä, että elimet ovat varhaisella kasvuasteella samankaltaisia ja miltei samojen elinehtojen alaisia. Tällaiset osat, olivatpa sitten enemmän tai vähemmän toisintuneita, ovat homologisia, ellei niiden yhteinen alkuperä ole häipynyt aivan huomaamattomiin.
Nilviäisten suuressa luokassa, jossa eri lajeilla kyllä voidaan osottaa olevan homologisia elimiä, voimme sitävastoin harvoin samassa yksilössä havaita homologisia elinsarjoja, sellaisia kuin Chitonidae-heimon kuoren muodostavat levyt, s.o. kykenemme harvoin sanomaan, ovatko saman yksilön tämä ja tuo elin keskenään homologisia. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä nilviäisissä emme tapaa luokan alhaisimmissakaan jäsenissä läheskään sellaista saman osan rajatonta toistumista kuin muissa eläin- ja kasvikunnan suurissa luokissa.
Mutta morfologia on paljon monimutkaisempi asia kuin miltä se ensimältä näyttää. Sen on äskettäin osottanut meille E. Ray Lankester eräässä huomattavassa kirjotuksessaan tekemällä tärkeän eron eräiden tapausryhmien välillä, joiden luonnontutkijat ovat tähän saakka erotuksetta katsoneet koskevan homologisia elimiä. Hän ehdottaa, että elimiä, jotka ovat eri eläimillä yhdenkaltaisia, johtuen siitä, että myöhemmin toisintuneet eläimet polveutuvat yhteisistä esivanhemmista, kutsuttaisiin homogenisiksi (samansyntyisiksi), ja että yhtäläisyyksiä, joita ei voida täten selittää, kutsuttaisiin homoplastisiksi (yhtäläisesti muovailluiksi). Niinpä hän arvelee että lintujen ja imettäväisten sydämet ovat kokonaisuudessaan homogenisiä, s.o. perityt yhteisiltä esivanhemmilta, mutta että kummankin luokan neljä sydänkammiota ovat homoplastisia, s.o. kummassakin luokassa itsenäisesti kehittyneet. Lankester huomauttaa myös ruumiin oikeaa ja vasemman puoliskon sekä niveleläinyksilön perättäisten segmenttien läheisestä yhtäläisyydestä. Ja nämähän ovat yleisesti homologisiksi kutsuttuja osia, joilla ei ole mitään tekemistä eri lajien polveutumisen kanssa yhteisistä vanhemmista. Homoplastiset rakennelmat ovat niitä, joita minä olen määritellyt, joskin hyvin vaillinaisella tavalla, analogisiksi toisinnoiksi eli yhtäläisyyksiksi. Niiden muodostuminen on selitettävissä osaksi siten, että eri eliöt tai saman eliön eri osat ovat muuntuneet samansuuntaisella tavalla, osaksi siten, että samanlaatuiset toisinnot ovat säilyneet toimittamaan samoja yleisiä tehtäviä ja tarkotuksia – mistä voisi mainita useita esimerkkejä.
Luonnontutkijat puhuvat usein siitä, kuinka kallo on muodostunut muuntuneista selkänikamista, kuinka äyriäisten leuat ovat muodostuneet muuntuneista raajoista ja kukkien heteet ja emit muuntuneista lehdistä. Useimmissa tapauksissa olisi kuitenkin oikeampaa, kuten professori Huxley on huomauttanut, sanoa sekä kallon että selkänikamien, sekä leukojen että raajojen muodostuneen, ei toinen toisistaan, sellaisina kuin ne nykyään esiintyvät, vaan joistakin yhteisistä ja yksinkertaisemmista aiheista. Useimmat luonnontutkijat käyttävät näin puhuessaan kumminkin ainoastaan kuvaannollista kieltä. He eivät ensinkään tarkota, että mitkään alkuperäiset elimet, kuten selkänikamat tai raajat, todella olisivat pitkien polveutumiskausien kuluessa muuntuneet pääkalloiksi tai leuoiksi. Mutta koska niin ilmeisesti näyttää siltä, että näin on tapahtunut, on luonnontutkijain tuskin mahdollista olla käyttämättä sanoja, joiden suoranainen merkitys on tällainen. Tässä teoksessa esitetyltä käsityskannalta voidaan sitävastoin aivan kirjaimellisessa merkityksessä puhua elinten muuttumisesta. Ja siten saa osaksi selityksensä esim. se ihmeellinen seikka, että äyriäisen leuat ovat säilyttäneet lukuisia ominaisuuksia, jotka ne todennäköisesti olisivat voineet säilyttää perinnöllisyyden vaikutuksesta, jos ne todella ovat muodostuneet oikeista, joskin äärettömän yksinkertaisista raajoista.