Kaikki edellämainitut jaotussaännöt sekä sitä edistävät ja vaikeuttavat seikat ovat, ellen pahasti erehdy, selitettävissä siten, että luonnollinen järjestelmä perustuu polveutumiseen ja muunteluun, että ne tuntomerkit, joiden luonnontutkijat katsovat osottavan todellista sukulaisuutta kahden tai useamman lajin välillä, ovat perityt yhteisiltä esivanhemmilta, jotenka jokainen oikea jaotus on luonteeltaan genealoginen, että alkuperän yhteisyys on se kätketty yhdysside, jota luonnontutkijat ovat itsetiedottomasti etsineet ja ettei heidän tarkotuksenaan suinkaan ole ollut vain yleisten mietelmien julkilausuminen eikä pelkkä enemmän tai vähemmän toisiaan muistuttavien olioiden yhdisteleminen ja erotteleminen.
Mutta minun on selitettävä käsitykseni täydellisemmin. Uskon ryhmien järjestelyn kussakin luokassa, ollakseen luonnollinen, täytyvän olla tarkalleen genealogisen, jotta ryhmät olisivat oikein alistetut toistensa alle ja oikeassa suhteessa toisiinsa. Mutta eroavaisuuksien suuruus saattaa suuresti vaihdella eri ryhmissä, vaikka nämä olisivat yhtä läheisessä veriheimolaissuhteessa yhteisiin esivanhempiin, riippuen siitä, kuinka suuren muuntelun alaisina ryhmät ovat olleet; ja tämä on jaotuksessa ilmaistuna siten, että muodot jaotellaan eri sukuihin, heimoihin, alalahkoihin tai lahkoihin. Lukija käsittänee parhaiten tarkotukseni, jos hän ottaa vaivakseen uudelleen silmäillä neljännessä luvussa julkaistua kuviota. Olettakaamme kirjainten A – L esittävän silurikaudella eläneitä sukuja, jotka polveutuvat jostakin vieläkin aikaisemmasta muodosta. Kolmesta suvusta (A, F ja I) polveutuu kustakin yhdestä lajista toisintuneita jälkeläisiä nykyaikaan saakka, joita esittävät nuo viisitoista ylimmällä vaakasuoralla viivalla olevaa sukua a14 – z14. Kaikki nämä yhdestä lajista polveutuvat muuntuneet jälkeläiset ovat tietysti vereltään eli syntyperältään toisilleen yhtä läheistä sukua, niitä saattaa kuvaannollisesti kutsua serkuksiksi niin ja niin monennessa miljoonantiessa polvessa. Mutta kumminkin ne eroavat suuresti ja eri määrässä toisistaan. A: sta polveutuvat muodot, jotka nyt jakautuvat kahdeksi tai kolmeksi heimoksi, muodostavat I: stä polveutuvista muodoista eroavan lahkon ja viimemainitut muodot ovat nekin jakautuneet kahdeksi heimoksi. Nykyään eläviä A: sta polveutuvia lajeja ei myöskään voida lukea samaan sukuun kuuluviksi kuin kantalaji A, eikä I: stä polveutuvia samaan sukuun kuin kantalaji F. Mutta nykyään elävän suvun F14 voidaan katsoa ainoastaan lievästi toisintuneen, ja se kuuluu siis samaan heimoon kuin kantasuku F, aivan kuten muutamat vielä elävät eliöt kuuluvat silurikauden sukuihin. Näin on eroavaisuuksien suhteellinen suuruus näiden elollisten olentojen välillä, jotka kaikki ovat toisilleen yhtä läheisiä veriheimolaisia, muodostunut hyvin vaihtelevaksi. Kumminkin niiden genealoginen järjestely pysyy tarkalleen oikeana, eikä ainoastaan nykyaikaan vaan kuhunkin toistansa seuraavaan polveutumiskauteen nähden. Kaikki A: n toisintuneet jälkeläiset ovat välttämättä perineet jotakin yhteistä yhteiseltä esi-isältään, samoin myös kaikki I: n jälkeläiset. Näin täytyy olla jokaisen polveutumishaaran ja jokaisen toistansa seuraavan polveutumisasteen laita. Jos kumminkin oletamme jonkun A: n tai I: n jälkeläisen niin paljon muuntuneen, että se on kadottanut kaikki vanhempiensa tunnusmerkit, on sen sija luonnollisessa järjestelmässä tässä tapauksessa häipynyt näkymättömiin, kuten nähtävästi on käynyt muutamille nykyisille eliöille. Oletamme kaikkien suvun F jälkeläisten kautta koko polveutumissarjan vain lievästi muuntuneen, joten ne muodostavat yhden ainoan suvun. Mutta vaikka tämä suku onkin kovin eristetty, on sillä kuitenkin edelleenkin sille kuuluva välittävä asema. Sellaisena kuin kuviomme tasapinnassa esittää ryhmien polveutumisen, esittää se sen aivan liian yksinkertaisena. Haarautumien tulisi lähteä kaikkiin suuntiin. Jos ryhmien nimet olisivat yksinkertaisesti kirjotetut viivoille yhteen riviin, olisi esitys vielä vähemmän luonnollinen; ja selväähän on, ettei ole mahdollista esittää sarjassa tasapinnalla sukulaisuussuhteita, joita luonnossa havaitsemme saman ryhmän jäsenten välillä. Luonnollinen järjestelmä on siis luonteeltaan genealoginen, sukupuun tapainen; mutta sen muuntelun suuruus, jonka alaisina eri ryhmät ovat olleet, on ilmaistava ryhmittämällä ne eri sukuihin, alaheimoihin, heimoihin, alalahkoihin, lahkoihin ja luokkiin.
Valaistaksemme käsitystämme eliöiden jaotuksesta voimme ottaa vertauskohdaksi kielet. Jos meillä olisi hallussamme ihmissuvun täydellinen sukupuu, muodostaisi ihmisrotujen genealoginen järjestely samalla niiden kielten parhaan jaotuksen, joita nykyään puhutaan kautta maailman; ja jos otettaisiin lukuun myöskin kaikki kuolleet kielet ja kaikki välittävät ja asteittaisesti toisiinsa sulautuvat murteet, olisi tuo järjestely ainoa mahdollinen. Jotkut muinaiset kielet olivat kenties muuttuneet hyvin vähän, synnyttäen vain harvoja uusia kieliä, kun taas toiset olivat muuttuneet paljon, riippuen eri rotujen levenemisestä, eristyksestä ja sivistyskannasta, siten synnyttäen monia uusia murteita ja kieliä. Samasta emäkielestä alkunsa saaneiden kielien suhteellista eroavaisuutta toisistaan olisi ilmaistava siten, että kielet jaettaisiin ryhmiksi ja alaryhmiksi; mutta asianmukainen, vieläpä ainoa mahdollinen järjestely olisi kumminkin genealoginen. Ja tämä jaotus olisi tarkalleen luonnollinen, koska se liittäisi toisiinsa kaikki kielet, sekä kuolleet että nykyiset, mitä läheisimmillä sukulaisuussiteillä ja ilmaisisi kunkin kielen emäkielen ja alkuperän.
Tullaksemme vakuutetuiksi tämän käsityskannan oikeudesta, tarvitsee meidän ainoastaan luoda silmäys muunnosten jaotukseen, joiden tiedetään tai arvellaan polveutuvan yhdestä ainoasta lajista. Nämä muunnokset ryhmitetään lajin alle ja alamuunnokset muunnosten alle; muutamissa tapauksissa, esim. kotikyyhkyseen nähden, on olemassa vielä useita muitakin eroavaisuusasteita. Miltei samoin menetellään lajeja luokitellessa. Useat kirjottajat ovat terottaneet, kuinka tärkeätä on järjestää muunnokset luonnolliseen eikä keinotekoiseen järjestelmään; niinpä meitä varotetaan esim. ryhmittämästä kahta ananasmuunnosta samaan ryhmään ainoastaan sen nojalla, että hedelmä, joskin se on tärkein osa, sattuu olemaan miltei samanlainen; eikä kukaan yhdistä ruotsalaista naurista ja tavallista turnipsia samaan ryhmään, vaikka niiden syötävät, turvonneet maanalaiset varret ovat niin yhtäläiset. Muunnosten jaotus tehdään sen osan perusteella, joka on havaittu pysyväisimmäksi, olipa tämä mikä tahansa. Niinpä etevä maatalousmies Marshall sanoo sarvien olevan nautakarjarotujen parhaana tuntomerkkinä, koska ne muuntelevat vähemmän kuin ruumiin muoto ja väri j.n.e., jotavastoin sarvilla on vähäarvoisempi merkitys lammasrotujen tuntomerkkeinä, koska näiden sarvet ovat muuntelevaisemmat. Olen sitä mieltä, että jos muunnoksia luokitellessa olisi tarjolla todellinen sukupuu, annettaisiin genealogiselle jaotukselle yleisesti etusija; ja muutamissa tapauksissa on tätä yritettykin. Sillä voimme olla varmat siitä, että olkoonpa muuntelu ollut voimakkaampi tai heikompi, perinnöllisyyden lain nojalla ne muodot säilyvät yhtenä ryhmänä, joilla on useimpia yhteisiä ominaisuuksia. Vaikka useat kuperkeikkakyyhkysen alamuunnokset eroavat toisistaan eräältä tärkeältä tunnusmerkiltään, nim. nokan pituuden puolesta, muodostavat kaikki yhteisen ryhmän, koska niillä on yhteinen tapa heittää kuperkeikkoja; lyhytnokkainen kuperkeikkakyyhkysrotu on tosin miltei tai kokonaan kadottanut tämän tavan, mutta ensinkään katsomatta tähän seikkaan tämä rotu kumminkin luetaan kuperkeikkakyyhkysten ryhmään, koska se on vereltään näiden sukua ja eräissä muissa suhteissa niiden kaltainen.
Luonnontilassa eläviä lajeja luokitellessaan ottaa jokainen luonnontutkija lukuun polveutumisen sulkiessaan alimpaan jaotusasteeseen, lajiin, molemmat sukupuolet. Ja kumminkin on jokaiselle luonnontutkijalle tunnettua, kuinka suunnattomasti nämä toisinaan eroavat kaikkein tärkeimmiltä ominaisuuksiltaan: eräiden siimajalkaisten täysikasvuisilla koirailla ja hermafroditeillä on tuskin ainoatakaan yhteistä tuntomerkkiä, eikä kumminkaan kenenkään päähän pälkähdä erottaa niitä toisistaan. Niinpian kuin orchidea-muotojen Monachautus, Myonthus ja Catacetum, joita ennen oli pidetty eri sukuina, havaittiin joskus syntyvän samasta kasvista, pidettiin niitä heti muunnoksina; ja sittemmin olen onnistunut todistamaan, että ne ovat saman lajin uros-, naaras- ja hermafrodiittimuoto. Luonnontutkija pitää saman yksilön eri toukka-asteita, kuinka paljon ne eronnevatkin toisistaan ja täysikasvuisesta eliöstä, samana lajina, samoinkuin Steenstrupin "vuorottelevia sukupolvia", joita ainoastaan teknillisessä merkityksessä voidaan pitää samana yksilönä. Hän lukee mukaan epämuotoisuudet ja muunnokset, ei siksi, että ne osittain muistuttavat kantamuotoa, vaan siksi, että ne polveutuvat tästä.
Koska polveutuminen on otettu lukuun ryhmiteltäessä saman lajin yksilöitä, vaikka urokset, naarakset ja toukat ovat usein tavattoman eroavia, ja myöskin ryhmiteltäessä muunnoksia, jotka ovat jonkun verran, vieläpä joskus huomattavastikin toisintuneet, eikö siis ole mahdollista, että polveutuminen on itsetiedottomasti otettu lukuun silloinkin, kun on ryhmitelty lajeja sukuihin, sukuja korkeampiin ryhmiin ja kaikki nämä n.k. luonnolliseksi järjestelmäksi? Uskon että näin todella on tapahtunut, ja ainoastaan täten voin käsittää etevimpien systematikkojemme noudattamat säännöt. Koska meillä ei ole mitään kirjotettuja sukujohtoja, on meidän etsittävä alkuperän yhteys kaikenlaisten yhtäläisyyksien nojalla. Valitsemme siis ne ominaisuudet, joiden oletamme vähimmin toisintuneen, katsoen niihin elinehtoihin, joissa laji viime aikoina on elänyt. Surkastuneet rakennelmat ovat tässä suhteessa yhtä hyviä, vieläpä toisinaan parempiakin tuntomerkkejä kuin mitkä muut elimistönosat tahansa. Me emme pidä lukua siitä, kuinka vähäpätöinen jokin tuntomerkki on – olkoonpa vaikka niinkin vähäpätöinen kuin alaleuan kulman taivutus, tapa millä hyönteisen siipi on poimuutunut, karva- tai höyhenpeite – jos se on vallitsevana monilla erimuotoisilla lajeilla, etenkin sellaisilla, joiden elintavat ovat hyvin eroavat, saa se suuren arvon. Sillä se seikka, että useilla elintavoiltaan niin eroavilla muodoilla on jokin yhteinen tuntomerkki, on selitettävissä ainoastaan siten, että tuo tuntomerkki on yhteisiltä esivanhemmilta peritty. Me voimme tässä suhteessa erehtyä, jos katsomme ainoastaan yhtä rakenteenkohtaa; mutta jos useat tuntomerkit, olkootpa kuinka vähäpätöisiä tahansa, ovat yhteisiä laajalle olioryhmälle, jonka jäsenet noudattavat erilaisia elintapoja, voimme polveutumisteorian mukaan jotenkin varmasti pitää näitä tuntomerkkejä yhteiseltä esimuodolta perittyinä. Ja tunnettuahan onkin, että tällaisille toistensa seurassa esiintyville tuntomerkeille annetaan jaotuksessa erikoisen suuri arvo. Me käsitämme, että laji tai lajiryhmä saattaa erota sukulaisistaan monilta tärkeimmiltä tunnusmerkeiltään ja voidaan kumminkin varmuudella lukea samaan ryhmään. Tämän voi huoleti tehdä ja usein tehdäänkin, kunhan vaan riittävä määrä tuntomerkkejä, olkootpa kuinka vähäpätöisiä tahansa, ilmaisee yhteisen, kätketyn alkuperän. Vaikkapa kahdella muodolla ei olisi ainoatakaan yhteistä tuntomerkkiä, voimme kuitenkin, jos sarja välittäviä ryhmiä liittää toisiinsa nämä äärimäiset muodot, heti päättää niiden olevan samaa alkuperää, ja me ryhmitämme ne samaan luokkaan. Koska havaitsemme niiden elinten, joilla on tärkeä fysiologinen merkitys – s.o. joiden tehtävänä on yksilön elämän säilyttäminen mitä erilaisimmissa olosuhteissa – yleensä olevan konstantisimpia, annamme niille erikoisen arvon. Mutta jos näiden elinten havaitaan jossakin toisessa ryhmässä tai alaryhmässä suuresti eroavan, arvostamme ne jaotuksessamme heti vähäpätöisemmiksi. Saamme kohta nähdä, miksi embryologisilla tunnusmerkeillä on jaotuksessa niin tärkeä merkitys. Myöskin maantieteellinen leveneminen tarjoo meille usein hyödyllisen osviitan luokitellessamme suuria sukuja, koska saman suvun eri lajit, jotka asustavat rajotetuilla ja eristetyillä alueilla, kaiken todennäköisyyden mukaan polveutuvat samoista vanhemmista.
ANALOGISIA YHTÄLÄISYYKSIÄ
Edellä esitetyn nojalla selviää meille, mikä tärkeä ero on olemassa todellisen sukulaisuuden ja analogisten eli adaptivisten (mukautumisen aiheuttamien) yhtäläisyyksien välillä. Lamarck oli ensimäinen, joka kiinnitti huomiota tähän asiaan ja Macleay y.m. ovat menestyksellä noudattaneet hänen esimerkkiään. Ruumiinmuodon ja evänmuotoisten eturaajojen yhtäläisyys dugongeilla ja valailla sekä näillä kahdella imettäväislahkolla ja kaloilla ovat analogisia yhtäläisyyksiä. Samoin yhtäläisyys eri lahkoihin kuuluvien hiiren ja päästäisen sekä Mivartin väitteen mukaan vielä läheisempi yhtäläisyys hiiren ja erään pienen australialaisen pussieläimen välillä. Jälkimäiset yhtäläisyydet ovat ymmärtääkseni selitettävissä siten, että eläimet ovat samalla tavoin mukautuneet sukkelasti liikkumaan ruohikossa ja pensaikossa ja piiloutumaan vihollisiltaan.
Hyönteisistä on olemassa lukemattomia samantapaisia esimerkkejä. Ulkonaisen yhtäläisyyden harhaanjohtamalla Linné todella luki erään kaskaan koiperhosiin. Jotakin samantapaista havaitsemme kotieläintemme ja viljelyskasviemme muunnoksissa esim. eri lajeista polveutuvien jalostettujen sikarotujen, kiinalaisen ja tavallisen sikamme, hämmästyttävässä yhdenmuotoisuudessa sekä tavallisen turnipsin ja ruotsalaisen nauriin – jotka ovat eri lajeja – samalla tavalla turvonneessa varressa. Vinttikoiran ja englantilaisen juoksijahevosen yhtäläisyys lienee tuskin enemmän mielikuvituksen keksintöä kuin ne yhtäläisyydet, joita eräät kirjottajat ovat olleet huomaavinaan muissa toisilleen hyvin etäistä sukua olevissa eläimissä.
Jos asetumme sille kannalle, että tunnusmerkit ovat todella tärkeitä ainoastaan mikäli ne ilmaisevat lajin alkuperän, käsitämme helposti, miksi analogiset tai adaptiviset ominaisuudet, vaikka niiden merkitys lajien menestymiselle on mitä suurin, ovat systematikolle miltei arvottomat. Onhan näet mahdollista, että aivan eri alkuperää olevat eläimet ovat mukautuneet samanlaisiin elinehtoihin ja siten muodostuneet ulkonaisesti hyvin yhdennäköisiksi, mutta tällainen yhdennäköisyys ei paljasta, vaan on pikemmin omansa salaamaan veriheimolaisuuden. Tämä selittää meille tuon näennäisen paradoksin, että aivan samat ominaisuudet ovat analogisia, jos jotakin ryhmää verrataan toiseen ryhmään, mutta ilmaisevat todellista sukulaisuutta, jos saman ryhmän eri jäseniä verrataan keskenään. Niinpä verrattaessa valaita kaloihin näiden ruumiinmuoto ja evämäiset raajat ovat ainoastaan analogisia yhtäläisyyksiä, koska kummassakin luokassa mukautuminen vedessä uiskenteluun on määrännyt niiden muodon; mutta valaiden heimon eri jäsenissä ovat ruumiin muoto ja evämäiset raajat todellista sukulaisuutta osottavia ominaisuuksia, sillä koska nämä tunnusmerkit ovat niin peräti yhtäläisiä koko valaiden heimossa, emme voi epäillä, että ne ovat periytyneet yhteisiltä esivanhemmilta. Sama on kalojen laita.
Lukuisissa tapauksissa osottavat aivan erisukuisten olentojen yksityiset osat ja elimet, jotka ovat mukautuneet samoihin toimintoihin, hämmästyttävää yhtäläisyyttä. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa koiran ja tasmanialaisen "suden" (Thylacinus) – jotka ovat hyvin etäällä toisistaan luonnon järjestelmässä – peräti yhtäläinen leuanmuoto. Mutta tämä yhtäläisyys rajottuu yleiseen ulkomuotoon, kuten kulmahampaiden esiinpistäväisyyteen ja poskihampaiden terävyyteen. Itse teossa näiden eläinten hammasrakenne on hyvin erilainen. Koiralla on näet yläleuassa kummallakin puolella neljä sahateräistä ja ainoastaan kaksi nystermäpintaista poskihammasta, kun taas Thylacinus-eläimellä on kolme sahateräistä ja neljä nystermäpintaista poskihammasta. Sitäpaitsi kummankin eläimen poskihampaat eroavat suhteelliselta kooltaan ja rakenteeltaan. Ennen pysyväisiä hampaita ilmestyvät maitohampaat ovat suuresti eroavat. Jokaisen vallassa on tietysti olla uskomatta, että luonnollinen valinta on kummassakin tapauksessa vaikuttanut polvi polvelta esiintyviin muunteluihin soveltaen hampaat lihan puremiseen; mutta jos kerran myönnetään, että näin on tapahtunut eräissä tapauksissa, on minulle käsittämätöntä, että sitä voitaisiin kieltää toisissakaan. Mielihyväkseni olen havainnut, että niin pätevä asiantuntija kuin professori Flower on tullut samaan johtopäätökseen.
Eräässä aikaisemmassa luvussa mainitsemani omituiset tapaukset – se, että eräillä aivan eri ryhmiin kuuluvilla kaloilla on sähköelimiä, että peräti erilaisilla hyönteisillä on loistoelimiä ja että Orchidaceae ja Asclepiadaceae heimojen kasveilla on siitepölymyhkyn päässä tahmea levy, ovat nekin kaikki tällaisia analogisia yhtäläisyyksiä. Mutta nämä tapaukset ovatkin siksi omituisia, että olen ne maininnut vaikeuksina, jotka puhuvat teoriaani vastaan. Kaikissa tällaisissa tapauksissa on huomattavissa jokin perinpohjainen poikkeavaisuus kyseessä olevien elimistönosien kasvussa tai kehityksessä ja tavallisesti täysin kehittyneen elimen rakenteessa. Saavutettu tarkotus on sama, mutta keinot, joskin päältä katsoen näyttävät olevan samat, ovat olennaisesti eroavat. Se laki, jonka aikaisemmin olemme maininneet analogisen muuntelun nimellä, on nähtävästi ollut näissä tapauksissa vaikuttamassa: saman luokan jäsenet, jotka ovat toisilleen ainoastaan etäistä sukua, ovat perineet kumminkin siksi yhtäläisen elimistönlaadun, että ne samanlaisten kiihotinten vaikutuksesta muuntelevat samalla tavalla; ja tämä on ilmeisesti edistänyt elimistönosien tahi elinten kehittymistä luonnollisen valinnan vaikutuksesta silmäänpistävän yhtäläisiksi, huolimatta siitä, etteivät ne ole suoranaisesti yhteisiltä esi-isiltä perityt.
Koska eri luokkiin kuuluvat lajit ovat usein polvi polvelta lievästi muunnellen mukautuneet elämään miltei samanlaisissa olosuhteissa – esim. asustamaan maan, ilman ja veden eri elementeissä, – käsitämme kenties senkin seikan, että toisinaan on havaittu eri luokkien alaryhmissä luvullista vastaavaisuutta. Luonnontutkija, jota tämä vastaavaisuus on hämmästyttänyt, voi helposti, mielivaltaisesti kohottamalla tai alentamalla eri luokkien jaotusryhmien arvoa (ja kokemus osottaa, että niiden arvostus yhä vieläkin on mielivaltainen) ulottaa vastaavaisuuden laajoille aloille; ja näin ovat todennäköisesti syntyneet jaotuksemme seitsemine, viisine, neljine ja kolmine alaryhmineen.
On olemassa toinenkin omituinen ryhmä tapauksia, joissa suuri ulkonainen yhtäläisyys ei riipu mukautumisesta samanlaisiin elintapoihin, vaan on muodostunut suojeluskeinoksi. Viittaan siihen ihmeelliseen tapaan, millä eräät perhoset jäljittelevät muita aivan eri lajeja. Bates, joka ensimäisenä on esittänyt tämän ilmiön, on osottanut, että muutamilla seuduilla Etelä-Amerikassa, missä erästä Ithomia-lajia tavataan lukuisina parvina, usein nähdään eräs Leptalis-laji sekaantuneena samaan parveen. Ja jälkimäinen laji muistuttaa niin tarkoin Ithomia-lajia jokaiselta värivivahdukseltaan ja juovaltaan, vieläpä siipiensä muodolta, että Bates alinomaa erehtyi niistä, vaikka koettikin olla varuillaan ja vaikka hän yhdentoista vuoden ajalla keräillessään perhosia oli terottanut silmänsä havaitsemaan eri vivahduksia. Kun on saatu kiinni jäljittelijäperhonen ja tämän esikuva ja näitä verrataan toisiinsa, havaitaan niiden eroavan suuresti perusrakenteeltaan ja kuuluvan, ei ainoastaan eri sukuihin, vaan usein eri heimoihinkin. Jos tällaista jäljittelyä (mimicry) esiintyisi ainoastaan parissa tapauksessa, saattaisi sitä pitää omituisena sattumana. Mutta jos jatkamme matkaamme seudulta, missä Leptalis jäljittelee Ithomiaa, tapaamme toisen jäljittelijäperhosen esikuvineen, jotka kuuluvat edellämainittuihin sukuihin ja yhtä tarkoin muistuttavat toisiaan. Kaikkiansa mainitaan kokonaista kymmenen sukua, joihin kuuluu muita perhosia jäljitteleviä lajeja. Jäljittelijät ja jäljitellyt asuvat aina samalla seudulla; emme koskaan tapaa jäljittelijää, joka asustaisi etäällä jäljittelemästänsä muodosta. Jäljittelijät ovat miltei poikkeuksetta harvinaisia hyönteisiä, kun taas näiden esikuvat miltei joka tapauksessa esiintyvät lukuisina parvina. Samalla seudulla, missä eräs Leptalis-laji tarkoin jäljittelee erästä Ithomiaa, on usein muita perhosia, jotka mukailevat samaa Ithomiaa, niin että samalla alueella havaitaan kolmen perhossuvun vieläpä erään koinkin tarkoin muistuttavan neljänteen sukuun kuuluvaa perhosta. Erikoista huomiota ansaitsee, että useat jäljittelevät Leptalis-muodot samoinkuin myöskin näiden esikuvat voidaan osottaa samojen lajien asteittaisesti toisiinsa liittyviksi muunnoksiksi; toiset kyllä ovat epäilemättä eri lajeja. Mutta minkä nojalla, kysyttäneen, pidämme toista muotoa jäljittelijänä ja toista esikuvana? Bates on antanut kysymykseen tyydyttävän vastauksen osottaessaan, että jäljitelty muoto säilyttää sen ryhmän yleisen ulkomuodon, johon se kuuluu, jotavastoin jäljittelijä on vaihtanut asua eikä muistuta lähimpiä sukulaisiaan.
Johdumme tästä kysymään, mistä johtuu, että eräät perhoset ja koit niin usein omaksuvat muiden aivan eri muotojen asun. Miksi on luonto alentunut ilveilytemppuihin, saattaen luonnontutkijat ymmälle? Bates on epäilemättä osannut oikeaan selityksessään. Jäljiteltyjen muotojen, jotka aina esiintyvät runsaslukuisina, täytyy tavallisesti suureksi osaksi säästyä tuhoutumasta, sillä muutenhan ne eivät esiintyisi sellaisina parvina; nyttemmin onkin kerätty suuri määrä todisteita, jotka osottavat niiden olevan vastenmielisiä linnuille ja muille hyönteisiä syöville eläimille. Samalla seudulla asustavat jäljittelijämuodot ovat sitävastoin verrattain harvinaisia ja kuuluvat harvinaisiin ryhmiin. Niitä siis yleensä epäilemättä vaanii jokin vaara, koska ne muuten, katsoen suureen munamäärään, minkä kaikki perhoset laskevat, kolmessa tai neljässä polvessa tiheinä parvina leviäisivät yli koko maan. Jos nyt joku tällaisen vainotun ja harvinaisen ryhmän jäsen omaksuu toisen, suojatun lajin asua niin tarkoin muistuttavan muodon, että se kykenee tavan takaa pettämään hyönteistutkijan tarkan silmän, täytyy sen usein pettää saalista vaaniva lintu tai hyönteinen ja siten säästyä hävitykseltä. Bates'in voi sanoa miltei omin silmin nähneen sen kehityskulun, jonka kautta jäljittelijät ovat tulleet niin tarkoin esikuviensa muotoisiksi. Hän näet havaitsi eräiden Leptalis-lajien, jotka jäljittelevät niin monia muita perhosia, muuntelevan tavattomassa määrässä. Eräällä seudulla esiintyi useita muunnoksia, ja ainoastaan yksi näistä muistutti johonkin määrin samalla seudulla tavallista Ithomia-lajia. Toisella seudulla eli kaksi tai kolme muunnosta, joista yksi oli toisia paljon yleisempi, ja tämä jäljitteli tarkoin erästä toista Ithomia-muotoa. Tästä Bates tekee sen johtopäätöksen, että Leptalis on alun pitäin muuntelevainen, ja kun jokin muunnos sattuu johonkin määrin muistuttamaan jotakin samalla seudulla asustavaa tavallista perhosta, on tällä muunnoksella, koska se muistuttaa kukoistavaa ja siis vainolta säästynyttä lajia, paremmat toiveet säilyä saalista vaanivilta linnuilta ja hyönteisiltä, ja se jää elämään: "vähemmän täydelliset yhdennäköisyysasteet tulevat polvi polvelta eliminoiduiksi ja jäljellejääneet jäävät jatkamaan sukuaan". Tässä meillä siis on oivallinen esimerkki luonnollisesta valinnasta.
Myöskin Wallace ja Trimen ovat kuvailleet eräitä yhtä hämmästyttäviä jäljittelytapauksia Itä-Intian saariston perhosten ja eräiden muiden hyönteisten joukosta. Wallace on myöskin havainnut yhden sellaisen tapauksen lintujen joukossa, mutta suuremmat imettäväiset eivät tarjoa nähtäväksemme ainoatakaan tapausta. Se, että jäljittely on paljon tavallisempaa hyönteisten kuin muiden eläinten keskuudessa, johtunee hyönteisten pienestä koosta; hyönteiset eivät voi puolustautua, lukuunottamatta pistimellä varustettuja lajeja, enkä milloinkaan ole kuullut esimerkkiä siitä, että tällaiset lajit mukailisivat muita hyönteisiä, joskin muut mukailevat niitä. Hyönteisten ei ole helppo lentämällä pelastua pakoon suuremmilta eläimiltä, jotka niitä pyydystävät; tämän tähden niiden, puhuakseni kuvaannollisesti, on pakko turvautua viekkauteen ja petokseen, kuten useimpien heikkojen olentojen.
Huomattava on, ettei jäljittelyä luultavasti milloinkaan ole syntynyt alkuansa aivan eriväristen muotojen välillä. Mutta lähtien muodoista, jotka jo alkuansa ovat hieman toistensa näköisiä, on yllämainitulla tavalla helposti voitu saavuttaa mitä suurin yhdennäköisyys, jos tämä yhdennäköisyys on ollut edullinen; ja jos jäljitelty muoto myöhemmin syystä tai toisesta vähitellen muunteli, saattoi jäljittelevä muoto seurata sen esimerkkiä ja siten muuntua miltei kuinka paljon tahansa, joten se lopulta voi saada heimon muista jäsenistä aivan eroavan ulkomuodon ja värin. Tässä meitä kumminkin kohtaa eräänlainen vaikeus; sillä meidän on tällöin välttämätöntä olettaa, että eräissä tapauksissa moniaiden eri ryhmien muinaiset jäsenet satunnaisesti muistuttivat – ennenkuin ne olivat erilaistuneet nykyiseen määräänsä – jonkun toisen, suojatun ryhmän jotakin jäsentä siinä määrin, että tämä yhdennäköisyys soi niille jonkunmoisen turvan, tarjoten sen perustan, jolla myöhempi mitä täydellisin yhdennäköisyys oli saavutettavissa.