Katsokaamme nyt, luoko Croll'in johtopäätös, että pohjoisen pallonpuoliskon ollessa jääkaudella äärimäisen kylmyyden vallassa eteläinen puolisko oli nykyistä lämpöisempi, mitään valoa eri eliöiden nykyisin näennäisesti selittämättömään leviämiseen kummankin pallonpuoliskon lauhkeisiin osiin ja kuuman vyöhykkeen vuoristoihin. Jääkauden on täytynyt olla vuosissa laskien hyvin pitkä; ja kun muistamme, kuinka avaroille aloille eräät vieraisiin maihin kotiutuneet kasvit ja eläimet ovat muutamissa vuosisadoissa levinneet, on tämä aikakausi ollut aivan riittävä tehdäkseen mahdolliseksi kuinka runsaan siirtymisen tahansa. Kylmyyden yhä lisääntyessä siirtyivät arktiset muodot, kuten tiettyä, lukuisin joukoin lauhkeisiin seutuihin; ja äsken mainittujen tosiasiain nojalla voinemme pitää jotenkin varmana, että jotkut elinvoimaisimmat, vallitsevimmat ja laajimmalle levinneet lauhkean vyöhykkeen muodot siirtyivät päiväntasaajan seutujen tasangoille. Näiden kuumien tasankojen asukkaat siirtyivät samaan aikaan eteläisen pallonpuoliskon tropillisiin tai subtropillisiin seutuihin, koska eteläinen pallonpuolisko tuohon aikaan oli lämpimämpi. Jääkauden lopulla, kun entinen lämpötila vähitellen palasi molemmille pallonpuoliskoille, tulivat päiväntasaajan alankoseuduilla elävät pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot karkotetuiksi entisille asuinpaikoilleen tai hävisivät sukupuuttoon, samalla kuin etelästä takaisin siirtyvät päiväntasaajaseutujen muodot valtasivat niiden sijan. Muutamien pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muotojen on kumminkin miltei välttämättä täytynyt kiivetä jollekin läheiselle ylänköseudulle, jossa, jos ylänkö on ollut kylliksi korkea, ne ovat kauan säilyneet elossa samoinkuin arktiset muodot Europan vuoristoissa. Ne ovat saattaneet säilyä, vaikka ei ilmasto olisikaan ollut niille täysin sopiva, sillä ilmaston on täytynyt muuttua hyvin hitaasti ja kasveilla on epäilemättä jonkinmoinen kyky mukautua ilmastoon, mikä käy ilmi niiden jälkeläisilleen jättämästä erilaisesta kyvystä kestää kuumuutta ja kylmyyttä.
Eteläinen pallonpuolisko joutui nyt vuorostaan, tapausten mennessä säännöllistä menoaan, ankaran jääkauden valtaan, samalla kuin lämpö kohosi pohjoisella pallonpuoliskolla. Tällöin eteläisen lauhkean vyöhykkeen muodot siirtyivät joukottain päiväntasaajan alankoseuduille. Pohjoiset muodot, jotka olivat jääneet vuoristoihin, siirtyivät nyt alangoille ja sekaantuivat eteläisten muotojen joukkoon. Nämä jälkimäiset palasivat lämmön uudelleen kohotessa entisille asuinpaikoilleen, jättäen joitakuita harvoja lajeja vuoristoihin ja vieden mukanaan etelään joitakuita aikaisemmista pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodoista, jotka olivat vuoristo-tyyssijoiltaan laskeutuneet alangoille. Tämän johdosta meidän pitäisi tavata joitakuita samoja muotoja pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä ja niiden välillä olevien tropillisten vyöhykkeiden vuoristoissa. Mutta lajien, jotka ovat kauan aikaa eläneet näissä vuoristoissa ja vastakkaisilla pallonpuoliskoilla, on ollut taisteltava monien uusien muotojen kanssa ja ne ovat olleet jonkunverran erilaisten ulkonaisten olosuhteiden alaisina; tämän vuoksi täytyy olettaa niiden olleen hyvin taipuvaisia muuntelemaan, jotenka saattaa odottaa niiden nykyään esiintyvän muunnoksina tai edustavina lajeina; ja näin onkin asian laita. Meidän on muistettava, että muinaiset jääkaudet ovat vallinneet molemmilla pallonpuoliskoilla; sillä nämä selittävät, miksi kaukana toisistaan olevilla lauhkean vyöhykkeen alueilla asustaa monia aivan selväpiirteisiä lajeja, kuuluen sukuihin, joita ei nykyään tavata välissä olevissa kuumissa vyöhykkeissä.
Eräs merkillepantava seikka, josta Hooker on painokkaasti huomauttanut Amerikaan nähden ja Alph. de Candolle Australiaan nähden, on se, että paljon useampia identisiä tai lievästi muuntuneita lajeja on muuttanut pohjoisesta etelään kuin päinvastaiseen suuntaan. Kumminkin tapaamme Borneon ja Abessinian vuoristoissa muutamia etelämpää muuttaneita muotoja. Syynä siihen, että siirtyminen pohjoisesta etelään on ollut yleisempi, on luullakseni se, että pohjoisella pallonpuoliskolla on enemmän maata kuin eteläisellä, joten pohjoiset muodot ovat kotiseudussaan olleet lukuisampia ja ovat sen vuoksi luonnollisen valinnan ja kilpailun vaikutuksesta kehittyneet korkeammalle asteelle kuin eteläiset muodot. Kun pohjoiset ja eteläiset muodot jääkausien vaihdellessa kohtasivat toisensa päiväntasaajan seuduilla, olivat edelliset jälkimäisiä voimakkaammat ja kykenivät säilyttämään paikkansa vuoristoissa, myöhemmin siirtyäkseen etelämmäksi eteläisten muotojen mukana; eteläiset muodot sitävastoin eivät kyenneet samaan tapaan siirtymään päinvastaiseen suuntaan. Nykyäänkin näemme monien europalaisten muotojen peittävän maan La Platan tasangoilla, Uudessa Seelannissa ja vähemmässä määrässä Australiassa, sekä saattaneen tappiolle näiden seutujen kotoiset muodot; sitävastoin aniharvat eteläiset muodot ovat kotiutuneet mihinkään pohjoisen pallonpuoliskon seutuun, vaikka Europaan on viimeisten parin kolmensadan vuoden kuluessa tuotu La Platasta ja viimeisten neljän tai viidenkymmenen vuoden kuluessa Australiasta suuret määrät vuotia, villoja y.m. tuotteita, joiden mukana otaksuttavasti on tullut kasvien siemeniä. Neilgherrie-vuoret Intiassa tekevät kumminkin osittaisen poikkeuksen säännöstä, sillä, kuten tohtori Hooker on minulle kertonut, leviävät australialaiset muodot siellä nopeasti ja kotiutuvat seutuun. Ennen viimeistä suurta jääkautta vallitsi tropillisten seutujen vuoristoissa epäilemättä endeminen alppikasvisto; mutta tämä on miltei kaikkialla väistynyt vallitsevampien muotojen tieltä, jotka ovat kehittyneet pohjoisen pallonpuoliskon laajemmilla manneralueilla, missä olosuhteet ovat olleet suotuisammat. Monilla saarilla ovat naturalistuneet muodot miltei yhtä lukuisat kuin kotoiset, vieläpä toisinaan voitollakin; ja tämä suhde on ensi askel kotoisten muotojen sukupuuttoon-sammumiseen. Vuoristot ovat ikäänkuin saaria mantereella ja niiden asujamet ovat väistyneet laajemmilla pohjoisilla maa-alueilla syntyneiden muotojen tieltä, aivan samoinkuin varsinaisten saarten asujamet ovat kaikkialla väistyneet ja nykyään ovat väistymässä mannermaan muotojen tieltä, jotka ovat ihmisen toimesta kotiutuneet saarille.
Sama koskee maa- ja merieläinten levenemistä pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä ja tropillisten vyöhykkeiden vuoristoissa. Jääkauden ollessa ankarimmallaan ja merivirtojen kulkiessa aivan toisia suuntia kuin nykyään saattoivat jotkut lauhkeiden merten asujamet saavuttaa päiväntasaajan tienoot, ja näistä kenties muutamat, pysytellen viileämmissä merivirroissa, kykenivät heti muuttamaan etelämmäksi, toisten jäädessä päiväntasaajan tienoille kylmempiin syvyyksiin ja eläessä siellä elämäänsä, kunnes eteläinen pallonpuolisko vuorostaan joutui jääkauden valtaan ja niille kävi mahdolliseksi siirtyä etelämmäksi. Aivan samoin asustaa nykyäänkin Forbes'in mukaan arktisia muotoja eristetyillä alueilla pohjoisen lauhkean vyöhykkeen merten syvemmissä seuduissa.
En suinkaan tahdo väittää, että edellä esitetty käsitys poistaisi kaikki vaikeudet, jotka koskevat samojen tai lähisukuisten lajien levenemistä, lajien, jotka nykyään elävät kaukana toisistaan pohjoisessa ja etelässä sekä toisinaan kuumien vyöhykkeiden vuoristoseuduissa. Mitään varmoja muuttoreittejä emme voi mainita. Emme voi sanoa, miksi toiset lajit ovat muuttaneet ja toiset pysyneet aloillaan, miksi toiset ovat muuntuneet ja synnyttäneet uusia muotoja, kun taas toiset ovat jääneet muuntumatta. Emme voi toivoa kykenevämme selittämään tällaisia tosiasioita, ennenkuin voimme selittää, miksi juuri tämä laji, vaan ei tuo, kotiutuu ihmisen toimesta vieraaseen maahan tai miksi toinen laji on levinnyt kaksi tai kolme kertaa laajemmalle alueelle ja on kotiseudussaan kaksi tai kolme kertaa yleisempi kuin jokin toinen.
Useat pulmalliset erikoiskysymykset jäävät myöskin ratkaisematta, esim. se, että samoja kasveja, kuten toht. Hooker on osottanut, kasvaa toisistaan niin äärettömän etäisillä seuduilla kuin Kerguelen-maassa, Uudessa Seelannissa ja Tulimaassa; mutta mahdollista on, kuten Lyell on arvellut, että jäävuoret ovat niitä levittäneet. Huomattavampi seikka on, että näillä sekä muilla toisistaan etäisillä eteläisen pallonpuoliskon seuduilla tavataan lajeja, jotka, joskin erikoisia, kuuluvat eteläiselle pallonpuoliskolle rajottuviin sukuihin. Jotkut näistä lajeista ovat niin selväpiirteisiä, ettemme voi otaksua niiden vasta viime jääkauden alusta lähtien ehtineen siirtyä nykyisille asuinpaikoilleen ja toisintua tarpeellisessa määrässä. Tosiasiat näyttävät viittaavan siihen, että samoihin sukuihin kuuluvat erikoiset lajit ovat siirtyneet yhteisestä keskuksesta säteittäisesti; ja olen taipuvainen otaksumaan, että ennen viimeisen jääkauden alkua vallitsi eteläisellä pallonpuoliskolla lämpimämpi aikakausi, jolloin etelänavan seuduilla, jotka nyt ovat jäiden peitossa, kukoisti varsin omituinen ja eristetty kasvisto. Otaksuttavasti oli, ennenkuin tämä kasvisto viime jääkaudella hävisi, muutamia muotoja jo levinnyt laajalle eteläisen pallonpuoliskon eri seutuihin tilapäisin levenemiskeinoin ja käyttäen levähdyspaikkoinaan sittemmin mereen vaipuneita saaria. Näin on selitettävissä, että Amerikan, Australian, ja Uuden Seelannin etelärannikoilla tavataan muutamia yhteisiä elämänmuotoja, joita ei ole olemassa muualla.
Sir C. Lyell on eräässä huomiota herättävässä kohdassa lausunut ajatuksensa, miltei samoin sanoin kuin minäkin, suurten, kautta maailman tapahtuneitten ilmastonmuutosten vaikutuksesta lajien maantieteelliseen levenemiseen. Olemme jo nähneet, kuinka Croll'in johtopäätös, että toisiaan seuraavat jääkaudet toisella pallonpuoliskolla sattuvat yksiin vastakkaisella puoliskolla vallitsevien lämpimämpien aikakausien kanssa, yhdessä sen olettamuksen kanssa, että lajit hitaasti muuntuvat, selittää monia seikkoja samojen ja sukulais-elämänmuotojen levenemisessä kaikkiin maapallon seutuihin. Elämän virta on toisin aikakausin virrannut pohjoisesta etelään ja toisin aikakausin etelästä pohjoiseen, saapuen kummassakin tapauksessa päiväntasaajalle saakka; mutta virtaus on ollut voimakkaampi pohjoisesta etelään kuin päinvastaiseen suuntaan ja on sen vuoksi runsaammalla tulvalla peittänyt eteläiset maat. Samoinkuin vuoksi jättää rannoille vaakasuoran rajaviivansa, joka kohoaa korkeammalle siellä, missä vuoksi on ollut korkeampi, samoin on elämän virta jättänyt rajaviivansa vuoristojen rinteille juovana, joka vähitellen kohoaa napavyöhykkeen alankoseuduista ja saavuttaa suuren korkeuden päiväntasaajan tienoilla. Niitä eri olentoja, jotka tulva näin on heittänyt rannoille, voipi verrata villeihin ihmisrotuihin, jotka ovat olleet pakotetut väistymään ylös vuoristoihin ja elävät siellä edelleen, ollen meille mielenkiintoisena todistuksena ympäröivien alankoseutujen aikaisemmista asukkaista.
XIII LUKU.
MAANTIETEELLINEN LEVENEMINEN
(Jatkoa)
Suolattoman veden eliöiden leveneminen. – Valtamerensaarten asukkaista – Sammakkoeläinten ja maaimettäväisten puuttuminen valtamerensaarilta. – Saarten ja lähimmän mantereen asukasten sukulaisuus. – Jälkikatsaus XII ja XIII lukuun.
SUOLATTOMIEN VESIEN ASUKKAAT
Koska järviä ja jokivesistöjä erottavat toisistaan maaesteet, saattaisi luulla suolattomien vesien asukkailla olevan seudullaan rajotetun levenemisen, ja koska meri nähtävästi muodostaa vielä ylipääsemättömämmän esteen, ei luulisi näiden eliöiden milloinkaan voivan levitä etäisiin seutuihin. Mutta asianlaita on aivan päinvastainen. Ei siinä kyllä, että monilla aivan eri luokkiin kuuluvilla suolattoman veden lajeilla on äärettömän laaja levenemisalue, vaan ovat sukulaislajit huomattavasti voitolla kautta maailman. Kun aloin keräillä Brasilian suolattomien vesistöjen eliöitä, muistan kuinka minua hämmästytti näiden ja Ison-Britannian vesistöjen hyönteisten, kotiloiden y.m. yhtäläisyys, katsoen maaeliöiden erilaisuuteen.
Suolattoman veden eliöiden laajan levenemisen voinemme kumminkin useimmissa tapauksissa selittää johtuvan näiden eliöiden niille itselleen varsin edullisesta mukautumisesta, joka on tehnyt mahdollisiksi lyhyet, taajaan tapahtuvat siirtymiset lammesta lampeen tai joesta jokeen; ja miltei välttämättömänä seurauksena tästä niiden kyvystä on taipuvaisuus laajaan levenemiseen. Voimme tässä tarkastaa ainoastaan muutamia tapauksia. Vaikeimmin selitettäviä on kalojen leveneminen. Ennen luultiin, ettei kahden toisistaan etäällä olevan mantereen vesistöissä milloinkaan elä samoja suolattoman veden lajeja. Äskettäin on kumminkin toht. Günther osottanut, että Galaxias attenuatus elää Tasmaniassa, Uudessa Seelannissa, Falkland-saarilla ja Etelä-Amerikan mantereella. Tämä ihmeellinen tapaus osottaa kenties levenemistä antarktisesta keskuksesta jollakin aikaisemmalla lämpimämmällä aikakaudella. Tapauksen tekee kumminkin vähemmän hämmästyttäväksi se seikka, että tämän suvun lajit kykenevät jollakin tuntemattomalla tavalla kulkemaan melkoisia matkoja poikki aavojen valtameren ulappain: niinpä on olemassa eräs Uudelle Seelannille ja Auckland-saarille yhteinen laji, vaikka näiden saarten välimatka on noin 230 engl. penikulmaa. Samalla mantereella on suolattomien vesistöjen kaloilla usein laaja ja ikäänkuin oikullinen leveneminen, sillä kahdessa lähekkäin olevassa vesistössä saattavat toiset lajit olla samoja ja toiset aivan erilaisia.
Kalojen siirtyminen voinee joskus tapahtua satunnaisin levenemiskeinoin. Ei esim. ole aivan harvinaista, että tuulispäät lennättävät kaloja pitkien matkojen päähän ja että nämä alas pudotessaan vielä ovat hengissä, ja tunnettua on niinikään, että mätimunat pysyvät elossa vielä kauan sen jälkeen kuin ne ovat joutuneet kuivalle maalle. Etupäässä on kumminkin leveneminen aiheutunut myöhäisellä ajalla tapahtuneista muutoksista maanpinnan kaltevuudessa, joiden vaikutuksesta joet ovat yhtyneet toisiinsa. On myöskin olemassa esimerkkejä siitä, että joet ovat tulva-aikoina yhtyneet, vaikkei maanpinnan kaltevuudessa olekaan tapahtunut mitään muutoksia. Saman johtopäätöksen voimme tehdä siitä, että kalalajit, jotka elävät useimpien yhdenjaksoisten vuoristojonojen vastakkaisilla puolilla, suuresti eroavat toisistaan, koska vuoristojonojen on täytynyt varhaisista ajoista kokonaan estää kummallakin puolella virtaavien jokivesistöjen yhtyminen. Eräät suolattoman veden kalat kuuluvat hyvin vanhoihin muotoihin, joten siis niihin nähden on ollut runsaasti aikaa suuriin maantieteellisiin muutoksiin, mikä taas on tehnyt laajan levenemisen mahdolliseksi. Sitäpaitsi on toht. Günther äskettäin useiden asianhaarojen nojalla tullut siihen johtopäätökseen, että kalojen luokassa samat muodot ovat olleet pitkäikäisiä. Suolaisen veden kaloja voidaan vähitellen ja varovasti totuttamalla saada elämään suolattomassa vedessä. Valenciennes'in mukaan on tuskin olemassa ainoatakaan kalaryhmää, jonka kaikki jäsenet ovat suolattoman veden kaloja, jotenka siis jokin suolattoman veden kalojen ryhmään kuuluva merikalalaji voi uiskennella pitkiä matkoja pitkin meren rannikkoja ja mahdollisesti suuremmatta vaikeudetta mukautua elämään jonkin etäisen maan suolattomissa vesistöissä.
Muutamat suolattoman veden kotilot ovat hyvin laajalle levinneitä ja sukulaislajit, jotka teoriamme mukaan polveutuvat yhteisestä alkumuodosta ja joiden on täytynyt lähteä yhteisestä alkukodista, ovat voitolla kautta maailman. Niiden leveneminen kummastutti minua ensinnä suuresti, koska ei mielestäni ollut luultavaa, että linnut kuljettaisivat niiden munia, ja koska munat, samoinkuin täysinkehittyneetkin eliöt, heti kuolevat merivedessä. En voinut käsittää sitäkään, kuinka jotkut naturalistuneet lajit ovat nopeasti levinneet kautta koko alueen. Mutta kaksi sittemmin havaitsemaani seikkaa – ja monia muita samanlaisia tullaan epäilemättä vastaisuudessa keksimään – luovat jonkin verran valoa tähän hämärään asiaan. Olen pari kertaa havainnut, että sorsien äkkiä sukeltaessa pinnalle lammessa, jossa kasvaa limaskaa, niiden selkään on tarttunut näitä pieniä kasveja; ja siirtäessäni limaskaa akvariumista toiseen on minulle sattunut, että samalla olen tahtomattani siirtänyt suolattoman veden nilviäisiä toiseen akvariumiin. Mutta eräs toinen levenemiskeino on kenties vielä tehokkaampi: pistin sorsanjalan akvariumiin, jossa paljon suolattoman veden kotiloita oli juuri tulemassa munista ja havaitsin kuinka pienen pieniä, äsken munasta päässeitä nilviäisiä joukottain ryömi pitkin sorsanjalkaa, takertuen siihen niin lujasti, että otettuani jalan vedestä en saanut niitä pois ravistamalla; vasta vähän vanhempina ne vapaaehtoisesti irtautuivat siitä. Nämä äsken munasta päässeet nilviäiset elivät sorsan jalalla kosteassa ilmassa 12-20 tuntia; tässä ajassa voi sorsa tai haikara lentää vähintäin kuusi tai seitsemänsataa engl. penikulmaa, ja jos tuuli on kuljettanut sen meren yli jollekin valtamerensaarelle tai muuhun etäiseen paikkaan, niin se varmasti laskeutuu johonkin lammikkoon tai puroon. Sir Charles Lyell on kertonut minulle, että on tavattu eräs Dytiscus, johon eräs Ancylus – muuan suolattoman veden nilviäinen – oli lujasti takertunut. Eräs samaan heimoon kuuluva vesikuoriainen, muuan Colymbetes-laji, lensi kerran "Beagle" laivan kannelle, laivan ollessa 45 engl. penikulman päässä lähimmästä mantereesta; kuinka paljon kauemmaksi suotuisa myrskytuuli olisi voinut sen kuljettaa, on mahdotonta sanoa.
On kauan ollut tunnettua, kuinka äärettömän laajalle useat suolattoman veden kasvit, vieläpä suokasvitkin ovat levinneet, sekä yli mantereiden että kaukaisimmillekin valtamerten saarille. Sattuvan esimerkin tästä tarjoovat Alph. de Candollen mukaan ne maakasviryhmät, joihin kuuluu hyvin harvoja vesikasveja; jälkimäiset näyttävät alun pitäin ikäänkuin itsestään saavuttavan laajan levenemisen. Suotuisat levenemiskeinot selittänevät tämän seikan. Olen aikaisemmin huomauttanut, kuinka lintujen jalkoihin ja nokkaan on toisinaan tarttunut hiukan multaa. Jos kahlaajat, jotka tavallisesti oleskelevat lampien lietteisillä rannoilla, äkkiä säikähtyneinä kohoavat lentoon, ovat niiden jalat miltei varmasti liejun ryvettämät. Tähän lahkoon kuuluvat linnut viettävät kuljeskelevampaa elämää kuin mitkään muut ja niitä tavataan sattumoisin kaikkein etäisimmillä ja autioimmilla avoimen valtameren saarilla; ei ole todennäköistä, että ne lentoretkillään laskeutuisivat meren pinnalle, joten lika ei huuhtoudu pois niiden jaloista, ja maalle saavuttuaan ne varmasti lentävät tavanmukaisille oleskelupaikoilleen, suolattomien vesien partaille. Luullakseni kasvientutkijat eivät ole tulleet huomanneeksi, kuinka paljon siemeniä lampien muta sisältää. Olen tehnyt useita pieniä kokeita, mutta mainitsen tässä ainoastaan merkillisimmän tapauksen. Otin helmikuussa kolme ruokalusikallista mutaa kolmesta eri paikasta veden alta erään pienen lammikon reunalta. Tämä muta painoi kuivattuna ainoastaan 6 3/4 unssia. Säilytin sitä peitettynä työhuoneessani kuusi kuukautta, poimien ja laskien jokaisen kasvin, joka siitä kasvoi; kasveja oli useanlajisia ja lukumäärältään 537, vaikka tuo liejuinen muta mahtui pieneen kupposeen, Katsoen näihin tosiasioihin, olisi mielestäni käsittämätöntä, elleivät vesilinnut kuljettaisi suolattoman veden kasveja hyvinkin etäällä oleviin lampiin ja virtoihin, missä ei niitä ennestään kasva. Samalla tavalla lienevät joidenkin pienempien suolattoman veden eläinten munat levinneet.
Jotkut muut tuntemattomat levenemistavat lienevät myöskin osaltaan vaikuttaneet. Olen maininnut suolattoman veden kalojen syövän eräänlaisia siemeniä, kun taas kalat toisia siemeniä nieltyään oksentavat ne; pienetkin kalat nielevät melkoisen suuria siemeniä, kuten keltaisen ulpukan ja Potamogeton kasvin siemeniä. Haikarat ja monet muut linnut ovat vuosisatojen kuluessa joka päivä syöneet kaloja; syötyään ne nousevat lentoon ja lentävät toisille vesille tai tuulen kuljettamina meren yli; ja me olemme nähneet, kuinka siemenet, jotka linnut ovat monien tuntien kuluttua oksentaneet pieninä pallosina tai ulostaneet, ovat säilyttäneet itäväisyytensä. Nähdessäni Nelumbiumin, tuon kauniin ulpukan, siementen suuren ko'on ja muistaessani, mitä Alph. de Candolle lausuu tämän kasvin levenemisestä, arvelin sen levenemistä olevan mahdoton selittää; mutta Audubon mainitsee löytäneensä suuren etelämaisen ulpukan (tohtori Hooker'in arvelun mukaan Nelumbium luteum'in) siemeniä haikaran vatsasta. Nyt on hyvin luultavaa, että tämä lintu on usein lentänyt vatsa täynnä näitä siemeniä jollekin etäiselle lammelle ja on varsin todennäköistä, että se nautittuaan siellä vankan kala-aterian on oksentanut itäväisyytensä säilyttäneet siemenet pallosina.
Tarkastaessamme näitä eri levenemiskeinoja on muistettava, että kun jokin lampi tai joki on muodostunut esim. vedestä kohoavalle saarelle, se aluksi on asukkaita vailla ja silloin on yhdellä ainoalla siemenellä tai munalla hyvä menestymisen mahdollisuus. Vaikka aina täytyykin olla taistelua olemassaolosta saman lammen asukkaiden kesken, kuinka harvalukuisia lajit lienevätkin, niin koska kumminkin taajaan asutussakin lammessa lajien lukumäärä on pieni verrattuna samankokoisen maa-alueen asukkaihin, lienee niiden keskinäinen kilpailu vähemmän ankara kuin kilpailu maaeliö-lajien välillä; tämän vuoksi on vieraan seudun vesistöistä saapuneella tulokkaalla parempi mahdollisuus saada itselleen vallatuksi uusi sija, kuin kysymyksen ollessa maaeliö-siirtolaisista. Meidän on muistettava, että useat suolattoman veden asujamet ovat alhaisella kehitysasteella, ja on syytä otaksua, että sellaiset olennot muuntuvat hitaammin kuin korkeammat, joten on ollut runsaasti aikaa vesieliöiden siirtymiseen. Emme myös saa unohtaa sitä todennäköisyyttä, että monet suolattoman veden muodot ovat muinoin olleet levinneinä yhtenäisille äärettömän laajoille alueille ja sitten paikoitellen hävinneet sukupuuttoon, joten on muodostunut eristettyjä levenemisalueita. Mutta suolattoman veden kasvien ja alhaisempien eläinten laaja leveneminen, joko nämä sitten ovat pysyneet kaikkialla samanlaisina tai jonkun verran muuntuneet, riippuu nähtävästi ensi sijassa siitä, että niiden siemeniä ja munia levittävät laajalle eläimet, etenkin suolattomien vesistöjen linnut, joilla on hyvä lentokyky ja joiden on tapana siirtyä toisilta vesipaikoilta toisille.