XII LUKU.
MAANTIETEELLINEN LEVENEMINEN
Fysillisten elinehtojen muutokset eivät voi selittää nykyistä levenemistä. – Maantieteellisten esteiden merkitys. – Saman manteren eliöiden keskinäinen sukulaisuus. – Luomiskeskukset. – Ilmaston ja pinnanmuutosten sekä satunnaisten syiden aiheuttama leveneminen. – Jääkaudella tapahtunut leveneminen. – Jääkausi pohjoisessa ja etelässä.
Tarkastaessamme elollisten olentojen levenemistä maapallolla teemme kaikkein ensinnä sen tärkeän huomion, etteivät ilmastolliset eivätkä muut fysilliset elinehdot voi täysin selittää eri seutujen asukasten yhtäläisyyttä tai erilaisuutta. Viime aikoina ovat miltei kaikki tiedemiehet, jotka ovat kysymystä tutkineet, tulleet tähän johtopäätökseen. Yksistään Amerikan manner riittää todistamaan tämän, sillä jos erotamme pois mantereen arktiset ja pohjoiset lauhkeat osat, on kaikkien tiedemiesten yksimielisen mielipiteen mukaan maantieteellisen levenemisen kaikkein tärkeimpiä perusjaotuksia jako Uuden ja Vanhan Maailman välillä. Mutta kulkiessamme yli Amerikan laajan mannermaan Yhdysvaltojen keskiosista mannermaan äärimäiseen eteläkärkeen, tapaamme mitä erilaisimpia elinehtoja: kosteita alueita, kuivia erämaita, korkeita vuoristoja, ruohoaroja, metsiä, soita, järviä ja suuria jokia miltei kaikenlaisissa ilmastoissa. Vanhassa Maailmassa tuskin tapaamme ilmastosuhteita tai elinehtoja, joilla ei Uudessa Maailmassa olisi vastinetta – ainakin niin läheistä, kuin saman lajin yksilöt yleensä vaativat. Epäilemättä voidaan Vanhassa Maailmassa osottaa pieniä alueita, jotka ovat kuumempia kuin mitkään alueet Uudessa Maailmassa, mutta näiden eläimistö ei eroa ympäröivien alueiden eläimistöistä; sillä harvoin tapaamme eliöryhmän rajottuneena pienelle alueelle, jonka elinehdot ainoastaan lievästi eroavat ympäristön elinehdoista. Mutta kuinka erilaisia ovatkaan Uuden ja Vanhan Maailman eliöt huolimatta vallitsevien elinehtojen yleisestä vastaavaisuudesta!
Eteläisellä pallonpuoliskolla tapaamme, verratessamme toisiinsa laajoja alueita Australiassa, Etelä-Afrikassa ja läntisessä Etelä-Amerikassa 25:en ja 35:en leveysasteen välillä seutuja, joissa vallitsevat aivan samanlaiset elinehdot, mutta kumminkin on mahdotonta osottaa kolmea eläimistöä ja kasvistoa, jotka enemmän eroisivat toisistaan. Voimme myöskin verrata toisiinsa Etelä-Amerikassa 35:stä leveysasteesta etelään ja 25:stä leveysasteesta pohjoiseen eläviä eliöitä, joita siis erottaa kymmenen leveysasteen levyinen vyöhyke, mutta jotka kumminkin ovat verrattomasti läheisempää sukua toisilleen kuin Australian tai Afrikan miltei samanlaisessa ilmastossa eläville eliöille. Samanlaisia tapauksia voisimme mainita myöskin meren asukkaiden joukosta.
Toinen tärkeä seikka, joka kiinnittää huomiotamme luodessamme yleiskatsauksen eliöiden maantieteelliseen levenemiseen on se, että kaikenlaiset rajat ja vapaata siirtymistä ehkäisevät esteet ovat läheisessä ja tärkeässä suhteessa eri seutujen asukasten erilaisuuksiin. Tätä osottaa Uuden ja Vanhan Maailman miltei kaikkien maa-eliöiden suuri erilaisuus, paitsi mannerten pohjois-osissa, missä manteret miltei yhtyvät ja missä ilmaston ollessa hieman nykyisestä eroava, pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot ovat voineet vapaasti siirtyä mantereelta toiselle, kuten nykyään varsinaiset arktiset muodot. Samaa osottaa Australian, Afrikan ja Etelä-Amerikan asukasten suuri eroavaisuus samoilla leveysasteilla, sillä nämä manteret ovat niin eristetyt toisistaan kuin mahdollista. Kullakin mantereella havaitsemme saman seikan. Korkeiden ja yhdenjaksoisten vuoristoalueiden, suurten erämaiden, jopa leveiden jokienkin vastakkaisilla puolilla tapaamme erilaisia asujamia. Mutta koska vuoriharjanteet, erämaat y.m. eivät ole yhtä ylipääsemättömiä eivätkä nähtävästi yhtä vanhaa alkuperää kuin mannermaita erottavat valtameret, ovat eroavaisuudet paljon vähäpätöisemmät kuin ne, jotka ovat ominaisia eri mannerten asukkaille.
Kääntäessämme katseemme meri-eliöihin, havaitsemme saman lain. Etelä-Amerikan itä- ja länsirannikon merenasujamet ovat hyvin eroavia ja äärettömän harvat kotilot, äyriäiset ja piikkinahkaiset ovat kummallekin rannikolle yhteisiä. Sitävastoin on toht. Günther äskettäin osottanut, että noin 30 % kaloista on samoja kummallakin puolen Panaman kannasta, ja tämä seikka on saanut luonnontutkijat arvelemaan, että kannas on aikaisemmin ollut salmena. Amerikan rannikosta länteen leviää laaja valtameren ulappa, jossa ei ole ainoatakaan saarta pysähdyspaikaksi siirtolaisille. Tässä havaitsemme toisenlaatuisen esteen, ja heti sen toisella puolen tapaamme Tyynen Meren itäisillä saarilla uuden ja kokonaan erilaisen eläimistön. Kolme merieläimistöä on siis levinneinä pohjoisesta kauas etelään samansuuntaisina vyöhykkeinä, eikä varsin etäällä toisistaan, vastaavissa ilmastoissa; mutta koska niitä erottavat toisistaan ylipääsemättömät, joko maan tai avoimen meren muodostamat esteet, ovat ne miltei täysin erilaisia. Jos sitävastoin Tyynen Meren tropillisten seutujen itäisiltä saarilta kuljemme yhä kauemmaksi länteenpäin, emme kohtaa mitään ylipääsemättömiä esteitä ja pysähdyspaikkoina on lukemattomia saaria tai yhdenjaksoisia rannikkoja, kunnes kuljettuamme pallonpuoliskon ympäri joudumme Afrikan rannikoille. Tällä suunnattomalla alueella emme tapaa mitään selväpiirteisiä, muista eroavia merieläimistöjä. Mutta vaikka niin harvat merieläimet ovat yhteisiä edellämainituille länsi- ja itä-Amerikan sekä Tyynen Meren itäisten saarten merieläimistöille, joiden levenemisalueet ovat toisiaan lähellä, ovat monet kalat levinneinä Tyynestä Merestä Intian mereen saakka ja monia yhteisiä kotilolajeja tavataan Tyynen Meren itäisillä saarilla ja Afrikan itärannikolla miltei aivan vastakkaisilla pituusasteilla.
Kolmas tärkeä seikka, joka osaksi sisältyy edelliseen, on saman manteren tai meren asujanten keskinäinen sukulaisuus, joskin itse lajit ovat eroavia eri seuduilla ja erilaisilla asuinpaikoilla. Tämä sääntö pitää aivan yleisesti paikkansa ja jokainen manner tarjoo siitä lukemattomia esimerkkejä. Kumminkaan ei luonnontutkija, matkustaessaan esim. pohjoisesta etelään, voi olla hämmästymättä sitä tapaa, millä olentoryhmät, jotka ovat lajinomaisesti eroavia, joskin lähisukuisia, toinen toisensa jälkeen astuvat toistensa tilalle. Hän kuulee lähisukuisten, mutta erilajisten lintujen suusta miltei samanlaisia säveliä ja näkee niiden pesien olevan samaan tapaan rakennettuja, mutta ei kumminkaan aivan yhtäläisiä, ja pesissä miltei samanvärisiä munia. Lähellä Magelhaensin salmea olevilla tasangoilla asustaa eräs Rhea-laji (amerikalainen strutsi) ja pohjoisempana La Platan tasangoilla toinen samansukuinen laji, mutta kumpikaan ei ole mikään oikea strutsi eikä emulintu, niinkuin Afrikan tai Australian vastaavalla leveysasteella. Samoilla La Platan tasangoilla näemme agouti- ja bizcacha-eläimet, joilla on miltei samat elintavat kuin jäniksellämme ja kaniinillamme ja jotka nekin kuuluvat jyrsijöiden lahkoon, mutta jotka selvästi ovat erikoista amerikalaista tyyppiä. Nousemme Kordiljerien korkeille huipuille ja tapaamme siellä bizcachan-sukuisen alppilajin; luomme katseemme vesistöihin, mutta emme tapaa siellä majavaa tai myskirottaa, vaan etelä-amerikalaistyyppiset jyrsijät coypun ja capybaran. Lukemattomia muita esimerkkejä voisi mainita. Kuinka paljon Amerikan rannikon saaret eronnevatkin geologiselta rakenteeltaan, ovat niiden asukkaat oleellisesti amerikalaisia, joskin ne saattavat olla erikoisia lajeja. Luodessamme katseemme kuluneisiin aikakausiin, havaitsemme amerikalaisten tyyppien silloinkin vallinneen Amerikan mantereella ja ympäröivissä merissä. Nämä tosiasiat osottavat meille, että saman mantereen ja vesistön asukkaita liittää toisiinsa jokin syvempi, kautta ajan ja paikan vallitseva organinen yhdysside, joka on riippumaton fysillisistä elinehdoista. Jokainen innokas luonnontutkija johtuu tästä kysymään, mikä tuo yhdysside on.
Tuo yhdysside on yksinkertaisesti perinnöllisyys, ainoa seikka, minkä varmuudella tiedämme aiheuttavan sen, että eliöt synnyttävät aivan vanhempien kaltaisia tai, kuten muunnoksista havaitsemme, miltei samanlaisia eliöitä. Eri seutujen asukasten erilaisuuden voidaan katsoa johtuvan muuntelun ja luonnollisen valinnan aiheuttamasta toisintumisesta ja kenties myöskin vähäisemmässä määrässä erilaisten fysillisten elinehtojen suoranaisesta vaikutuksesta. Eroavaisuuksien suuruus riippuu siitä, kuinka tarkoin vallitsevampien muotojen siirtyminen seudusta toiseen on aikaisempina tai myöhempinä aikakausina ehkäistynyt, aikaisempien asukasten laadusta ja lukumäärästä ja siitä, missä määrin asukasten keskinäinen vaikutus on johtanut eri toisintojen säilymiseen; sillä eliöiden keskinäiset suhteet ovat elämän taistelussa kaikkein tärkeimpinä tekijöinä. Maantieteellisillä esteillä, jotka ovat ehkäisseet siirtymistä alueelta toiselle, on siis ollut yhtä tärkeä merkitys kuin kuluneen ajan pituudella, joka on antanut luonnolliselle valinnalle tilaisuutta muunnella lajeja. Laajalle levinneillä ja yksilöistä rikkailla lajeilla, jotka jo ovat voittaneet monta kilpailijaa omassa avarassa kotiseudussaan, on parhaat takeet siitä, että ne uusille alueille levitessään tulevat valtaamaan uusia sijoja. Uudessa kotiseudussaan ne joutuvat uusiin olosuhteisiin ja näissä ne usein muuntuvat ja kehittyvät yhä edelleen, tullen yhä vallitsevammiksi ja tuottaen muuntuneita jälkeläisryhmiä. Tämä perinnöllisyyden ja muuntumisen laki selittää meille, miksi alasuvut ja suvut, vieläpä heimotkin yleensä, kuten tiettyä, rajottuvat samalle alueelle.
Edellisessä luvussa huomautimme, ettei mikään todista välttämättömän kehityksen lain puolesta. Samoinkuin kunkin lajin muuntelevaisuus on riippumaton ominaisuus, jota luonnollinen valinta käyttää hyväkseen vain mikäli siitä on hyötyä kullekin yksilölle sen monimutkaisessa elämäntaistelussa, ei muuntelukaan ole kaikissa lajeissa yhtä suuri. Jos joukko lajeja, jotka kauan ovat kamppailleet keskenään kotiseudussaan, siirtyisi kokonaisuudessaan uudelle alueelle, joka myöhemmin tulisi eristetyksi, ei olisi luultavaa, että lajit siellä tulisivat paljoakaan muuntelemaan, koska uudelle alueelle siirtyminen ja alueen eristyminen eivät sinänsä merkitse mitään. Kummallakin seikalla on merkitystä ainoastaan sikäli kuin ne saattavat elävät olennot uusiin keskinäisiin suhteisiin sekä myöskin, vaikka vähemmässä määrässä, uusiin fysillisiin olosuhteisiin. Samoinkuin edellisessä luvussa näimme, kuinka jotkut muodot ovat säilyneet luonteeltaan miltei samanlaisina äärettömän kaukaiselta geologiselta aikakaudelta saakka, samoin ovat eräät lajit siirtyneet laajojen alueiden yli muuttumatta paljoa tai ensinkään.
Näin ollen on selvää, että saman heimon eri lajeilla täytyy olla yhteinen alkukoti, vaikka ne asustaisivatkin aivan eri seuduilla maapallolla, samoinkuin ne polveutuvat yhteisestä esi-isästä. Mitä sellaisiin lajeihin tulee, jotka kokonaisten geologisten aikakausien kuluessa ovat vain hiukkasen muuntuneet, on helppo uskoa niiden olevan peräisin samasta seudusta, sillä niiden äärettömien maantieteellisten ja ilmastollisten muutosten aikana, joita on tapahtunut vanhimmista ajoista alkaen, ovat miltei mitkä siirtymiset tahansa olleet mahdollisia. Mutta toisissa tapauksissa, joissa meillä on syytä uskoa suvun lajien syntyneen verrattain myöhäisenä aikana, tuottaa tämä seikka suurta vaikeutta. Selvää on myöskin, että saman lajin yksilöiden täytyy olla lähtöisin samalta paikalta, vaikka ne nykyään asustaisivatkin toisistaan etäällä olevilla ja eristetyillä alueilla, sillä onhan uskomatonta, että aivan samanlaisia yksilöitä olisi voinut syntyä erilajisista vanhemmista.
LUOMISKESKUKSISTA
Johdumme tästä erääseen kysymykseen, jota luonnontutkijat ovat paljon pohtineet, nimittäin siihen, onko kukin laji syntynyt yhdellä ainoalla, vaiko useammilla seuduilla maapallolla. Epäilemättä on monesti varsin vaikeata käsittää, kuinka lajit ovat joltakin seudulta voineet siirtyä niille etäisille ja eristetyille asuinpaikoille, joilla niitä nyt tavataan. Mutta tästä huolimatta ajatus, että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla seudulla, valtaa mielemme yksinkertaisella selvyydellään. Ken tämän ajatuksen hylkää, hän hylkää myöskin luonnollisen syntymisen ja myöhäisemmän siirtymisen tosisyyn ja vetoo ihmeisiin. Yleisesti myönnetään, että lajin asuma-alue useimmissa tapauksissa on yhdenjaksoinen, ja jos kasvi- tai eläinlaji asustaa kahdella toisistaan niin etäällä olevalla tai senlaatuisen välivyöhykkeen erottamalla alueella, ettei muutto toiselta alueelta toiselle ole helposti voinut käydä päinsä, mainitaan tällainen tapaus tavallisesti jonakin merkillisenä ja poikkeuksellisena. On ilmeistä, että maa-imettäväisten on mahdottomampi kuin kenties minkään muiden elollisten olioiden siirtyä avaran valtameren yli, eikä olekaan osotettavissa mitään selittämättömiä tapauksia, joissa nämä imettäväiset asustavat toisistaan etäällä olevissa maapallon osissa. Yksikään geologi ei näe mitään vaikeutta siinä, että Ison-Britannian nelijalkaiset ovat samoja kuin muun Europan, koska nämä alueet epäilemättä muinoin olivat toistensa yhteydessä. Mutta jos sama laji olisi voinut syntyä kahdella eri seudulla, miksi emme tapaa ainoatakaan Europalle ja Australialle tai Etelä-Amerikalle yhteistä imettäväistä? Elinehdot ovat jotenkin samat, joten suuri joukko Europan eläimiä ja kasveja on kotiutunut Amerikaan ja Australiaan; ja jotkut kotoperäiset kasvit ovat aivan samoja näissä pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon toisilleen etäisissä seuduissa. Selitys on luullakseni se, että imettäväiset eivät ole kyenneet muuttamaan, jotavastoin kasvit, joilla on useita erilaisia levenemiskeinoja, ovat siirtyneet yli laajojen ja katkonaisten välivyöhykkeiden. Maantieteellisten esteiden suuri ja silmäänpistävä vaikutus on käsitettävissä vain siltä näkökannalta, että lajien suuri enemmistö on syntynyt esteen toisella puolella, eikä ole kyennyt siirtymään sen vastakkaiselle puolelle. Jotkut harvat heimot, useat alaheimot, hyvin monet suvut ja vielä useammat alasuvut rajottuvat yhdelle ainoalle alueelle. Ja monet luonnontutkijat ovat tehneet sen huomion, että luonnollisimmat suvut eli ne suvut, joiden lajit ovat toisilleen läheisintä sukua, yleensä rajottuvat samaan seutuun tai että, jos niillä onkin hyvin laaja levenemisalue, tämä alue on yhdenjaksoinen. Kuinka merkillistä olisikaan, jos astuessamme askelta alemmaksi saman lajin yksilöihin, havaitsisimme aivan vastakkaisen lain vallitsevan, niin että nämä eivät olisikaan, ainakaan aluksi, rajottuneet samaan seutuun.
Tämän vuoksi tuntuu minusta, kuten useista muistakin luonnontutkijoista on tuntunut todennäköisimmältä, että jokainen laji on saanut alkunsa yhdellä ainoalla alueella ja on sittemmin sieltä siirtynyt niin laajalle kuin sen vaelluskyky ja sen entiset ja nykyiset elinehdot ovat sallineet. Epäilemättä on useita tapauksia, joissa emme voi selittää, kuinka laji on voinut siirtyä toiselta seudulta toiselle. Mutta ne maantieteelliset ja ilmastolliset muutokset, joita varmasti on täytynyt tapahtua uudempina geologisina aikakausina, ovat epäilemättä tehneet monien lajien aikaisemmat yhtenäiset asuma-alueet katkonaisiksi. Meidän on siis tyydyttävä tarkastamaan, ovatko ne poikkeustapaukset, joissa levenemisalue on katkonainen, tarpeeksi lukuisia ja tarpeeksi vakavaa laatua, pakottaakseen meidät hylkäämään muiden yleisten asianhaarojen tukeman ajatuksen että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla alueella ja sieltä levinnyt niin laajalle kuin se on kyennyt. Kävisi toivottoman pitkäveteiseksi, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti käsittelemään kaikkia niitä poikkeuksellisia tapauksia, joissa sama laji nykyään elää kaukana toisistaan olevilla eristetyillä asuinpaikoilla, enkä tahdo ensinkään väittää, että läheskään aina voisimme antaa jonkin selityksen tähän. Tahdon kumminkin, tehtyäni muutamia edelläkäyviä huomautuksia, käsitellä muutamia silmäänpistävimpiä tapauksia: ensinnäkin sitä, että samoja lajeja elää eristetyillä vuoristoalueilla ja eristetyissä arktisissa ja antarktisissa seuduissa; toiseksi tahdon (seuraavassa luvussa) käsitellä suolattoman veden eliöiden laajaa levenemistä; ja kolmanneksi sitä seikkaa, että samoja maaeläin-lajeja tavataan saarilla ja lähimmällä manterella, vaikka näitä erottaa monien satojen penikulmien levyinen aava merenselkä. Jos se seikka, että samaa lajia tavataan kaukana toisistaan olevilla eristetyillä seuduilla maapallolla, on useissa tapauksissa selitettävissä siten, että jokainen laji on siirtynyt samalta ja ainoalta synnyinseudulta, silloin on mielestäni ehdottomasti varminta, katsoen tietämättömyyteemme muinaisista maantieteellisistä muutoksista ja erilaisista tilapäisistä levenemiskeinoista, olettaa että yksi ainoa synnyinpaikka on lakina.
Tätä kysymystä käsitellessämme saamme tilaisuuden samalla tarkastaa erästä toistakin meille yhtä tärkeätä seikkaa, nimittäin sitä, ovatko suvun eri lajit, joiden teoriamme mukaan täytyy kaikkien polveutua yhteisistä kantavanhemmista, voineet siirtyä alueelta toiselle ja samalla tämän siirtymisen kestäessä muuntua. Jos sellaisessa tapauksessa, että kahden seudun useimmat lajit ovat erilaisia, vaikkakin läheistä sukua toisilleen, voidaan osottaa että joskus aikaisemmin todennäköisesti on tapahtunut lajien siirtymistä toiselta seudulta toiselle, saa esittämämme yleinen laki tästä voimakasta tukea sillä polveutumis- ja muuntumisperiaate tarjoaa meille tähän selvän selityksen. Niinpä saattaa tuliperäiselle saarelle, joka on kohonnut ja muodostunut muutamien satojen penikulmien päähän jostakin mantereesta, aikojen kuluessa siirtyä mantereelta joitakuita siirtolaisia, ja näiden jälkeläiset ovat muunnuttuaankin vielä perinnöllisyyden vuoksi sukua mantereen asukkaille. Tällaiset tapaukset ovat yleisiä, eikä riippumattoman luomisen teoria voi niitä mitenkään selittää. Käsitykseni eri seutujen asukasten keskinäisestä sukulaisuudesta ei paljoa eroa Wallacen esittämästä mielipiteestä, että "jokaisen lajin syntymä liittyy sekä ajallisesti että paikallisesti johonkin ennen olemassa-olleeseen lähisukuiseen lajiin."
Kysymys siitä, onko lajeilla ollut yksi vaiko useampia luomiskeskuksia, on pidettävä erillään toisesta, joskin samankaltaisesta kysymyksestä, nimittäin siitä, polveutuvatko kaikki saman lajin yksilöt yhdestä ainoasta parista tai yhdestä ainoasta hermafrodiitista, vai onko, kuten jotkut kirjottajat väittämät, samalla haavaa luotu useita yksilöitä. Jos on olemassa sellaisia elollisia olentoja, jotka eivät koskaan pariudu, on jokaisen tällaisen lajin täytynyt polveutua toisiaan seuraavien toisintuneiden muunnosten sarjasta, jotka ovat syrjäyttäneet toisensa, vaan eivät milloinkaan ole sekaantuneet saman lajin muiden yksilöiden tai muunnosten kanssa, joten kullakin seuraavalla toisintumisasteella kaikkien saman muodon yksilöiden on täytynyt polveutua yhdestä ainoasta vanhemmasta. Mutta kaikkein useimmissa tapauksissa, s.o. aina kun on kysymys eliöistä, jotka tavanmukaisesti pariutuvat siittääkseen, tai, jotka tilapäisesti risteytyvät, säilyvät samalla alueella asuvat saman lajin yksilöt risteytymisen vaikutuksesta jotenkin yhdenmukaisina, joten useat yksilöt muuttuvat yhtä haavaa, eikä kullakin asteella havaittavan toisintumismäärän tarvitse johtua siitä, että yksilöt polveutuvat yhdestä ainoasta esivanhemmasta. Esimerkkinä siitä, mitä tällä tarkotan, saatan mainita englantilaisen juoksijahevosemme. Se eroaa kaikista muista hevosroduista, mutta eroavaisuus ja etevämmyys ei johdu polveutumisesta yhdestä ainoasta parista, vaan yksilöiden polvi polvelta pitkitetystä huolellisesta valinnasta ja harjottamisesta.
Ennenkuin ryhdyn käsittelemään niitä kolmea tosiasiaryhmää, jotka tarjoavat suurimpia vaikeuksia "yksityisten luomiskeskusten" teorialle, on minun sanottava muutama sana levenemistavoista.
LEVENEMISTAYAT
Sir C. Lyell ja eräät muut tiedemiehet ovat taidolla käsitelleet tätä kysymystä. Voin tässä antaa ainoastaan aivan lyhyen yhteenvedon tärkeimmistä tosiasioista, Ilmaston muuttumisella on täytynyt olla valtava vaikutus lajien siirtymiseen. Seutu, joka nykyään ilmastonsa vuoksi olisi mahdoton läpikulkualueeksi eräille eliöille, on aikaisemmin, ilmaston ollessa toisenlainen, saattanut olla siirtymisen valtatienä. Tahdon, poiketen pääkysymyksestä, käsitellä tätä asiaa hieman seikkaperäisemmin. Myöskin maanpinnan muutoksilla on täytynyt olla tehoisa vaikutus. Jokin kapea kannas erottaa nyt toisistaan kaksi merieläimistöä. Jos tämä kannas vaipuu mereen tai on aikaisemmin ollut meren peittämänä, niin kumpikin eläimistö joko sekaantuu tai on aikaisemmin sekaantunut toiseen. Siellä, missä nykyään leviää meri, on aikaisemmin maa saattanut liittää toisiinsa saaria, mahdollisesti mantereitakin, siten sallien maa-eliöiden siirtyä alueelta toiselle. Ei ainoakaan geologi kiellä, että suuria pinnanmuutoksia on tapahtunut nykyisten elämänmuotojen eläessä. Edward Forbes väitti, että kaikkien Atlantin valtameren saarten on täytynyt myöhään olla Europan ja Afrikan yhteydessä ja samoin, että Europan on täytynyt myöhään olla Amerikan yhteydessä. Muutkin tiedemiehet ovat rakennelleet tällaisia kuviteltuja siltoja jokaisen valtameren yli ja yhdistäneet miltei jokaisen saaren johonkin mannermaahan. Jos Forbes'in esittämät todisteet todella ovat luotettavia, on myönnettävä, että on tuskin olemassa ainoatakaan saarta, joka ei äskettäin ole ollut mannermaan yhteydessä. Tämä käsityskanta leikkaa poikki tuon gordilaisen solmun, lajien levenemisen mitä etäisimpiin paikkoihin, ja poistaa monta vaikeutta. Mutta mikäli kykenen asiaa arvostelemaan, ei meillä ole oikeutta olettaa, että näin suunnattomia maantieteellisiä muutoksia on tapahtunut nykyisten lajien eläessä. Meillä on nähdäkseni tosin runsaasti todisteita suurista maan- ja merenpinnan kohoamisista ja laskeutumisista, mutta ei sellaisista suunnattomista muutoksista mannertemme asemaan ja ulottuvaisuuteen nähden, että voisimme olettaa mannerten myöhäisellä aikakaudella olleen toistensa ja välillä olevien valtameren-saarten yhteydessä. Myönnän kernaasti, että muinoin on ollut olemassa useita nyt mereen vajonneita saaria, jotka ovat olleet kasvien ja monien eläinten levähdyspaikkoina näiden muuttoretkillä. Korallimerissä osottavat sellaisia vajonneita saaria vielä nytkin niiden päällä lepäävät koralliriutat eli atollit. Kun joskus vastaisuudessa täydelleen myönnetään – niinkuin kerran on tapahtuva – että jokaisella lajilla on ollut yksi ainoa syntymäseutu, ja kun aikaa myöten opimme tietämään jotakin varmaa lajien levenemistavoista, voimme jonkunmoisella varmuudella pohtia kiinteän maan aikaisempaa ulottuvaisuutta. Mutta minä en usko, että koskaan voidaan todistaa useimpien mannertemme, jotka nykyään ovat aivan erillään, myöhäisellä ajalla olleen katkeamattomassa tai miltei katkeamattomassa yhteydessä toistensa ja monien nykyisten valtamerensaarten kanssa. Eräät levenemisseikat – kuten miltei jokaisen mantereen vastakkaisilla puolilla elävien merieläimistöjen suuri erilaisuus, tertiari-ajan useiden maa- ja merialueidenkin asukasten läheinen sukulaisuus alueiden nykyisten asukasten kanssa, saarilla ja lähimmillä mantereilla elävien imettäväisten suurempi tai pienempi keskinäinen sukulaisuus, jonka osaksi (kuten vast'edes saamme nähdä) määrää välillä olevan valtameren syvyys – nämä ja eräät muut seikat vastustavat olettamusta, että myöhäisellä geologisella aikakaudella olisi tapahtunut sellaisia suunnattomia mullistuksia, joita Forbesin esittämä ja hänen kannattajiensa omaksuma käsityskanta välttämättä edellyttää. Myöskin valtamerensaarten asukasten laatu ja keskinäiset lukuisuussuhteet vastustavat sitä otaksumaa, että saaret aikaisemmin ovat olleet mannermaan yhteydessä. Sitäpaitsi näiden saarten miltei yleensä vulkaninen rakenne ei sekään suosi olettamusta, että saaret ovat vajonneiden mannerten jäännöksiä; jos ne olisivat alkuansa mannervuorijonoja, olisivat ainakin jotkut muodostuneet, kuten muutkin vuorenhuiput, graniitista, metamorfisista liuskeista, vanhoista kivettymäpitoisista y.m. vuorilajeista, eikä pelkistä vulkanisista röykkiöistä.
Minun on tässä sanottava muutama sana n.k. satunnaisista levenemistavoista, joita kumminkin oikeammin olisi kutsuttava tilapäisiksi levenemistavoiksi. Rajotun tässä kasveihin. Kasvitieteellisissä teoksissa sanotaan usein tämän tai tuon kasvin huonosti soveltuvan laajaan levenemiseen; mutta on sanottava, että meren yli siirtymisen suurempi tai pienempi helppous on miltei täysin tuntematon seikka. Siihen saakka kuin Berkeleyn avulla tein muutamia kokeita, ei edes tiedetty sitäkään, missä määrin siemenet kestävät meriveden vahingollista vaikutusta. Hämmästyksekseni havaitsin, että 87:stä lajista 64 iti vielä 28 ja muutamat 187 päivää vedessä oltuaan. Huomiota ansaitsee, että toisten lahkojen vastustuskyky oli paljon heikompi kuin toisten. Palkokasveista kokeiltiin yhdeksällä lajilla ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta ne kestivät huonosti suolaisen veden vaikutusta; seitsemän sukulaislahkoihin Hydrophyllaceae ja Polemoniaceae kuuluvaa lajia menettivät itämiskykynsä kuukauden vedessä oltuaan. Mukavuuden vuoksi kokeilin etupäässä pienillä kodattomilla siemenillä ja koska kaikki upposivat muutaman päivän kuluttua, eivät ne olisi voineet ajelehtia yli aavan merenulapan, vahingoittipa niitä suolavesi tai ei. Sittemmin kokeilin muutamilla suuremmilla hedelmillä, siemenkodilla y.m., ja jotkut näistä uivat kauan aikaa. On tunnettua, mikä erotus on tuoreen ja kuivan puun uimakyvyllä; ja mieleeni johtui, että vuoksi saattaa usein temmata mereen kuivaneita kasveja tai oksia siemenkotineen ja hedelmineen. Tämän johdosta kuivasin 94:n eri kasvin runkoja ja oksia kypsine hedelmineen ja panin ne meriveteen. Enimmät upposivat nopeasti, mutta jotkut, jotka tuoreina uivat hyvin lyhyen ajan, pysyivät kuivina paljon kauemmin pinnalla; esim. kypsät saksan pähkinät upposivat tuoreina heti, mutta uivat kuivina 90 päivää ja itivät, kun ne tämän jälkeen istutettiin; eräs parsakasvi ui kypsine marjoineen tuoreena 23 päivää, mutta kuivattuna 85 päivää ja siemenet itivät tämän jälkeen; Helosciadiumin kypsät siemenet upposivat kahdessa päivässä, mutta uivat kuivattuina yli 90 päivää ja itivät sen jälkeen. Kaikista 94:stä kuivatusta kasvista 18 ui yli 28 päivää ja jotkut näistä paljon pitemmän ajan, niin että 64/87 siemenlajia iti 28 päivää vedessä oltuaan. Ja koska l8/94 eri lajia kypsine hedelmineen (eivät kuitenkaan kaikki samoja kuin äskenmainitut lajit) ui kuivattuina yli 28 päivää vedessä oltuaan, voimme päättää, mikäli näiden harvojen kokeiden nojalla voi mitään varmaa sanoa, että jonkin alueen kasveista 44/100 kasvin siemenet voivat merivirtojen ajelemina uida 28 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Johnstonin Fysillisessä Kartastossa on mainittu Atlantin eri merivirtojen keskimääränopeuden olevan 33 engl. penikulmaa vuorokaudessa (joidenkin 60 engl. penikulmaa). Tämän mukaan voisi jonkun maan kasveista 14/100 kasvin siemenet ajautua 924 engl. penikulmaa meren yli toiseen maahan ja rannalle jouduttuaan itää, jos maalle puhaltava tuuli kuljettaisi ne suotuisaan paikkaan.
Minun jälkeeni on M. Martens tehnyt samanlaisia kokeita, jotka kumminkin olivat paremmin järjestettyjä, koska hän pani siemenet laatikkoon avoimeen mereen, joten ne olivat vuoroin veden, vuoroin ilman vaikutukselle alttiina, kuten ainakin meressä ajelehtivat kasvit. Hän kokeili 98 siemenellä, jotka enimmäkseen olivat toisia kuin minun käyttämäni. Hän valitsi useita suuria hedelmiä sekä myös sellaisten kasvien siemeniä, jotka kasvavat lähellä merta; ja tämä lienee vaikuttanut sen, että ne keskimäärin sekä pysyivät kauemmin uppoamatta, että kestivät paremmin suolaveden turmelevan vaikutuksen. Sitävastoin hän ei tätä ennen kuivannut kasveja ja oksia hedelmineen; jos hän tämän olisi tehnyt, olisivat monet, kuten olemme nähneet, pysyneet paljon kauemmin uppoamatta. Tulos oli se, että erilaisista siemenistä 18/98 ui 42 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Mutta minä en epäile, että meressä ajelehtivat kasvit, ollen aaltojen heiteltävinä, uppoavat pikemmin kuin kokeissamme käyttämämme kasvit. Lienee siis varovinta olettaa, että jonkin kasviston kasveista ainoastaan 10/100 kasvin siemenet kykenevät kuivaneina suorittamaan 900 engl. penikulman merimatkan, säilyttäen itämiskykynsä. Mielenkiintoista on, että suuremmat hedelmät usein uivat kauemmin kuin pienemmät, koska suurisiemeniset tai – hedelmäiset kasvit, joilla, kuten Alph. de Candolle on osottanut, yleensä on ahdas levenemisalue, tuskin voivat muulla tavalla levitä.
Siemenet voivat toisinaan levitä muillakin keinoin. Vedessä ajelehtivia puita ajautuu useimpien saarten rannoille, vieläpä sellaistenkin, jotka sijaitsevat aavan valtameren keskellä. Tyynen meren korallisaarten asukkaat valmistavat työaseensa yksinomaan meren rannalle heittämien puiden juurissa olevista kivistä ja nämä kivet ovat arvokkaana kuninkaille maksettavana verona. Kun epäsäännöllisen muotoisia kiviä on kasvettunut kiinni juurten väliin, on näiden lokeroissa usein pieniä multakokkareita, jotka saattavat olla niin suojatut, ettei hitustakaan irtaudu veteen pisimmälläkään merimatkalla. Niinpä erään noin 50-vuotiaan tammen juurien välissä olleesta pienestä multakokkareesta, joka oli ollut täysin suojattuna, iti kolme kaksisirkkaista kasvia; voin vakuuttaa, että tämä huomio on täysin oikea. Samoin voin osottaa, että meressä ajelehtivat linnunraadot usein säilyvät jonkun aikaa joutumatta muiden eläinten syötäviksi; ja monet siemenet säilyvät kauan elinvoimaisina, vedessä ajelehtivien lintujen kuvuissa. Niinpä herneet ja virnan siemenet muutaman päivän merivedessä ollessaan turmeltuvat, mutta muutamat herneet, jotka olivat otetut 30 päivää meressä ajelehtineen kyyhkysen kuvusta, itivät hämmästyksekseni miltei kaikki.
Myöskin elävät linnut levittävät epäilemättä paljon kasvien siemeniä. Voisin mainita monia tosiasioita, jotka osottavat, kuinka usein myrsky kuljettaa erilaisia lintuja yli aavojen valtamerten. Voimme varmuudella olettaa, että niiden lentonopeus tällaisissa olosuhteissa usein on 35 engl. penikulmaa tunnissa, ovatpa jotkut kirjailijat arvioineet sen suuremmaksikin. En ole koskaan havainnut sellaista tapausta, että ravinnoksi kelpaava siemen olisi eheänä kulkenut linnun ruoansulatuskanavan lävitse; mutta kovat hedelmänsiemenet kulkevat vahingoittumattomina kalkkunankin ruoansulatuselinten lävitse. Kahden kuukauden kuluessa poimin puutarhastani kahdentoista lajisia siemeniä pikkulintujen ulostuksista; nämä näyttivät täysin vahingoittumattomilta ja jotkut osottautuivat koeteltaessa itäviksi. Tärkeämpi on kumminkin seuraava seikka: Lintujen kupu ei eritä vatsanestettä eikä – kuten kokeiden avulla olen todennut – vähimmässäkään määrässä vahingoita siementen itäväisyyttä. On varmuudella todettu, että kun lintu on niellyt suuren määrän ravintoa, kestää kaksi- jopa kahdeksantoistakin tuntia, ennenkuin kaikki siemenet joutuvat linnun vatsaan. Tuuli saattaa tällävälin helposti kuljettaa linnun 500 engl. penikulman pituisen matkan. Haukkojen tiedetään vaanivan uupuneita lintuja, ja jos ne tällaisen linnun saavuttavat, saattaa helposti tapahtua, että linnun revityn kuvun sisällys tulee kylvetyksi maahan. Jotkut haukat ja pöllöt nielevät saaliinsa kokonaisena ja oksentavat kahdentoista tai kahdenkymmenen tunnin kuluttua sulamattomat höyhentukut, jotka, kuten tiedän Zoologisessa Puutarhassa tehdyistä kokeista, sisältävät itäviä siemeniä. Jotkut kauran, vehnän, hirssin, kanarin, hampun ja apilan siemenet itivät oltuaan 12-21 tuntia erilaisten petolintujen vatsassa; ja kaksi punajuurikkaan siementä iti vielä kaksi päivää ja neljätoista tuntia linnun vatsassa oltuaan. Olen havainnut suolattoman veden kalojen syövän monien maa- ja vesikasvien siemeniä; linnut syövät usein kaloja ja siten saattavat siemenet kulkeutua paikasta toiseen. Koetteeksi sulloin useanlaatuisia siemeniä kuolleiden kalojen vatsaan ja annoin sitten niiden ruumiit merikotkille, haikaroille ja pelikaaneille. Useiden tuntien kuluttua nämä joko oksensivat ne pallosina tai ulostivat ne; ja useat näistä siemenistä säilyttivät itäväisyytensä. Jotkut siemenet kumminkin tällöin aina kuolivat.