XI LUKU.
ELOLLISTEN OLENTOJEN GEOLOGISESTA VUOROJÄRJESTYKSESTÄ
Uudet lajit ilmaantuvat hitaasti ja vähitellen. – Lajien erilaisesta muuttumisnopeudesta. – Lajit, jotka kerran ovat kadonneet, eivät enää uudelleen ilmaannu. – Lajiryhmät noudattavat samoja yleisiä lakeja ilmaantumisessaan ja katoamisessaan kuin yksityiset lajit. – Sukupuuttoon häviäminen. – Samanaikuisista, kaikkialla maailmassa tapahtuneista elämänmuotojen muutoksista. – Sukupuuttoon kuolleiden lajien sukulaisuussuhteista toisiinsa ja eläviin lajeihin. – Muinaisten muotojen kehitysasteesta. – Samojen tyyppien toisiansa-seuraamisesta samoilla alueilla. – Jälkikatsaus X: een ia XI: een lukuun.
Tarkastakaamme nyt, pitävätkö ne eri tosiasiat ja lait, jotka koskevat elollisten olentojen geologista vuorojärjestystä, enemmän yhtä sen yleisesti vallitsevan mielipiteen kanssa, että lajit ovat muuttumattomia, vaiko sen mielipiteen kanssa, että lajit ovat hitaasti ja asteittaisesti toisintuneet muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta.
Uudet lajit ovat ilmaantuneet hyvin hitaasti, toinen toisensa jäljestä, sekä maalla että vedessä. Lyell on osottanut, että on miltei mahdotonta väittää sitä vastaan, mitä eri tertiari-kerrokset tässä suhteessa todistavat. Vuosi vuodelta täyttyvät eri kerrosten väliset aukkopaikat ja kadonneiden ja elossa-olevien muotojen suhde toisiinsa tulee yhä asteittaisemmaksi. Muutamissa kaikkien nuorimmissa kerrostumissa, jotka tosin epäilemättä ovat hyvin vanhoja vuosissa mitattuina, tapaamme ainoastaan pari sukupuuttoon kuollutta lajia ja ainoastaan pari uutta, vasta näissä kerrostumissa esiintyvää lajia. Sekundariajan muodostumat ovat katkonaisempia; mutta kuten Bronn huomauttaa, noiden monien kuhunkin kerrokseen hautautuneiden lajien ilmaantuminen ei ole, yhtä vähän kuin niiden katoaminenkaan, tapahtunut samaan aikaan.
Eri sukuihin ja luokkiin kuuluvat lajit eivät ole muuttuneet yhtä nopeasti eivätkä samassa määrässä. Vanhemmissa tertiarikerroksissa tavataan vielä muutamia elossa olevia kotilomuotoja monien sukupuuttoon hävinneiden muotojen joukossa. Falconer mainitsee sattuvan esimerkin samankaltaisesta tapauksesta; eräs elossa oleva krokodiililaji on tavattu monien sukupuuttoon hävinneiden imettäväisten ja matelijoiden joukosta alahimalajalaisissa kerroksissa. Siluriajan Lingula eroaa vain hiukan tämän suvun elossa olevista lajeista, jotavastoin useimmat muut siluriajan nilviäiset ja kaikki äyriäiset ovat suuresti muuttuneet. Maaeläimet näyttävät muuttuneen nopeammin kuin vesieläimet, josta Sveitsissä on havaittu eräs kuvaava esimerkki. On jonkunverran syytä arvella, että korkealla asteella olevat eliöt muuttuvat nopeammin kuin alhaiset, joskin tästä säännöstä on poikkeuksia. Kuten Pictet on huomauttanut, ei organisten muutosten määrä ole sama jokaisessa toistansa seuraavassa kerroksessa. Mutta jos vertaamme mitä tahansa toisilleen läheistä sukua olevia muodostumia, havaitsemme kaikissa lajeissa tapahtuneen jonkin muutoksen. Kun jokin laji on kerran hävinnyt maan pinnalta, ei meillä ole mitään syytä uskoa, että sama laji milloinkaan ilmaantuisi uudelleen. Tärkeimpänä näennäisenä poikkeuksena tästä ovat M. Barranden n.k. "siirtolat", jotka tunkeutuvat jonakin aikana keskelle vanhempaa kerrostumaa ja sitten päästävät entisen eläimistön jälleen ilmaantumaan. Lyell'in selitys, että tässä on kysymys toisen maantieteellisen alueen eläimistön väliaikaisesta maahansiirtymisestä, tuntuu tyydyttävältä.
Edellämainitut tosiseikat pitävät varsin hyvin yhtä teoriamme kanssa, sillä siihen ei sisälly mitään varmaa kehittymislakia, jonka mukaan jonkin alueen kaikkien asujanten täytyy muuttua äkillisesti tai samalla haavaa tai samassa määrässä. Toisintumisen täytyy tapahtua hyvin hitaasti ja se kohtaa yleensä ainoastaan muutamia harvoja lajeja samalla haavaa, sillä kunkin lajin muuntelevaisuus on riippumaton muiden muuntelevaisuudesta. Riippuu useista monimutkaisista asianhaaroista – siitä, ovatko muuntelut suotuisaa laatua, risteytymisen helppoudesta, seudun vähitellen muuttuvista fysillisistä elinehdoista, uusien siirtolaisten maahanmuutosta sekä seudun muiden asujanten laadusta, joiden kanssa muuntelevat lajit joutuvat kilpailuun – niissä määrin luonnollinen valinta kartuttaa esiintyviä muunteluita tai yksilöllisiä eroavaisuuksia, siten aiheuttaen suuremman tai pienemmän pysyväisen toisintumisen. Ei siis ole mitään merkillistä, että toinen laji säilyttää muotonsa paljon kauemmin kuin toinen tai että se muuttuessaan muuttuu vähemmän. Me havaitsemme eri seutujen nykyisten asujanten olevan samanlaisissa suhteissa toisiinsa. Niinpä Madeiran maakotilot ja kovakuoriaiset ovat tulleet hyvin eroaviksi Europan manterella elävistä läheisimmistä sukulaisistaan, jotavastoin merikotilot ja linnut ovat pysyneet muuttumattomina. Korkeammalla kehitysasteella olevien olentojen monimutkaisemmat suhteet organisiin ja epäorganisiin elinehtoihin selittänevät meille, miksi maalla-elävät ja korkeammalla asteella olevat eliöt nähtävästi ovat muuttuneet nopeammin kuin alhaisemmat meri-eliöt. Kun useat jonkin alueen asujamista ovat toisintuneet ja kehittyneet, voimme käsittää johtuvan kilpailun laista ja eliöiden olemassa-olon taistelussa mitä tärkeimmistä suhteista toisiinsa, että jokaista muotoa, joka ei ole jonkun verran toisintunut ja kehittynyt, uhkaa sukupuuttoon-häviämisen vaara. Käsitämme siis, että saman seudun kaikkien asujanten lopuksi – silmälläpitäen tarpeeksi pitkää ajanjaksoa – täytyy toisintua, koska ne muussa tapauksessa kuolevat sukupuuttoon.
Saman luokan jäsenissä lienee muutosten keskimääräinen suuruus pitkien, yhtä kauan kestävien ajanjaksojen kuluessa jotenkin sama. Mutta koska kulutusta kestäviä ja kivettymistä rikkaita maatumia voi muodostua ainoastaan sellaisina aikoina, jolloin sedimenttiä vahvalti kerrostuu laskeutuville alueille, on muodostumiemme miltei välttämättä täytynyt syntyä vain pitkien ja epäsäännöllisesti uudistuvien väliaikojen perästä. Tämän vuoksi ei niiden organisten muutosten määrä, joita maahan hautautuneet kivettymät osottavat, ole toisiansa seuraavissa kerroksissa yhtä suuri. Tältä näkökannalta yksityinen geologinen muodostuma ei siis esitä mitään uutta, täydellistä luomisnäytöstä, vaan ainoastaan satunnaisen, alinomaa hitaasti kehittyvästä draamasta miltei umpimähkään irti-temmatun kohtauksen.
Me käsitämme hyvin, miksi laji, joka kerran on kadonnut ei milloinkaan ilmaannu uudelleen, vaikkapa aivan samat organiset ja epäorganiset elinehdot jälleen palautuisivat. Sillä vaikka toisen lajin jälkeläiset voivatkin soveltautua täyttämään toisen lajin paikan luonnon taloudessa ja siten syrjäyttää sen (ja epäilemättä niin onkin lukemattomissa tapauksissa käynyt), eivät nuo kaksi muotoa, uusi ja vanha, sittenkään ole samat, koska molemmat miltei varmasti perivät erilaisia ominaisuuksia erilaisilta kantavanhemmiltaan ja koska alkuaan erilaiset elimistöt muuntelevat eri tavalla. Jos kaikki riikinkukkokyyhkyset sattuisivat häviämään maailmasta, on mahdollista, että kasvattajien onnistuisi luoda uusi rotu, jota olisi vaikea erottaa nykyisestä; mutta jos myöskin kantalaji, kalliokyyhkynen, häviäisi, – ja meillä on syytä uskoa, että kantalajit luonnossa tavallisesti väistyvät ja häviävät sukupuuttoon parantuneiden jälkeläisten tieltä – on uskomatonta, että mistään muusta kyyhkyslajista taikkapa vakaantuneesta kotikyyhkysrodusta saataisiin kasvatetuksi uusi riikinkukkokyyhkynen, joka olisi identinen nykyisen rodun kanssa. Sillä toisiaan seuraavat muuntelut olisivat miltei varmasti jonkun verran erilaisia ja uusi muunnos perisi todennäköisesti joitakin luonteenomaisia eroavaisuuksia kantamuodoltaan.
Lajiryhmät, s.o. suvut ja heimot, noudattavat samoja yleisiä sääntöjä ilmaantumisessaan ja häviämisessään kuin yksityiset lajit, muuttuen enemmän tai vähemmän nopeasti ja suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Kun jokin lajiryhmä on kerran kadonnut, ei se milloinkaan ilmaannu uudelleen s.o. sen olemassa-olo on yhdenjaksoinen, niin kauan kuin sitä kestää. Tiedän, että tästä säännöstä on näennäisiä poikkeuksia, mutta nämä poikkeukset ovat hämmästyttävän harvoja, niin harvoja, että E. Forbes, Pictet ja Woodward (jotka kaikki ovat minun kannattamieni mielipiteiden jyrkkiä vastustajia) myöntävät säännön pitävän paikkansa. Ja sääntö on täysin sopusoinnussa teoriani kanssa. Sillä kaikki saman ryhmän lajit, olkootpa olleet olemassa kuinka kauan tahansa, ovat toistensa muuntuneita jälkeläisiä ja polveutuvat samoista kantavanhemmista. Niinpä esim. kaikkien Lingula-suvun lajien, jotka ovat esiintyneet toinen toisensa jälkeen kautta aikojen, täytyy muodostaa katkeamaton sukupolvijono vanhimmasta silurisesta kerroksesta meidän päiviimme saakka.
Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka toisinaan voi näyttää siltä, kuin kokonaiset lajiryhmät olisivat äkkiä kehittyneet, ja olen yrittänyt antaa selityksen tähän seikkaan, joka olisi teorialleni tuhoisa, jos se pitäisi paikkansa. Mutta tällaiset tapaukset lienevät poikkeuksellisia; yleisenä sääntönä lienee lajien lukumäärän asteittainen kasvaminen, kunnes se on kohonnut korkeimmilleen, ja sitten, ennemmin tai myöhemmin, asteittainen väheneminen. Jos johonkin sukuun sisältyvää lajien lukumäärä tai johonkin heimoon sisältyvää sukujen lukumäärää kuvataan pystysuoralla viivalla, joka, vaihdellen paksuudeltaan, kulkee läpi niiden geologisten kerrosten, joihin lajit ovat hautautuneina, näyttää joskus väärin siltä, kuin viiva alkaisi alapäästänsä leveänä eikä teräväkärkisenä; sitten viiva vähitellen levenee ylöspäin, usein pysyen jonkun matkaa samanlevyisenä ja vihdoin ohenee ylemmissä kerroksissa, osottaen lajien vähenemistä ja lopuksi tapahtuvaa sukupuuttoon häviämistä. Tämä lajin lukumäärän asteittainen väheneminen on täysin sopusoinnussa teoriamme kanssa, sillä jonkin suvun lajit ja jonkin heimon suvut voivat vain vähitellen ja hitaasti lisääntyä, koska muuntumisen ja sukulaismuotojen syntymisen välttämättä täytyy tapahtua hitaasti ja asteittaisesti: laji synnyttää ensin kaksi tai kolme muunnosta, nämä kehittyvät vähitellen lajeiksi, jotka vuorostaan yhtä hitaasti tuottavat uusia muunnoksia ja lajeja j.n.e. kunnes on muodostunut suuri ryhmä, samoinkuin suuren puun kasvaminen tapahtuu siten, että samasta rungosta haarautuu yhä uusia oksia.
SUKUPUUTTOON KUOLEMISESTA
Olemme tähän saakka vain ohimennen maininneet lajien ja lajiryhmien häviämisestä. Luonnollisen valinnan teorian mukaan vanhojen muotojen sammuminen ja uusien ja parantuneiden muotojen syntyminen ovat läheisessä yhteydessä. Vanhan arvelun, että aika ajoin tapahtuneet mullistukset ovat tuhonneet maan päältä kaikki asujamet, ovat hyvin yleisesti hyljänneet sellaisetkin geologit kuin Elie de Beaumont, Murchison, Barrande y.m., joiden yleinen katsantokanta muuten olisi omansa saattamaan heidät tällaiseen johtopäätökseen. Meillä on päinvastoin täysi syy uskoa, tutkittuamme tertiari-ajan muodostumia, että lajit ja lajiryhmät katoavat vähitellen, yksi erästänsä, ensin yhdeltä seudulta, sitten toiselta, ja lopuksi kaikkialta maan päältä. Vain harvoissa tapauksissa, esim. jonkin kannaksen katkettua, jolloin suuri joukko uusia asujamia äkkiä on tunkeutunut viereiseen mereen, tai jonkin saaren vajottua aaltoihin, on sukupuuttoon sammuminen voinut tapahtua nopeasti. Sekä yksityisten lajien että kokonaisten ryhmien elinaika on hyvin eripituinen. Jotkin ryhmät ovat, kuten olemme nähneet, eläneet aina niistä ajoista alkaen, jolloin tiedetään jotakin elämää olleen olemassa, nykypäiviin saakka; toiset taas ovat hävinneet ennen paleozoisen kauden loppua. Ei näytä olevan mitään varmaa lakia, joka määräisi yksityisen lajin tai suvun elinajan. On syytä uskoa, että kokonaisen ryhmän sukupuuttoon-sammuminen tapahtuu hitaammin kuin sen syntyminen. Jos siis kuvaamme ryhmän syntymistä ja häviämistä, kuten aikaisemmin, pystysuoralla viivalla, jonka paksuus vaihtelee, niin viiva ohenee hitaammin ylöspäin, osottaen ryhmän hidasta sukupuuttoon-sammumista, kuin alapäätänsä kohden, joka osottaa lajien ensi ilmaantumista ja niiden lukumäärän varhaisinta kasvamista. Muutamissa tapauksissa on kumminkin kokonaisten ryhmien sukupuuttoon-häviäminen ollut ihmeellisen nopea, kuten esim. ammoniittien häviäminen sekundarikauden lopulla.
Lajien sukupuuttoon-sammuminen on näihin saakka ollut mitä salaperäisimmän hämärän verhossa. Muutamat tiedemiehet ovat olettaneet sellaistakin, että lajien elämän pituus on määrätty samoinkuin yksilöidenkin. Kukaan ei liene ihmetellyt lajien sukupuuttoon-häviämistä enemmän kuin minä. Olin hyvin hämmästynyt löytäessäni La Platassa maahan hautautuneen hevosenhampaan Mastodonin, Megatheriumin, Toxodonin ja muiden sukupuuttoon kuolleiden hirviöiden jäännösten joukosta, eläinten jotka kaikki elivät hyvin myöhäisellä geologisella aikakaudella samaan aikaan kuin yhä vielä elävät kotilot. Sillä koska hevonen on senjälkeen kuin espanjalaiset toivat sen Etelä-Amerikaan siellä metsistynyt ja levinnyt yli koko maan tavattoman runsaslukuisena, kummastelin, mikä oli saattanut hävittää aikaisemman hevosen sukupuuttoon niin äskettäin ja nähtävästi niin suotuisissa olosuhteissa. Mutta hämmästykseni oli aiheeton. Professori Owen huomasi pian, että hammas kuului sukupuuttoon hävinneelle lajille, niin paljon kuin se muistuttikin nykyisen hevosen hammasta. Jos tämä hevoslaji olisi vielä elossa, mutta hieman harvinainen, ei kukaan luonnontutkija kummastelisi sen harvinaisuutta, sillä harvinaisia lajeja on ääretön joukko kaikissa luokissa ja kaikilla seuduilla. Kysyessämme itseltämme, miksi tämä tai tuo laji on harvinainen, vastaamme, että sen elinehdot ovat jollakin tavoin epäsuotuisat, mutta millä tavoin, sitä tuskin voimme sanoa. Jos oletamme, että tuo kivettynyt hevonen vielä eläisi harvinaisena lajina, voisimme kaikkien muiden imettäväisten, vieläpä hitaasti lisääntyvän norsunkin tarjoaman analogian ja sen nojalla, mitä tiedämme kesyn hevosen kotiutumisesta Etelä-Amerikaan, olla varmat siitä, että tuo hevonen olisi suotuisampien elinehtojen vallitessa muutamassa vuodessa kansottanut koko mantereen. Mutta me emme voisi sanoa, mitkä ne epäsuotuisat elinehdot olivat, jotka estivät sen lisääntymisen, oliko syynä yksi tai useampia asianhaaroja ja minä hevosen ikäkautena ja missä määrin kukin niistä vaikutti. Jos elinehdot olisivat vähitellen muuttuneet yhä epäsuotuisammiksi emme varmastikaan olisi tätä huomanneet, mutta hevoslaji olisi varmasti tullut yhä harvinaisemmaksi ja lopulta hävinnyt sukupuuttoon, samalla kuin jokin onnellisempi kilpailija olisi vallannut sen paikan.
On hyvin vaikeata aina pitää mielessään, että jokaisen olennon lisääntymistä alituisesti ehkäisevät näkymättömät, sille vihamieliset voimat, ja että samat näkymättömät voimat varsin hyvin riittävät tekemään sen harvinaiseksi ja lopuksi hävittämään sen sukupuuttoon. Tämä seikka on meille niin käsittämätön, että alinomaa kuulee ihmeteltävän, kuinka sellaiset suuret hirviöt kuin Mastodon ja vielä vanhemmat Dinosaurit ovat voineet hävitä maailmasta – ikäänkuin pelkkä ruumiillinen voima tuottaisi voiton elämän taistelussa. Päinvastoin suuri ruumiinkoko, kuten Owen on huomauttanut, eräissä tapauksissa aikaansaa pikaisemman sukupuuttoon-häviämisen, koska se vaatii suuren ravintomäärän. Jo ennenkuin ihminen asui Intiassa ja Afrikassa, täytyi jonkin seikan ehkäistä siellä elävän norsun jatkuvaa lisääntymistä. Eräs pätevä asiantuntija, tohtori Falconer, arvelee että norsun lisääntymistä Intiassa etupäässä ehkäisevät hyönteiset, jotka sitä alinomaa kiusaavat ja riuduttavat sen voimia, ja samaa arvelee Bruce Abessiniassa elävästä afrikalaisesta norsusta. Varmaa on myöskin, että hyönteiset ja verta-imevät lepakot vaikuttavat määräävästi eräissä Etelä-Amerikan osissa suurempien maahan kotiutuneiden nelijalkaisten olemassa-oloon.
Useissa tapauksissa havaitsemme nuoremmista tertiarimuodostumista, että harvinaisuus on sukupuuttoon-sammumisen oire; ja me tiedämme, että tapausten kulku on ollut sama niihin eläimiin nähden, jotka ihminen on hävittänyt sukupuuttoon joko paikallisesti tai kokonaan. Sallittakoon minun toistaa, mitä olen lausunut v. 1845: ken myöntää, että lajit yleensä tulevat harvinaisiksi ennen sukupuuttoon-häviämistään eikä kummastele lajien harvinaisuutta, mutta kumminkin on hyvin ihmeissään, jos jokin laji lakkaa olemasta, on yhtä epäjohdonmukainen kuin se, joka myöntää, että sairaus on yksilössä kuoleman edelläkävijä ja joka ei kummastele sairautta, mutta joka sairaan kuoltua ihmettelee kovin ja epäilee hänen saaneen väkivaltaisen lopun.
Luonnollisen valinnan teoria perustuu siihen uskoon, että jokainen uusi muunnos ja lopulta jokainen uusi laji saa alkunsa ja pysyy elossa jonkun edun vuoksi, joka sillä on muiden kilpailijainsa rinnalla ja että tästä välttämättä on seurauksena vähemmän suosittujen muotojen sukupuuttoon-häviäminen. Samoin on kotieläintemme ja viljelyskasviemme laita; kun uusi ja hieman parempi muunnos on syntynyt, syrjäyttää se aluksi vähemmän jalostuneet muunnokset lähiseudulla; kun se on kehittynyt vielä paljon paremmaksi, leviää se kauemmaksikin ja valtaa, kuten lyhytsarvinen nautakarjamme on tehnyt muiden rotujen paikan muilla seuduilla. Näin uusien muotojen ilmestyminen ja vanhojen, sekä luonnollisesti että keinotekoisesti syntyneiden, häviäminen, on yhteydessä toistensa kanssa. Kukoistavissa ryhmissä on uusien, vissin ajan kuluessa syntyneiden lajimuotojen lukumäärä todennäköisesti ollut suurempi kuin sukupuuttoon hävinneiden vanhojen lajimuotojen. Mutta me tiedämme, ettei lajien luku ole ainakaan myöhäisempinä geologisina aikakausina lisääntynyt määrättömästi, joten voimme olettaa, mitä myöhäisempiin aikoihin tulee, uusien muotojen syntymisen aikaansaaneen, että jotenkin yhtä suuri määrä vanhoja on kuollut sukupuuttoon.
Aikaisemmin olemme selittäneet ja esimerkeillä osottaneet, että kilpailun yleensä täytyy olla ankarin niiden muotojen välillä, jotka ovat kaikissa suhteissa hyvin toistensa kaltaisia.
Lajin parantuneet ja toisintuneet jälkeläiset aikaansaavat siis yleensä kantalajin häviämisen; ja jos jostakin lajista on kehittynyt useita uusia muotoja, ovat tämän lajin läheisimmät sukulaiset, s.o. saman suvun muut lajit, suurimmassa sukupuuttoon-häviämisen vaarassa. Näin siis joukko uusia lajeja, jotka polveutuvat yhdestä lajista, s.o. uusi suku, syrjäyttää vanhan, samaan heimoon kuuluvan suvun. Mutta usein on myös täytynyt tapahtua niin, että uusi laji on vallannut paikan joltakin toiseen ryhmään kuuluvalta lajilta ja aiheuttanut sen sukupuuttoon-häviämisen. Jos onnellisesta valloittajasta on kehittynyt useita sukulaismuotoja, täytyy useiden muotojen luovuttaa niille paikkansa; ja nämä ovat yleensä sukulaismuotoja joita haittaa yhteinen huonommuus. Mutta kuulukootpa ne lajit, jotka ovat luovuttaneet paikkansa toisintuneille ja parantuneille lajeille, joko samaan tai eri ryhmään, säilyy kuitenkin usein muutamia häviölle joutuneen suvun jäseniä pitkät ajat, koska ne ovat soveltuneet johonkin erikoiseen elämäntapaan tai koska ne elävät etäisellä ja eristetyllä asuinpaikalla, jossa ne pelastuvat ankarasta taistelusta. Niinpä Australian vesissä elää muutamia suuren, sekundari-ajan kerrostumissa tavattavan kotilosuvun, Trigonian, lajeja; ja meidän suolattomissa vesissämme elää vielä muutamia suuren ja miltei sukupuuttoon kuolleen ganoidisen (kiillesuomuisten) kalaryhmän jäseniä. Jonkin ryhmän täydellinen sukupuuttoon häviäminen tapahtuu siis yleensä hitaammin kuin sen syntyminen.
Mitä kokonaisten heimojen ja lahkojen näennäisesti äkilliseen häviämiseen tulee, kuten esim. Trilobiittien häviämiseen paleozoisen kauden lopulla ja ammoniittien sekundarikauden lopulla, on muistettava, että, kuten jo on mainittu, toisiaan seuraavia muodostumia todennäköisesti erottaa pitkä väliaika. Sitäpaitsi, kun äkkiä maahan siirtynyt tai nopean kehityksen kautta syntynyt monilukuinen ryhmä uusia lajeja on vallannut jonkin alueen, ovat monet vanhemmat lajit nähtävästi yhtä nopeasti hävinneet, ja ne muodot, jotka näin ovat väistyneet toisten tieltä, lienevät yleensä olleet sukulaismuotoja, joita on nähtävästi haitannut jokin yhteinen huonommuus.
Se tapa, millä yksityiset lajit ja kokonaiset lajiryhmät häviävät sukupuuttoon, näyttää siis minusta hyvin soveltuvan yhteen luonnollisen valinnan teorian kanssa. Meidän ei ole kummasteltava sukupuuttoon-kuolemista. Pikemmin meidän tulisi kummastella sitä, että itsekylläisyydessämme kuvittelemme käsittävämme niitä monimutkaisia asianhaaroja, joista kunkin lajin olemassa-olo riippuu. Jos hetkeksikään unohdamme, että jokainen laji pyrkii lisääntymään määrättömästi ja että tätä lisääntymistä aina ehkäisee jokin seikka, jonka kumminkin harvoin havaitsemme, jää koko luonnon talous meille aivan hämäräksi. Vasta kun voimme varmasti sanoa, miksi tämä laji on runsaslukuisempi kuin tuo tai miksi tämä laji, mutta ei tuo, voidaan saada kotiutumaan johonkin tiettyyn maahan – vasta silloin meillä on oikeus kummastella sitä, ettemme voi selittää jonkin erikoisen lajin tai lajiryhmän sukupuuttoon-kuolemisen syytä.