LAJIEN JA MUUNNOSTEN SEKAJÄLKELÄISET TOISIINSA VERRATTUINA HEDELMÄLLISYYTEEN KATSOMATTA
Riippumatta hedelmällisyyskysymyksestä voidaan risteytettyjen lajien ja muunnosten jälkeläisiä verrata toisiinsa muutamissa muissakin suhteissa. Gärtner'in, joka hartaasti halusi vetää selvän rajan lajien ja muunnosten välille, onnistui löytää ainoastaan hyvin harvoja ja nähtävästi sangen vähäpätöisiä eroavaisuuksia lajien sekasikiöiden ja muunnosten sekajälkeläisten välillä. Sen sijaan kummatkin kovin muistuttavat toisiansa monissa tärkeissä suhteissa.
Käsittelen seuraavassa tätä kysymystä aivan lyhyesti. Tärkein eroavaisuus on se, että sekamuunnokset ovat ensi polvessa muuntelevaisempia kuin lajien sekasikiöt. Kumminkin Gärtner myöntää kauan viljelyksen alla olleiden lajien sekasikiöiden usein olevan muuntelevaisia ensi polvessa, ja itse olen nähnyt sattuvia esimerkkejä tästä. Gärtner myöntää vielä, että hyvin läheisten sukulaislajien sekasikiöt ovat muuntelevaisempia kuin hyvin selvästi eroavien lajien sekasikiöt, ja tämä osottaa muuntelevaisuusmäärän erotuksen olevan asteittaisen. Kun sekamuunnokset ja hedelmällisemmät sekasikiöt ovat lisänneet sukuansa muutamia polvia, huomataan kummassakin tapauksessa jälkeläisissä tavatonta muuntelevaisuutta, mutta on myös olemassa joitakuita esimerkkejä siitä, että sekä sekasikiöt että sekamuunnokset ovat kauan säilyttäneet luonteensa muuttumattomana. Kumminkin lienee sekamuunnosten muuntelevaisuus myöhemmissä polvissa suurempi kuin sekasikiöiden.
Tämä sekamuunnosten suurempi muuntelevaisuus ei olekaan ensinkään oudostuttavaa. Sillä sekamuunnosten vanhemmathan ovat muunnoksia, vieläpä enimmäkseen kesyjä ja viljeltyjä muunnoksia (koska luonnonmuunnoksilla on tehty hyvin harvoja kokeita), ja tämä tietää sitä, että niissä vielä äskettäin on esiintynyt muuntelevaisuutta, joka voi edelleenkin jatkua, lisäten risteytyksen aiheuttamaa muuntelevaisuutta. Omituinen ja merkillepantava seikka on sekasikiöiden vähäinen muuntelevaisuus ensi polvessa, vastakohtana myöhemmissä polvissa esiintyvälle suuremmalle muuntelevaisuudelle. Se tukee minun omaksumaani mielipidettä, että yhtenä syynä tavalliseen muuntelevaisuuteen on se, että siitoselimistö, ollen äärettömän herkkä muuttuneiden elinehtojen vaikutuksille, ei muuttuneissa olosuhteissa kykene suorittamaan tehtäväänsä: tuottamaan kaikissa suhteissa kantamuodon kaltaisia jälkeläisiä. Sekasikiöt polveutuvat ensi polvessa sellaisista lajeista (lukuunottamatta kauan kesyinä pidettyjä ja viljeltyjä lajeja), joiden siitoselimistö ei ole kärsinyt mitään vaurioita, ja senvuoksi ne eivät ole muuntelevaisia; mutta sekasikiöiden oma siitoselimistö on kärsinyt tuntuvia vaurioita, ja siksi niiden jälkeläiset ovat erittäin muuntelevaisia.
Mutta palatkaamme vertailuumme. Gärtner lausuu, että sekamuunnoksilla on suurempi taipumus kuin sekasikiöillä palautua jommankumman kantavanhempansa muotoon; jos tässä on perää, lienee kumminkin kysymyksessä ainoastaan aste-eroavaisuus. Paitsi tätä Gärtner nimenomaan huomauttaa, että vanhojen viljelyskasvien sekasikiöillä on suurempi taipumus kantamuotoon palautumiseen kuin luonnontilassa elävien lajien sekasikiöillä. Tämä kenties selittää, miksi eri tutkijat ovat tulleet niin omituisen eriäviin tuloksiin tässä asiassa. Niinpä Max Wichura, joka on kokeillut viljelemättömillä pajulajeilla, epäilee tokko sekasikiöt milloinkaan palautuvat kantalajiensa muotoon, jotavastoin Naudin, joka on kokeillut etupäässä viljelyskasveilla, väittää kiven kovaan sekasikiöiden palautumistaipumuksen miltei yleiseksi. Gärtner lausuu vielä että kun kaksi lajia, jotka ovat mitä läheisintä sukua toisilleen, risteytetään kolmannen kanssa, niin sekasikiöt eroavat toisistaan suuresti; jos sitävastoin risteytetään jonkin lajin kaksi hyvin eroavaa muunnosta toisen lajin kanssa, niin sekasikiöt eivät paljoa eroa toisistaan. Tämä väite perustuu kumminkin, mikäli tiedän, yhteen ainoaan kokeeseen, ja se näyttää olevan aivan ristiriidassa eräiden Kölreuterin tekemien kokeiden tulosten kanssa.
Tässä ovat nyt kaikki nuo vähäpätöiset eroavaisuudet, jotka Gärtner on voinut havaita sekasikiöiden ja sekamuunnosten välillä. Mitä taas niihin yhtäläisyyksiin tulee, jotka yhdistävät sekamuunnokset ja sekasikiöt vanhempiinsa, – etenkin läheisistä sukulaislajeista syntyneet sekasikiöt – riippuu niiden laatu ja suuruus Gärtnerin mukaan samoista laeista. Kahden lajin risteytyessä toisella on välistä suurempi kyky painaa leimansa sikiöön. Minun uskoni on, että kasvimuunnosten laita on sama; ja myöskin eläinten joukossa lienee usein toisella muunnoksella suurempi periytymiskyky kuin toisella. Vastavuoroisista risteytyksistä syntyneet sekasikiö-kasvit ovat yleensä hyvin toistensa kaltaisia, ja samoin ovat myöskin vastavuoroisista risteytyksistä syntyneet kasvien sekamuunnokset. Sekä sekasikiöt että sekamuunnokset voidaan saada palautumaan jompaankumpaan puhtaaseen kantamuotoonsa, kun niitä polvi polvelta yhä risteytetään tämän muodon kanssa.
Edellä olevat huomautukset pitänevät paikkansa niin hyvin eläimiin kuin kasveihinkin nähden; mutta eläimiin nähden on kysymys monimutkaisempi, osaksi toisarvoisten sukupuoliominaisuuksien, mutta varsinkin sen vuoksi, että kyky painaa leimansa jälkeläisiin esiintyy toisessa sukupuolessa voimakkaampana kuin toisessa sekä lajien risteytyessä keskenään että toisen muunnoksen risteytyessä toisen kanssa. Uskon niiden tiedemiesten olevan oikeassa, jotka väittävät, että aasin periytyväisyyskyky on suurempi kuin hevosen, jotenka sekä muuli että muuliaasi muistuttavat enemmän aasia kuin hevosta, mutta että aasioriin periytyväisyyskyky on voimakkaampi kuin aasitamman, jotenka aasioriin ja hevostamman varsa, muuli, muistuttaa enemmän aasia kuin hevosoriin ja aasitamman varsa, muuliaasi.
Monet tiedemiehet ovat panneet paljon painoa siihen oletettuun seikkaan, että muka yksistään muunnosten sekajälkeläiset tulevat enemmän jommankumman vanhempansa kaltaisia, eivätkä yhdistä itseensä yhtä paljon molempien vanhempainsa ominaisuuksia; mutta sama on toisinaan myöskin sekasikiöiden laita, joskin, myönnän sen, paljon harvemmin kuin sekamuunnosten. Päättäin muistiinmerkitsemistäni tapauksista, joissa risteytyksestä syntyneet eläimet ovat suuresti jommankumman vanhempansa näköisiä, näyttää niissä yhdennäköisyys etupäässä rajottuvan äkkiä ilmenneihin ominaisuuksiin, jotka miltei kuuluvat epämuotoisuuksiin – sellaisiin kuin albinismi, melanismi, hännän tai sarvien puuttuminen, liikasormet ja – varpaat – , eivätkä ne kuulu sellaisiin ominaisuuksiin, jotka ovat hitaasti kehittyneet luonnollisen valinnan vaikutukset. Lisäksi tuntuu otaksuttavalta, että sekamuunnoksilla, jotka polveutuvat usein äkisti syntyneistä ja puolittain epämuotoista laatua olevista muunnoksista, on paljon suurempi taipumus äkkiä täydellisesti palautumaan jommankumman kantavanhempansa muotoon, kuin sekasikiöillä, jotka polveutuvat hitaasti ja luonnollisesti kehittyneistä lajeista. Mutta ylipäänsä olen täysin yhtä mieltä tohtori Prosper Lucas'in kanssa, joka kerättyään ja järjestettyään suunnattoman joukon eläimiä koskevia tosiseikkoja tulee siihen johtopäätökseen, että lait, jotka määräävät lapsen ja vanhempien yhdennäköisyyden, ovat samat, riippumatta vanhempien suuremmasta tai pienemmästä yhdennäköisyydestä eli siitä, onko risteytys tapahtunut saman muunnoksen, eri muunnosten tai eri lajien yksilöiden välillä.
Lukuunottamatta hedelmällisyys- tai hedelmättömyyskysymystä näyttää risteytettyjen lajien ja muunnosten välillä vallitsevan kaikissa muissa suhteissa suuri yleinen yhtäläisyys. Jos arvelemme jokaisen lajin syntyneen erikoisen luomistoimen kautta ja muunnosten syntyneen toisarvoisten lakien vaikutuksesta, niin tämä yhtäläisyys on hämmästyttävä. Mutta se on täysin sopusoinnussa sen mielipiteen kanssa, ettei lajeilla ja muunnoksilla ole mitään oleellista erotusta.
YLEISKATSAUS
Ensi risteytymiset sellaisten muotojen välillä, jotka niin selvästi eroavat toisistaan, että niitä voidaan pitää eri lajeina, ja niiden sekasikiöt ovat hyvin yleisesti, joskaan eivät aina, hedelmättömiä. Hedelmättömyys on hyvin eriasteista ja useinkin se esiintyy niin lievänä, että kaikkein huolellisimmat havaintojentekijät ovat tulleet aivan päinvastaisiin tuloksiin, kun he sen nojalla ovat päätelleet, ovatko jotkin muodot katsottavat muunnoksiksi vaiko lajeiksi. Hedelmättömyys on saman lajin yksilössä synnynnäisesti muuntelevainen ja se on hyvin altis suotuisien ja epäsuotuisien olosuhteiden vaikutuksille. Hedelmättömyysaste ei aina ole riippuvainen systematisesta sukulaisuudesta, sen määräävät eräät omituiset ja monimutkaiset lait. Kahden lajin vastavuoroiset risteytykset ovat tavallisesti eri määrässä hedelmättömiä, ja toisinaan on erotus hyvinkin suuri. Ensi risteytyksen ja siitä syntyneiden sekasikiöiden hedelmättömyyskään ei aina ole yhtä suuri.
Samoinkuin puiden oksastuksessa huomattava lajien ja muunnosten erilainen kiinnikasvettumiskyky riippuu kasvullisen rakenteen eroavaisuuksista, joiden laatu yleensä on meille tuntematon, samoin risteytyksessäkin se suurempi tai pienempi helppous, jolla toinen laji yhtyy toiseen, riippuu lajien siitososissa piilevistä tuntemattomista eroavaisuuksista. On yhtä vähän syytä luulla, että lajit ovat varta vasten saaneet eriasteisen keskinäisen hedelmättömyytensä, jotta niiden risteytyminen ja sekaantuminen luonnossa estyisi, kuin että puut ovat saaneet suuremman tai pienemmän kyvyn vastustaa oksastamista, jotta ne eivät kasvettuisi yhteen metsissämme.
Ensi risteytysten ja niiden sekasikiö-jälkeläisten hedelmättömyys ei ole luonnollisen valinnan aikaansaama. Ensi risteytysten hedelmättömyys näyttää riippuvan eri asianhaaroista, joissakin tapauksissa sikiön aikaisesta kuolemasta. Sekasikiöiden hedelmättömyys johtuu nähtävästi siitä, että niiden koko organisationi on kärsinyt häiriöitä kahden erilaisen muodon yhtymisen vuoksi, ja niiden hedelmättömyys on läheistä sukua sille hedelmättömyydelle, jota usein huomataan puhtaissakin lajeissa, kun ne ovat joutuneet uusiin ja luonnottomiin olosuhteisiin. Ken kykenee selittämään jälkimäisen tapauksen, kykenee myöskin selittämään sekasikiöiden hedelmättömyyden. Tälle mielipiteelle antaa voimakasta tukea eräs toisellainenkin rinnakkaisilmiö: se, että lievät elinehtojen muutokset lisäävät kaikkien elollisten olentojen elinvoimaa ja hedelmällisyyttä ja että sellaisten muotojen risteytyminen, jotka ovat eläneet hieman erilaisissa olosuhteissa tai jotka ovat muunnelleet, vaikuttaa edullisesti jälkeläisten ruumiinkokoon, elinvoimaan ja hedelmällisyyteen. Kaksi- ja kolmimuotoisten kasvien "väärien" siitosten ja niistä syntyneiden jälkeläisten hedelmättömyys tekee kenties todennäköiseksi, että ensi risteytysten ja niiden jälkeläisten suhteellisen hedelmällisyyden välillä aina on olemassa jokin tuntematon yhdysside. Tarkastaessamme näitä dimorfismia koskevia tosiseikkoja ynnä vastavuoroisten risteytysten tuloksia emme voi olla tekemättä sitä johtopäätöstä, että risteytettyjen lajien hedelmättömyyden alkusyy on sukupuoliainesten eroavaisuudessa. Mutta miksi eri lajien sukupuoliainekset ovat niin yleisesti enemmän tai vähemmän muuntuneet, siten aiheuttaen lajien keskinäisen hedelmättömyyden, sitä emme tiedä. Kumminkin tämä seikka näyttää olevan jossakin läheisessä suhteessa siihen, että lajit ovat kauan aikaa olleet miltei muuttumattomien elinehtojen alaisina.
Ei ole ensinkään hämmästyttävää, että kahden lajin risteyttämisen vaikeus ja niiden sekasikiö-jälkeläisten hedelmättömyys useimmiten vastaavat toisiaan, silloinkin kun ne johtuvat eri syistä: molemmat seikat riippuvat niiden eroavaisuuksien suuruudesta, jotka erottavat risteytetyt lajit toisistaan. Ei ole myöskään hämmästyttävää, että ensi risteytyksen aikaansaamisen helppous ja siitä syntyneiden sekasikiöiden hedelmällisyys sekä oksastamisen helppous – joskin viimemainittu seikka ilmeisesti riippuu aivan eri asianhaaroista kuin edellämainitut – jossakin määrin käy rinnan kokeilun alaisina olevien muotojen systematisen sukulaisuuden kanssa; sisältyyhän näet systematiseen sukulaisuuteen kaikenlaisia yhdenkaltaisuuksia.
Sellaisten muotojen ensi risteytykset, jotka tiedetään muunnoksiksi tai jotka ovat siksi paljon toistensa kaltaisia, että niitä voidaan pitää muunnoksina, ja näistä syntyneet jälkeläiset ovat yleensä hedelmällisiä, mutta eivät kuitenkaan poikkeuksetta, niinkuin usein väitetään. Tämä miltei yleinen ja täydellinen hedelmällisyys ei olekaan mitään ihmeellistä, katsoen siihen että niin helposti voimme erehtyä tekemään kehäpäätelmiä, kun on kysymys luonnontilassa elävistä muunnoksista, ja katsoen siihen että suurin osa kesyistä ja viljellyistä muunnoksista on syntynyt ainoastaan ulkonaisiin eroavaisuuksiin kohdistuvan valinnan kautta ja etteivät nämä muunnokset ole kauan eläneet yhdenmukaisissa olosuhteissa. Älkäämme myöskään jättäkö huomioon ottamatta sitä, että pitkällinen kesytys ja viljelys pyrkii poistamaan hedelmättömyyden, jotenka siis ei suinkaan ole luultavaa, että se voisi aiheuttaa tämän saman ominaisuuden. Hedelmällisyyttä lukuunottamatta sekasikiöt ja sekamuunnokset muistuttavat toisiaan mitä läheisimmin kaikissa muissa suhteissa: muuntelevaisuudessa, siinä, että ne yhä uudelleen risteytettyinä toisen puhtaan kantamuodon kanssa lopuksi palautuvat tähän muotoon sekä siinä, että ne perivät kummankin vanhempansa ominaisuudet.
Vaikkakaan emme siis tunne ensi risteytysten ja sekasikiöiden hedelmättömyyden alkusyytä, yhtä vähän kuin tiedämme, miksi luontaisista olosuhteistaan siirretyt eläimet ja kasvit muuttuvat hedelmättömiksi, eivät tässä luvussa esitetyt tosiasiat mielestäni vastusta sitä olettamusta, että lajit ovat alkuaan olleet muunnoksia.
X LUKU.
GEOLOGIAN KERTOMUKSEN EPÄTÄYDELLISYYS
Miksi nykyään puuttuu välimuotoja. – Sukupuuttoon kuolleiden välittävien muunnosten luonne ja lukumäärä. – Kuluneen ajan pituus päättäen kulutuksen (denudationin) ja kerrostumisen nopeudesta. – Kuluneen ajan pituus vuosissa määrättynä. – Paleontologisten kokoelmiemme köyhyys. – Geologisten muodostumien katkonaisuus. – Graniittimaisten vuorilajien kulutus. – Välittävien muunnosten puuttuminen jokaisesta muodostumasta – Lajiryhmien äkillinen ilmaantuminen. – Niiden äkillinen ilmaantuminen vanhimmissa tunnetuissa kivettymiä-sisältävissä kerrostumissa. – Asuttavaksi soveltuneen maapallon ikä.
Kuudennessa luvussa olen lyhyesti maininnut ne pääasialliset vastaväitteet, joita voidaan tehdä teoksessani esitettyjä mielipiteitä vastaan. Useimpia niistä olemme jo käsitelleet. Sangen pulmallisen vaikeuden tarjoaa lajinomaisten muotojen selväpiirteisyys ja se seikka, etteivät nämä muodot liity toisiinsa lukemattomien välimuotojen välityksellä. Osotin syyt. miksei tuollaisia välimuotoja nykyään yleisesti esiinny sielläkään, missä olosuhteet näyttäisivät siihen suotuisimmilta, nimittäin laajoilla, eheillä mantereilla, joilla vallitsevat asteittaisesti vaihtelevat ulkonaiset olosuhteet. Koetin osottaa, että kunkin lajin elämä on riippuvaisempi muiden jo selväpiirteisiksi vakaantuneiden elollisten muotojen olemassa-olosta kuin ilmastosuhteista ja että todella määräävät elinehdot eivät vaihtele yhtä huomaamattomin vivahduksin kuin lämpö tai kosteus. Koetin myöskin osottaa, että koska välittävät muunnokset ovat vähälukuisempia kuin ne muodot, jotka ne liittävät toisiinsa, niin välittävät muodot yleensä tuhoutuvat ja häviävät sukupuuttoon toisintumisen ja kehityksen jatkuessa. Pääsyynä siihen, ettei lukemattomia välimuotoja nykyään esiinny kaikkialla luonnossa, on kumminkin itse luonnollinen valinta, joka aikaansaa, että uudet muodot lakkaamatta syrjäyttävät ja korvaavat kantamuotonsa. Mutta samoinkuin tämä sukupuuttoon häviäminen on ollut äärettömän runsasta, samoin on aikaisemmin eläneiden välittävien muunnosten lukumäärän täytynyt olla todella äärettömän suuri. Miksi ei sitten jokainen geologinen muodostuma ja jokainen geologinen sarja ole täynnä tuollaisia välimuotoja? Geologia ei tosiaankaan osota meille mitään tuollaista asteittaisesti toisiinsa liittyvien elollisten muotojen ketjua: ja tämä on kenties lähinnä tarjoutuva ja painavin vastaväite, joka voidaan tehdä teoriaamme vastaan. Selitys on luullakseni etsittävä geologian kertomuksen tavattomasta epätäydellisyydestä.
Ensinnäkin meidän on aina pidettävä mielessä, millaisia välimuotoja teoriamme mukaan on muinoin täytynyt olla olemassa. Katsellessani kahta sukulaislajia, mitä tahansa, on minun ollut vaikea olla kuvittelematta mielessäni muotoja, jotka ovat niiden suoranaisia välimuotoja. Tämä on kumminkin aivan väärin; meidän olisi sen sijaan aina etsittävä kunkin lajin ja yhteisen tuntemattoman kantalajin välimuotoja, ja kantalaji on tavallisesti muutamissa suhteissa eronnut kaikista toisintuneista jälkeläisistään. Mainittakoon yksi ainoa yksinkertainen esimerkki: Riikinkukkokyyhkynen ja kupukyyhkynen polveutuvat kumpikin kalliokyyhkysestä. Jos omistaisimme kaikki olemassa-olleet välimuodot, olisi meillä sarja tavattoman läheisesti toisiinsa liittyviä kummankin kyyhkysrodun ja kalliokyyhkysen välimuotoja. Mutta meillä ei olisi mitään suoranaisia välittäviä muunnoksia, jotka yhdistäisivät toisiinsa riikinkukkokyyhkysen ja kupukyyhkysen: ei esim. mitään sellaista muotoa, jossa yhtyisi hieman viuhkamaisesti levennyt pyrstö ja hieman laajennut kupu, nuo kummankin rodun luonteenomaiset tunnusmerkit. Sitäpaitsi molemmat rodut ovat niin suuresti toisintuneet, että jollei meillä olisi mitään historiallisia tai epäsuoria todistuksia niiden alkuperästä, olisi mahdotonta vertaamalla niiden rakennetta kalliokyyhkysen rakenteeseen päättää, polveutuvatko ne tästä vai jostakin muusta sukulaislajista, esim. Columba oenas lajista.
Samoin, jos luonnonlajien joukossa katselemme hyvin selvästi eroavia sukulaismuotoja, kuten esim. hevosta ja tapiiria, ei meillä ole mitään syytä olettaa, että milloinkaan on ollut olemassa suoranaisia välimuotoja, jotka yhdistivät kummankin lajin yhteiseen kantamuotoon. Yhteisen kantamuodon elimistön rakenteella on ollut paljon yleistä yhtäläisyyttä tapiirin ja hevosen kanssa. Mutta joissakin suhteissa kantamuodon rakenne on saattanut huomattavasti erota kummankin jälkeläisen rakenteesta, jopa kenties enemmän kuin nämä eroavat toisistaan. Tämän vuoksi emme kykenisi missään tällaisessa tapauksessa saamaan selville kahden tai useamman lajin kantamuotoa, vaikka tarkasti vertaisimme kantamuodon rakennetta sen toisintuneiden jälkeläisten rakenteeseen, jollei meillä ole katkeamatonta sarjaa välimuotoja.
Aivan mahdotonta ei teoriamme mukaan ole, että kahdesta elossa-olevasta muodosta toinen polveutuu toisesta, esim. hevonen tapiirista; ja tässä tapauksessa on kahden elossa-olevan muodon välillä ollut olemassa suoranaisia välimuotoja. Mutta tällainen tapaus edellyttää, että toinen muoto on hyvin pitkän ajan pysynyt muuttumattomana sillävälin kuin sen jälkeläiset ovat suuresti muuttuneet. Ja kilpailun laki, joka vallitsee eliöiden kesken ja lapsen ja vanhemman välillä, tekee tällaisen tapauksen hyvin harvinaiseksi, koska uudet, edistyneet muodot aina pyrkivät syrjäyttämään vanhat, kehittymättömät muodot.
Luonnollisen valinnan teorian mukaan kaikkia elossa olevia lajeja ovat liittäneet suvun kantalajiin välimuodot, joiden eroavaisuudet eivät ole olleet suuremmat kuin ne eroavaisuudet, joita nykyään havaitsemme saman lajin luonnossa ja kesytystilassa syntyneiden eri muunnosten välillä. Ja nämä kantalajit, jotka nykyään tavallisesti ovat sukupuuttoon hävinneet, ovat samalla tavoin vuorostaan liittyneet vanhempiin muotoihin ja niin yhä edelleen siten, että kaikkien alkuperä lopulta johtaa koko luokan yhteiseen esi-isään. Niiden väli- ja siirtymämuotojen lukumäärän, jotka ovat liittäneet toisiinsa kaikki elossa-olevat ja sukupuuttoon kuolleet lajit, on siis täytynyt olla arvaamattoman suuri. Mutta jos teoriamme pitää paikkansa, on niitä varmasti täytynyt elää maan päällä.
KULUNEEN AJAN PITUUS PÄÄTTÄEN KERROSTUMISEN JA KULUTUKSEN (DENUDATIONIN) NOPEUDESTA
Paitsi sitä, että meiltä puuttuu kivettyneitä jäännöksiä noista äärettömän lukuisista välimuodoista, voidaan vielä väittää, ettei kulunut aika olisi riittänyt synnyttämään niin suuria organisia muutoksia, koska kaikki muutokset ovat tapahtuneet hitaasti. Minun on tuskin mahdollista osottaa lukijalle, joka ei ole varsinainen geologi, tosiasioita, jotka antaisivat heikonkaan käsityksen kuluneen ajan pituudesta. Se, joka luettuaan Sir Charles Lyell'in suurenmoisen teoksen "Principles of Geology" – jonka tulevaisuuden historioitsijat ovat tunnustavat aikaansaaneen vallankumouksen luonnontieteiden alalla – ei myönnä, että kuluneet aikakaudet ovat olleet äärettömän pitkät, sen on parasta heti sulkea tämä teokseni. En suinkaan tahdo sanoa, että riittää, jos tutkimme "Geologian perusteita" tai eri tiedemiesten kirjottamia erikoistutkimuksia, jotka käsittelevät erikoisia muodostumia ja joissa kukin kirjoittaja koettaa antaa jonkin, jos kohta vaillinaisen käsityksen eri muodostumien, vieläpä kerrostumienkin iästä. Parhaan käsityksen kuluneen ajan pituudesta saamme tarkatessamme työskenteleviä voimia ja havaitessamme, kuinka syvältä kuluttavat voimat ovat uurtaneet maanpintaa ja kuinka runsaasti sedimenttiä on sille kerrostunut. Kuten Lyell aivan oikein on huomauttanut, on kerrostuneiden muodostumiemme laajuus ja paksuus tuloksena vastaavasta kulutuksesta, jonka alaisena maankuori muualla on ollut. Meidän on siis tarkastettava toistensa päälle kasautuneiden kerrostumien muodostamia röykkiöitä, tarkastettava jokia, jotka kuljettavat mukanaan lietettä, ja aaltoja, jotka hivuttavat meren rantakallioita, saadaksemme jonkinmoisen käsityksen kuluneen ajan pituudesta, jonka muistomerkkejä näemme kaikkialla ympärillämme.
Kulkiessamme pitkin rannikkoa, jonka muodostavat kohtalaisen kovat kalliot, voimme havaita kuinka kulutus tapahtuu. Useimmiten huuhtelee nousuvesi kallioita kahdesti vuorokaudessa, silloinkin lyhyen ajan, ja aallot kuluttavat niitä vain silloin kun ne kuljettavat mukanaan hiekkaa tai pieniä kiviä, sillä on hyvin luultavaa, että puhdas vesi ei ensinkään kuluta kalliota. Vihdoin on vesi uurtanut kallion perustan, suunnattomia lohkareita sortuu mereen ja nämä lohkareet ovat atomi atomilta hivutettavat, kunnes ne ovat niin pienentyneet, että aallot voivat niitä vyörytellä, vähitellen jauhaen ne pieniksi kiviksi, hiekaksi tai mudaksi. Mutta kuinka usein näemmekään peräytyvien rantakallioiden juurella pyöreitä kallionlohkareita, joita paksulta peittävät merikasvit ja – eläimet, osottaen kuinka harvoin aallot niitä vierittävät. Sitäpaitsi, jos kuljemme muutaman engl. penikulman pitkin jotakin kalliorantaa, joka on veden hävittävän kulutuksen alaisena, havaitsemme kalliossa vain paikotellen pitkin rannikkoa tai jonkun ulkonevan kallionkärjen ympärillä merkkejä nykyään tapahtuvasta hävityksestä. Kallion pinta ja kasvusto osottavat, että vuosia on kulunut siitä kuin aallot ovat muilla paikoin huuhdelleet rantakallioiden juurta.
Äskettäin ovat kumminkin Ramsay ja monet muut etevät tiedemiehet, Jukes, Geikie, Groll y.m., opettaneet meille, että ilman kulutus on paljon tärkeämpi voima kuin rannikkokulutus eli aaltojen voima. Koko maan pinta on alttiina ilman ja sadeveden sekä siihen liuenneen hiilihapon kemialliselle vaikutukselle ja kylmemmissä maissa sitäpaitsi pakkasen vaikutukselle.
Irtautuneet ainejoukot kuljettaa rankkasade alas loiviakin rinteitä ja tuuli lakaisee niitä mukanaan, varsinkin kuivissa seuduissa, paljon suurempia määriä kuin luulisikaan. Joet ja virrat kuljettavat niitä sitten edelleen ja jos ne ovat vuolaita, syventävät ne uomaansa ja jauhavat irtautuneet kappaleet hienoiksi. Sadepäivinä näemme sellaisessakin seudussa, jossa maanpinta on loivasti aaltoileva, sadeveden vaikutuksen niissä lietteisissä purosissa, joita virtaa alas pitkin joka rinnettä. Ramsay ja Whitaker ovat tehneet sen merkillisen huomion, etteivät Wealden'in piirissä tavattavat äyräsjonot ja samanlaiset, koko Englannin poikki ulottuvat jonot, joita ennen pidettiin vanhoina merenrannikkoina, voi olla tällaisia, koska kukin äyräsjono on samaa muodostumaa, jotavastoin rantaäyräämme ovat kaikkialla muodostuneet toisiaan leikkaavista eri muodostumista.
Koska näin on laita, täytyy meidän olettaa äyräiden syntyneen etupäässä siten, että kalliot, jotka ne muodostavat, ovat kestäneet ilman kulutuksen paremmin kuin niitä ympäröivä maanpinta, joka on vähitellen laskeutunut, kovemman vuorilajin muodostamien kallioäyrästen jäädessä paikoilleen. Mikään ei ole omansa paremmin vakuuttamaan meitä kuluneen ajan äärettömästä pituudesta – sen käsityksen mukaan mikä meillä on ajan pituudesta – kuin se havainto, että ilman ja sadeveden vaikutus, jonka voima näyttää niin vähäiseltä ja joka näyttää vaikuttavan niin hitaasti, on aikaansaanut niin suuria tuloksia.
Kun näin olemme saaneet käsityksen siitä hitaudesta, millä ilma, sadevesi ja meren aallot kuluttavat maakerroksia, on meidän, päästäksemme selville kuluneen ajan pituudesta, hyvä tarkastella toisaalta niitä kalliojoukkioita, jotka ovat mainittujen voimien vaikutuksesta murenneet ja levinneet laajoille alueille, toisaalta sedimentaristen muodostumien paksuutta. Muistan kuinka hämmästynyt olin tarkastellessani tuliperäisiä saaria, joiden rantakalliot meren aallot olivat uurtaneet tuhannen tai parintuhannen jalan korkuisiksi pystysuoriksi kivipylväiksi; sillä laavarinteet, jotka viettävät loivasti mereen, syystä että laava muinoin oli sulassa tilassa, osottivat jo ensi silmäyksellä, kuinka kauas avoimeen mereen kovat kalliokerrokset olivat ennen ulottuneet.
Samaa kertovat vieläkin selvemmin ne suuret halkeamat, joita myöten kerrostumat ovat toisella puolella kohonneet tahi toisella puolella vajonneet tuhansia jalkoja; sillä senjälkeen kun maan kuori murtui – eikä ole mitään erotusta tapahtuiko kohoaminen nopeasti tahi kuten useimmat geologit nyt otaksuvat hyvin hitaasti ja nytkähdyksittäin – on pinta niin kokonaan tasottunut, että ei näy mitään ulkonaista jälkeä tästä laajalle ulottuvasta siirroksesta. Cravenhalkeama esimerkiksi ulottuu kolmenkymmenen englannin peninkulman pituudelta ja pitkin tätä viivaa ovat kerrokset toisella puolella halkeamaa kohonneet 600: sta 3000: teen jalkaan korkeammalle. Professori Ramsay on julkaissut kertomuksen tällaisesta murtumasta Anglesean saarella, jossa siirros oli 2300 jalkaa, ja hän on ilmottanut minulle että Merionethshiressä on 1200 jalan siirros, ja kuitenkaan ei näissä tapauksissa löydy mitään maan pinnalla, joka osottaisi tällaisia äärettömiä siirroksia tapahtuneen; kalliot murtuman molemmin puolin ovat silinneet tasaisiksi.
Toiselta puolen ovat myöskin sedimentariset kerrokset kaikkialla maapallolla tavattoman paksuja. Kordiljeeri-vuorilla arvioin erään konglomeraattikerroksen noin kymmenentuhannen jalan vahvuiseksi; ja vaikka konglomeraatit ovat todennäköisesti kerrostuneet paljon nopeammin kuin hienommat sedimentit, ovat ne kumminkin, ollen muodostuneet kuluneista ja pyöristyneistä vierinkivistä, joista jokaisessa näkyy ajan hampaan jälki, omansa selvästi osottamaan, kuinka hitaasti ainejoukkioiden on täytynyt kasautua. Professori Ramsay on antanut minulle seuraavat, useimmiten todellisiin mittauksiin perustuvat tiedot toisiaan seuraavien muodostumien suurimmasta paksuudesta eri osissa Britanniaa:
Palaiozoinen sarja (lukuunottamatta tuliperäisiä kerroksia) ..... 57,154 jalkaa
Sekundarinen sarja … 13,190 "
Tertiarinen sarja … 2,140 "
– siis yhteensä 72,484 jalkaa, s.o. lähes 13 3/4 engl. penikulmaa. Jotkut muodostumista, joita Englannissa edustavat ohuet kerrokset, ovat Europan mannermaalla tuhansien jalkojen paksuisia. Sitäpaitsi useimmat geologit ovat sitä mieltä, että kunkin toistaan seuraavan muodostuman välillä on ollut äärettömän pitkiä "tyhjiä" ajanjaksoja. Britannian sedimentaristen vuorilajien korkea röykkiö antaa siis ainoastaan vaillinaisen käsityksen siitä ajasta, joka on kulunut niiden kerrostumiseen. Kun otamme huomioon nämä eri asianhaarat, herää meissä sama voimattomuuden tunne kuin turhaan yrittäessämme selvittää itsellemme ikuisuuden käsitettä.
Tämä vaikutelma on kumminkin osaksi väärä. Croll huomauttaa eräässä mielenkiintoisessa kirjotuksessa, että me emme erehdy siinä, että muodostaisimme liian suuren käsityksen geologisten aikakausien pituudesta, vaan arvioidessamme niitä vuosissa. Kun geologit tarkastelevat laajoja ja monimutkaisia ilmiöitä ja sitten niitä lukuja, jotka edustavat useita miljoonia vuosia, herättävät kummatkin mielessä aivan eri vaikutelman ja ollaan heti valmiita väittämään lukuja liian alhaisiksi. Mitä ilman ja sadeveden kulutukseen tulee, osottaa Croll laskemalla sen tunnetun lietemäärän, jonka eräät joet vuosittain kuljettavat mukanaan, suhteessaan jokialueiden suuruuteen, että 1000 jalan paksuinen kiinteä kallio vähitellen kuluisi pois tasaisesti koko alueen laajuudelta kuudessa miljoonassa vuodessa. Tulos näyttää hämmästyttävältä ja eräät seikat saavat meidät epäilemään sitä liian suureksi, mutta vaikkapa ottaisimme vain puolet tai neljännen osan, on se sittenkin hämmästyttävä. Harvat meistä kumminkaan tietävät, mitä miljoona oikeastaan merkitsee. Croll antaa seuraavan esimerkin: Ota kapea paperinliuskare, joka on 88 jalkaa 4 tuumaa pitkä, kiinnitä se suuren salin seinälle ja erota sitten merkillä liuskareen toisesta päästä kymmenesosa tuumaa. Tämä kymmenesosa tuumaa esittää sataa vuotta ja koko liuskare miljoonaa vuotta. Mutta muistakaamme, mitä jo satakin vuotta merkitsee, kun on kysymys elollisista olioista. Monet taitavat kasvattajat ovat ihmisiän kuluessa niin suuresti muuntaneet eräitä korkeammista eläimistämme, jotka lisääntyvät paljon hitaammin kuin useimmat alhaiset eläimet, että heidän jalostamiaan eläimiä voidaan syystä pitää uutena alarotuna. Harvat kasvattajat ovat tarpeellisella huolella kehittäneet rotuansa enemmän kuin puolen vuosisadan ajan, joten sata vuotta vastaa kahden kasvattajan perättäistä työtä. Ei ole otaksuttavaa, että lajit luonnontilassa milloinkaan muuttuvat niin nopeasti kuin kotieläimet määräperäisen valinnan alaisina. Joka suhteessa paremman vertauskohdan tarjoisivat ne tulokset, jotka ovat seurauksena itsetiedottomasta valinnasta, s.o. hyödyllisimpien tai kauneimpien eläinten säilyttämisestä, joka ei tarkota rodun muuntamista. Mutta tämän itsetiedottomankin valinnan vaikutuksesta ovat monet rodut huomattavasti muuttuneet parissa kolmessa vuosisadassa.