Panin sitten pesään paksun, suunnikkaanmuotoisen levyn asemasta ohuen ja kapean, ainoastaan veitsenterän vahvuisen ja sinooperipunaisella värjätyn vahasuikaleen. Mehiläiset alkoivat heti kummaltakin puolelta kaivaa pieniä kulhoja lähelle toisiaan, samoinkuin ennenkin. Mutta vahasuikale oli niin ohut, että mehiläiset olisivat puhkaisseet sen, jos ne olisivat kaivaneet kulhonsa yhtä syviksi kuin edellisessä kokeessa. Mehiläiset eivät kumminkaan tehneet tätä, vaan lopettivat kaivertamisensa oikealla ajalla, joten kulhot jäivät tasapohjaisiksi ja mataliksi; ja nämä tasaiset, kovertamatta jätetyn, ohuen vahalevyn muodostamat pohjat sijaitsivat, mikäli silmällä saattoi erottaa, tarkalleen vahasuikaleen vastakkaisilla puolilla olevien kulhojen välisellä oletetulla leikkaustasolla. Muutamin paikoin oli vastakkaisten kulhojen väliin jäänyt ainoastaan pieniä, toisin paikoin taas suuria vinoneliönmuotoisen levyn osia; mutta työ, ollen suoritettu luonnottomissa olosuhteissa, ei ollutkaan tarkasti tehty. Mehiläisten oli täytynyt työskennellä jotenkin samalla tavalla kummallakin puolella vahasuikaletta, kaivaessaan siihen pyöreitä reikiä ja syventäessään näitä, koska ne lopettaessaan työnsä voivat jättää tasaiset levyt kulhojen väliin näiden leikkauspintojen kohdalle.
Katsoen siihen että ohut vaha on hyvin taipuisaa, ei mielestäni ole kovinkaan ihmeellistä, että mehiläiset työskennellessään kummallakin puolella vahasuikaletta huomasivat, koska ne olivat jyrsineet vahan sopivan ohueksi ja silloin lakkasivat työstänsä. Tavallisista kennoista olen luullut huomanneeni, ettei mehiläisten aina onnistu työskennellä yhtä nopeasti vastakkaisilla puolilla; olen nimittäin huomannut äskenalotetun solun pohjana puolivalmiita vinoneliöitä, jotka toiselta puolelta, jolla mehiläiset nähtävästi olivat työskennelleet liian nopeasti, olivat hiukan koveria sekä vastakkaiselta puolelta, jolla mehiläiset olivat työskennelleet hitaammin, kuperia. Kerran, kun tämä oli hyvin selvään huomattavissa, panin kennon takaisin pesään ja annoin mehiläisten jatkaa työtänsä kotvan aikaa; tarkastaessani sitten uudelleen solua havaitsin, että vinoneliölevy oli laadittu valmiiksi ja oli nyt aivan tasainen. Koska tuo pieni levy oli äärettömän ohut, oli aivan mahdotonta, että mehiläiset olisivat aikaansaaneet tämän jyrsimällä kuperaa puolta. Arvelen että mehiläiset sellaisessa tapauksessa työntävät ja taivuttavat notkeata ja lämmintä vahaa kummaltakin puolelta (olen koettanut itse tehdä tätä ja havainnut sen helposti käyvän päinsä), kunnes se on oikeassa asemassa solujen välissä.
Koe, jonka tein punaiseksi värjätyllä vahalla, osottaa että jos mehiläiset rakentaisivat itselleen ohuen vahaseinän, niin ne kykenisivät laatimaan solunsa oikean muotoisiksi työskentelemällä oikean matkan päässä toisistaan, kovertamalla vahaa samalla nopeudella ja yrittämällä kaivaa yhtäsuuria pallonmuotoisia syvennyksiä, sallimatta milloinkaan pallonkehien leikata toisiaan. Ja tarkastaessamme rakenteilla olevan kennon reunaa voimmekin selvästi havaita, kuinka mehiläiset laativat kennon ympärille karkean vahaseinän, jota ne kovertavat kummaltakin puolelta, aina liikkuen ympyrässä syventäessään kutakin solua. Ne eivät laadi milloinkaan solun kolmisivuista pyramiidinmuotoista pohjaa kerrassaan valmiiksi, vaan ainoastaan sen yhden tai kuten voi sattua, ne kaksi suunnikkaanmuotoista levyä, jotka ovat rakenteilla olevan kennon äärimäisellä reunalla. Ne eivät myöskään milloinkaan laadi valmiiksi suunnikkaanmuotoisten levyjen yläsyrjiä, ennenkuin kuusisärmiön sivut ovat alotetut. Nämä havaintoni eroavat osaksi niistä, joita syystä arvossapidetty luonnontutkija Huber vanhempi on tehnyt, mutta olen vakuutettu niiden oikeudesta. Jos tila sallisi, voisin osottaa niiden myöskin pitävän yhtä teoriani kanssa.
Huberin väite, että kaikkein ensimäinen solu koverretaan pienestä tasasivuisesta vahalevystä, ei, mikäli olen havainnut, ole täysin oikea. Tahtomatta puuttua yksityisseikkoihin mainitsen vaan, että ensimäinen solu aina alotetaan pienestä vahakupposesta. Me havaitsemme, kuinka tärkeä osa kovertamisella on solujen laadinnassa; mutta olisi suuri erehdys luulla, etteivät mehiläiset osaa rakentaa karkeata vahaseinää, joka on oikeassa asemassa, s.o. pitkin leikkaustasoa, toisiinsa liittyvien pallojen välissä. Minulla on useita kennokappaleita, jotka selvästi osottavat niiden siihen kykenevän. Voipa kennoa ympäröivässä karkeassa vahaseinässä havaita taitteita, jotka asemaltaan vastaavat tulevien solujen vinoneliönmuotoisia pohjalevyjä. Mutta karkea vahaseinä on kumminkin lopuksi kovertamalla ohennettava kummaltakin puolelta. Mehiläisten rakennustapa on omituinen. Ne laativat ensin karkean vahaseinän, joka on kymmenen tai kaksikymmentä kertaa paksumpi kuin se äärettömän ohut seinä, joka lopulta jää jäljelle. Voimme käsittää niiden työskentelytavan, jos oletamme että muurarit ensin laativat leveän sementtivallin ja sitten alkavat kummaltakin puolelta lohkoa sitä läheltä maata, kunnes jäljelle on jäänyt hyvin ohut seinä, muurarien alinomaa kasatessa poislohottua sementtiä ja lisäksi uutta sementtiä vallin harjalle. Täten syntyisi ohut, yhä ylöspäin kohoava seinä, jonka harjalla aina olisi suunnattoman leveä muurilista. Koska kaikkien solujen, sekä äskenalotettujen että valmiiksirakennettujen, yläpuolella aina on vahva muurilista, voivat mehiläiset kiipeillä ja tungeskella kennon harjalla vahingoittamatta kuusisärmiöiden ohuita seinämiä. Professori Miller on vakuuttanut minulle näiden seinien vaihtelevan suuresti paksuudeltaan. Kaksitoista mittausta, jotka tehtiin läheltä kennon reunaa, osotti niiden olevan keskimäärin 1/352 engl. tuuman paksuisia; vinoneliönmuotoiset pohjalevyt olivat sitävastoin noin kolmasosaa paksumpia, kuten osotti kahdenkymmenenyhden mittauksen keskimäärä, 1/229 engl. tuumaa. Yllämainitulla omituisella rakennustavalla mehiläiset voivat laatia kennonsa lujaksi, samalla noudattaen äärimäistä säästäväisyyttä vahan käyttämisessä.
Se tapa, millä mehiläiset rakentavat solunsa, näyttää ensi katsannolla sitäkin vaikeammalta käsittää, kun tiedämme suuren joukon mehiläisiä olevan laatimassa kutakin solua. Mehiläinen rakentaa ensin lyhyen ajan yhtä solua, siirtyen sitten toiseen, jopa niinkin – kuten Hubert mainitsee – että parikymmentä mehiläistä on rakentamassa ensimäisen solun alkuakin. Olin tilaisuudessa havaitsemaan tämän siten, että sivelin yhden kuusisärmiön syrjiin tai rakenteilla olevan kennon reunoihin äärettömän ohuelti sulatettua sinooperilla värjättyä vahaa. Huomasin näet tällöin aina, että mehiläiset olivat irrottaneet punaisen vahan ja kiinnittäneet värihiukkaset ympärillä olevien solujen reunoihin, ohentaen värin yhtä kevyesti kuin maalari olisi tehnyt sen siveltimellään. Kennon rakentaminen näyttää olevan jonkinmoista tasapainotyötä monien mehiläisten välillä, jotka kaikki vaistomaisesti työskentelevät saman suhteellisen välimatkan päässä toisistaan, kaikki koettavat muovailla yhtäläisiä palloja, sitten rakentaen tai jättäen kovertamatta pallojen välille väliseinät. Oli todella omituista havaita, kuinka mehiläiset vaikeissa tapauksissa, esim. kahden kennonkappaleen kulmittaisesti yhtyessä, hajottivat ja rakensivat uudelleen eri tavalla saman solun, usein palaten muotoon, jonka ne ensin olivat hyljänneet.
Kun nyt luonnollinen valinta vaikuttaa yksinomaan siten, että se vahvistaa lieviä rakenteen- ja vaistonmuunteluita, joista jokainen on yksilölle hyödyllinen vallitsevissa elinehdoissa, voidaan täydellä syyllä kysyä, millä tavoin nuo rakennusvaistojen muuntelut, jotka muodostavat pitkän, aste asteelta kehittyvän sarjan ja jotka kaikki tähtäävät nykyistä rakennustavan täydellisyyttä kohti, ovat voineet tuottaa etua mehiläisen esivanhemmille. Luullakseni ei vastaus ole vaikea antaa: solut, jotka ovat rakennetut siten kuin mehiläisen ja ampiaisen, tulevat lujempia ja säästävät paljon työtä ja tilaa sekä rakennusaineita. Vahanvalmistukseen nähden on huomattava, että mehiläisillä usein on kova puute medestä. Tegetmeier on ilmottanut minulle kokeilla todistetun, että mehiläispesäkunta kuluttaa noin kaksi- tai viisitoista naulaa kuivaa sokeria erittääkseen naulan vahaa. Suunnattomat määrät nestemäistä mettä on siis mehiläispesäkunnan kerättävä ja kulutettava, voidakseen erittää riittävän määrän kennojen valmistamiseen tarvittavaa vahaa. Sitäpaitsi on monien mehiläisten oltava toimettomina päiväkausia vahaa erittäessään. Suuri hunajamäärä on ehdottoman tarpeellinen, jotta suuri pesäkunta voisi elää talven yli, ja suuri mehiläismäärä on, kuten tunnettu, pesän säilymisen parhaana takeena. Sen vuoksi täytyy vahansäästöllä, joka puolestaan edellyttää hunajan ja sen keräämiseen menevän ajan säästöä, olla tärkeä merkitys jokaisen mehiläisperheen menestymiselle. Tietysti lajin menestys voi riippua myöskin vihollisten tai loisten lukumäärästä tai aivan erityisistä syistä ja siten olla aivan riippumaton siitä hunajamäärästä, minkä mehiläiset voivat kerätä. Mutta olettakaamme, että jälkimäinen asianhaara ratkaisisi, niinkuin usein lienee tapahtunutkin, saattaako jokin kimalaisillemme sukua oleva laji runsaslukuisena elää jollakin seudulla; ja olettakaamme edelleen että pesäkunta eläisi talven yli ja tarvitsi siis hunajavaraston. Silloin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, että kuvitellulle kimalaisellemme olisi suureksi eduksi, jos sen vaistot lievästi muuttuisivat, ohjaten sitä rakentamaan solunsa niin lähekkäin, että ne hieman leikkaisivat toisiaan, sillä jo yksikin seinä, joka olisi yhteinen kahdelle solulle, säästäisi hiukan työtä ja vahaa. Kimalaisillemme olisi siis edullisempaa laatia kennonsa yhä säännöllisemmiksi, yhä lähemmäksi toisiaan ja yhdistää ne tiheäksi ryhmäksi kuten Meliponan kennot; sillä tässä tapauksessa suuri osa kutakin solua rajottavasta pinnasta rajottaisi samalla viereisiä soluja ja näin säästyisi paljon työtä ja vahaa. Meliponan olisi taas samasta syystä edullista rakentaa solunsa lähemmäksi toisiaan ja kaikin tavoin säännöllisemmiksi kuin nykyään, sillä silloin pallonmuotoiset pinnat kokonaan katoisivat ja jättäisivät tilaa tasaisille pinnoille; Meliponan laatima kenno olisi siinä tapauksessa yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen. Tätä edemmäksi rakennustavan täydellisyydessä luonnollinen valinta ei voisi johtaa, sillä, mikäli ymmärrämme, kotimehiläisen kenno on ehdottoman täydellinen, mitä työn ja vahan säästöön tulee.
Uskon siis, että ihmeellisin kaikista vaistoista, kotimehiläisen solunrakennusvaisto, on selitettävissä siten, että luonnollinen valinta on käyttänyt hyväkseen yksinkertaisempien vaistojen lukuisia, toisiaan seuraavia lieviä toisintoja. Luonnollinen valinta on vähä vähältä johtanut mehiläisiä laatimaan samanlaisia pallonmuotoisia soluja määrätyn matkan päähän toisistaan kahteen kerrokseen ja rakentamaan ja kovertamaan leikkauspinnan kohdalle vahaseinän; mehiläiset eivät tietysti ole ensinkään tienneet laativansa solunsa määrätyn matkan päähän toisistaan, yhtä vähän kuin niillä on käsitystä kuusikulmaisten särmiöiden ja näiden jalustana olevien vinoneliölevyjen eri kulmista. Luonnollisen valinnan pyrkimyksenä on ollut sellaisten solujen rakentaminen, jotka olisivat kylliksi lujia ja toukille sopivan kokoisia ja muotoisia, säästäen samalla niin paljon kuin mahdollista työtä ja vahaa. Se parvi, joka rakensi parhaat solut vähimmällä työllä ja kulutti vähimmän hunajaa vahan valmistukseen, onnistui parhaiten ja jätti saavuttamansa säästämisvaiston perinnöksi uusille parville, joilla vuorostaan oli parhaat menestyksen takeet olemassaolo-taistelussa.
LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIAA VASTAAN TEHTYJÄ VASTAVÄITTEITÄ, MIKÄLI SE KOSKEE VAISTOJA; SUVUTTOMAT JA HEDELMÄTTÖMÄT HYÖNTEISET
Edellämainittua, vaistojen alkuperää koskevaa mielipidettä vastaan on väitetty, että rakenteen ja vaiston muunteluiden on täytynyt tapahtua samalla haavaa ja tarkasti toisiinsa soveltautuen, koska toisen muuttuminen ilman toisessa heti tapahtuvaa vastaavaa muutosta olisi ollut turmioksi. Tämä väite perustuu kokonaan siihen olettamukseen, että vaistojen ja rakenteen muuntelut ovat äkillisiä. Ottakaamme esimerkiksi jo aikaisemmin mainittu pakastiainen (Parus major). Tämä lintu pitää usein varpaittensa välissä oksalla marjakuusen siemeniä ja hakkaa niitä nokallaan, kunnes saa niistä sydämen esille. Mikäpä erikoisen suuri vaikeus olisi nyt siinä, että luonnollinen valinta säilyttäisi kaikki nokan muodon lievät yksilölliset muuntelut, jotka olisivat yhä paremmin soveltautuneet siementen särkemiseen, kunnes olisi muodostunut nokka, joka olisi tähän tarkotukseen yhtä soveltuva kuin pähkinähakkisen, samallakuin tapa, pakko tai spontaninen maunmuutos olisi saanut linnun muuttumaan yhä enemmän siementensyöjäksi? Tässä tapauksessa oletamme luonnollisen valinnan hitaasti muuntavan nokkaa vähitellen muuttuvien elintapojen tai maun mukaiseksi; mutta jos oletamme pakastiaisen jalkojen muuntelevan ja kasvavan suuremmiksi, joko nokan muuttumisen aiheuttaman vuorosuhteellisuuden tai jonkun muun tuntemattoman syyn vaikutuksesta, niin ei ole mahdotonta, että suuremmiksi kasvaneet jalat tekisivät linnusta yhä enemmän kiipeilijän, kunnes se olisi saavuttanut pähkinähakkelin huomattavan kiipeämisvaiston ja – kyvyn. Tässä tapauksessa taas asteittainen rakenteenmuuttuminen johtaisi vaistomaisten tapojen muuttumiseen. Vielä eräs tapaus. Harvat vaistot ovat merkillisempiä kuin se, joka saa Itä-Intian saarten tervapääskysen kokonaan laatimaan pesänsä kovettuneesta syljestä. Jotkut linnut rakentavat pesänsä mudasta, jota niiden arvellaan liottavan syljellään, ja eräs pohjoisamerikalainen tervapääskyslaji tekee pesänsä, kuten itse olen nähnyt, tikuista, liimaten ne yhteen syljellä, jota paikottain on oikein läämältä. Onko siis niin kovin epätodennäköistä, että luonnollinen valinta on pääskysyksilöistä, jotka erittivät yhä enemmän sylkeä, lopuksi luonut lajin, jonka vaistot saavat sen karttamaan kaikkea muuta rakennusainesta ja rakentamaan pesänsä yksinomaan kovettuneesta syljestä? Ja sama on useiden muiden tapausten laita. Kumminkin on myönnettävä, että monesti emme kykene sanomaan, kumpi ensin on muuntunut, vaisto vaiko rakenne.
Epäilemättä luonnollisen valinnan teoriaa voisi vastustaa mainitsemalla useita vaistoja, joita on hyvin vaikea selittää – tapauksia, joissa emme voi käsittää, millä tavoin vaisto on saanut alkunsa; tapauksia, joissa ei tunneta minkään välittävien asteiden olemassa-oloa; tapauksia, joissa vaistojen merkitys on niin vähäpätöinen, että luonnollinen valinta on tuskin voinut niihin vaikuttaa; ja vihdoin tapauksia, joissa havaitsemme miltei samoja vaistoja eläimissä, jotka ovat niin etäällä toisistaan luonnonasteikossa, ettemme voi selittää vaistojen yhtäläisyyttä yhteisten esivanhempien perinnöksi, ja meidän siis täytyy otaksua niiden syntyneen toisistaan riippumatta luonnollisen valinnan vaikutuksesta. En aio tässä puuttua kaikkiin näihin tapauksiin, vaan tyydyn mainitsemaan ainoastaan erään vaikeuden, joka minusta ensin näytti voittamattomalta ja todella teorialleni tuhoisalta. Tarkotan hyönteisyhteiskuntien suvuttomia eli hedelmättömiä hyönteisiä. Nämä suvuttomat hyönteiset eroavat nimittäin suuresti rakenteeltaan ja vaistoiltaan sekä uroksista että hedelmällisistä naaraista ja kumminkaan ne, ollen hedelmättömiä, eivät voi lisätä sukuaan.
Asia ansaitsisi laajemmankin käsittelyn, mutta tahdon tässä ottaa puheeksi yhden ainoan tapauksen, hedelmättömät eli työmuurahaiset. Kuinka työmuurahaiset ovat tulleet hedelmättömiksi, on vaikea käsittää, mutta ei kumminkaan sen vaikeampi kuin mikään muukaan hämmästyttävä rakenteenmuutos. On näet todistettu, että jotkut hyönteiset ja muut niveljalkaiset (Articulata) joskus ovat hedelmättömiä; ja jos tällaiset hyönteiset olisivat sattuneet olemaan yhteiskunnissa eläviä ja jos yhteiskunnalle olisi ollut edullista, että joka vuosi olisi syntynyt joukko työkykyisiä, mutta siitokseen kykenemättömiä yksilöitä, ei käsittääkseni se otaksuma, että luonnollinen valinta voisi aikaansaada tämän, tuota mitään erikoista vaikeutta. Mutta siirtykäämme tästä varsinaiseen ja suurempaan vaikeuteen, joka on siinä, että työmuurahaiset eroavat suuresti sekä uroksista että hedelmällisistä naaraista rakenteeltaan, rintakuoren muodolta, siinä että niiltä puuttuvat siivet ja toisinaan silmät, sekä vaistoiltaan. Mitä vaistoihin yksinään tulee, antaisi kotimehiläinen paremman esimerkin työläisten ja täydellisten naaraiden ihmeellisestä erilaisuudesta tässä suhteessa. Jos työmuurahainen tai jokin muu suvuton hyönteinen olisi tavallinen eläin, olettaisin empimättä kaikkien sen ominaisuuksien hitaasti kehittyneen luonnollisen valinnan perusteella, nimittäin siten, että syntyi suotuisaan suuntaan lievästi muuntelevia yksilöitä, jotka jättivät muutokset perinnöksi jälkeläisilleen; nämä taas muuntelivat ja joutuivat valituiksi j.n.e. Mutta työmuurahainen on hyönteinen, joka suuresti eroaa vanhemmistaan, ja kumminkin se on aivan hedelmätön, joten se ei milloinkaan voinut jättää perinnöksi jälkeläisilleen vähitellen kehittyneitä rakenteen- tai vaistonmuunteluita. Voidaan syystä kysyä, kuinka tämä tapaus ja luonnollisen valinnan teoria ovat toisiinsa sovitettavissa.
Muistakaamme ensinnäkin, että sekä kotikasvattimme että luonnontilassa elävät olennot tarjoavat meille lukemattomia esimerkkejä kaikenlaisista perinnöllisistä rakenteeneroavaisuuksista, jotka ovat suhteessa määrättyihin ikäkausiin ja jompaankumpaan sukupuoleen. On eroavaisuuksia, jotka kuuluvat toiselle sukupuolelle ainoastaan sen lyhyen ajan, jona siitoselimistö on toimivana, kuten monien lintujen hääpuku ja uroslohen koukkuinen alaleuka. Eri karjarotujen sarvissa huomaamme lieviä eroavaisuuksia, jotka ovat suhteessa urospuolen keinotekoiseen sukupuoliseen epätäydellisyyteen; sillä eräiden rotujen härillä on suhteellisesti suuremmat sarvet kuin toisten rotujen härillä rotujen sonneihin ja lehmiin verraten. Ei siis mielestäni ole vaikeata olettaa, että jokin ominaisuus on vuorosuhteessa hyönteisyhteiskuntien eräiden jäsenten hedelmättömyyteen. Vaikeampaa on käsittää, kuinka sellaiset vuorosuhteelliset rakenteentoisinnot ovat vähitellen kehittyneet luonnollisen valinnan perusteella.
Mutta tämä vaikeus, joka ensimältä näyttää voittamattomalta, vähenee, jopa luullakseni kokonaan häviää, kun muistamme että luonnollinen valinta voi yhtä hyvin kohdistua koko perheeseen kuin yksilöönkin ja siten saavuttaa päämääränsä. Karjankasvattajat haluavat, että teuraseläinten liha olisi hyvin rasvajuovaista; tuollainen eläin teurastetaan, mutta kasvattaja luottaa rotuun ja onnistuu. Valinnan tehokkaisuus on niin luotettava, että todennäköisesti voitaisiin muodostaa karjarotu, jonka härillä aina olisi tavattoman pitkät sarvet, jos tarkasti pidettäisiin silmällä, mitkä sonnit ja lehmät paritettuina tuottaisivat pitkäsarvisimpia härkiä, huolimatta siitä, ettei yksikään härkä voisi jatkaa sukuaan. Vielä parempi on seuraava esimerkki: Verlot kertoo, että muutamat yksivuotiset leukoijamuunnokset, joita on kauan ja huolellisesti valikoitu, tuottavat aina suuren määrän kerrotuilla ja aivan hedelmättömillä kukilla varustettuja taimia, mutta samalla myöskin muutamia yksinkertaisilla ja hedelmällisillä kukilla varustettuja. Jälkimäisiä, joiden yksinomaisella avulla muunnos pysyy elossa, voidaan verrata muurahaisten hedelmällisiin koiraksiin ja naaraihin, ja kerrotuilla hedelmättömillä kukilla varustettuja kasveja taas muurahaisyhteiskunnan suvuttomiin jäseniin. Samoinkuin leukoija-muunnoksissa, on yhteiskunta-hyönteisissäkin valinta kohdistunut koko perheeseen, eikä yksilöön, sitä tietä pyrkien tarkotuksensa perille. Tästä voimme päättää, että lievät rakenteen- tai vaistonmuuntelut, jotka ovat vuorosuhteessa yhteiskunnan eräiden jäsenten hedelmättömyyteen, ovat osottautuneet edullisiksi. Sen vuoksi hedelmälliset koirakset ja naaraat ovat hyvin menestyneet ja jättäneet hedelmällisille jälkeläisilleen perinnöksi taipumuksen tuottamaan samoin muuntuneita hedelmättömiä jäseniä. Tätä on täytynyt jatkua kauan aikaa, kunnes on syntynyt tuo suunnaton eroavaisuus, jonka havaitsemme monien yhteiskunnittain elävien hyönteisten hedelmällisten ja hedelmättömien naarasten välillä.
Emme kumminkaan ole vielä koskettaneet itse vaikeuden ydintä, nimittäin sitä, että eräiden muurahaislajien suvuttomat jäsenet eivät eroa ainoastaan hedelmällisistä naaraista ja koiraksista, vaan eroavat vielä keskenäänkin usein aivan uskomattomassa määrässä, jakautuen kahteen jopa kolmeen eri kastiin. Lisäksi kastit eivät yleensä liity toisiinsa asteittaisena sarjana, vaan ovat täysin selvärajaisia, eroten toisistaan yhtä paljon kuin mitkä kaksi saman suvun lajia tai pikemmin kaksi saman heimon sukua tahansa. Niinpä Eciton suvulla on työtätekeviä ja sotaa käyviä suvuttomia jäseniä, joiden leuat ja vaistot ovat tavattomasti eroavia. Cryptocerus suvun eräällä työläiskastilla on päässään ihmeellinen kilpi, jonka tarkotus on aivan tuntematon. Eräs mexikolaisen Myrmecocystus suvun työläiskasti ei milloinkaan lähde pesästä, näitä työläisiä syöttävät toiseen kastiin kuuluvat työmuurahaiset ja niillä on suunnattomasti kehittynyt takaruumis, joka erittää jonkinlaista hunajaa; tämä vastaa lehtitäiden erittämää nestettä, lehtitäiden, joita europalaiset muurahaisemme vartioivat ja vangitsevat ja joita voimme kutsua niiden kotikarjaksi.
Moni kenties arvelee, että liiaksi luotan luonnollisen valinnan lakiin, kun en myönnä tällaisten ihmeellisten ja varmojen tosiseikkojen kerrassaan kumoavan teoriaani. Kun on kyseessä yksinkertaisempi tapaus, suvuttomat hyönteiset, jotka kuuluvat kaikki samaan kastiin, ja joiden uskon luonnollisen valinnan vaikutuksesta tulleen hedelmällisistä koiraksista ja naaraista eroaviksi, voimme tavallisten muuntelujen tarjoaman analogian nojalla päättää, etteivät nuo toisiaan seuraavat lievät ja edulliset muuntelut aluksi esiintyneet kaikissa saman pesän suvuttomissa jäsenissä, vaan ainoastaan muutamissa; ja samoin voimme päättää, että niiden yhteiskuntien eloonjäämisen johdosta, joiden naaraat synnyttivät lukuisimpia mainitulla edullisella tavalla muuntuneita suvuttomia hyönteisiä, kaikki suvuttomat hyönteiset lopuksi tulivat tällaisiksi. Tästä päättäen meidän pitäisi toisinaan samasta pesästä löytää suvuttomia hyönteisiä, joiden rakenne osottaisi asteittaista vaihtelua; ja tällaisia todella tapaammekin, vieläpä varsin usein, katsoen siihen, että hyvin harvoja Europan ulkopuolella eläviä suvuttomia hyönteisiä on huolellisesti tutkittu. F. Smith on osottanut useiden Ison-Britannian muurahaisten suvuttomien jäsenten eroavan toisistaan hämmästyttävässä määrässä kooltaan ja joskus väriltään ja äärimäisten muotojen olevan yhdistettävissä toisiinsa samasta pesästä otetuilla yksilöillä. Olen itsekin vertaillut toisiinsa tämänlaatuisia täydellisiä astesarjoja. Toisinaan sattuu niin, että suuremmat tai pienemmät työhyönteiset ovat lukuisimmat, toisinaan taas sekä suuret että pienet ovat lukuisia, keskikokoisten ollessa harvinaisia. Formica flavalla on suuria ja pieniä työmuurahaisia ja joitakuita harvoja keskikokoisia. Tämän lajin suurilla työmuurahaisilla on F. Smith havainnut olevan pikkusilmät (ocelli), jotka, vaikkakin ovat pienet, ovat selvästi erotettavissa, jotavastoin pienten työmuurahaisten pikkusilmät ovat surkastuneet. Tarkasti leikeltyäni useita yksilöitä voin vahvistaa, että näiden pienten työmuurahaisten pikkusilmät ovat paljon surkastuneemmat, kuin mitä pelkästään niiden pienen koon nojalla voisi päättää; ja uskon täydelleen, joskaan en rohkene sitä nimenomaan väittää, että keskikokoisten työmuurahaisten silmät ovat keskilaatua. Samassa pesässä on siis kaksi työmuurahaiskuntaa, joiden hedelmättömät jäsenet eivät eroa ainoastaan kooltaan, vaan näköelimiltäänkin, ja joita liittävät toisiinsa muutamat välimuotoa olevat jäsenet. Tahtoisin vielä lisätä, että jos nuo pienet työmuurahaiset olisivat olleet yhteiskunnalle hyödyllisimmät ja jos ne koirakset ja naaraat aina olisivat tulleet valituiksi, jotka synnyttivät yhä enemmän pieniä työmuurahaisia, kunnes kaikki työmuurahaiset olivat muuttuneet tällaisiksi, olisi meillä silloin muurahaislaji, jonka suvuttomat jäsenet olisivat miltei samanlaisia kuin Myrmican suvuttomat jäsenet. Sillä Myrmican suvuttomilla jäsenillä ei ole pikkusilmä-aiheitakaan, vaikka tämän suvun koiraksilla ja naarailla on hyvinkehittyneet pikkusilmät.
Mainitsen vielä erään tapauksen: Koska olin varma siitä, että saman lajin suvuttomien kastien välillä toisinaan olisi tavattavissa asteittaisia välimuotoja, olin erittäin iloinen kun F. Smith tarjoutui lähettämään minulle suuren joukon samasta pesästä otettuja länsiafrikalaisen Anomma muurahaisen kappaleita. Lukija oivaltaa kenties parhaiten näiden työmuurahaisten suuren eroavaisuuden, jollen mainitse mitään mittoja, vaan esitän asian tarkasti paikkansapitävällä vertauksella: Eroavaisuus on sama, kuin jos näkisimme joukon työmiehiä taloa rakentamassa, joista monet olisivat viiden jalan ja neljän tuuman mittaisia, monet taas kuusitoista jalkaa pitkiä; kuvitelkaamme lisäksi, että suurilla työmiehillä olisi, ei kolme, vaan neljä kertaa niin suuri pää kuin pikku miehillä ja lähes viisi kertaa niin suuret leuat. Sitäpaitsi erikokoisten työmuurahaisten leuat olivat muodoltaan sekä hammasten muodolta ja luvulta tavattoman eroavia. Tärkeintä on kumminkin, että vaikka työmuurahaiset voidaan ryhmittää erikokoisiin kasteihin, ne kumminkin välimuotojen välityksellä liittyvät huomaamattomasti toisiinsa, vieläpä mitä niiden suuresti eroavaan leuanrakenteeseen tulee. Jälkimäisestä seikasta voin puhua täydellä varmuudella, koska Sir J. Lubbock on camera lucidan avulla kuvannut erikokoisilta työmuurahaisilta irrottamani leukapielet. Bates on mielenkiintoisessa kirjassaan "Naturalist on the Amazons" kuvannut samanlaisia tapauksia.
Nämä tosiasiat silmäini edessä uskon että luonnollinen valinta voi vaikuttamalla siitoskykyisiin muurahaisiin eli vanhempiin muodostaa lajin, joka säännöllisesti synnyttää suvuttomia jäseniä, jotka kaikki ovat suurikokoisia ja joilla on samanmuotoiset leukapielet tai jotka kaikki ovat pienikokoisia ja joiden leukapielet ovat hyvin erilaiset; tai vihdoin – ja tämä on suurin vaikeus – työmuurahaisjoukon, jonka jäsenet ovat samankokoisia ja – rakenteisia ja samalla toisen joukon, jonka jäsenet eroavat kooltaan ja rakenteeltaan. Ensin on muodostunut asteittainen sarja, kuten näemme Anomma muurahaisesta, ja sitten on äärimäisiä muotoja syntynyt yhä runsaammin niiden vanhempien eloonjäämisen johdosta, jotka ovat niitä synnyttäneet, kunnes välimuotoja ei enää ole syntynyt ollenkaan.
Wallace on selittänyt samoin erään toisen yhtä vaikean tapauksen, nimittäin sen, että eräät Tyynenmeren saariston perhoset säännöllisesti esiintyvät kahtena, jopa kolmenakin naarasmuotona. Ja Fritz Müller selittää samoin eräiden brasilialaisten äyriäisten esiintymisen kahtena hyvin erilaisena koirasmuotona. Näihin seikkoihin meidän ei kumminkaan tässä tarvitse puuttua.
Olen nyt selittänyt, mistä arvelen johtuvan sen ihmeellisen seikan, että samassa pesässä elää kaksi selväpiirteistä hedelmättömien työläisten muodostamaa kastia, jotka kumpikin suuresti eroavat toisistaan ja vanhemmistaan. Me käsitämme, että niiden syntymisen on täytynyt olla muurahaisyhteiskunnalle hyödyksi, samoinkuin työnjaon periaate on hyödyllinen kultuuri-ihmiselle. Muurahaiset työskentelevät tosin perinnäisten vaistojensa kehotuksesta ja niiden työaseina ovat perityt elimet, jotavastoin ihminen työskentelee hankkimiensa tietojen ja tehtaissa valmistettujen työaseiden avulla. Mutta minun täytyy tunnustaa, että huolimatta luottamuksestani luonnolliseen valintaan en olisi milloinkaan aavistanut tämän lain olevan niin peräti voimakkaan, elleivät mainitut suvuttomat hyönteiset olisi tehneet sitä minulle selväksi. Olen sen vuoksi käsitellyt tätä seikkaa hieman laajahkosti, joskaan en sittenkään kyllin laajasti, osottaakseni luonnollisen valinnan tehon, ja vielä siitäkin syystä, että tämä on kaikkein pahin erikoinen vaikeus, joka teoriaani on kohdannut. Tapaus on sitäpaitsi toisessakin suhteessa hyvin mielenkiintoinen: se osottaa että lukuisien pienten spontanisten ja jollakin tavoin edullisten muuntelujen kokoutuminen voi yhtä hyvin eläimissä kuin kasveissakin aikaansaada kuinka suuria muunteluita tahansa, käytännön ja elintapojen ensinkään asiaan vaikuttamatta. Sillä mitkään erikoiset, ainoastaan työläisille eli hedelmättömille naaraille kuuluvat elintavat eivät olisi voineet, vaikka niitä olisi noudatettu kuinka kauan tahansa, vaikuttaa koiraksiin ja hedelmällisiin naaraihin, jotka yksin jättävät jälkeläisiä. Kumma kyllä ei kukaan ole tähän saakka käyttänyt tätä suvuttomien hyönteisten tarjoamaa oivallista tapausta todistaakseen vääräksi Lamarckin tunnetun opin perityistä elintavoista.