ERIKOISIA VAISTOJA
Saamme kenties parhaan käsityksen siitä, kuinka vaistot ovat luonnontilassa muuntuneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta, jos lähemmin tarkastamme muutamia erikoisia tapauksia. Otan puheeksi ainoastaan kolme tapausta: käen vaiston, joka saa sen munimaan munansa muiden lintujen pesiin, eräiden muurahaisten orjanotto-vaiston ja mehiläisen solunrakennuskyvyn. Kahta viimemainittua vaistoa ovat luonnontutkijat syystä pitäneet ihmeellisimpinä kaikista tuntemistamme vaistoista.
Käen vaistot. – Muutamat luonnontutkijat arvelevat käen vaiston välittömäksi syyksi sitä, ettei se muni muniaan päivittäin, vaan kunkin seuraavan munan parin kolmen päivän väliajan perästä. Jos se siis tekisi oman pesän ja hautoisi itse munansa, täytyisi sen joko jättää ensin munitut munat joksikin aikaa hautomatta tai olisi samassa pesässä yhtaikaa munia ja eri-ikäisiä poikasia. Jos asian laita olisi tällainen, tulisi munimis- ja munien kuorimisaika haitallisen pitkälliseksi, etenkin kun käki muuttaa hyvin varhain, ja ensin kuoritut poikaset joutuisivat todennäköisesti koiraksen yksin elätettäviksi. Juuri näin onkin amerikalaisen käen laita; se rakentaa oman pesän ja sillä on samalla aikaa munia ja poikasia, joita se kuorii munasta, sitä myöten kuin ne kehittyvät. On väitetty amerikalaisen käen joskus munivan munansa muiden lintujen pesiin, mutta on myöskin vastustettu tätä väitettä. Äskettäin kertoi minulle kumminkin tohtori Merrell, Iowasta, kerran löytäneensä Illinois'issa hohkanärhen (Garrulus cristatus) pesästä käenpoikasen yhdessä närhenpoikasen kanssa; ja koska molemmilla oli miltei täydellinen höyhenpeite, ei niiden lajista saattanut erehtyä. Voisin myöskin mainita useita esimerkkejä eri linnuista, joiden tiedetään toisinaan munivan muiden lintujen pesiin. Olettakaamme nyt, että europalaisen käen muinaisilla esivanhemmilla oli samanlaiset elintavat kuin amerikalaiselle käellä ja että se toisinaan muni muiden lintujen pesiin. Jos tämä tilapäinen tapa tuotti hyötyä vanhalle linnulle, joko sallimalla sen muuttaa aikaisemmin tai jostakin muusta syystä, tai jos toisen lajin harhaanmenneen vaiston hyväkseen-käyttäminen teki käenpoikaset voimakkaammiksi kuin miksi ne olisivat kehittyneet oman emänsä huomassa, jota tuskin saattoi olla rasittamatta se, että sillä oli samaan aikaan munia ja eri-ikäisiä poikasia – silloin joko vanhat linnut tai poikaset saavuttivat sen kautta etua. Ja analogia tekee uskottavaksi, että siten kasvatetut poikaset jälleen perinnöllisyyden vaikutuksesta saattoivat noudattaa emänsä satunnaista, hairahtunutta tapaa munia munansa muiden lintujen pesiin ja siten suuremmalla menestyksellä kasvattaa poikasensa. Tällaisesta jatkuvasta tavasta on luullakseni käkemme omituinen vaisto syntynyt. Äskettäin on sitäpaitsi Adolf Müller epäämättömän varmasti todistanut käen toisinaan munivan munansa paljaalle maalle, hautovan niitä ja ruokkivan poikasensa. Tämä harvinainen tapaus on todennäköisesti ilmaus alkuperäisen, aikoja sitten menetetyn pesänrakennusvaiston palautumisesta.
On väitetty, etten ole ottanut huomioon käen muita vaistoja ja rakenteen-mukautumisia, joiden oletetaan välttämättä olevan kysymyksessä olevan vaiston kanssa rinnakkaisia. Mutta onhan hyödytöntä lausua arveluita jostakin vaistosta, jonka tunnemme ainoastaan yhdellä ainoalla lajilla, sillä tähän saakka emme ole voineet nojautua mihinkään tosiasioihin. Aivan viime aikoihin saakka on tunnettu ainoastaan europalaisen ja amerikalaisen käen vaistot, joista jälkimäisellä ei ole europalaisen käen loistapoja; saamme kiittää Ramsayn tekemiä havaintoja siitä, että nykyään tiedämme jotakin kolmesta australialaisesta lajista, jotka myöskin munivat munansa muiden lintujen pesiin. Käen vaistoihin nähden on meidän kiinnitettävä huomiota etupäässä seuraavaan kolmeen seikkaan: Ensinnä siihen, että tavallinen käki harvoja poikkeuksia lukuunottamatta munii ainoastaan yhden munan samaan pesään, joten suuri ja ahmatti käenpoika saa runsaasti ruokaa. Toiseksi, että munat ovat peräti pieniä, leivosen munan kokoisia, vaikka käki on noin neljä kertaa leivosen kokoinen. Että munan pienuus on todellinen soveltaumistapaus, voimme päättää siitä, että oman pesänsä laativa amerikalainen käki munii kokoansa vastaavia munia. Kolmanneksi on huomattava, että käenpoikasella jo pian syntymänsä jälkeen on tarpeeksi voimaa ja tarkotukseen soveltuva nokka, voidakseen noudattaa vaistoansa ja heittää ulos kasvinveljensä, jotka sitten kuolevat viluun ja nälkään. Tätä on – rohkeasti kylläkin – kutsuttu armeliaaksi järjestykseksi, jonka tarkotus on, että nuori käki saisi riittävästi ruokaa ja että sen kasvinveljet tuhoutuisivat, ennenkuin tunto vielä on niillä suuresti kehittynyt!
Siirtykäämme nyt australialaisiin lajeihin. Vaikka nämä yleensä munivat ainoastaan yhden munan kuhunkin pesään, ei ole harvinaista, että samasta pesästä löytää kaksi, jopa kolmekin munaa. Vaskikäen munien koko vaihtelee suuresti, pituudeltaan ne ovat kahdeksasta kymmeneen linjaan. Jos nyt tällä lajilla olisi ollut jotakin etua vielä pienempien munien munimisesta, joko siten, että munien pienuus olisi voinut pettää eräitä kasvatusvanhempia tai, mikä on todennäköisempää, että hautomisaika olisi lyhennyt (väitetään näet munien suuruuden olevan suhteessa hautomisajan pituuteen), silloin ei ole ensinkään vaikeata uskoa, että olisi voinut muodostua rotu tai laji, joka olisi muninut yhä pienempiä munia, koska nämä suuremmalla varmuudella olisivat tulleet haudotuiksi ja niistä syntyneet poikaset kasvatetuiksi. Ramsay huomauttaa, että kaksi Australian käkilajeista avonaiseen pesään muniessaan ilmeisesti osottaa suosivansa sellaisten lintujen pesiä, joiden munat ovat samanvärisiä kuin niiden omat munat. Europalaisella käelläkin on jonkun verran samaa vaistoa, mutta usein se myöskin toimii vastoin tuota vaistoa, esim. muniessaan himmeän ja epäselvänvärisen munansa rautiaisen pesään, jolla on kirkkaanväriset sinivihreät munat. Jos käkemme poikkeuksetta noudattaisi mainittua vaistoa, olisi sekin varmaan luettu niihin käen vaistoihin, joiden oletetaan kaikkien täytyneen kehittyä yhtä rinnan. Australialaisen vaskikäen munat vaihtelevat Ramsayn mukaan tavattomasti väriltään, joten tässäkin suhteessa, samoinkuin kokoonkin nähden, luonnollinen valinta olisi voinut turvata ja vakaannuttaa jonkin suotuisan muuntelun.
Europalaisen käen poikanen heittää tavallisesti kolme päivää sen jälkeen kun se on päässyt munasta pesästä kasvatusvanhempiensa poikaset. Koska käki on tässä iässä vielä peräti avuton, oletti Gould aikaisemmin, että tämän pesästä-heittämisen suorittivat käen kasvatusvanhemmat. Äskettäin hän kumminkin on saanut kuulla luotettavan kertomuksen, että on todella nähty erään käenpoikasen, joka vielä oli sokea eikä kyennyt pitämään päätään pystyssä, heittävän pesästä kasvinveljensä. Tapauksen näkijä pani erään näistä takaisin pesään, ja käki heitti uudelleen sen pesästä. Jos käenpoikaselle on tärkeätä heti munasta päästyään saada niin runsaasti ravintoa kuin mahdollista, kuten asian laita todennäköisesti on, niin ei mielestäni ole ensinkään vaikeata otaksua mainitun omituisen ja ilkeän vaiston kehittyneen siten, että käki vähitellen, polvi polvelta, on saavuttanut tuohon tekoon tarvittavan sokean kiihkon, voiman ja rakenteen; sillä ne käenpoikaset, joilla tällaiset tavat ja tällainen rakenne olivat parhaiten kehittyneinä, tulivat suuremmalla varmuudella kasvatetuiksi. Ensimäisenä askeleena varsinaisen vaiston kehittymiseen on saattanut olla pelkkä tarkotukseton levottomuus, joka ilmeni käenpoikasessa, kun se oli jonkun verran varttunut iältään ja voimiltaan; myöhemmin tästä sitten kehittyi tapa, joka siirtyi varhaisempaan ikään. Mielestäni ei tässä ole sen suurempaa vaikeutta kuin siinäkään, että muiden lintujen kuorimattomat pojat ovat saaneet munansärkemisvaiston tai että käärmeenpoikasille on – kuten Owen on huomauttanut – kehittynyt yläleukaan väliaikainen, terävä hammas sitkeän munankuoren rikkipuremista varten. Sillä jos kerran jokainen elimistönosa on kaikkina ikäkausina altis yksilöllisille muunteluille ja jos muunteluiden taipumuksena on periytyä vastaavassa tai varhaisemmassa iässä – joita olettamuksia ei voida väittää vääriksi – täytyy poikasten vaistojen ja rakenteen yhtä varmasti kuin täysi-ikäisten eläintenkin voida vähitellen muuntua; molemmat tapaukset joko seisovat tai sortuvat yhdessä luonnollisen valinnan koko opin kanssa.
Eräillä Molothrus-lajeilla (selvästi muista eroava amerikalainen lintusuku, joka on sukua meidän kottaraisillemme) on samanlaisia loistapoja kuin käellä, ja eri lajit muodostavat mielenkiintoisen astesarjan, mitä näiden vaistojen kehitykseen tulee. Etevä huomioidentekijä Hudson kertoo että Molothrus badius lajin urokset ja naarakset milloin elävät sekaisin parvissa, milloin taas parittain. Ne joko rakentavat oman pesän tai anastavat sen joltakin muulta linnulta ja heittävät joskus poikaset pesästä. Ne hautovat tavallisesti itse munansa ja kasvattavat poikasensa; mutta Hudson arvelee, että niillä todennäköisesti toisinaan on loistapoja, sillä hän on nähnyt poikasten seuraavan vieraaseen lajiin kuuluvia vanhoja lintuja kirkuen ruokaa. Erään toisen Molothrus-lajin, M. bonariensis, loistavat ovat paljon pitemmälle kehittyneet kuin äskenmainitun, mutta eivät suinkaan nekään täydelliset. Mikäli tiedetään, munii tämä lintu poikkeuksetta munansa muiden lintujen pesiin; mutta, merkillistä kyllä, muutamat linnut toisinaan alkavat yhdessä rakentaa epäsäännöllistä, resuista pesää johonkin omituisen huonosti valittuun paikkaan, esim. suuren ohdakkeen lehdille. Kumminkaan ne eivät koskaan, mikäli Hudson on havainnut, rakenna pesää valmiiksi. Ne munivat usein vieraaseen pesään niin paljon munia – noin viisitoista, jopa kaksikymmentä – että ainoastaan muutamat niistä voivat tulla kuorituiksi. Sitäpaitsi niillä on omituinen tapa nokkia reikiä joko oman lajinsa tai toisten lintujen muniin, joita he tapaavat anastamassaan pesässä. Usein ne myöskin munivat paljaalle maalle, jossa munat joutuvat hukkaan. Kolmannella lajilla, M. pecoris, ovat vaistot kehittyneet yhtä täydellisiksi kuin käen, sillä se ei koskaan muni kasvatuspesään muuta kuin yhden munan, joten poikanen varmasti tulee kasvatetuksi. Hudson on kehitysopin jyrkkä vastustaja, mutta Molothrus bonariensis lajin vaillinaisesti kehittyneet vaistot näyttävät häntä niin suuresti hämmästyttäneen, että hän, lainaten minun sanani, kysyy: "Eikö meidän kenties olekaan pidettävä näitä tapoja varta vasten annettuina eli luotuina vaistoina, vaan saman yleisen lain, nimittäin muuttumisen lain, vähäisinä seurauksina?"
Kuten sanottu, munivat monet linnut toisinaan munansa muiden lintujen pesiin. Tämä tapa ei ole aivan outo kanalinnuillekaan, ja se myöskin johonkin määrin valaisee strutsin omituista vaistoa. Tässä suvussa useat naaraslinnut liittoutuvat yhteen, munien ensin muutaman munan yhteen, sitten toiseen pesään j.n.e., ja koirakset sitten hautovat munat. Tämä vaisto saa luullakseni selityksensä siitä, että naarakset munivat suuren määrän munia, mutta parin kolmen päivän väliajoilla niinkuin käki. Mutta samoinkuin Molothrus bonariensis lajin, ei amerikalaisen strutsinkaan vaisto ole vielä kehittynyt täydelliseksi; hämmästyttävän suuren määrän munia tapaa sirotettuina hajalleen tasangoille, niin että päivän kestävällä haeskeluretkellä poimin kokonaista kaksikymmentä hukkaanmennyttä munaa.
Monet mehiläiset ovat loisia ja laskevat säännöllisesti munansa muiden mehiläislajien pesiin. Tämä tapaus on vielä merkillisempi kuin käkeä koskeva, sillä eivät ainoastaan näiden mehiläisten vaistot, vaan niiden rakennekin on muuntunut niiden loistapojen mukaiseksi; niillä ei näet ole siitepölyn keräämisneuvoja, jotka olisivat niille välttämättömät, jos ne itse keräisivät ravinnon poikasilleen. Eräät Sphegidae-lajit (ampiaisen tapaisia hyönteisiä) ovat niinikään loisia; M. Fabre on äskettäin esittänyt päteviä syitä arvelulleen, että vaikkakin Tachytes nigra tavallisesti kaivaa oman kolonsa ja kerää siihen rammoiksi purtuja eläimiä toukkiensa ravinnoksi, niin se kumminkin, löydettyään johonkin Sphex-lajiin kuuluvan hyönteisen valmiiksi laaditun ja muonavaroilla täytetyn kolon, anastaa sen ja muuttuu tällöin loiseksi. Tässäkään tapauksessa, yhtä vähän kuin Molothrus-lintuun ja käkeen nähden, ei mielestäni ole ensinkään vaikeata olettaa luonnollisen valinnan tekevän tilapäisen tavan pysyväiseksi, jos siitä on lajille etua ja jolleivät ne hyönteiset, joilta pesä ja ruokavarat häikäilemättä riistetään, sen kautta häviä sukupuuttoon.
Orjainotto-vaisto. – Tämän merkillisen vaiston havaitsi ensinnä Pierre Huber, joka on vielä teräväsilmäisempi havaintojen tekijä kuin kuuluisa isänsä, Formica (Polyerges) rufescens'issa. Tämä muurahaislaji on kokonaan riippuvainen orjistaan; ilman niiden apua laji varmaankin häviäisi sukupuuttoon yhdessä vuodessa. Koirakset ja hedelmälliset naaraat eivät tee minkäänlaista työtä, eivätkä työmuurahaiset eli hedelmättömät naaraatkaan tee mitään muuta työtä kuin vangitsevat orjia, vaikka ne tässä ovatkin erittäin tarmokkaita ja rohkeita. Ne eivät kykene rakentamaan omaa pesäänsä eivätkä ruokkimaan toukkiaan. Kun vanha pesä huomataan epämukavaksi ja muurahaisten on muutettava, määräävät orjat muuton ja kuljettavat isäntänsä leukapieltensä välissä. Isännät ovat niin peräti avuttomia, että kun Huber sulki kolmekymmentä niistä erikseen, päästämättä niiden joukkoon yhtäkään orjaa, mutta panemalla niille paljon sellaista ruokaa, josta ne enin pitävät, sekä joukkoon niiden omia toukkia ja koteloita, kiihottaakseen niitä työhön, ne eivät tehneet mitään; ne eivät edes kyenneet syömään ja monet kuolivat nälkään. Huber päästi sitten niiden joukkoon yhden ainoan orjan (F. fusca) ja tämä ryhtyi heti työhön; se syötti ja pelasti vielä elossa olevat, rakensi muutamia kammioita, vaali toukkia ja järjesti kaikki kuntoon. Voiko olla mitään sen ihmeellisempää kuin nämä varmoihin todistuksiin perustuvat huomiot? Jollemme tuntisi mitään muuta orjia-pitävää muurahaislajia, olisi toivotonta mietiskellä, miten niin ihmeellinen vaisto on voinut kehittyä täydelliseksi.
P. Huber oli myöskin ensimäinen, joka havaitsi Formica sanguinean orjia-pitäväksi muurahaiseksi. Tätä lajia tavataan Englannin eteläosissa ja sen tapoja on tarkannut "British Museum'in" palveluksessa oleva F. Smith, jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa sekä tätä että muita seikkoja koskevista tiedonannoista. Vaikka täysin luotinkin Huber'in ja Smith'in tiedonantoihin, koetin asettua epäilijän kannalle, koska kelle tahansa on anteeksiannettavaa, jollei hän ilman muuta usko niin eriskummallisen vaiston kuin orjainotto-vaiston olemassa-oloa. Tahdon siis mainita ne havainnot, joita tein muutamista vähäisistä yksityisseikoista. Avasin neljätoista F. sanguinean pesää ja löysin kaikista muutamia orjia. Orjalajin (F. fusca) koiraksia ja hedelmällisiä naaraita tavataan ainoastaan niiden omissa yhteiskunnissa, eikä niitä ole milloinkaan F. sanguinean pesissä. Orjat ovat mustia eivätkä puoleksikaan niin kookkaita kuin niiden punaiset isännät, joten ulkomuodon eroavaisuus on suuri. Kun pesää hiukkasen sohrii, tulevat orjat toisinaan esiin, ovat kuten niiden isännätkin hyvin kiihkoissaan ja puolustavat pesää. Kun kekoa kovasti pöyhitään, niin että toukat ja kotelot paljastuvat, työskentelevät orjat tarmokkaasti isäntiensä kanssa, kuljettaen toukkia ja koteloita pois turvalliseen paikkaan. On siis selvää, että orjat tuntevat olevansa aivan kotonaan. Kolmena vuotena peräkkäin, kesä- ja heinäkuussa, pidin Surrey'ssa ja Sussex'issa tuntikausia silmällä eräitä kekoja, enkä kertaakaan nähnyt orjan tulevan pesään tai lähtevän siitä. Koska orjien lukumäärä näinä kuukausina on hyvin pieni, arvelin niiden mahdollisesti käyttäytyvän toisin silloin kun niiden lukumäärä on suurempi; mutta Smith on ilmottanut minulle tarkanneensa eri vuorokauden aikoina touko-, kesä- ja elokuussa kekoja sekä Surrey'ssa että Hampshiressä, näkemättä milloinkaan orjien lähtevän pesästä tai tulevan pesään, vaikka niiden lukumäärä on elokuussa suuri. Hän pitää niitä senvuoksi yksinomaan kotiorjina. Sitävastoin nähdään isäntien alinomaa kantavan kekoon rakennusaineita ja kaikenlaista ruokaa. Vuonna 1860 löysin kumminkin heinäkuussa erään yhteiskunnan, jossa oli tavattoman suuri määrä orjia ja huomasin muutamien orjien lähtevän pesästä isäntiensä joukossa ja kulkevan samaa polkua kahdenkymmenenviiden yardin päässä olevan suuren männyn juurelle, jonka runkoa myöten ne yhdessä kiipesivät ylös luultavasti kirvoja tai kilpitäitä etsimään. Huber, jolla on ollut runsaasti tilaisuutta huomioiden tekemiseen, kertoo orjamuurahaisten Sveitsissä tavallisesti työskentelevän isäntiensä kanssa pesän rakentamisessa; ne yksin avaavat ja sulkevat ovet aamuin illoin, ja Huber mainitsee erityisesti niiden päätehtävänä olevan kirvojen etsimisen. Tämä kummassakin maassa huomattava isäntien ja orjien tapojen erilaisuus riippunee kenties yksinomaan siitä, että Sveitsissä muurahaiset pitävät enemmän orjia kuin Englannissa.
Eräänä päivänä onnistui minun tarkastella F. sanguinean muuttoa toisesta pesästä toiseen, ja oli hyvin mielenkiintoista nähdä, kuinka isännät varovaisesti kuljettivat orjia suussaan, sensijaan että nämä olisivat kuljettaneet isäntiään, kuten F. rufescens lajin orjat. Eräänä toisena päivänä kiinnitti huomiotani noin parikymmentä orjanryöstäjää, jotka liikuskelivat samalla paikalla eivätkä silminnähtävästi olleet ruo'an haussa. Ne lähestyivät erästä riippumatonta orjamuurahaisten (F. fusca) yhteiskuntaa, josta ne tuimasti torjuttiin takaisin; usein kolmekin jälkimäiseen lajiin kuuluvaa muurahaista riippui F. sanguinean jaloista. Jälkimäiset surmasivat säälimättä pienet vihollisensa ja kuljettivat niiden ruumiit ruo'aksi pesäänsä, joka oli kahdenkymmenenyhdeksän yardin päässä; orjanottajain ei kumminkaan onnistunut saada mitään koteloita, joista olisivat voineet kasvattaa orjia. Kaivoin sitten toisesta pesästä muutamia F. fuscan koteloita ja panin ne maahan eräälle paljaalle paikalle lähelle taistelutannerta; tyrannit tarttuivat niihin innokkaasti ja raahasivat ne pois, kuvitellen kenties lopuksi kumminkin voittaneensa äskeisessä taistelussaan.
Samalla kertaa panin samalle paikalle muutamia erään toisen lajin, F. flavan koteloita sekä muutaman näitä pieniä keltaisia muurahaisia, jotka vielä riippuivat kiinni pesänsä kappaleissa. Tätäkin lajia pidetään joskus, vaikka harvoin, orjana, mikäli Smith kertoo. Vaikka se on pieni laji, on se hyvin rohkea ja minä olen nähnyt sen raivokkaasti käyvän muiden muurahaisten kimppuun. Kerran löysin hämmästyksekseni riippumattoman F. flava muurahaisten yhteiskunnan orjia pitävien F. sanguinea muurahaisten keon alla olevan kiven alta; ja kun sattumalta tulin pöyhineeksi kumpaakin pesää, kävivät pikkumuurahaiset hämmästyttävällä rohkeudella suurten naapuriensa kimppuun. Nyt olin utelias näkemään, osaisiko F. sanguinea erottaa F. fuscan kotelot, joista se tavallisesti kasvattaa orjia, pienen ja raivoisan F. flavan koteloista, joita se harvoin ryöstää. Selvästi saattoi nähdä, että muurahaiset osasivat tehdä eron niiden välillä, sillä näin niiden heti innokkaasti tarttuvan F. fuscan koteloihin, kun ne sitävastoin olivat kovin säikähdyksissään kohdatessaan F. flavan koteloita taikkapa vaan maatakin niiden pesästä ja juoksivat kiireesti tiehensä; mutta neljännestunnin kuluttua, pian senjälkeen kuin kaikki keltaiset muurahaiset olivat menneet tiehensä, ne rohkaisivat mielensä ja kuljettivat pois kotelot.
Eräänä iltana kävin eräällä toisella F. sanguinean pesällä ja näin joukon muurahaisia palaavan kotiin ja menevän kekoonsa kuljettaen mukanaan F. fuscan kuolleita ruumiita (mikä osotti, ettei kysymyksessä ollut mikään muutto) ja lukuisia koteloita. Seurasin saalista kuljettavien muurahaisten pitkää jonoa taaksepäin noin neljäkymmentä yardia ja tulin hyvin tiheään kanervikkoon, josta näin viimeisen F. sanguinean tulevan ulos kuljettaen koteloa, mutta en voinut löytää hävitettyä pesää tiheästä kanervikosta. Pesän täytyi kuitenkin olla aivan lähellä, sillä pari kolme F. fusca lajiin kuuluvaa muurahaista juoksenteli sinne tänne kovin kiihdyksissään ja yksi seisoi liikkumattomana, oma kotelonsa suussaan, erään kanervanvarvun latvassa, nähtävästi aivan epätoivoissaan pesänsä hävityksestä.
Tällaisia ovat ihmeellistä orjainotto-vaistoa koskevat tosiasiat, jotka olen tahtonut tässä mainita, vaikkeivät ne kaipaakaan minun vahvistustani. Huomattakoon, mikä vastakohtaisuus ilmenee F. sanguinean ja Europan manterella tavattavan F. rufescens lajin vaistomaisissa tavoissa. Jälkimäinen ei rakenna omaa pesää, ei määrää itse pesänmuuttoa, ei kerää ruokaa itselleen eikä toukilleen, eipä edes voi itse elättää itseään: se on täydellisesti riippuvainen lukuisista orjistaan. Formica sanguinea lajilla sitävastoin on paljon vähemmän orjia, ja alkukesällä niitä on tuiki vähän. Isännät päättävät, koska ja mihin uusi pesä on rakennettava ja koska muutto on tapahtuva, ja isännät kuljettavat muutossa orjiaan. Sekä Sveitsissä että Englannissa näyttää toukkien hoitaminen olevan yksinomaan orjien tehtävänä ja isännät yksin käyvät orjainryöstöretkillä. Sveitsissä orjat ja isännät tekevät työtä yhdessä, rakentavat ja kantavat rakennustarpeita pesään; molemmat, mutta etupäässä orjat, paimentavat ja lypsävät kirvoja, ja siten molemmat keräävät ravintoa yhteiskunnalle. Englannissa tavallisesti ainoastaan isännät poistuvat pesästä keräämään rakennustarpeita ja ruokaa itselleen, orjilleen ja toukilleen. Isännillä on siis tässä maassa paljon vähemmän apua orjistaan kuin Sveitsissä.
En tahdo lähteä arvailemaan, millä tavoin F. sanguinean vaisto on syntynyt. Mutta koska sellaisetkin muurahaiset, jotka eivät pidä orjia, kuljettavat pois toisen lajin koteloita, jos näitä on sirotettuina keon läheisyyteen, on mahdollista, että jotkut tällaiset kotelot, joita alkuaan on kerätty ravinnoksi, ovat päässeet kehittymään; ja täten tahtomatta kasvatetut vieraat muurahaiset seuraavat vaistojaan ja tekevät sitä työtä mitä osaavat. Jos ne ovat osottautuneet hyödyllisiksi sille lajille, joka on ne ryöstänyt – s.o. jos lajilla on ollut suurempaa etua työntekijäin ryöstämisestä kuin niiden siittämisestä – on luonnollinen valinta voinut kehittää kotelonkokoamistapaa, joka alkuaan tarkotti koteloiden ravinnoksi-käyttämistä, ja vakiinnuttaa tämän tavan, antaen sille aivan toisen tarkotuksen, orjien kasvattamisen. Kun tapa kerran oli syntynyt – vaikkakaan se ei olisi ollut edes siihen määrään kehittynyt kuin brittiläisen F. sanguinean, jolla, kuten olemme nähneet, on vähemmän apua orjistaan kuin samalla lajilla Sveitsissä – on luonnollinen valinta voinut vahvistaa ja muuntaa vaistoa – edellyttäen että jokainen muuntelu on ollut lajille hyödyllinen – kunnes vihdoin on kehittynyt muurahainen, joka on orjistaan niin surkean riippuvainen kuin Formica rufescens.
Mehiläisen solunrakennusvaisto. – En aio tässä puuttua vähäpätöisiin yksityiskohtiin, vaan ainoastaan yleispiirtein esittää ne johtopäätökset, joihin olen tullut. Tympeä on se ihminen, joka ei tarkastaessaan mehiläiskennon ihmeellistä rakennetta, joka niin oivallisesti soveltuu tarkotukseensa, tunne innokasta ihailua. Matematikot kertovat meille, että mehiläiset ovat käytännössä ratkaisseet vaikean probleman, rakentaessaan solunsa sen muotoisiksi, että niihin mahtuu mahdollisimman suuri määrä hunajaa, samalla kuin mehiläiset niiden rakentamiseen käyttävät mahdollisimman vähän kallista vahaa. On huomautettu, kuinka taitavallekin työmiehelle kävisi hyvin vaikeaksi, sopivia työaseita ja mittoja käyttäenkin, muodostaa vahasta säännöllisiä kammioita, mutta mehiläisparvi suorittaa tämän työn pimeässä pesässä. Vaikka olettaisimme niillä olevan minkälaisia vaistoja tahansa, tuntuu ensimältä aivan käsittämättömältä, kuinka ne osaavat tehdä kaikki tarpeelliset kulmat ja tasot tai kuinka ne edes voivat huomata, ovatko nämä oikein tehdyt. Mutta vaikeus ei ole läheskään niin suuri, kuin miltä se ensinnä näyttää: koko tämä ihmeellinen työ on luullakseni selitettävissä muutamien yksinkertaisten vaistojen avulla.
Johduin tutkimaan tätä asiaa sen johdosta, että Waterhouse on osottanut solun muodon olevan läheisessä suhteessa jo olemassa-oleviin viereisiin soluihin. Seuraavassa esittämääni mielipidettä voidaan kenties pitää ainoastaan Waterhousen teorian toisintona. Tarkastakaamme yleistä asteittaisuuslakia ja katsokaamme, eikö luonto meille siinä paljasta työskentelytapaansa. Lyhyen astesarjan toisessa päässä tapaamme kimalaiset, jotka käyttävät vanhoja koteloitaan hunajasäiliöinä, toisinaan jatkaen niitä lyhyillä vahaputkilla, ja jotka toisinaan myöskin rakentavat erityisiä, hyvin epäsäännöllisiä pyöreitä kammioita vahasta. Sarjan toisessa päässä taas tapaamme mehiläisen kammiot, jotka ovat kahdessa kerrassa päällekkäin. Kukin solu on, kuten tunnettua, kuusisivuinen särmiö, jonka sivut taittuvat alhaalla siten, että ne liittyvät ylösalaisin käännetyksi, kolmen vinoneliön muodostamaksi pyramidiksi. Näissä vinoneliöissä on eräitä kulmia, ja nuo kolme vinoneliötä, jotka kennon toisella puolella muodostavat yksityisen solun pyramidipohjan, ottavat kennon toisella puolella osaa kolmen toisiinsa rajottuvan solun pohjan muodostamiseen. Mehiläisen äärimäisen täydellisten ja kimalaisen yksinkertaisten solujen välimuotona ovat mexikolaisen Melipona domestican solut, jotka Pierre Huber on tarkasti selittänyt ja kuvannut. Melipona on itsekin rakenteeltaan mehiläisen ja kimalaisen välimuoto, mutta lähempää sukua jälkimäiselle. Se rakentaa miltei säännöllisen kennon sylinterinmuotoisista soluista, joissa toukat kehittyvät, ja sen lisäksi vielä muutamia suuria hunajasäiliösoluja. Jälkimäiset ovat miltei pallonmuotoisia, jotenkin samankokoisia ja liittyvät toisiinsa epäsäännölliseksi joukkioksi. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että nämä solut ovat aina rakennetut niin lähelle toisiaan, että niiden täytyisi leikata toisiaan, jos pallo olisi laadittu täydelliseksi. Näin ei kumminkaan milloinkaan tapahdu, sillä mehiläiset rakentavat niille kohdin, missä pallojen täytyisi leikata toisiaan, pallojen väliin aivan tasaisen vahaseinän. Jokaisen solun seininä ovat siis ulkopuolinen, pyöreä osa ja kaksi, kolme tai useampia tasoja, aina sen mukaan kuinka moneen viereiseen soluun se rajottuu. Solun levätessä kolmen muun solun päällä, mikä on hyvin tavallista ja välttämätöntäkin, koska pallonmuotoiset solut ovat miltei yhtä suuria, yhtyvät nuo kolme tasapintaa pyramidiksi; ja tämä pyramidi on, kuten Huber on huomauttanut, ilmeisesti kotimehiläisen solun kolmisivuisen pyramidipohjan karkea luonnos. Samoinkuin kotimehiläisen soluissa, samoin Meliponan soluissakin kolme tasapintaa aina on samalla kolmen naapurisolun seininä. On selvää että Melipona-mehiläinen tällä rakennustavallaan säästää vahaa ja, mikä tärkeämpää, työtä, sillä naapurisolujen väliset tasaiset seinät eivät ole kaksinkertaiset, vaan samanvahvuiset kuin pallonpinnan muotoiset ulkoseinät, ja kummankin jokainen tasainen seinä on samalla kahden eri solun seinänä.
Miettiessäni tätä johtui mieleeni, että jos Melipona rakentaisi pallonmuotoiset solunsa tietyn matkan päähän toisistaan, samansuuruisiksi ja järjestäisi ne kahteen säännölliseen kerrokseen, niin täten syntynyt rakennelma olisi yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen kenno. Kirjotin tämän johdosta professori Miller'ille Cambridge'een, ja tämä geometrikko on hyväntahtoisesti lukenut läpi seuraavan, hänen tiedonantojensa mukaan laaditun esityksen, ja ilmottanut minulle, että se on täysin oikea:
Jos ajatellaan joukko yhtäsuuria palloja asetetuiksi kahteen yhdensuuntaiseen kerrokseen siten, että kunkin pallon keskipiste on säde X V2 eli säde X 1,41421 pituisen (tai hieman lyhemmän) välimatkan päässä saman kerroksen kuuden ympäröivän pallon keskipisteistä ja saman välimatkan päässä toisessa yhdensuuntaisessa kerroksessa olevien viereisten pallojen keskipisteistä, ja jos kummassakin kerroksessa olevien pallojen väliin piirretään leikkaustasoja, syntyy kaksi kerrosta kuusisivuisia särmiöitä, joita yhdistävät kolmen vinoneliön muodostamat pyramidinjalustat; ja vinoneliöiden ja kuusisärmiöiden sivujen kaikki kulmat ovat aivan samat kuin tarkimmissa mittauksissa, joita on tehty mehiläisen soluista. Olen kumminkin kuullut prof. Wyman'ilta, joka on tehnyt lukuisia huolellisia mittauksia, että mehiläisen rakennustaidon tarkkuutta on paljon liioteltu, niin että, mikä solun tyypillinen muoto lieneekin, sen harvoin jos koskaan tapaa käytännössä toteutettuna.
Tästä voimme varmuudella päättää, että Meliponan vaistojen, jotka eivät itsessään ole kovin merkillisiä, tarvitsisi vain vähän muuttua, niin tämä mehiläinen rakentaisi yhtä ihmeellisen taidokkaita soluja kuin kotimehiläinen. Olettakaamme, että Meliponalla olisi kyky rakentaa solunsa todella pallonmuotoiseksi ja samankokoisiksi; tämä ei olisi ensinkään merkillistä, siihen nähden, että se jo osaksi tekee tämän ja että monet hyönteiset kaivavat aivan sylinterinmuotoisia reikiä puuhun, nähtävästi kiertäen määrättyä pistettä. Olettakaamme edelleen, että Melipona laatisi solunsa tasaisiin kerroksiin, kuten se todella rakentaakin sylinterinmuotoiset solunsa. Ja olettakaamme lopuksi – mikä on kaikkein vaikeinta – että se jollakin tavoin voisi tarkasti arvostella, kuinka pitkän matkan päässä sen olisi seisottava työtovereistaan, kun useita mehiläisiä on pallosoluja laatimassa; nytkin se kumminkin jo sikäli kykenee arvostelemaan etäisyyttä, että se aina laatii pallosolunsa niin, että ne määrätyillä kohdilla leikkaavat toisiaan, yhdistäen sitten leikkauskohdat aivan tasaisilla pinnoilla. Nämä oletetut vaistonmuuntelut eivät itsessään ole niinkään ihmeellisiä – tuskin sen ihmeellisempiä kuin ne vaistot, jotka ohjaavat lintua pesän laadinnassa – ja niiden kautta uskon kotimehiläisen luonnollisen valinnan avulla saavuttaneen verrattoman rakennustaitonsa.
Tämän teorian voimme sitäpaitsi todistaa kokeella. Seuraten Tegetmeier'in esimerkkiä erotin kaksi kennoa ja panin niiden väliin pitkän, paksun, suunnikkaanmuotoisen vahalevyn. Mehiläiset alkoivat heti kovertaa siihen pienen pieniä pyöreitä kuoppia. Ja samalla kun ne syvensivät näitä pieniä kuoppia, laajensivat ne niitä yhä, kunnes niistä oli tullut matalia kulhoja, jotka näyttivät silmälle todellisen pallon tai pallonosan muotoisilta ja joiden lävistäjä oli jotenkin samanpituinen kuin tavallisen mehiläissolun. Oli erittäin mielenkiintoista panna merkille kuinka kaikkialla, missä useita mehiläisiä oli alkanut kovertaa näitä kulhoja lähellä toisiaan, ne olivat alkaneet työnsä sellaisten välimatkojen päässä toisistaan, että silloin kun kulhot olivat saavuttaneet mainitun laajuuden (s.o. jotenkin saman laajuuden kuin mikä on tavallisella solulla) ja kun niiden syvyys oli noin kuudesosa sen pallon lävistäjästä, josta ne muodostivat osan, pallojen reunat leikkasivat toisiaan. Heti kun tämä oli tapahtunut, olivat mehiläiset lakanneet kaivertamasta ja alkaneet rakentaa tasaisia vahaseiniä kulhojen välisille leikkaustasoille, niin että jokainen kuusisärmiö oli rakennettu pyöristetyn kulhon suoraviivaisille reunoille, sen sijaan kuin ne tavallisissa soluissa ovat rakennetut ylösalaisin käännetyn kolmisivuisen pyramidin suoraviivaisille asemasivuille.