VIII LUKU.
VAISTO
Vaistot ovat verrattavissa tottumuksiin, mutta eri alkuperää. – Vaistojen asteittainen kehitys. – Lehtitäit ja muurahaiset. – Vaistot ovat muuntuvaisia. – Kotieläinten vaistot ja niiden alkuperä. – Käen, molothrus-linnun, strutsin ja loismehiläisten vaistot. – Orjia-pitävät muurahaiset – Mehiläinen ja sen solunrakennusvaisto. – Vaiston- ja rakenteenmuutosten ei ehdottomasti tarvitse olla samanaikuisia. – Vaikeuksia, joita oppi vaistojen luontaisesta valinnasta tuottaa. – Suvuttomat eli hedelmättömät hyönteiset. – Yleiskatsaus.
Monet vaistot ovat niin ihmeellisiä, että niiden kehittyminen voinee lukijasta tuntua vaikeudelta, joka riittää kumoamaan koko teoriani. Tahdon jo ennakolta huomauttaa, ettei tehtäväni ensinkään ole sielullisten kykyjen synnyn, enempää kuin itse elämänkään synnyn selvittäminen. Kysymyksessä ovat ainoastaan vaiston ja eläinten muiden, samaan luokkaan luettavien sielunkykyjen erilaisuudet.
En yritä antaa mitään määritelmää vaistosta. Olisi helppo osottaa, että tämä nimitys käsittää useita erilaisia sieluntoimintoja. Mutta jokainenhan ymmärtää, mitä tarkotetaan, kun sanotaan vaiston ohjaavan käkeä muuttamaan ja munimaan munansa toisten lintujen pesiin. Kun eläin, varsinkin nuori eläin, aivan ilman mitään kokemusta suorittaa jonkin teon, jonka suorittamiseen me ihmiset tarvitsisimme kokemusta, ja kun monet yksilöt suorittavat tuon teon samalla tavalla, tietämättään miksi niin tekevät, sanotaan tämän tapahtuvan vaistosta. Voisin kumminkin osottaa, ettei kumpikaan näistä tunnusmerkeistä ole yleispätevä. Mainittuihin tekoihin sisältyy näet usein, kuten Pierre Huber lausuu, jokin pieni annos järkeä ja arvostelukykyä, silloinkin kun on kysymys varsin alhaisella asteella olevista eläimistä.
Frederick Cuvier ja muutamat vanhemmat metafysikot ovat verranneet vaistoa tottumukseen. Tämä vertaus antaa kyllä kenties selvän käsityksen siitä sieluntilasta, jonka vallitessa teko suoritetaan, mutta ei välttämättä teon alkuperästä. Kuinka itsetiedottomasti suoritammekaan monet tavanmukaiset teot, vieläpä monesti aivan vastoin itsetietoista tahtoamme! Mutta kumminkin voimme hallita niitä tahtomme ja järkemme avulla. Tottumukset liittyvät helposti toisiin tottumuksiin, tiettyihin ajankohtiin ja ruumiintiloihin. Kerran synnyttyään ne usein säilyvät muuttumattomina kautta elämän. Voisin viitata moniaihin muihinkin vaistoissa ja tottumuksissa ilmeneviin yhtäläisyyksiin. Samoinkuin jotain tuttua laulua laulaessa sävel liittyy säveleen, samoin vaistoissakin eri toiminnot liittyvät toisiinsa jonkunmoisessa rytmissä. Jos jokin henkilö keskeytetään hänen laulaessaan tai lukiessaan jotakin ulkoa opittua, täytyy hänen tavallisesti palata taaksepäin saadakseen jälleen kiinni ajatustensa langasta. P. Huber havaitsi samaa eräästä toukkalajista, joka kutoo hyvin monimutkaisen verkon. Jos hän otti verkosta jonkin tällaisen toukan, joka oli suorittanut kudonta-työnsä, sanokaamme esim. kuudenteen asteeseen saakka, ja pani sen toiseen verkkoon, jossa työ oli suoritettu ainoastaan kolmanteen asteeseen saakka, niin toukka yksinkertaisesti suoritti uudelleen työn neljännen, viidennen ja kuudennen asteen. Jos toukka sitävastoin otettiin verkosta, jossa kudonta oli suoritettu esim. kolmanteen asteeseen saakka, ja pantiin toiseen, jossa työ on päätetty kuudenteen asteeseen, joten jo suuri osa työtä oli sen puolesta suoritettu, niin se ei suinkaan käyttänyt hyväkseen valmiiksi suoritettua työtä, vaan oli hyvin hämmentynyt ja sen näytti olevan pakko, lopettaakseen verkkonsa, alkaa kolmannesta asteesta, yrittäen siten uudelleen suorittaa jo valmiiksi tehdyn työn.
Jos oletamme jonkin tavanmukaisen toiminnon muuttuvan perinnölliseksi – kuten todistettavasti joskus tapahtuu – silloin on tuo toiminto, joka alkuaan oli ainoastaan tottumusta, niin lähellä vaistoa, ettei sitä saata tästä erottaa. Jos Mozart, joka kolmivuotiaana soitti pianoa hyvin vähän harjotusta saatuaan, olisi soittanut sävelen ilman vähintäkään harjotusta, voisi todellakin sanoa hänen tehneen sen vaistosta. Mutta olisi suuri erehdys luulla useimpien vaistojen saaneen alkunsa siten, että eräässä sukupolvessa syntynyt tottumus on polvesta polveen siirtynyt perinnöksi jälkeläisille. Selvästi voidaan osottaa, että kaikkein ihmeellisimmät vaistot, mitä tunnemme, nimittäin mehiläisen ja useiden muurahaislajien vaistot, eivät ole mitenkään saattaneet syntyä tottumuksesta.
Kaikki myöntänevät, että vaistot ovat jokaisen lajin menestykselle vallitsevissa elinehdoissa yhtä tärkeitä kuin ruumiilliset rakennelmat. Elinehtojen muuttuessa on ainakin mahdollista, että lievät vaistojen muuntelut saattavat olla lajille hyödyksi; ja jos voidaan osottaa, että vaistot hiukkasenkaan muuntelevat, ei minusta ole ensinkään vaikeata olettaa, että luonnollinen valinta säilyttää ja kehittämistään kehittää vaiston muunteluita, mikäli ne ovat lajille hyödyllisiä. Näin ovat luullakseni monimutkaisimmat ja ihmeellisimmät vaistot saaneet alkunsa. Samoinkuin ruumiillisten rakennelmien muunnelmat syntyvät ja kasvavat käytön eli tavan vaikutuksesta sekä kuihtuvat tai häviävät käytön puutteessa, samoin on epäilemättä ollut vaistojenkin laita. Käytön vaikutuksilla uskon kumminkin olevan vain toisarvoisen merkityksen verrattuna siihen vaikutukseen, mikä luonnollisella valinnalla on vaiston n.s. spontanisiin muunteluihin, s.o. muunteluihin, jotka ovat syntyneet samoista tuntemattomista syistä kuin ruumiinrakenteessa esiintyvät vähäiset poikkeavaisuudet.
Mikään monimutkainen vaisto ei voi syntyä luonnollisen valinnan kautta muutoin kuin monien vähäisten, mutta hyödyllisten muuntelujen hitaan, asteittaisen karttumisen kautta. Emme siis voi luonnossa tavata, yhtä vähän kuin kysymyksen ollessa ruumiinrakennelmista, niitä todellisia siirtymä-asteita, joiden kautta jokainen monimutkainen vaisto on kehittynyt – sillä nämä olisivat tavattavissa ainoastaan kunkin lajin suoraan ylenevissä esipolvissa – , mutta meidän pitäisi voida tavata joitakin todistuksia tällaisista siirtymä-asteista rinnakkaispolvissa. Ainakin meidän pitäisi voida osottaa, että jonkinlaiset astevivahtelut ovat mahdollisia; ja tämän me epäilemättä voimmekin. Olen hämmästyksellä huomannut, kuinka usein voimme tavata siirtymä-asteita, jotka johtavat mitä monimutkaisimpiin vaistoihin, huolimatta siitä että hyvin vähän huomiota on kiinnitetty muissa maanosissa kuin Europassa ja Pohjois-Amerikassa elävien eläinten vaistoihin ja ettei sukupuuttoon kuolleiden lajien vaistoja ensinkään tunneta. Vaistojen muuttumista voi toisinaan helpottaa se, että sama laji noudattaa eri vaistoja eri ikäkausinaan, eri vuodenaikoina, eri olosuhteissa j.n.e. Tässä tapauksessa luonnollinen valinta saattaa säilyttää jonkun näistä eri vaistoista. Ja tällaisia esimerkkejä samassa lajissa havaittavasta vaistojen erilaisuudesta voidaan kyllä osottaa luonnossa esiintyvän.
Samoinkuin ruumiinrakennelmat, ovat kunkin lajin vaistot – teoriani kanssa yhtäpitävästi – hyödyksi sille itselleen, eivätkä ole milloinkaan syntyneet hyödyttämään yksinomaan jotakin muuta olentoa, mikäli voimme asiata arvostella. Yksi selvimpiä tuntemiani esimerkkejä siitä, että eläin ilmeisesti suorittaa jonkin toiminnon yksinomaan toisen olennon hyväksi, on se Huberin ensinnä tekemä huomio, että lehtitäit vapaaehtoisesti antavat makeata eritettään muurahaisille. Että ne tekevät tämän vapaaehtoisesti, sen osottavat seuraavat tosiasiat: Poistin eräästä suolaruohosta, jossa oli toistakymmentä lehtitäitä yhdessä kasassa, kaikki muurahaiset ja estin ne pääsemästä siihen useiden tuntien aikana. Nyt olin varma siitä, että lehtitäillä olisi tarve ulostaa. Tarkastin niitä jonkun aikaa suurennuslasilla, mutta ei ainoakaan ulostanut; sitten kutkutin ja sivelin niitä karvalla, koettaen mikäli mahdollista tehdä tämän samalla tavalla kuin muurahaiset koskettavat niitä tuntosarvillaan, mutta tällöinkään ei ainoakaan ulostanut. Tämän jälkeen päästin erään muurahaisen niiden luokse, ja se näytti päättäen siitä innosta, millä se liikkui, heti oivallisesti käsittävän, minkä runsaan maitovaraston se oli tavannut. Se alkoi kosketella tuntosarvillaan lehtitäiden takaruumista, toisen toisensa perästä, ja jokainen näistä tunnettuaan kosketuksen heti nosti takaruumiinsa ja ulosti kirkkaan pisaran makeata nestettä, jonka muurahainen ahneesti söi. Aivan nuoretkin lehtitäit menettelivät täten, osottaen sillä, että teko oli vaistomainen, eikä mikään kokemuksen tulos. Huberin tekemät huomiot osottavat selvästi, etteivät lehtitäit tunne mitään vastenmielisyyttä muurahaisia kohtaan. Jollei jälkimäisiä ole saapuvilla, niiden täytyy lopulta heittää ulostuksensa. Mutta koska niiden ulostukset ovat tavattoman tahmeat, on lehtitäille epäilemättä mukavaa, että ulostukset tulevat poistetuiksi; ne eivät siis todennäköisesti ulosta yksinomaan muurahaisten hyväksi. Vaikkakaan ei voida todistaa, että mikään eläin suorittaisi jonkun toiminnon yksinomaan toisen lajin hyväksi, koettaa kumminkin jokainen hyötyä muiden vaistoista, samoinkuin jokainen koettaa hyötyä toisen lajin heikommasta ruumiinrakenteesta. Kaikkia vaistojakaan ei siis voi pitää ehdottomasti täydellisinä. Koska kumminkaan ei ole välttämätöntä esiintuoda yksityisseikkoja tämän ja muiden samantapaisten seikkojen valaisemiseksi, jätän ne tässä mainitsematta.
Koska vaistojen välttämättä täytyy luonnontilassa jonkun verran muunnella ja muuntelujen täytyy olla perinnöllisiä, jotta luonnollinen valinta voisi vaistoihin vaikuttaa, pitäisi minun oikeastaan mainita mahdollisimman paljon esimerkkejä tällaisista vaistojen muunteluista. Tilan puute kumminkin estää minua sitä tekemästä. Voin ainoastaan vakuuttaa, että vaistot varmasti muuntelevat – esim. vaellusvaisto, mitä vaellusten laajuuteen ja suuntaan tulee, vieläpä sitenkin, että se kokonaan häviää. Sama on pesänrakennusvaraston laita, sillä lintujen pesät vaihtelevat usein, riippuen pesän paikasta, seudun luonnosta ja lämpösuhteista, mutta usein myöskin meille aivan tuntemattomista syistä. Audubon on maininnut useita merkillisiä esimerkkejä siitä, että saman lintulajin pesät eroavat toisistaan Yhdysvaltojen pohjois- ja eteläosissa. On kysytty, miksi ei mehiläisille ole "suotu kykyä käyttää mitään muita aineksia kuin vahaa, kun tätä ei ole saatavissa", jos kerran vaistot ovat muuntelevaisia. Mutta mitäpä muita aineksia mehiläiset voisivat käyttää? Olen itse nähnyt niiden käyttävän valmista vahaa, jota oli kovennettu sinooperivärillä tai jota oli pehmennetty silavalla. Andrew Knight on havainnut mehiläistensä käyttävän vaivalloisesti kerättävän iskosvahan asemasta vahasta ja tärpätistä sekotettua tahdasta, jolla hän oli peittänyt puitten kuoressa olevia vikaantumia. Äskettäin on osotettu mehiläisten, sen sijaan että etsisivät siitepölyä, halukkaasti käyttävän aivan erilaista ainetta, nimittäin kaurajauhoja. Jonkun erikoisen vihollisen pelko on varmasti vaistomainen ominaisuus, kuten voi havaita pesivistä linnusta, joskin sitä kartuttaa kokemus ja saman vihollisen pelon näkeminen muissa eläimissä. Ihmisen pelko kehittyy hitaasti, kuten olen toisessa paikassa osottanut, eri eläimissä, jotka asustavat autioilla saarilla. Esimerkin samasta seikasta näemme Englannissakin, sillä ovathan suuremmat lintumme arempia kuin pikkulinnut, syystä että ihminen on niitä enemmän ahdistanut. Voimme täydellä varmuudella katsoa suurten lintujemme arkuuden johtuvan tästä syystä, sillä asumattomilla saarilla eivät suuret linnut ole sen arempia kuin pienetkään; ja harakka, joka Englannissa on niin arka, on Norjassa kesy lintu, samoinkuin varis Egyptissä.
Monia tosiseikkoja voisin mainita osotukseksi siitä, että samansukuisten, luonnontilassa syntyneidenkin, eläinten henkiset ominaisuudet ovat muuntelevaisia. Voisin myöskin mainita useita esimerkkejä kesyttömissä eläimissä ilmenneistä satunnaisista ja omituisista tavoista, jotka siinä tapauksessa, että olisivat lajille hyödyllisiä, voisivat luonnollisen valinnan kautta kehittyä uusiksi vaistoiksi. Oivallan varsin hyvin, etteivät tällaiset yleiset väitteet kykene lukijaa suurestikaan vakuuttamaan, jollei niitten tueksi mainita yksityiskohtaisia tapauksia. Kumminkin voin ainoastaan toistaa vakuutukseni, etten puhu ilman sitovia todistuksia.
TAVAN TAI VAISTON PERINNÖLLISIÄ MUUTOKSIA KOTIELÄIMISSÄ
Jos tarkastelemme eräitä kesytetyissä eläimissä ilmeneviä tapauksia, varmistuu uskomme, että perinnölliset vaistonmuuntelut ovat luonnontilassakin mahdollisia, jopa todennäköisiäkin. Voimme niitä tarkastellessamme havaita, kuinka tottumukset ja n.s. spontanisten muuntelujen valinta ovat muuntaneet kotieläintemme henkisiä ominaisuuksia. On tunnettua, kuinka suuresti kotieläinten henkiset ominaisuudet vaihtelevat. Niinpä esim. toinen kissa on luonnostaan halukas pyytämään rottia, toinen taas hiiriä, ja tällaisten ominaisuuksien tiedetään olevan perinnöllisiä. St. John kertoo, kuinka eräs kissa kantoi kotiin metsälintuja, toinen jäniksiä ja kaniineja ja kolmas pyydysteli vesiperäisillä mailla, saaden miltei joka yö kiinni lehtokurppia tai vikloja. Voisin mainita suuren joukon omituisia, varmoista lähteistä peräisin olevia esimerkkejä siitä, että erilaiset luonteenlaadun ja maun vivahdukset ja myöskin mitä eriskummallisimmat temput, jotka liittyvät eräisiin sieluntiloihin tai ajankohtiin, menevät perinnöksi. Katsokaamme koiraroduissa esiintyviä tunnettuja tapauksia. On aivan varmaa, että nuoret pointerit (olen itse nähnyt oivallisen esimerkin siitä) toisinaan "seisovat", jopa saavat toverinsakin seisomaan heti ensi kertaa metsällä ollessaan; ammutun riistan noutaminen on varmasti johonkin määrin perinnöllinen ominaisuus riistannoutajakoirilla (retrievers) ja samoin paimenkoirat noudattavat perittyä taipumustaan kaartaessaan lauman, sen sijaan että hyökkäisivät sitä kohti. Tällaiset toiminnot, joita nuoret eläimet suorittavat ilman edelläkäypää kokemusta, kaikki yksilöt miltei samalla tavalla, ja joita kukin rotu suorittaa kiihkeällä halulla, tietämättä niiden tarkotusta – sillä esim. nuori pointeri tietää yhtävähän "seisovansa" auttaakseen isäntäänsä, kuin valkoinen kaaliperhonen tietää, miksi se laskee munansa kaalinlehtiin – tällaiset toiminnot eivät käsittääkseni oleellisesti eroa todellisista vaistoista. Jos näkisimme jonkin susilajin penikkain ilman minkäänlaista opetusta pysähtyvän liikkumattomaksi kuin kuvapatsas heti saaliin vainuttuaan ja sitten hitaasti ryömivän eteenpäin omituisin liikkein, tai jos näkisimme toisen susilajin saartavan hirvilauman, sen sijaan että hyökkäisi sen kimppuun, ja ajavan sen johonkin etäiseen paikkaan, niin varmaankin nimittäisimme näitä tekoja vaistomaisiksi. Kotieläinten vaistot eivät tosin ole läheskään niin syvään syöpyneitä kuin kesyttömien eläinten vaistot, mutta niihin ei olekaan vaikuttanut läheskään yhtä ankara valinta kuin jälkimäisiin ja ne ovat periytyneet jälkeläisiin verrattoman paljon lyhyemmän ajan kuluessa ja epävakaisemmissa olosuhteissa.
Kuinka voimakkaina kotieläinten vaistot, tavat ja luonteenlaatu periytyvät ja kuinka omituisesti ne sekottuvat toisiinsa, huomataan selvästi eri koirarotuja keskenään paritettaessa. Niinpä tiedetään, että vinttikoirien risteyttäminen härkäkoiran eli bulldoggin kanssa on antanut vinttikoirille rohkeutta ja itsepäisyyttä, ja nämä ominaisuudet ovat periytyneet moniin sukupolviin; samoin on risteytys vinttikoiran kanssa antanut kokonaiselle paimenkoirasuvulle taipumuksen jäniksen ajamiseen. Ristisiitoksen seurauksina ilmetessään kotieläinten vaistot muistuttavat kesyttömien eläinten vaistoja, jotka nekin omituisesti sekottuvat ja pitkiksi ajoiksi osottavat jälkiä jommankumman vanhemman vaistoista. Niinpä Le Roy kertoo erään koiran, jonka iso-isän isä oli susi, ilmaisseen villin sukuperänsä yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin siten, ettei se kutsuttaessa tullut suoraa suuntaa isäntänsä luokse.
Kotieläinten vaistoja käsitetään toisinaan toiminnoiksi, jotka ovat tulleet perinnöllisiksi ainoastaan pitkällisestä ja pakollisesta tottumuksesta. Mutta tämä ei ole totta. Kenenkään päähän ei olisi pistänyt eikä kukaan luultavasti olisi voinutkaan opettaa kuperkeikkakyyhkystä heittämään kuperkeikkoja – joita olen nähnyt nuorten poikasten suorittavan, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet vanhempien kyyhkysten heittävän kuperkeikkoja. On luultavaa, että aluksi jokin kyyhkynen osotti vähäistä taipumusta tähän omituiseen tapaan ja että parhaiden yksilöiden pitkällinen, polvi polvelta jatkunut valinta on tehnyt kuperkeikkakyyhkysen siksi, mikä se nyt on; lähellä Glasgow'ta on, mikäli olen Brent'iltä kuullut, kotikuperkeikkakyyhkysiä, jotka eivät voi lentää kahdeksantoista tuuman korkeuteen nakkautumatta nurinniskoin. On epäiltävää, olisiko kenenkään mieleen juolahtanut opettaa koiraa "seisomaan", jollei joku koira olisi osottanut tähän taipumusta; tämän taipumuksen tiedetään toisinaan ilmenevän puhdasrotuisessa terrierissäkin, kuten itse olen kerran nähnyt. "Seisominen" on todennäköisesti, kuten monet ovat arvelleet, ainoastaan se pysähdys, jolla eläin valmistautuu hyppäämään saaliinsa kimppuun, äärimmilleen kehittyneenä. Kun ensi taipumus seisomiseen oli ilmennyt, saattoivat määräperäinen valinta ja polvesta polveen pitkitetyn pakollisen harjotuksen perinnölliset vaikutukset piankin työn päätökseen; ja itsetiedotonta valintaa jatkuu yhä edelleen, kun jokainen, yrittämättä parantaa rotua, koettaa hankkia itselleen metsästyskoiria, jotka "seisovat" paraiten. Muutamissa tapauksissa on sitävastoin pelkkä tapa sinänsä ollut riittävä. Tuskin mitään eläintä on vaikeampi kesyttää kuin villin kaniinin poikasta ja tuskin mikään eläin on kesympi kuin kesyn kaniinin poikanen. Kotikaniinien valintaa harjotettaessa lienee tuskin useinkaan yksinomaan pidetty silmällä niiden kesyyttä. Tuo perinnöllinen kehitys äärimäisestä kesyttömyydestä äärimäiseen kesyyteen lienee siis ainakin suurimmaksi osaksi luettava tottumuksen ja pitkällisen vankeuden ansioksi.
Luontaiset vaistot häviävät usein kesytystilassa. Merkillisenä esimerkkinä tästä ovat ne siipikarjarodut, jotka hyvin harvoin tai eivät milloinkaan haudo muniaan. Ainoastaan jokapäiväinen tottumus estää meitä näkemästä, kuinka suuresti ja kuinka pysyväisesti kotieläintemme henkiset ominaisuudet ovat muuttuneet. Saattaa tuskin epäillä, että rakkaus ihmiseen on muuttunut koirassa vaistomaiseksi ominaisuudeksi. Kaikki sudet, ketut, shakaalit ja kissalajit ovat kesyinä tavattoman innokkaita ahdistamaan kanoja, lampaita ja sikoja ja sama parantumaton taipumus on huomattu olevan koirilla, joita penikkoina on tuotu sellaisista maista kuin Tulimaasta ja Australiasta, missä eivät alkuasukkaat pidä näitä kotieläimiä. Kuinka harvoin sitävastoin tarvitseekaan opettaa meidän "sivistyneitä" koiriamme olemaan hätyyttämättä kanoja, lampaita ja sikoja. Epäilemättä ne joskus sen tekevät, mutta saavat silloin selkäänsä ja jos selkäsauna ei niitä paranna, niin ne hävitetään. Täten tapa ja johonkin määrin valinta ovat todennäköisesti kumpikin perinnäisesti sivistäneet koiriamme. Tottumuksesta ovat kananpoikaset kokonaan kadottaneet pelkonsa koiraa ja kissaa kohtaan, joka epäilemättä oli niissä aluksi vaistomainen; kapteeni Hutton on näet kertonut minulle, että kotikanan kantalajin Gallus bankivan poikaset, joita Intiassa on haudotettu kotikanalla, ovat alussa tavattoman kesyttömiä. Samoin on fasaaninpoikasten laita, joita Englannissa on haudotettu kanalla. Kesyjen kanalintujen poikaset eivät suinkaan ole kadottaneet kaikkea pelkoa, vaan ainoastaan pelkonsa koiraa ja kissaa kohtaan, sillä kun emo päästää vaaraa ilmottavan kaakatuksensa, niin ne (varsinkin kalkkunanpoikaset) juoksevat esiin emon siipien alta ja piiloutuvat ympäröivään ruohoon tai pensaikkoon; tämän ne ilmeisesti tekevät siinä vaistomaisessa tarkotuksessa, että emo voisi lentää pois, kuten näemme kesyttömien maassa-elävien lintujen tekevän. Mutta tämä kananpoikasissamme säilynyt vaisto on kesytystilassa tullut tarpeettomaksi, sillä kanaemo on puuttuvan harjotuksen johdosta miltei tyyten kadottanut lentokykynsä.
Voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että kesytystilassa on syntynyt uusia vaistoja ja hävinnyt luonnonvaistoja, osaksi tottumuksesta, osaksi siten, että ihminen on polvi polvelta valinnallaan kehittänyt erikoisia sielullisia tottumuksia ja toimintoja, jotka ensi aluksi ilmaantuivat sattumalta, käyttääksemme tätä sanaa, koska emme tiedä mainita mitään muuta syytä. Muutamissa tapauksissa on pelkkä pakollinen tottumus riittänyt aikaansaamaan perinnöllisiä sielullisia muutoksia; toisissa taas pakollinen tottumus ei ole aikaansaanut mitään ja kaikki on ollut tuloksena valinnasta, jota on harjotettu sekä määräperäisesti että itsetiedottomasti. Mutta useimmissa tapauksissa ovat sekä tottumus että valinta osaltansa myötävaikuttaneet.