Vaikkakaan meillä ei ole mitään varmoja todistuksia siitä, että elollisissa olennoissa on olemassa synnynnäinen taipumus progressiviseen kehitykseen, on tämä kumminkin välttämätön seuraus luonnollisen valinnan jatkuvasta vaikutuksesta, kuten teokseni neljännessä luvussa olen koettanut osottaa. Sillä paras määritelmä, mikä milloinkaan on annettu elimistön kehityksen korkeudesta, on se, että elimistö on sitä korkeammalle kehittynyt, kuta enemmän sen osat ovat erikoistuneet. Ja luonnollinen valinta pyrkii juuri tähän, mikäli osat siten tulevat kykeneviksi tehokkaammin suorittamaan tehtävänsä.
Eräs etevä eläintieteilijä, St. George Mivart, on äskettäin kerännyt yhteen kaikki sekä minun että muiden esiintuomat vastasyyt, jotka puhuvat luonnollisen valinnan oppia vastaan, sellaisena kuin Wallace ja minä sen olemme esittäneet, ja hän on valaissut niitä erinomaisella taidolla. Täten esitettyinä nuo vastaväitteet muodostavat pelottavan rintaman ja koska Mivart ei ole katsonut tehtäväänsä kuuluvan kaikkien niiden seikkojen ja syiden esittämistä, jotka vastustavat hänen johtopäätöksiään, vaaditaan lukijalta, joka tahtoo tasapuolisesti punnita sekä teorian puolesta että sitä vastaan puhuvia todisteita, suurta ajatuksen ja muistin ponnistusta. Käsitellessään erikoisia tapauksia Mivart sivuuttaa elinten lisääntyneen käytön ja käytön puutteen vaikutukset, joille minä aina olen antanut suuren merkityksen ja joita uskon käsitelleeni laajemmin kuin kukaan muu kirjailija teoksessani "Variation under Domestication". Usein hän myöskin olettaa, etten anna mitään merkitystä luonnollisesta valinnasta riippumattomalle muuntelulle, vaikka olen juuri mainittuun teokseeni koonnut suuremman joukon varmoja tosiasioita tältä alalta, kuin mitä on löydettävissä mistään minulle tunnetusta teoksesta. Kenties arvostelukykyni ei ole luotettava, mutta luettuani tarkkaavasti Mivartin kirjan ja vertailtuani jokaista sen osaa siihen, mitä itse olen sanonut samasta asiasta, tunsin olevani varmempi kuin milloinkaan ennen niiden johtopäätösten yleisestä pätevyydestä, joihin tässä teoksessani olen tullut, joskin ne yksityiskohdissaan saattavat sisältää erehdyksiä, kuten on luonnollista näin monimutkaisessa asioissa.
Kaikki Mivartin vastaväitteet tulevat puheeksi tässä teokseni painoksessa, mikäli niitä ei jo ennen ole käsitelty. Moneen lukijaan näyttää Mivartin esittämä uusi väite, että "luonnollinen valinta on kykenemätön selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita", vaikuttaneen yllättävästi. Kysymys on mitä läheisimmässä yhteydessä ominaisuuksien asteittaisen kehittymisen kanssa, jota usein seuraavat tehtävänmuutokset, kuten esim. uimarakon muuttuminen keuhkoiksi. Nämä ovat seikkoja, jotka jo ovat olleet puheena edellisessä luvussa. Siitä huolimatta tahdon tässä lähemmin tarkastaa Mivartin mainitsemia tapauksia, valitsemalla niistä ainoastaan tärkeimmät, koska tilan puute ei salli minun käsitellä kaikkia.
Giraffi on korkean ruumiinsa, pitkän kaulansa ja pitkien etujalkojensa, päänsä ja kielensä vuoksi koko rakenteeltaan erinomaisesti soveltautunut syömään lehtiä korkealta puista. Siten se voi hankkia ruokansa korkeammalta kuin muut samalla seudulla elävät kavioeläimet ja tästä on sillä nälänhädän aikoina suuri hyöty. Etelä-Amerikan niata-eläin osottaa meille, kuinka pienilläkin rakenteeneroavaisuuksilla on tällaisina aikoina ratkaiseva merkitys eläinten elossa-pysymiseen nähden. Tämä nautaeläin voi nimittäin syödä ruohoa maasta yhtä hyvin kuin muutkin sen sukulaiset, mutta esiinpistävän alaleukansa vuoksi se ei usein sattuvina kuivuuden aikoina voi syödä puiden lehviä, kaisloja y.m., joita tavallinen nautakarja ja hevoset hädän pakottamina käyttävät ravinnoksensa; tällaisina aikoina niata-eläimet siis joutuisivat perikatoon, jolleivät niiden omistajat niitä elättäisi. Ennenkuin tulemme Mivartin vastaväitteisiin, lienee paikallaan vielä kerran selittää, kuinka luonnollinen valinta tavallisissa tapauksissa vaikuttaa. Ihminen on muuttanut eräiden kotieläintensä muotoa, – kenties kiinnittämättä huomiota erikoisiin rakenteenkohtiin – ainoastaan säilyttämällä ja siitokseen käyttämällä nopeimpia yksilöitä, kun on ollut kysymys juoksijahevosista ja vinttikoirista; voitokkaimpia lintuja, kun on kysymys ollut taistelukukoista j.n.e. Samoin lienevät luonnontilassakin usein säilyneet ne syntymässä olevan giraffilajin yksilöt, jotka nälänhädän vallitessa ylettyivät syömään vaikkapa vain tuuman tai pari korkeammalta kuin muut, sillä ruokaa etsiessään niiden on täytynyt samoilla koko alue ristiin rastiin. Että saman lajin yksilöt usein lievästi eroavat toisistaan, mitä ruumiinosien suhteelliseen pituuteen tulee, sen voimme nähdä useista luonnontieteellisistä teoksista, joissa on julkaistu tarkkoja mittauksia. Nämä pienet suhde-eroavaisuudet, jotka riippuvat kasvun- ja muuntelun laeista, eivät useimmille lajeille tuota vähintäkään hyötyä eivätkä merkitse näille mitään. Mutta giraffin laita lienee ollut toisin, katsoen niihin elinehtoihin, joiden alaisena se muodostuessaan on todennäköisesti ollut; sillä yleensä lienevät ne yksilöt jääneet elämään, joiden joku tai jotkut ruumiinosat olivat tavallista pitemmät. Nämä yksilöt ovat pariutuneet ja jättäneet jälkeläisiä, jotka joko ovat perineet samat ruumiilliset omituisuudet tai taipumuksen muuntelemaan samalla tavalla, kun sitävastoin ne yksilöt, jotka ovat olleet vähemmän suotuisasti kehittyneitä mainituissa suhteissa, ovat ensi sijassa tuhoutuneet.
Tästä näemme, ettei yksityisten eläinparien eristys ole tarpeellista, kuten ihmisen määräperäisesti jalostaessa rotua. Luonnollinen valinta säilyttää ja siten eristää muista kaikki paremmat yksilöt, antaa niiden vapaasti pariutua keskenänsä, sekä hävittää kaikki huonommat yksilöt. Jos tätä kehitystä, joka tarkalleen vastaa ihmisen itsetiedotonta valintaa ja jota ruumiinosien lisääntyneen harjotuksen perinnölliset vaikutukset epäilemättä osaltaan mitä huomattavimmalla tavalla edistävät, jatkuu pitkän ajan, näyttää minusta miltei varmalta, että tavallinen kavioeläin voi täten muuttua giraffiksi.
Tätä johtopäätöstä vastaan Mivart tekee kaksi vastaväitettä. Toinen niistä on se, että lisääntynyt ruumiinkoko ilmeisesti vaatii suuremman ravintomäärän, ja hänestä näyttää "hyvin epätietoiselta, riittäisivätkö lisääntyneestä ruumiinkoosta johtuvat edut korvaamaan sen tuottamia haittoja sellaisina aikoina, jolloin ravintoa on niukalti". Mutta koska giraffi todella on hyvin yleinen Etelä-Afrikassa ja koska muutamat maailman suurimmista antilopi-lajeista, jotka ovat kookkaampia kuin härkä, ovat siellä hyvin runsaslukuisia, niin mikä estää meitä olettamasta, että siellä, mitä ruumiinkokoon tulee, aikaisemmin on ollut olemassa välimuotoja, jotka niinkuin nykyään elävät lajitkin ovat saaneet kestää ankaroita nälänhädän aikoja. Aivan varmasti on kehittyvällä giraffilla ollut jotakin etua siitä, että sillä jokaisella ruumiinkokonsa lisääntymisasteella on ollut käytettävänään ruokavarasto, jonka muut kavioeläimet ovat jättäneet koskemattomaksi. Sitäpaitsi meidän on huomattava, että lisääntynyt koko suojelee tätä eläintä miltei kaikilta muilta petoeläimiltä paitsi leijonalta; ja tätäkin petoa vastaan on giraffilla suojeluskeino, nimittäin sen pitkä kaula, joka, kuten Chauncey Wright on huomauttanut, toimittaa vartiotornin virkaa – sitä paremmin, kuta pitempi se on. Juuri tästä syystä, huomauttaa Sir S. Baker, on metsästäjän vaikeampi hiipimällä lähestyä giraffia kuin mitään muuta otusta. Pitkää kaulaansa giraffi käyttää myöskin hyökkäys- ja puolustusaseena kiivaasti heiluttamalla tylsillä sarventyngillä varustettua päätänsä. Harvoin määränneekään yksi ainoa edullinen ominaisuus jonkin lajin säilymistä, vaan riippunee se kaikista, sekä suurista että pienistä edullisista ominaisuuksista yhteensä.
Mivartin toinen vastaväite on se, että jos kerran luonnollisella valinnalla on niin tehokas vaikutus ja jos siitä, että eläin ylettyy syömään korkealta puista, on niin suurta etua, niin miksi ei mikään muu kavioeläin ole saanut pitkää kaulaa ja korkeata ruumista kuten giraffi ja vähemmässä määrässä kameeli, guanaco ja macrauchenia. Tai miksi ei mikään tämän ryhmän jäsen ole saanut pitkää kärsää? Mitä Etelä-Afrikaan tulee, jossa muinoin on elänyt lukuisia giraffilaumoja, ei vastaus ole vaikea antaa. Asia selviää paraiten esimerkin avulla. Englannissa näemme jokaisella niityllä, missä puita kasvaa, kuinka hevoset tai lehmät ovat aivan tasakorkeudelta syöneet puista alemmat oksat paljaiksi. Mitäpä etua olisi nyt esim. lampailla, jotka käyvät mainituilla niityillä, siitä että niiden kaula hiukan pitenisi? Jokaisella alueella on miltei varmasti aina joku eläinlaji, joka kykenee syömään puista korkeammalta kuin muut; ja miltei yhtä varmaa on, että ainoastaan tämän eläinlajin kaula on luonnollisen valinnan ja lisääntyneen käyttämisen vaikutuksesta voinut pitentyä mainitun tarkotuksen mukaiseksi. Etelä-Afrikassa on kilpailun siitä, mitkä eläimet kykenevät syömään korkeammalta akasioiden ja muiden siellä kasvavien puiden lehtiä, täytynyt tapahtua eri giraffiyksilöiden eikä giraffin ja muiden kaviollisten välillä.
Miksi eivät useammat tähän lahkoon kuuluvat, maailman eri osissa elävät eläimet ole saaneet joko pitkää kaulaa tai kärsää, siihen ei voi antaa varmaa vastausta; mutta vastauksen vaatiminen tällaiseen kysymykseen onkin yhtä järjetöntä kuin sen vaatiminen esim. kysymykseen, miksi ei jokin historiallinen tapaus ole tapahtunut tässä vaan tuossa maassa. Me emme tunne niitä ehtoja, jotka määräävät kunkin lajin levenemisen ja lukumäärän, emmekä me voi edes lausua arveluitakaan siitä, mitkä rakenteenmuutokset olisivat omansa edistämään sen levenemistä jollakin uudella alueella. Kumminkin voimme osapuilleen käsittää, mitkä eri syyt ovat saattaneet ehkäistä pitkän kaulan tai kärsän kehittymistä. Ylettyäkseen syömään lehtiä huomattavan korkealta (kiipeämättä, johon kavioeläinten rakenne varsin huonosti soveltuu) tarvitsee eläimellä olla hyvin suurikokoinen ruumis. Mutta me tiedämme, että eräillä alueilla, esim. Etelä-Amerikassa, luonnon rehevyydestä huolimatta on tavattoman vähän suuria nelijalkaisia, kun sitävastoin Etelä-Afrikassa on niitä verrattoman paljon runsaammin. Me emme tiedä, mikä on syynä tähän emmekä myöskään sitä, miksi myöhempi tertiäri-aika oli niille paljon edullisempi kuin nykyaika. Olkootpa syyt mitkä tahansa, sen ainakin voimme havaita, että eräät alueet ja aikakaudet ovat olleet paljon suotuisampia kuin toiset giraffin tapaisten suurten nelijalkaisten kehittymiselle.
Jotta eläimelle kehittyisi jokin erikoisesti muodostunut ja suurentunut rakenteenosa, on miltei välttämätöntä, että eräät muutkin osat muuntuvat ja soveltautuvat sen mukaisiksi. Vaikka jokainen ruumiinosa lievästi muuntelee, ei silti ole sanottu, että nuo tärkeät ruumiinosat aina muuntelevat oikeaan suuntaan ja riittävässä määrässä. Me tiedämme eri kotieläinlajiemme ruumiinosien muuntelevan eri tavalla ja eri määrässä, ja toisten lajien olevan paljon muuntelevaisempia kuin toisten. Ja jos suotuisia muunteluita syntyisikin, ei silti ole varmaa, että luonnollinen valinta voi niihin vaikuttaa, luoden rakennelman, joka ilmeisesti on lajille hyödyllinen. Jos esim. jollakin alueella elävien yksilöiden lukumäärä on etupäässä riippuvainen petoeläinten aikaansaamasta hävityksestä, ulkonaisista ja sisällisistä loiseläimistä y.m., kuten usein näyttää olevan laita, silloin luonnollinen valinta ei kykene aikaansaamaan suuria tai toimii hyvin hitaasti, muuntaessaan jotakin erikoista rakennelmaa, jonka tarkotuksena on ravinnon hankkiminen. Luonnollisen valinnan prosessi on kuin onkin hyvin hidas, ja samojen suotuisien olosuhteiden täytyy vallita kauan, jotta joitakin huomattavia vaikutuksia syntyisi. Ainoastaan tällaisia yleisiä ja epämääräisiä syitä esittämällä voimme selittää, miksi eivät kavioeläimet useammissa maapallon osissa ole saaneet pitkää kaulaa tai muuta keinoa voidakseen syödä puiden ylemmistä oksista.
Samanlaatuisia vastaväitteitä kuin edellämainitut ovat monet muutkin kirjailijat esittäneet. Kaikissa heidän mainitsemissaan tapauksissa ovat todennäköisesti, paitsi jo mainittuja syitä, erinäiset muutkin syyt ehkäisseet sellaisten rakennelmien muodostumista luonnollisen valinnan vaikutuksesta, joita olisimme valmiit pitämään lajille hyödyllisinä. Eräs kirjailija kysyy, miksi ei strutsi ole saanut lentokykyä? Mutta jos hetkisen mietimme asiaa, havaitsemme kuinka suunnattoman ravintomäärän tämä erämaanlintu tarvitsisi, jotta sillä olisi voimaa kannattaa jättiläisruumistaan ilmassa. Valtameren saarilla asustaa lepakoita ja hylkeitä, mutta ei mitään maalla eläviä imettäväisiä; koska kumminkin muutamat näistä lepakoista muodostavat erityisiä lajeja on niiden kauan täytynyt elää nykyisessä kotiseudussaan. Sir C. Lyell kysyy senvuoksi ja mainitseekin vastaukseksi muutamia syitä, miksi ei hylkeistä ja lepakoista ole noilla saarilla syntynyt maaelämään soveltautuneita muotoja. Hylkeidenhän olisi siinä tapauksessa ensin täytynyt muuttua raateleviksi, melkoisen kookkaiksi maaeläimiksi ja lepakkojen taas maalla eläviksi hyönteissyöjiksi. Edellisiltä puuttuisi siellä saalista. Lepakot käyttäisivät ravinnokseen maassa eläviä hyönteisiä, mutta näitä pyydystävät uutterasti myöskin matelijat ja linnut, joita jo ennestään runsaasti asustaa valtameren saarilla. Ainoastaan määrätyt, erikoiset ehdot ovat edullisia muuttuvalle lajille. Täydellinen maaeläin voi, aluksi satunnaisesti pyydystelemällä saalista matalassa vedessä ja sitten joissa tai järvissä, vihdoin muuttua täydelliseksi vesieläimeksi, joka ei karta avointa valtamertakaan. Mutta valtameren saarilla ei ole olemassa sellaisia suotuisia elinehtoja, jotka olisivat omansa muuttamaan hylkeet vähitellen takaisin maaeläimiksi. Lepakot ovat, kuten aikaisemmin on osotettu, todenmukaisesti saaneet siipensä siten, että ne aluksi ovat siipioravien tavalla liitäneet ilmassa puusta puuhun, joko pelastuakseen vihollistensa kynsistä tai välttyäkseen putoamasta. Mutta kun ne kerran ovat saavuttaneet oikean lentokyvyn, ei tämä kyky ole voinut, ainakaan edellämainittujen tarkotusten vuoksi, taantua takaisin epätäydellisemmälle asteelleen, ilmassa liitämiseksi. Lepakkojen siivet olisivat tosin, kuten useiden lintujen, voineet käytännön puutteessa suuresti pienentyä tai kokonaan hävitä. Mutta tässä tapauksessa lepakkojen olisi ensin täytynyt kehittyä nopeiksi, ainoastaan takaraajojaan käyttäviksi maassajuoksijoiksi, voidakseen kilpailla lintujen ja muiden maassa elävien eläinten kanssa; ja tällaiseen muutokseen näyttää lepakoilla olevan hyvin pienet edellytykset. Nämä pelkkiin olettamuksiin perustuvat huomautukset olen tehnyt ainoastaan osottaakseni, että rakenteen muutos, jonka jokaisen asteen tulee olla lajille edullinen, on hyvin monimutkainen asia ja ettei ole ensinkään ihmeteltävää, jollei jossakin erikoisessa tapauksessa ole tällaista muutosta tapahtunut.
On myöskin usein kysytty, miksi eivät toisten eläinten henkiset kyvyt ole kehittyneet yhtä korkealle kuin toisten, vaikka niiden kehittyminen olisi ollut kaikille eduksi. Miksi eivät apinat ole saavuttaneet ihmisen henkisiä kykyjä? Vastaukseksi voisi mainita useita syitä, mutta koska ne ovat ainoastaan olettamuksia ja koska niiden suhteellista todennäköisyyttä ei voi arvostella, olisi turhaa niitä esittää. Viimemainittuun kysymykseen ei toki pitäisi vaatia mitään varmaa vastausta, sillä eihän kukaan voi selittää esim. sitä, miksi toinen kahdesta metsäläisrodusta on kohonnut korkeammalle sivistysasteelle kuin toinen, mikä ilmeisesti edellyttää korkeampaa aivojen kehitystä.
Palatkaamme Mivartin muihin vastaväitteisiin. Hyönteiset muistuttavat usein eräitä esineitä, kuten vihreitä tai lakastuneita lehtiä, kuivia oksia, jäkälänkappaleita, kukkia, kasvien okaita, lintujen ulostuksia tai muita eläviä hyönteisiä (viimemainittuun kohtaan aion myöhemmin uudelleen palata). Tämä suojeleva yhdennäköisyys on usein ihmeteltävä eikä rajotu pelkästään väriin, vaan ulottuu myöskin muotoon, jopa hyönteisten asentoihinkin. Toukat, jotka kuivien oksien tavoin liikkumattomina törröttävät pensaissa, joissa ne elävät, tarjoavat oivallisen esimerkin tällaisesta yhdennäköisyydestä. Ne tapaukset, joissa hyönteiset muistuttavat sellaisia esineitä kuin lintujen ulostuksia, ovat harvinaisia ja poikkeuksellisia. Mivart huomauttaa näiden yhdennäköisyyksien johdosta: "Koska Darwinin teorian mukaan on olemassa alituinen taipumus epämääräiseen muunteluun ja koska noiden äärettömän pienten alkumuunteluiden täytyy tapahtua kaikkiin suuntiin, täytyy niiden pyrkiä tasottamaan toisensa ja aluksi muodostamaan niin epävakaisia toisintoja, että on vaikeata jollei mahdotonta käsittää, kuinka sellaisista äärettömän pienten alkumuunteluiden epämääräisistä vivahduksista koskaan voisi kehittyä niin selvä yhdennäköisyys jonkun lehden, bamburuo'on tai muun esineen kanssa, että luonnollinen valinta voisi tarttua toimeen ja tehdä muuntelun pysyväiseksi."
Mutta kaikissa edellämainituissa tapauksissa oli epäilemättä hyönteisten ollessa alkuasteellaan jokin ylimalkainen ja satunnainen yhdennäköisyys olemassa niiden ja jonkun hyönteisten oleskelupaikalla yleisesti tavattavan esineen välillä. Tämä ei ole ensinkään epätodennäköistä, katsoen ympäröivien esineiden miltei äärettömään lukumäärään ja olemassa-olevien hyönteisten suureen erilaisuuteen, mitä väriin ja muotoon tulee. Koska jonkunmoinen ylimalkainen yhdennäköisyys on tarpeen lähtökohdaksi, voimme käsittää, miksi eivät suuremmat ja korkeammalla kannalla olevat eläimet (minun tietääkseni yhtä ainoata kalalajia lukuunottamatta) ole suojeltuja siten, että muistuttaisivat joitakin erityisiä esineitä, vaan siten, että ne muistuttavat, etupäässä väriltään, sitä ympäristöä kokonaisuudessaan, jossa ne elävät. Jos oletetaan, että hyönteinen sattui alussa jonkun verran muistuttamaan kuivaa oksaa tai kuihtunutta lehteä ja että se lievästi muunteli eri suuntiin, silloin olivat kaikki ne muuntelut omansa säilymään, jotka tekivät hyönteisen hiukankin enemmän sellaisten esineiden näköiseksi ja siten suojelivat sitä vihollisilta, jotavastoin muut muuntelut saivat jäädä oman onnensa nojaan ja lopulta hävisivät. Mivartin vastaväitteellä olisi epäilemättä merkitystä, jos tahtoisimme selittää yllämainitut yhdennäköisyydet aiheutuneiksi pelkästä epävakaisesta muuntelevaisuudesta, riippumatta luonnollisesta valinnasta. Mutta koska asian laita ei ole tällainen, ovat ne merkityksettömiä. En myöskään käsitä, mitä merkitystä olisi sillä Mivartin mainitsemalla vaikeudella, joka koskee "niitä viimeisteleviä siveltimenvetoja, jotka tekevät yhdennäköisyyden täydelliseksi". Hän tarkottaa tällä sellaisia tapauksia kuin esim. Wallacen mainitsemaa keppihyönteistä (Ceroxylus laceratus), "joka muistuttaa maassa matavan sammalen eli jungermannian peittämää keppiä". Yhdennäköisyys oli niin suuri, että eräs dyaki-alkuasukas väitti lehtimäisiä kasvannaisia oikeaksi sammaleksi. Hyönteisiä pyydystelevät linnut ja muut viholliset, joiden näkö on luultavasti tarkempi kuin meidän, ja jokainen askel suurempaa yhdennäköisyyttä kohti, joka auttoi hyönteistä välttämään vihollistensa huomiota, oli omansa edistämään sen säilymistä; ja kuta täydellisempi yhdennäköisyys oli, sitä parempi hyönteiselle. Katsoen lajien välillä havaittavien eroavaisuuksien laatuun siinä ryhmässä, johon mainittu Ceroxylus kuuluu, ei ole ensinkään epätodennäköistä, että tämän hyönteisen ihossa olevat epäsäännöllisyydet ovat muunnelleet ja että nämä ovat siten saaneet enemmän tai vähemmän vihreän värin. Sillä jokaisessa ryhmässä ovat ne ominaisuudet, jotka eroavat ryhmän eri lajeilla, kaikkein alttiimmat muuntelemaan, kun sitävastoin sukuominaisuudet eli kaikille lajeille yhteiset ominaisuudet ovat pysyväisimmät.
Grönlannin valas on maailman ihmeellisimpiä eläimiä ja sen sarveishetulat ovat sen merkillisimpiä omituisuuksia. Hetuloita on rivissä yläleuan kummallakin puolella noin 800 ja ne sijaitsevat toinen toistensa takana kohtisuorassa suun pituusviivaa vastaan. Päärivien sisäpuolella on muutamia sivurivejä.
Hetuloiden alapäät ja sisäsyrjät ovat pirstautuneet jäykiksi harjaksiksi, jotka täyttävät koko jättiläismäisen kidan ja joiden tehtävänä on siivilöidä vettä ja siten pidättää ne pienet eläimet, joista tämä suuri eläin saa ravintonsa. Grönlannin valaan pisimmät, keskimäiset hetulat ovat 10, 12, jopa 15 jalkaa pitkiä, mutta eri valaslajeilla vaihtelee hetuloiden pituus asteittaisesti. Erään lajin keskimäiset hetulat ovat Scoresbyn mukaan 4 jalkaa, erään toisen 3 jalkaa, erään kolmannen 18 tuumaa ja Baloenoptera rostratan ainoastaan noin 9 tuumaa pitkiä. Sitäpaitsi hetuloiden sarveisaine on laadultaan erilaista eri lajeilla.
Mivart huomauttaa näistä hetuloista, että "jos ne kerran olisivat saavuttaneet sellaisen ko'on ja kehityksen, että niistä olisi jotakin hyötyä, silloin luonnollinen valinta yksinänsä olisi omansa edistämään niiden säilymistä ja kohtuullista suurenemista. Mutta mikä olisi pannut alulle tämän hyödyllisen kehityksen?" Tähän voisi vastata: eikö olisi ajateltavissa, että hetulavalaan aikaisempien esivanhempien suu on ollut jotenkin samanrakenteinen kuin sorsan sarveissälöillä varustettu nokka? Sorsat hankkivat ruokansa, samoinkuin valaatkin, siivilöimällä vettä ja mutaa, ja senvuoksi on tätä heimoa joskus kutsuttukin nimellä Criblatores, siivilöitsijät. Toivoakseni ei sanojani selitetä siten, että muka olen sanonut valaiden esivanhemmilla todella olleen suussansa sarveissälöt niinkuin sorsalla. Tahdon vaan osottaa, ettei tämä ole mahdotonta ja että Grönlannin valaan suunnattomat hetulat ovat voineet kehittyä tuollaisista sälöistä vähitellen, aste asteelta, jokaisen asteen ollessa omistajalleen hyödyllinen.
Lapasorsan (Spatula clypeata) nokka on rakenteeltaan vielä ihmeellisempi ja monimutkaisempi kuin valaan suu. Kummassakin yläleukapielessä on (minun tutkimassani eksemplarissa) 188 ohuen, joustavan sälön muodostama kammantapainen rivi, jossa sälöt ovat vinosti poikkileikatut niin että päättyvät terävästi ja ovat poikittaisessa asennossa nokan pituusviivaa vastaan. Ne lähtevät kitalaesta ja niitä kiinnittää taipuisa kalvo yläleuan reunaan. Keskimäiset sälöt ovat pisimmät; ne ovat noin 1/3 tuumaa pitkät ja pistävät esiin noin 0,14 tuumaa yläleuan reunasta. Niiden juurella on lyhyt sivurivi viistoon poikittaisia sälöjä. Mainituissa suhteissa sälöt muistuttavat valaan suussa olevia hetuloita. Sitävastoin nokan kärkipuolessa olevat sälöt eroavat paljon valaan hetuloista, koska ne suuntautuvat sisäänpäin eivätkä suoraan alaspäin. Lapasorsan pään pituus on noin 1/18 osaa kohtalaisen Baloenoptera rostratan pään pituudesta, joskin jälkimäisen pää on suhteellisesti verrattoman paljon jykevämpi. Mainitun valaslajin hetulat ovat ainoastaan yhdeksän tuumaa pitkiä. Jos olettaisimme että lapasorsan pää olisi yhtä pitkä kuin Baloenopteran, olisivat sarveissälöt kuuden tuuman pituisia – siis kaksi kolmannesta mainitun valaslajin hetuloiden pituudesta. Lapasorsan alaleuka on varustettu yhtä pitkillä, mutta hienommilla sarveissälöillä kuin yläleuka; siinä suhteessa se eroaa huomattavasti valaan alaleuasta, jossa ei ole mitään hetuloita. Mutta toisaalta näiden alaleuan sälöjen päät haarautuvat harjasmaisiksi kärjiksi, joten ne omituisesti muistuttavat valaan hetuloita. Eräällä myrskylintujen heimoon kuuluvalla Prion nimisellä suvulla on ainoastaan yläleuka varustettu sälöillä, jotka ovat hyvin kehittyneet ja pistävät esiin yläleuan reunan alapuolelle, joten tämän linnun nokka siinä suhteessa muistuttaa valaan suuta.
Lapasorsan korkealle kehittyneestä nokanrakenteesta johdumme (kuten Salvin'ilta saamistani tiedonannoista ja eksemplareista olen havainnut) Merganetta armatan ja eräissä suhteissa Aix sponsan nokan välityksellä suuremmitta harppauksitta, mikäli pidämme silmällä nokan soveltuvaisuutta siivilöimiseen, tavallisen heinäsorsan nokkaan. Viimemainitun lajin sarveissälöt ovat lujasti kiinnitetyt yläleuan syrjiin; niitä on ainoastaan noin 50 kummallakin puolella eivätkä ne pistä ensinkään esiin nokanreunan alapuolelle. Niiden päät ovat nelikulmaisia ja niitä peittää läpikuultava kovanpuoleinen kudos, nähtävästi ruoan hienontumista varten. Alaleuan reunoissa on suuri joukko hienoja poikittaisia kohokkeita, jotka pistävät siitä vain hiukkasen esiin. Vaikka heinäsorsan nokka siis paljo huonommin soveltuu siivilöimiseen kuin lapasorsan, käyttää tämä lintu alinomaa nokkaansa tähän tarkotukseen, kuten on yleisesti tunnettua. Mikäli olen Salvin'ilta kuullut, on olemassa muita lajeja, joiden nokka on paljon vähemmän kehittynyt kuin heinäsorsan. En kumminkaan tiedä, käyttävätkö ne nokkaansa veden siivilöimiseen.
Käykäämme nyt tarkastamaan erästä toista saman heimon ryhmää. Egyptiläisen hanhen (Chenalopex) nokka muistuttaa hyvin paljon tavallisen heinäsorsan nokkaa, mutta sen sarveissälöt eivät ole yhtä lukuisat, ne eivät erotu yhtä selvästi toisistaan eivätkä pistä yhtä kauas sisäänpäin. Ja kumminkin tämä hanhi käyttää – kuten E. Bartlett'ilta olen saanut kuulla – nokkaansa niinkuin sorsa, pursuttaen veden ulos suupielistään. Sen pääravintona on kumminkin ruoho, jota se katkoo nokallaan niinkuin tavallinen hanhi. Jälkimäisen linnun yläleuan sälöt ovat paljon karkeammat kuin tavallisen sorsan, melkein yhteensulautuneet, niitä on noin 27 kummallakin puolella ja sälörivi päättyy nokan tyvipuolessa hammasmaisiin nystermiin. Myöskin kitalaki on kovien hammasmaisten nystermien peittämä. Alaleuan syrjät ovat varustetut paljon ulkonevammilla, karkeammilla ja terävämmillä hampailla kuin sorsan. Tavallinen hanhi ei siivilöi vettä, vaan käyttää nokkaansa yksinomaan ruohon nyhtämiseen ja katkaisemiseen, johon se soveltuu niin hyvin, että tuskin mikään muu eläin voi purra ruohon lyhyemmäksi kuin hanhi. Bartlett'ilta saamani tiedonannon mukaan on olemassa toisia hanhilajeja, joiden hammassälöt ovat vähemmän kehittyneet kuin tavallisen hanhen.
Näemme siis, että sorsan heimon jäsen, jonka nokan rakenne on samanlainen kuin tavallisen hanhen ja soveltautunut yksinomaan ruohon puremiseen tai vieläpä sellainenkin jäsen, jonka nokan sarveissälöt ovat vielä vähemmän kehittyneet kuin hanhen, voi vähäisten muutosten kautta muuttua egyptiläisen hanhen tapaiseksi, sitten tavallisen heinäsorsan tapaiseksi ja vihdoin lapasorsan tapaiseksi lajiksi, joka on varustettu miltei yksinomaan veden siivilöimiseen soveltautuneella nokalla; sillä tämä lintu voi tuskin muutoin kuin nokkansa käyrällä kärjellä siepata ja pureskella kiinteätä ruokaa. Hanhen nokka voisi myös, kuten tahdon vielä lisätä, pienten muutosten kautta muuttua sellaiseksi nokaksi, jossa on esiinpistävät taaskäänteiset hammassälöt, kuten koskelolla (eräällä tämän heimon linnulla) on, jonkalaista nokkaa käytetään aivan toisenlaiseen tarkotukseen kuin edellistä, nimittäin elävien kalojen pyydystämiseen.
Palatkaamme valaisiin. Hyperoodon bidens nimiseltä lajilta puuttuu oikeita, kunnollisia hampaita, mutta – kertoo Lacepede – sen kitalaessa on pieniä epätasaisia ja kovia sarveiskyhmyjä, jotka tekevät tämän karkeaksi. Ei ole siis ensinkään epätodennäköistä, että jokin aikaisempi valasmuoto oli varustettu tuollaisilla kitalaessa olevilla sarveiskyhmyillä, jotka kumminkin olivat säännöllisemmässä järjestyksessä ja jotka, kuten hanhen nokassa olevat nystermät, olivat sille avuksi sen siepatessa ja pureskellessa ruokaansa. Jos voidaan olettaa tällaista, silloin tuskin voitanee väittää mahdottomaksi, että nämä kyhmyt ovat muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta voineet kehittyä yhtä täydellisiksi sarveissälöiksi kuin egyptiläisen hanhen, jolloin niitä on voitu käyttää sekä ruoan sieppaamiseen että veden siivilöimiseen; että ne siitä ovat edelleen voineet kehittyä samantapaisiksi kuin heinäsorsan nokassa olevat sälöt sekä vihdoin yhtä taidokkaasti rakennetuiksi kuin lapasorsan, jolloin niiden tehtäväksi on tullut yksinomaan veden siivilöiminen. Tämä kehitysaste, jolla sarveissälöt ovat noin 2/3 Baloenoptera rostratan hetuloiden pituudesta, on alkuna kehitykselle, joka johtaa vielä nykyään elävien valaiden edustamien väliasteiden kautta Grönlannin valaan suunnattomiin hetulakiskoihin. Eikä ole vähintäkään syytä epäillä, että tämän kehitysasteikon jokainen aste on, osien tehtävien muuttuessa sitä mukaan kuin kehitys on kulkenut eteenpäin, ollut yhtä hyödyllinen eräille muinaisille valaslaeille kuin nykyisten sorsan heimoon kuuluvien lintujen nokissa huomattavat kehitysasteet ovat näille. Meidän on muistettava, että jokaisen sorsalajin on taisteltava ankaraa taistelua olemassaolostansa ja että jokaisen ruumiinosan rakenteen täytyy olla hyvin soveltautunut lajin elinehtoihin.
Kampelat ovat merkillisiä epäsuhteellisen ruumiinsa puolesta. Ne lepäävät toisella kyljellään, useimmat lajit vasemmalla, mutta jotkut oikealla; sattumalta tavataan täysikasvuisia yksilöitä, jotka lepäävät päinvastaisella kyljellä kuin muut lajin yksilöt. Alapuoli eli se puoli, jolla kala makaa, muistuttaa ensi katsannolla tavallisen kalan vatsapuolta. Se on väriltään valkoinen ja monessa suhteessa vähemmän kehittynyt kuin yläpuoli, ja parilliset evät ovat pienempää kokoa. Omituisimmat ovat kumminkin silmät, sillä molemmat sijaitsevat sillä puolella päätä, joka on ylöspäin kääntynyt. Aikaisimmassa nuoruudessa ovat silmät molemmin puolin päätä ja koko ruumis on silloin sopusuhtainen sekä molemmat kyljet samanväriset. Pian alkaa kumminkin alapuolelle kuuluva silmä lähestyä toista, hitaasti siirtyen otsan ylitse, eikä, kuten ennen luultiin, suoraan pään lävitse. On selvää, että jollei toinen silmä siten siirtyisi toiselle puolen päätä, ei kala voisi sitä käyttää maatessaan tavanmukaisessa asennossaan toisella kyljellään. Paitsi tätä voisi hiekkainen pohja helposti raappia alapuolella olevaa silmää. Se seikka, että useat kampelan heimon lajit ovat peräti yleisiä, osottaa että kampeloiden litteä ja epäsuhtainen rakenne on erinomaisesti soveltautunut niiden elintapoihin. Tämän rakenteen pääedut näyttävät olevan siinä, että se suojelee kaloja niiden vihollisilta ja tekee niille helpoksi ruoan hankkimisen meren pohjasta. Heimon eri jäsenissä ilmenee kumminkin, kuten Schiödte huomauttaa, pitkä sarja eri siirtymä-asteita, alkaen Hippoglossus pinguis nimisestä lajista, joka ei paljoakaan muuta muotoaan mätimunasta lähdettyään, ja päättyen maariankaloihin, jotka ovat täydellisesti kääntyneet toiselle kyljelleen.