JÄLKIKATSAUS: TYYPIN YHDENMUKAISUUDEN JA ELINEHTOJEN LAIT LUONNOLLISEEN VALINTAAN SISÄLTYVINÄ
Olemme tässä luvussa käsitelleet muutamia niistä vaikeuksista, joiden perusteella teoriaamme voidaan vastustaa. Monet niistä ovat vakavaa laatua, mutta luullakseni esityksemme on luonut valoa eräisiin tosiasioihin, jotka luomisopin kannalta, jonka mukaan olennot ovat erikseen luotuja, jäisivät perin hämäriksi. Olemme nähneet, etteivät lajit ole minään aikakautena rajattoman muuntelevaisia ja etteivät niitä liitä toisiinsa kovin lukuisat välimuodot; tähän on osaksi syynä se, että luonnollisen valinnan prosessi aina on hyvin hidas ja vaikuttaa kunakin aikana ainoastaan harvoihin muotoihin, osaksi se, että tuohon samaan prosessiin juuri sisältyy aikaisempien ja välittäväin muotojen yhäti jatkuva syrjäytyminen ja sukupuuttoon häviäminen. Läheiset sukulaislajit, jotka nykyään elävät yhtenäisellä alueella, ovat useinkin muodostuneet aikana, jolloin alue ei vielä ollut yhtenäinen ja jolloin alueen eri osissa vallitsevat elinehdot eivät vielä huomattavitta erotuksitta häipyneet toisiinsa. Kun yhtenäisen alueen kahdessa osassa muodostuu kaksi muunnosta, muodostuu usein alueiden rajaseudulle kolmas välittävä muunnos, joka on soveltautunut elämään tuolla seudulla; mutta syistä, jotka ennen olemme maininneet, on välittävä muunnos usein vähälukuisempi kuin nuo kaksi muuta muotoa, joiden yhdyssiteenä se on, ja sen vuoksi nuo kaksi lukuisampaa muotoa ovat muuntelun edelleen jatkuessa paljon edullisemmassa asemassa kuin vähälukuisempi välittävä muunnos, joten niiden tavallisesti onnistuu syrjäyttää ja sukupuuttoon hävittää kilpailijansa.
Olemme nähneet tässä luvussa, kuinka meidän on varottava päättämästä, etteivät mitkään siirtymäasteet ole olleet mahdollisia, olkoonpa että kysymyksessä ovat mitä erilaisimmat elintavat, ettei esim. lepakko ole voinut luonnollisen valinnan perusteella muodostua eläimestä, joka aluksi ainoastaan liiti ilman halki.
Olemme myöskin nähneet, kuinka laji voi uusiin elinehtoihin jouduttuaan muuttaa elintapansa tai kuinka sen elintavat saattavat moninaistua siten, että jotkut niistä suuresti erkanevat sen lähimpien sukulaisten elintavoista. Näin ollen voimme käsittää – kun samalla pidämme mielessämme, että jokainen elollinen olento pyrkii elämään kaikkialla missä se suinkin voi – minkä vuoksi on olemassa räpyläjaloilla varustettuja ylämaanhanhia, maassa eläviä tikkoja, sukeltavia rastaita ja myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.
Vaikkakin olettamus, että niin monimutkainen elin kuin silmä on muodostunut luonnollisen valinnan kautta, on omansa panemaan kenen tahansa epäröimään, ei meistä kuitenkaan ole mikään logillinen mahdottomuus, että mikä elin tahansa, josta tunnemme pitkän sarjan toistaan monimutkaisemmin kehittyneitä asteita, voi luonnollisen valinnan vaikutuksesta saavuttaa kuinka korkean täydellisyyden asteen tahansa. Sellaisissa tapauksissa taas, joissa emme tunne mitään välittäviä eli siirtymäasteita, meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme, ettei mitään välimuotoja ole voinut olla olemassa, sillä useiden elinten metamorfosit osottavat, että ihmeelliset funktionmuutokset ainakin ovat mahdollisia. Niinpä uimarakko on ilmeisesti muuttunut ilmaa-hengittäviksi keuhkoiksi. Usein on siirtymistä suuresti helpottanut se, että sama elin on samalla haavaa suorittanut useampia hyvin erilaisia tehtäviä ja että sittemmin jokin elimen osa tai elin kokonaisuudessaan on erikoistanut toista tehtävää varten, tai myöskin se seikka, että kaksi eri elintä on samalla haavaa suorittanut saman tehtävän, jolloin toinen on toisen avustamana voinut mukautua uuteen tehtäväänsä.
Olemme nähneet, että kahdelle olennolle, jotka ovat hyvin etäällä toisistaan luonnon asteikossa, saattaa kummallekin erikseen muodostua samaa tarkotusta täyttäviä ja ulkonäöltäänkin hyvin samanlaisia elimiä; mutta kun huolellisesti tutkii tällaisia elimiä, havaitsee miltei aina oleellisia eroavaisuuksia niiden rakenteessa, mikä seikka aivan luonnollisesti johtuu luonnollisen valinnan aatteesta. Toisaalta on yleisenä sääntönä kaikkialla luonnossa, että saman tarkotuksen saavuttamiseksi on olemassa äärettömän monenkaltaisia rakennelmia, ja tämäkin seuraa luonnollisesti samasta yleisestä laista.
Useissa tapauksissa olemme aivan liian tietämättömiä voidaksemme väittää jollakin osalla tai elimellä olevan niin vähän merkitystä lajin menestykselle, ettei sen rakenne ole voinut vähitellen muuttua luonnollisen valinnan kartuttavan vaikutuksen johdosta. Joskus taas toisinnot ovat todennäköisesti muuntelun tai kasvunlakien suoranaisia tuloksia, riippumatta siitä, onko niillä saavutettu mitään etua. Mutta voimme olla varmat siitä, että luonnollinen valinta on käyttänyt hyväkseen ja edelleen muuntanut tällaisiakin rakennelmia, muodostaen ne lajille edullisiksi uusissa olosuhteissa. Luultavaa on myöskin, että moni elin, joka aikaisemmin on ollut suurimerkityksellinen, usein on säilynyt, vaikkakin sen merkitys on supistunut niin vähäiseksi, ettei elin nykyisessä muodossaan mitenkään olisi voinut kehittyä luonnollisen valinnan vaikutuksesta – kuten esim. vesieläinten pyrstö, jonka useat maalla elävät jälkeläiset ovat perineet. Luonnollinen valinta ei voi muuntaa lajia siten, että muuntelu koituisi toisen lajin yksinomaiseksi hyödyksi tai vahingoksi, vaikkakin se voi luoda osia, elimiä ja eritteitä, jotka saattavat olla sangen hyödyllisiä jopa välttämättömiäkin tai myös sangen vahingollisia toiselle lajille, mutta jotka joka tapauksessa samalla ovat hyödyllisiä omistajalleen. Jokaisella taajaan-asutulla seudulla luonnollinen valinta vaikuttaa asukasten kilpailun kautta ja johtaa menestykseen olemassa-olon taistelussa ainoastaan mikäli tällä alueella vallitsevat erikoiset olosuhteet tulevat kysymykseen. Tämän vuoksi täytyy usein toisen, tavallisesti pienemmän, alueen asukasten väistyä toisen, tavallisesti suuremman, alueen asukasten tieltä. Sillä suuremmalla alueella on yksilöiden lukumäärän ja muotojen moninaisuuden täytynyt olla suurempi sekä kilpailun ankarampi, joten asukkaat siellä ovat kehittyneet korkeammalle asteelle. Luonnollinen valinta ei siis välttämättä johda ehdottomaan täydellisyyteen; ja mikäli rajotettu kykymme sallii meidän asiaa arvostella, emme voi väittää kaikkialla luonnossa tapaavammekaan ehdotonta täydellisyyttä.
Luonnollisen valinnan teorian avulla voimme hyvin käsittää vanhan luonnonhistoriallisen säännön: "Natura non facit saltum" (luonto ei tee harppauksia). Tämä sääntö ei ole täysin paikkansapitävä, jos tarkastamme ainoastaan nykyisen maailman asukkaita; mutta jos otamme lukuun myöskin kaikki entisinä aikoina eläneet olennot, sekä tunnetut että tuntemattomat, täytyy säännön teoriamme mukaan täysin pitää paikkansa.
Yleensä myönnetään että kaikkien elollisten olentojen muodon on määrännyt kaksi suurta lakia, tyypin yhdenmukaisuuden ja olemassa-olon ehtojen lait. Tyypin yhdenmukaisuudella ymmärretään sitä pääasiallista rakenteen yhtäpitäväisyyttä, jonka havaitsemme samaan luokkaan kuuluvissa elollisissa olennoissa ja joka on aivan riippumaton elinehdoista. Teoriani mukaan selittää alkuperän yhteisyys tyypin yhdenmukaisuuden. Kuuluisan Cuvier'n usein käyttämä lausetapa "olemassaolon ehdot", sisältyy täydelleen luonnollisen valinnan teoriaan. Sillä luonnollinen valinta joko sovelluttaa nykyään kunkin elollisen olennon sen organisiin ja epäorganisiin elinehtoihin tai on jo entisinä aikoina sovelluttanut sen niihin. Soveltautumista edistää usein elinten lisääntynyt käyttö tai niiden käytön puute; usein siihen vaikuttavat elinehdot suoranaisella tavalla, ja se on jokaisessa tapauksessa erinäisten muuntelun ja kasvunlakien alainen. Siksipä olemassa-olon ehtojen laki itse asiassa on korkeampi laki, koska siihen sisältyy aikaisempien muuntelujen ja soveltautumisten aiheuttama tyypin yhdenmukaisuus.
VII LUKU.
ERILAATUISIA LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIAA VASTAAN TEHTYJÄ VASTAVÄITTEITÄ
Pitkäikäisyys. – Toisinnot eivät välttämättä ole samanaikaisia. – Toisinnot, joista näköjään ei ole mitään suoranaista hyötyä. – Edistystä osottavaa kehitystä. – Ominaisuuksia, joiden funktiollinen merkitys on vähäinen. – Luonnollisen valinnan oletettu kykenemättömyys selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita. – Syyt, jotka häiritsevät hyödyllisten rakennelmien muodostumista luonnollisen valinnan kautta. – Saman luokan jäsenillä tavattavat perin erilaiset elimet, jotka ovat kehittyneet samasta alusta. – Mistä syistä suuret ja äkilliset muutokset eivät ole uskottavia.
Tahdon tässä luvussa käsitellä moniaita erilaatuisia vastaväitteitä, joita on tehty mielipiteitäni vastaan, koska eräät edellisessä esitetyt seikat siten käyvät selvemmiksi. Olisi kumminkin hyödytöntä ottaa niitä kaikkia puheeksi, koska monet niistä ovat sellaisten kirjottajain tekemiä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää kysymyksessä olevista asioista. Niinpä eräskin etevä saksalainen luonnontutkija on väittänyt teoriani heikoimman puolen olevan sen, että pidän kaikkia elollisia olentoja epätäydellisinä. Itse asiassa olen ainoastaan lausunut, etteivät kaikki oiennet ole niin täydellisiä kuin voisivat olla suhteessaan elinehtoihinsa; tämän osottaa se, että monet kotoperäiset muodot ovat useissa maailman osissa syrjäytyneet maahan tunkeutuneiden muukalaisten tieltä. Ja vaikkapa elolliset olennot olisivatkin jolloinkin olleet täysin elinehtoihinsa soveltuneita, eivät ne ole voineet pysyä sellaisina, kun elinehdot ovat muuttuneet, jolleivät ne itsekin ole samalla muuttuneet; eikä kukaan kieltäne, että jokaisen alueen luonnonsuhteissa, samoinkuin sen asukasten lukumäärässä ja laadussa, on tapahtunut paljon muutoksia.
Eräs arvostelija on äskettäin esittänyt jonkinmoisella näennäisellä matematisella tarkkuudella perustellun väitteen, että pitkäikäisyydestä on kaikille lajeille suurta hyötyä, joten sen, joka uskoo luonnollisen valinnan, "on laadittava sukupuunsa" sillä tavoin, että kaikki jälkeläiset elävät kauemmin kuin niiden esivanhemmat. Eikö arvostelijamme käsitä, että kaksivuotinen kasvi tai jokin alhainen eläinlaji voi levitä kylmään ilmanalaan, kuolla siellä joka talvi ja kumminkin luonnollisen valinnan vaikutuksesta saavutettujen etujensa vuoksi säilyä siellä vuodesta vuoteen muniensa tai siementensä avulla? E. Ray Lankester on äskettäin käsitellyt tätä asiaa ja hän tekee sen johtopäätöksen että – mikäli asian ääretön monimutkaisuus sallii hänen siitä muodostaa mitään mielipidettä – iän pituus yleensä riippuu siitä asemasta, mikä kullakin lajilla on organisationi-asteikossa, sekä siitokseen ja yleiseen elintoimintaan käytetyn voimankulutuksen määrästä. Ja todennäköistä on, että luonnollinen valinta on suureksi osaksi määrännyt nämä ehdot.
On väitetty, että koska eivät mitkään Egyptin eläimet ja kasvit, joista jotakin tiedämme, ole muuttuneet viimeisten kolmen- tai neljäntuhannen vuoden kuluessa, eivät todennäköisesti mitkään muutkaan eläimet ja kasvit ole missään muussa maailman osassa muuttuneet. Mutta kuten E.A. Lewes on huomauttanut, tällainen johtopäätösten teko todistaa liian paljon; vanhoihin egyptiläisiin muistomerkkeihin kuvatut tai balsamoituina löydetyt kotirodut ovat tosin hyvin samanlaisia tai aivan samoja kuin nykyään elävät, mutta kumminkin kaikki luonnontutkijat myöntävät, että tällaiset rodut ovat syntyneet alkutyypin toisintumisen kautta. Paljon paremmalla syyllä olisi voitu vedota niihin moniin eläimiin, jotka ovat pysyneet muuttumattomina jääkauden alusta alkaen, sillä nämä ovat olleet suurten ilmastonmuutosten alaisina ja vaeltaneet pitkiä matkoja, kun sitävastoin Egyptin elinehdot ovat, mikäli tiedämme, viimeisten vuosituhansien kuluessa pysyneet aivan samanlaisina. Se seikka, että nämä eläimet ovat jääkauden jälkeen muuttuneet hyvin vähän tai eivät ensinkään, olisi voinut jotakin merkitä vastaväitteenä niitä vastaan, jotka uskovat, että on olemassa synnynnäinen ja välttämätön kehityslaki, mutta se on tehoton luonnollisen valinnan eli kelvollisinten eloonjäämisen oppia vastaan, jonka mukaan sattumalta syntyneet edulliset muuntelut tai yksilölliset eroavaisuudet säilyvät, kumminkin ainoastaan eräissä suotuisissa olosuhteissa.
Kuuluisa paleontologi Bronn, joka on kääntänyt teokseni saksaksi, kysyy käännökseen liittämässään loppusanasessa, kuinka jokin muunnos voi luonnollisen valinnan aatteen mukaan elää rinnan kantalajinsa kanssa. Jos molemmat ovat soveltautuneet hieman erilaisiin elintapoihin tai elinehtoihin, niin ne voivat elää toistensa rinnalla, ja jollemme ota lukuun polymorfisia lajeja, joiden muuntelevaisuus näyttää olevan erikoista laatua, emmekä pelkästään satunnaisia muunteluja, kuten ko'on muuntelua, albinismia y.m., tapaamme yleensä – mikäli minä olen huomannut – pysyväisemmät muunnokset erikoisilla, määrätyillä asuinpaikoilla, kuten ylängöillä tai alangoilla, kosteassa tai kuivassa seudussa j.n.e. Vieläpä sellaistenkin eläinten muunnokset, jotka viettävät kuljeskelevaa elämää ja risteytyvät vapaasti, näyttävät tavallisesti rajottuvan määrätyille alueille.
Bronn väittää vielä, etteivät selvät lajit milloinkaan eroa toisistaan ainoastaan yhdeltä ainoalta ominaisuudeltaan, vain useilta elimistönosiltaan, ja hän kysyy, mistä johtuu, että aina monet elimistönosat ovat samalla kertaa muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta muuttuneet? Mutta eihän ole mitenkään välttämätöntä olettaa, että jonkin olennon kaikki osat ovat muuttuneet samalla kertaa. Mitä hämmästyttävimpiä toisintoja, jotka oivallisesti soveltuvat johonkin erityiseen tarkotukseen, voi syntyä toinen toistaan seuraavien muuntelujen kautta, jos nämä ovat lieviä, ensin yhdessä ja sitten toisessa osassa; ja kun nuo kaikki muuntelut siirtyvät jälkeläisiin, näyttää meistä siltä, kuin ne olisivat samalla haavaa syntyneet. Parhaan vastauksen yllämainittuun vastaväitteeseen tarjoavat kumminkin ne kotirotumme, jotka etupäässä ihmisen harjottaman valinnan johdosta ovat toisintuneet jotakin määrättyä tarkotusta täyttämään. Katsokaamme englantilaista juoksijahevosta ja kuormahevosta, vinttikoiraa ja englantilaista pihakoiraa! Niiden koko ruumis, jopa henkisetkin ominaisuudet ovat muuntuneet. Mutta jos voisimme askel askeleelta seurata niiden muuntumishistoriaa – jonka viimeiset vaiheet ovat meille tunnetut – emme näkisi mitään suuria ja samanaikaisia muutoksia, vaan havaitsisimme ensin yhden, sitten toisen osan lievästi muuttuvan ja jalostuvan. Silloinkin kun ihminen on kohdistanut valintansa yhteen ainoaan ominaisuuteen – josta viljelyskasvimme tarjoavat parhaan esimerkin – havaitsemme aina, että samalla kuin kysymyksessä oleva kasvinosa, kukka, hedelmä tai lehdet, on suuresti muuttunut, myöskin muut osat ovat lievästi toisintuneet. Tätä voidaan osaksi pitää kasvun vuorosuhteellisuuden, osaksi n.k. spontanisen (itsestään tapahtuvan) muuntelun aiheuttamana.
Paljon painavampi on se Bronnin ja sittemmin myöskin Brocan esittämä vastaväite, että monet ominaisuudet eivät näytä olevan minkäänlaiseksi hyödyksi omistajalleen, joten luonnollinen valinta ei ole voinut niihin vaikuttaa. Bronn mainitsee esimerkkeinä eri jänis- ja hiirilajien vaihtelevan hännän ja korvien pituuden, useiden eläinten hampaissa huomattavat monimutkaisesti rakennetut hammaskiillepoimut ja monta muuta samanlaista tapausta. Samaa asiaa on Nägeli käsitellyt eräässä kasveja koskevassa etevässä tutkielmassa. Hän myöntää luonnollisen valinnan aikaansaaneen paljon, mutta väittää kasviheimojen eroavan etupäässä morfologisilta ominaisuuksiltaan, jotka näyttävät olevan aivan merkityksettömiä lajien menestymiselle. Hän uskoo senvuoksi, että on olemassa synnynnäinen pyrkimys edistymiseen ja täydellisemmäksi kehittymiseen. Nägeli mainitsee solujen järjestymisen solukossa ja lehtiasennon tapauksina, joihin luonnollinen valinta ei ole voinut vaikuttaa. Samanlaisina tapauksina olisi voinut mainita kukanosien vaihtelevan lukumäärän, siemenaiheiden aseman, siemenen muodon, mikäli se ei edistä leviämistä y.m.
Ylläolevassa väitteessä on paljon huomiota ansaitsevaa. Mutta ensinnäkin meidän on oltava sangen varovaisia, tahtoessamme ratkaista, mitkä rakennelmat ovat nykyään ja mitkä ovat aikaisemmin olleet kullekin lajille hyödyllisiä. Toiseksi meidän on aina pidettävä mielessämme, että kun jokin elimistön osa on muuntunut, niin ovat muutkin osat joistakin hämärästi havaittavista syistä muuntuneet; sellaisia syitä ovat lisääntynyt tai vähentynyt ravinnon virtaaminen johonkin elimistönosaan, keskinäinen puristus, aikaisemmin kehittyneen osan vaikutus myöhemmin kehittyneeseen j.n.e.; toiset muutosten syyt taas johtavat meidät salaperäisiin vuorosuhteellisuustapauksiin, jotka ovat meille tuiki käsittämättömiä. Kaikkia näitä vaikutuksia voimme lyhyyden vuoksi nimittää yhteisellä nimellä kasvunlaeiksi. Kolmanneksi meidän on otettava lukuun myöskin muuttuneiden elinehtojen suoranainen ja pysyväinen vaikutus sekä n.k. spontaniset muuntelut, jotka varsin vähän näyttävät riippuvan elinehtojen laadusta. Silmumuuntelut, kuten sammalruusun ilmaantuminen tavalliseen ruusupensaaseen tai nektaripersikan ilmaantuminen tavalliseen persikkapuuhun, ovat hyviä esimerkkejä spontanisesta muuntelusta. Mutta näissäkään tapauksissa emme voi olla varmat siitä, eikö jokin elinehtojen muutoksen kasvinesteessä aiheuttama paikallinen muutos ole aikaansaanut yllämainittuja muunteluita; muistakaamme että esim. pienen pieni myrkkypisara voi synnyttää monimutkaisia äkämämuodostumia. Jokaisella pienellä yksilöllisellä eroavaisuudella täytyy olla vaikuttava syynsä yhtä hyvin kuin sattumalta syntyneillä selväpiirteisemmillä muunteluillakin. Ja jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jatkuvasti, on miltei varmaa, että kaikki lajin yksilöt toisintuisivat samanlaisiksi.
Olen nyttemmin tullut siihen käsitykseen, että olen teokseni aikaisemmissa painoksissa arvioinut spontanisen muuntelevaisuuden aiheuttamien toisintojen lukumäärän ja merkityksen liian vähäiseksi. Mutta mahdotonta on pitää spontanisen muuntelevaisuuden aiheuttamina kaikkia niitä lukemattomia rakennelmia, jotka ovat niin oivallisesti soveltautuneet kunkin lajin elintapoihin. Voin yhtä vähän uskoa tätä, kuin että englantilaisen kilpahevosen tai vinttikoiran erinomaisesti tehtäväänsä soveltautunut muoto, joka niin ihmetytti vanhempia luonnontutkijoita ennenkuin luonnollisen valinnan periaate oli tunnettu, olisi täten selitettävissä.
Maksanee vaivan valaista edellä tehtyjä huomautuksia esimerkeillä. Mitä erinäisten osien oletettuun hyödyttömyyteen tulee, tarvinnee tuskin huomauttaa, että korkeammilla ja paraiten tunnetuillakin eläimillä on monia rakennelmia, jotka ovat niin korkealle kehittyneet, ettei kukaan epäile niiden tärkeyttä, mutta siitä huolimatta ei tunneta näiden rakennelmien tarkotusta tai se on vasta äskettäin tullut tunnetuksi. Koska Bronn mainitsee eri hiirilajien korvien ja hännän pituuden esimerkkeinä, joskin vähäpätöisinä, sellaisista rakenteeneroavaisuuksista, joista ei voi olla mitään erityistä hyötyä, tahdon huomauttaa, että tavallisen hiiremme ulkokorvat ovat toht. Schobl'in mukaan tavattoman runsaasti hermoilla varustetut, joten ne epäilemättä toimivat myöskin kosketuseliminä; tämän vuoksi korvien pituus tuskin lienee aivan merkityksetön seikka. Pian saamme myöskin nähdä, että häntä on hyvin hyödyllinen muutamille lajeille tarttumaelimenä, ja tässä suhteessa sen pituudella on suuri merkitys sen käyttökelpoisuuteen nähden.
Nägelin tutkielman johdosta tahdon lausua muutaman sanan kasveista. Orchis-lajien kukissa esiintyy suuri joukko omituisia rakennelmia, joita vielä muutama vuosi sitten pidettiin pelkkinä morfologisina eroavaisuuksina eikä arveltu niillä olevan mitään erikoista tehtävää. Mutta nykyään niillä tiedetään olevan mitä tärkein merkitys hyönteisten avulla tapahtuvassa hedelmöittymisessä, ja ne ovat todennäköisesti syntyneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Kukaan ei olisi joku aika sitten voinut kuvitellakaan, että dimorfisten ja trimorfisten kasvien heteiden ja emien erilaisella pituudella ja niiden asettelulla olisi jotakin merkitystä, mutta nyt tiedämme, että niin on asian laita.
Eräissä kokonaisissa kasviryhmissä siemenaiheet ovat pystysuorassa, toisissa ne taas ovat riippuvassa asennossa; muutamissa kasveissa sitävastoin toiset saman sikiäimen siemenaiheista ovat pystysuorassa, toiset riippuvassa asennossa. Nämä asennot näyttävät ensi katsannolta pelkästään morfologisilta eikä niillä näytä olevan mitään fysiologista merkitystä; kumminkin olen tohtori Hooker'ilta saanut tietää, että muutamissa tapauksissa ainoastaan saman sikiäimen ylemmät siemenaiheet, toisissa tapauksissa ainoastaan alemmat siemenaiheet hedelmöittyvät, ja hän arvelee tämän mahdollisesti riippuvan siitä, miltä taholta siitosputket tulevat sikiäimeen. Jos näin on laita, johtunee siemenaiheiden asento silloinkin kun saman sikiäimen siemenaiheista toiset ovat pystysuorassa, toiset riippuvassa asennossa, luonnollisesta valinnasta, joka on säilyttänyt kaikki hedelmöittymistä ja siementen muodostumista suosivat vähäiset asennonmuuntelut.
Useat eri lahkoihin kuuluvat kasvit tuottavat kahdenlaisia kukkia: toiset ovat avonaisia ja tavallista rakennetta, toiset suljettuja ja epätäydellisiä. Nämä kaksi kukkamuotoa eroavat usein ihmeellisesti, mutta saattaapa nähdä niiden samassakin kasvissa asteittain liittyvän toisiinsa välimuotojen välityksellä. Tavalliset avonaiset kukat voivat risteytyä; risteytymisestä johtuvat edut tulevat näin ollen turvatuiksi. Mutta suljetuilla, epätäydellisillä kukillakin on silminnähtävästi tärkeä merkityksensä, ne kun suurella varmuudella tuottavat runsaan siemensadon, käyttäen siihen ihmeen vähän siitepölyä. Kuten juuri sanoimme, ovat molemmat kukkalaadut rakenteeltaan hyvin eroavia. Epätäydellisten kukkien terälehdet ovat usein aivan surkastuneet ja siitepölyhiukkasten läpimitta on pienentynyt. Ononis columnae kasvin heteistä on joka toinen, siis viisi surkastuneita; ja muutamilla Viola-lajeilla on kolme surkastunutta hedettä, kun taas kaksi hedettä on säilyttänyt niille kuuluvan tehtävän, joskin ovat kooltaan hyvin pieniä. Erään intialaisen orvokkilajin (nimeä en tunne, koska kasvi ei tähän saakka ole tuottanut minulle mitään täydellisiä kukkia) kolmenkymmenen suljetun kukan joukossa on kuusi kukkaa, joissa verholehtien luku on vähentynyt viidestä, mikä on säännöllinen määrä, kolmeen. Eräässä Malpighiaceae-heimon ryhmässä suljetut kukat ovat A. de Jussieu'n mukaan vielä enemmän muuntuneet, sillä ne viisi hedettä, jotka ovat verholehtiä vastassa, ovat pysähtyneet kehityksessään ja ainoastaan kuudes, erästä terälehteä vastassa oleva hede on kehittynyt; tätä hedettä ei ole ensinkään näiden lajien tavallisissa kukissa; emin vartalo on kehityksessään pysähtynyt ja sikiäinten lukumäärä on vähentynyt kolmesta kahteen. Vaikkakin nyt luonnollinen valinta hyvinkin lienee kyennyt vähentämään muutamien kukkien kokoa ja siitepölyn runsautta, kun nämä ovat tulleet tarpeettomiksi kukkien sulkeutumisen vuoksi, on se tuskin kumminkaan aikaansaanut mitään edellämainituista erikoisista toisinnoista, vaan niiden on täytynyt johtua kasvunlaeista sekä siitä, että mainitut kukanosat ovat lakanneet toimimasta siitepölyn vähenemistään vähetessä ja kukkien yhä enemmän sulkeutuessa.
Koska on välttämätöntä, että annetaan täysi arvo kasvunlakien tärkeille vaikutuksille, tahdon edellisten lisäksi vielä antaa muutamia esimerkkejä toisenlaatuisista muunteluista, nim. samassa kasvissa esiintyvistä samojen osien ja elinten eroavaisuuksista, jotka johtuvat näiden osien ja elinten asemasta. Espanjalaisen kastanjan lehtien ja eräiden mäntylajien neulasten muodostaman erokulman suuruus on Schachtin lausunnon mukaan miltei vaakasuorissa oksissa erilainen kuin pystysuorissa. Tavallisen ruutukasvin ja muutamien muiden kasvien kukinnossa puhkeaa ensin yksi kukka, tavallisesti joko keskimäinen tai latvimmainen, ja tällä on viisi terä- ja verholehteä sekä viisilokeroinen sikiäin, kun sitävastoin kaikkien muiden kukkien vastaavat osat ovat nelilehtisiä. Brittiläisen Adoxan ylimäisessä kukassa on tavallisesti kaksi verholiuskaa muiden elinten ollessa nelijakoisia, kun sitävastoin ympäröisissä kukissa tavallisesti on kolme verholiuskaa ja muut elimet ovat viisijakoisia. Monien Compositae- ja Umbelliferae-lajien (sekä muutamien muiden kasvien) laitakukkien teriöt ovat paljon kehittyneemmät kuin kehräkukkien ja tämä seikka näyttää usein olevan yhteydessä siitoselinten surkastumisen kanssa. Vielä omituisempaa on, että kehrä- ja laitakukkien siemenet, kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan eroavat suuresti muodoltaan, väriltään ja muilta ominaisuuksiltaan. Carthamus-kasvilla ja muutamilla muilla Compositae-lajeilla ovat ainoastaan kehräkukkien siemenet haivenelliset, ja Hyoseris-kasvin mykerö tuottaa kolmenlaisia siemeniä. Tausch'in mukaan muutamien Umbelliferae-lajien laitakukat ovat orthospermisia ja kehräkukat coelospermisia – ominaisuus, jolle De Candolle antoi erittäin suuren systematisen merkityksen muihin lajeihin nähden. Professori Braun mainitsee erään Fumariaceae-heimoon kuuluvan suvun, jonka kukinnon alemmilla kukilla on pitkänpyöreät juomuiset ja yksisiemeniset pähkylät, ylemmillä kukilla taas suikeat, kaksilehtiset ja kaksisiemeniset kodat. Tällaisissa tapauksissa – jollei ole kysymys erittäin täydellisesti kehittyneistä laitakukista, jotka tuottavat kasville hyötyä, koska ne helposti pistävät hyönteisten silmään – ei luonnollinen valinta ole voinut olla vaikuttamassa, tai jos onkin, niin sen vaikutus on ollut aivan toisarvoista laatua. Kaikki nämä muuntelut johtuvat mainittujen osien asemasta ja niiden keskenäisestä vaikutuksesta toisiinsa, ja voi tuskin olla epäilystä siitä, että jos kaikki saman kasvin kukat ja lehdet olisivat olleet samoista ulkonaisista ja sisäisistä ehdoista riippuvaisia, kuten eräissä asemissa olevat kukat ja lehdet, ne olisivat toisintuneet aivan samanlaisiksi. Tapaamme usein muulloinkin sellaisia rakenteenmuunteluja, joita kasvitieteilijät tavallisesti pitävät hyvin tärkeinä, ainoastaan muutamissa saman kasvin yksilön kukissa tai muutamissa kasviyksilöissä useiden yksilöiden joukossa, jotka kasvavat aivan toistensa vieressä samojen elinehtojen alaisina. Koska näistä muunteluista ei näytä olevan kasveille mitään erikoista hyötyä, eivät ne voi olla luonnollisen valinnan aiheuttamia. Niiden syyt ovat meille aivan tuntemattomat; emme voi edes selittää näitä muunteluita turvautumalla johonkin lähinnä tarjoutuvaan syyhyn, kuten selitimme viimeksimainittujen tapausten johtuvan kysymyksessäolevien kasvinosien asemasta. Mainitsen vaan muutamia esimerkkejä. On niin tuiki tavallista, että samassa kasvissa tapaamme neljä-, viisi- ja useampijakoisia kukkia, ettei minun siitä tarvinne antaa mitään erityisiä esimerkkejä; mutta koska lukumäärän muuntelut silloin, kun osia on vähän, ovat verrattain harvinaisia, voinen mainita että De Candollen mukaan Papaver tracteatum'in kukilla on joko kaksilehtinen verhiö ja nelilehtinen teriö (mikä on unikoissa tavallista) tai kolmilehtinen verhiö ja kuusilehtinen teriö. Se tapa, millä terälehdet ovat laskoksilla silmussa, on useimmissa ryhmissä hyvin vakaa morfologinen ominaisuus, mutta professori Asa Gray huomauttaa, että muutamilla Mimulus-lajeilla on melkein yhtä yleisesti silmikkoasento sekä samanlainen kuin Rhinanthideae ala-heimossa että kuin Antirrhinideae ala-heimossa, johon jälkimäiseen alaheimoon suku kuuluu. Aug. Hilaire mainitsee seuraavat tapaukset: Zanthoxylon suku kuuluu erääseen Rutaceae heimon ryhmään, johon kuuluvilla kasveilla on yksi ainoa sikiäin, mutta muutamilla tämän ryhmän lajeilla voi samassa kasvissa, vieläpä samassa röyhyssä tavata sekä yhdellä että kahdella sikiäimellä varustettuja kukkia. Helianthemum kasvien kota on yksi- tai kolmilokeroinen ja Helianthemun mutabile kasvilla "on hedelmässään kapeampi tai leveämpi levy istukan ja hedelmäseinän välissä". Saponaria officinalis kasvin kukissa toht. Masters on huomannut sekä laita- että irtonaisia keski-istukoita. Vihdoin löysi St. Hilaire Comphia oleaeformis kasvin levenemisalueen etelärajalla kaksi muotoa, joiden hän ensin arveli olevan erikoisia lajeja, mutta huomasi sittemmin niiden kasvavan samassa pensaassa. Ja hän lisää: "Tässä ovat siis samassa yksilössä heteet ja emi kiinnittyneet joko samaan pystysuoraan lapakkoon tai samaan kukkapohjukseen".
Näemme siis, että monet kasveissa huomattavat morfologiset muutokset ovat johdettavissa kasvunlaeista ja osien keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Mutta mitä Nägelin esittämään oppiin synnynnäisestä edistymis- ja täydellistymispyrkimyksestä tulee, niin tokkohan voimme yllämainittujen silmäänpistävien muuntelujen johdosta väittää kasvien osottavan kehitystä korkeampaa astetta kohti? Päinvastoin tahtoisin yksistään siitä syystä, että kysymyksessä olevat osat eroavat suuresti samassa kasvissa, pitää tuollaisia muunteluja hyvin merkityksettöminä kasville itselleen, mikä merkitys niillä sitten lieneekin meidän jaotuksillemme. Hyödyttömän osan liittymisen elimistöön voitanee tuskin katsoa kohottavan elimistöä korkeammalle asteelle. Ja mitä ennenmainittuihin epätäydellisiin ja suljettuihin kukkiin tulee, osottavat ne pikemmin taantumusta kuin edistystä, kuten myöskin on useiden loisina elävien ja surkastuneiden eläinten laita. Me emme tunne syytä, joka aiheuttaa edellämainitut muuntelut, mutta me voimme päättää, että jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jotakuinkin yhdenmukaisesti jonkun ajan kuluessa, olisivat tuloksetkin jotakuinkin yhdenmukaiset, ja siinä tapauksessa kaikki lajin yksilöt toisintuisivat samaan suuntaan.
Koska mainituilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä lajien menestymiselle, ei luonnollinen valinta ole voinut kartuttaa ja lisätä mitään niissä esiintyneitä lieviä muunteluita. Kun rakennelma, joka on kehittynyt kauan jatkuneen luonnollisen valinnan vaikutuksesta, lakkaa olemasta hyödyllinen lajille, niin se yleensä tulee muuntelevaiseksi – kuten havaitsemme esim. surkastuneista elimistä – , koska se samalla lakkaa olemasta luonnollisen valinnan sääntelevän vaikutuksen alaisena. Mutta kun elimistön tai elinehtojen laatu on synnyttänyt muunteluita, joilla ei ole merkitystä lajien menestykselle voivat nämä periytyä – ja ovatkin ilmeisesti periytyneet – miltei samanlaisina lukuisiin muilla tavoin muuntuneisiin jälkeläisiin. Useimmille imettäväisille, linnuille ja matelijoille ei sillä seikalla ole voinut olla suurtakaan merkitystä, onko niiden ruumis ollut karvojen, höyhenten vaiko suomujen peittämä, mutta kumminkin on karvapeite siirtynyt perinnöksi miltei kaikille imettäväisille, höyhenpeite kaikille linnuille ja suomupeite kaikille varsinaisille matelijoille. Me annamme suuren systematisen merkityksen jokaiselle rakennelmalle, olkoonpa tämä mikä tahansa, joka on yhteinen useille sukulaismuodoil