ERIKOISEN RAKENTEEN JA ERIKOISET ELINTAVAT OMAAVIEN ELOLLISTEN OLENTOJEN SYNNYSTÄ JA ASTEITTAISESTA MUUTTUMISESTA
Mielipiteitteni vastustajien taholta on kysytty, kuinka esim. maalla elävä petoeläin on voinut muuttua vesieläimeksi ja kuinka tällainen eläin on siirtymä-asteella ollessaan voinut pysyä elossa. Olisi helppo osottaa, että nykyäänkin on olemassa petoeläimiä, jotka edustavat täydellisestä maa-eläimestä täydelliseksi vesieläimeksi kehittymisen eri siirtymä-asteita; ja koska jokaisen niistä on taisteltava elämästänsä, on selvää, että kukin on hyvin soveltautunut paikkaansa luonnossa. Katsokaamme Pohjois-Amerikan Mustela vison'ia, jolla on räpyläjalat ja joka karvaltaan, lyhyiltä jaloiltaan ja häntänsä muodolta muistuttaa saukkoa. Kesällä tämä eläin sukellellen pyydystelee kaloja, mutta koko pitkän talvikauden se, jättäen jäätyneet vesistöt, pyydystelee, kuten muutkin näädänsukuiset, hiiriä ja muita maaeläimiä. Jos olisi vedottu toisellaiseen tapaukseen ja kysytty, kuinka nelijalkainen hyönteissyöjä on voinut muuttua lentäväksi lepakoksi, olisi kysymykseen paljon vaikeampi vastata. Kumminkaan eivät tällaiset vaikeudet mielestäni merkitse paljoa.
Ikävä kyllä en voi tässäkään monista keräämistäni oivallisista esimerkeistä mainita kuin pari tapausta, jotka valaisevat sukulaislajeissa huomattavaa elintapojen ja rakenteen asteittaista muuttumista ja samassa lajissa huomattavaa joko pysyväistä tai tilapäistä elintapojen erilaistumista. Ja minusta näyttää siltä, että ainoastaan pitkä luettelo tällaisia tapauksia riittäisi vähentämään jonkin erikoisen tapauksen, kuten äskeisen lepakkoa koskevan, tuottamaa vaikeutta.
Katsokaamme oravan heimoa! Siinä tarjoutuu nähtäväksemme mitä hienoin siirtymä-asteikko, alkaen sellaisista eläimistä, joiden hännät ovat vain hieman litistyneet ja toisista, joilla, kuten Sir. J. Richardson on huomauttanut, on leveähkö takaruumis ja hieman laajentunut kuvepoimu, ja päättyen n.k. siipioraviin; näiden raajoja, vieläpä hännänjuurtakin liittää toisiinsa leveä nahanlaajentuma, joka toimittaa liitimen virkaa ja sallii niiden liidellä hämmästyttävän pitkiä matkoja puusta puuhun. Aivan varmaan kunkin oravamuunnoksen rakenne on sille edullinen sen omalla alueella, auttaen sitä pelastumaan petoeläinten ja petolintujen saaliiksi joutumasta, keräämään ravintonsa nopeammin ja, kuten on syytä uskoa, vähentäen satunnaisen putoamisen vaaraa. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, että jokaisen oravan rakenne on kaikissa olosuhteissa paras, mitä saattaa ajatella. Kuvitelkaamme, että ilmasto ja kasvullisuus muuttuu, että muita kilpailevia jyrsijöitä tai uusia petoeläimiä siirtyy alueelle tai että entiset toisintuvat; silloin meidän kaiken analogian nojalla täytyy uskoa, että ainakin joidenkin orava-muunnosten lukumäärä vähenee tai että jotkut häviävät sukupuuttoon, jollei niidenkin rakenteessa tapahdu vastaavaa toisintumista ja kehitystä. En voi siis nähdä mitään vaikeutta siinä, että varsinkin elinehtojen muuttuessa yhä leveämmällä kuvepoimulla varustetut yksilöt ovat polvi polvelta säilyneet, koska jokainen toisinto on ollut hyödyllinen ja jatkanut sukuaan, kunnes vihdoin luonnollisen valinnan kartuttavasta vaikutuksesta on syntynyt täydellinen n.k. siipiorava.
Tarkastakaamme nyt Galeopithacus-eläintä eli n.k. lentävää lemuria, joka ennen luettiin lepakkoihin, mutta jota nykyään pidetään hyönteissyöjiin kuuluvana. Tavattoman leveä sivukalvo ulottuu leukapielistä häntään ja liittyy raajoihin ynnä näiden pitentyneihin sormiin. Tämä sivukalvo on varustettu pingotusjänteellä. Vaikkeivät mitkään asteittaiset välimuodot, jotka olisivat soveltautuneet ilmassa liitämiseen, nykyään yhdistäkään Galeopithacus'ta muihin hyönteissyöjiin, ei kuitenkaan ole ensinkään vaikeata olettaa, että aikaisemmin on ollut olemassa tällaisia välimuotoja ja että jokainen niistä oli kehittynyt samalla tavalla kuin äsken mainitut, ei täysin liitelykykyiset oravat, s.o. siten että jokainen rakenteen-aste on ollut omistajalleen hyödyllinen. Minkään voittamattoman vaikeuden en saata huomata vastustavan sitäkään otaksumaa, että kalvon yhdistämät sormet ja kyynärvarret ovat voineet suuresti pitentyä luonnollisen valinnan vaikutuksesta; ja juuri tämä seikka on muuttanut eläimen lepakoksi, mikäli pidämme silmällä lentoelimiä. Muutamilla lepakoilla, joiden siipikalvo ulottuu olkapäästä häntään ja liittyy takaraajoihin, näemme kenties jälkiä liitelyneuvoista, jotka alkuaan pikemmin soveltuivat ilmassa liukumiseen kuin lentämiseen.
Lintujemme joukossa on toistakymmentä lentoon kykenemätöntä sukua. Jos nämä olisivat hävinneet sukupuuttoon, niin kukapa rohkenisi olettaa, että joskus olisi ollut olemassa lintuja, jotka käyttivät siipiänsä ainoastaan räpistelemiseen, kuten paksupää sorsa (Micropterus Eytonis), evien tavoin vedessä ja eturaajoina maalla, kuten pingvini, purjeina kuten strutsi, tai jotka eivät käyttäneet niitä mihinkään tarkotukseen, kuten Apteryx? Ja kumminkin kaikkien näiden lintujen rakenne on niille hyödyllinen niissä olosuhteissa, joissa ne elävät, koska jokaisen niistä on taisteltava elämästänsä; mutta silti ei sen tarvitse olla mahdollisimman paras kaikissa mahdollisissa olosuhteissa. Älköön tästä kumminkaan tehtäkö sitä johtopäätöstä, että mainittujen lintujen siipienrakenne – joka kenties on tuloksena käytön puutteesta – osottaisi niitä kehitysasteita, joiden kautta linnut ovat saavuttaneet täydellisen lentotaidon; ne osottavat vaan, kuinka monenlaiset siirtymä-asteet ovat ainakin mahdollisia.
Katsoen siihen, että eräiden vedessä-hengittävien luokkien, kuten äyriäisten ja nilviäisten, jotkut jäsenet ovat soveltautuneet maa-elämään, että on olemassa mitä monimuotoisimpia lentäviä lintuja, imettäväisiä ja hyönteisiä, ja että muinoin on ollut lentäviä matelijoita, voi ajatella sellaista mahdollisuutta, että lentokalat, jotka nykyään liitävät pitkiä matkoja ilmassa, hitaasti kohoten ylöspäin ja tehden kaarroksia räpyttelevien eviensä avulla, olisivat voineet kehittyä täydellisillä siivillä varustetuiksi eläimiksi. Jos näin olisi tapahtunut, niin kukapa voisi kuvitella, että ne muinoin aikaisimmalla siirtymä-asteellaan olivat avoimen valtameren asukkaita, jotka käyttivät alulla olevia lentoelimiänsä yksinomaan pelastuakseen muiden kalojen saaliiksi joutumasta?
Nähdessämme rakennelman, joka on kehittynyt sellaiseksi, että se erittäin täydellisesti täyttää jonkin erikoisen tarkotuksen, kuten linnun siipi, meidän tulee muistaa että eläimet, jotka ovat edustaneet varhaisinta siirtymä-astetta, harvoin ovat voineet säilyä nykypäiviin asti, koska niiden on täytynyt väistyä seuraajiensa tieltä, jotka ovat luonnollisen valinnan vaikutuksesta asteittaisesti kehittyneet. Lisäksi voimme päättää, että siirtymä-asteet, jotka yhdistävät toisiinsa hyvin erilaisiin elintapoihin sovellettuja rakennelmia, varhaisimmalla kehityskaudella harvoin ovat olleet runsaslukuisia ja esiintyneet monina alamuotoina. Niinpä ei ole todennäköistä – palataksemme äskeiseen lentokala-esimerkkiimme – että todella lentokykyisistä kaloista olisi kehittynyt useita alamuotoja, jotka olisivat soveltautuneet pyydystämään monenlaista eri saalista monin eri tavoin sekä maalla että vedessä, ennenkuin niiden lentoelimet olisivat saavuttaneet erittäin korkean täydellisyyden asteen, suoden niille elämän taistelussa ratkaisevan etevämmyyden muiden eläinten rinnalla. Koska siis siirtymä-asteella olevien lajien lukumäärä on ollut vähäisempi kuin sellaisten lajien, joilla on ollut täysin kehittynyt rakenne, on vähemmän toiveita niiden löytämisestä kivettyminä.
Tahdon tässä antaa pari esimerkkiä saman lajin yksilöiden moninaistuneista ja muuttuneista elintavoista. Kummassakin tapauksessa luonnollinen valinta helposti muodostaa eläimen rakenteen sen muuttuneiden elintapojen mukaiseksi tai sovelluttaa eläimen pelkästään yhteen ainoaan sen eri elintavoista. On kyllä vaikeata ratkaista – ja meille se onkin tässä yhdentekevää – , muuttuvatko yleensä elintavat ensin ja rakenne niiden mukaan, vai johtavatko lievät rakenteenmuutokset muuttuneisiin elintapoihin; todennäköisesti kumpikin muutos usein tapahtuu miltei samanaikaisesti. Mitä muuttuneisiin elintapoihin tulee, tarvitsee ainoastaan viitata moniin Ison-Britannian hyönteisiin, jotka nykyään elävät ulkomaisista kasveista tai yksinomaan keinotekoisesta ravinnosta. Moninaistuneista elintavoista voisi antaa lukemattomia esimerkkejä. Etelä-Amerikassa olen usein tarkastanut erästä paarmalintua (Saurophagus sulphuratus), joka milloin tornihaukan tavoin pysytteleikse yhdessä kohti ilmassa ja sitten siirtyy leijailemaan toisaalle, milloin taas seisoo hievahtamatta veden partaalla äkkiä syöksyäkseen veteen niinkuin kuningaskalastajalintu kalan niskaan. Englannissa näemme pakastiaisen (Parus major) kiipeilevän oksilla miltei puukiipijän tavalla; toisinaan se tappaa pikkulintuja niinkuin lepinkäinen, nokkimalla niitä päähän ja monta kertaa olen nähnyt sen nokallaan takovan marjakuusen siemeniä oksalla, särkien niitä kuten pähkinähakkeli. Pohjois-Amerikassa näki Hearne mustan karhun melkein valaan tavalla tuntikausia uiskentelevan vedessä suu auki ja sieppaavan hyönteisiä vedestä.
Kun toisinaan näemme yksilöiden noudattavan elintapoja, jotka eroavat lajille ja muille sukulaislajeille ominaisista elintavoista, saattaisimme odottaa tällaisista yksilöistä joskus voivan syntyä uusia lajeja, joilla olisi poikkeavat elintavat ja joiden rakenne joko lievästi tai huomattavasti eroaisi yhteisestä tyypistä. Tällaisia tapauksia todella näemmekin luonnossa. Voiko olla mitään sattuvampaa esimerkkiä mukautumisesta kuin tikka, joka kiipeilee puissa ja sieppaa hyönteisiä puunkuoren halkeamista? Ja kumminkin on Pohjois-Amerikassa tikkoja, jotka suureksi osaksi elävät hedelmistä, ja toisia, pitkäsiipisiä tikkoja, jotka sieppaavat hyönteisiä ilmasta. La Platan tasangoilla, jossa tuskin kasvaa ainoatakaan puuta, on tikkalaji (Colaptes campestris), jolla on kaksi varvasta edessä ja kaksi takana, pitkä teräväkärkinen kieli, suippopäiset pyrstösulat, jotka ovat tarpeeksi jäykät kannattamaan lintua pystysuorassa asennossa puun kyljessä, mutta eivät niin jäykät kuin tyypillisillä tikoilla, sekä suora, vahva nokka. Nokkakaan ei tosin ole yhtä suora ja vahva kuin tyypillisten tikkojen, mutta kumminkin kylliksi vahva tunkeutuakseen puuhun. Tämä Colaptes on siis kaikilta oleellisilta rakenteenosiltaan tikka. Sellaiset vähäpätöisetkin ominaisuudet kuin väritys, äänen käheä sointu ja aaltomainen lento ilmaisevat selvästi sen heimolaisuuden tavallisen tikkamme kanssa. Ja kumminkin voin sekä omien huomioitteni että huolellisen Azaran tekemien havaintojen nojalla vakuuttaa, ettei tämä lintu monilla laajoilla alueilla ollenkaan kiipeile puissa ja että se laatii pesänsä rantatörmien koloihin. Muutamilla muilla alueilla tämä sama tikka sitävastoin, mikäli Hudson kertoo, asustaa puissa ja hakkaa pesäkolonsa puunrunkoon. Toisena esimerkkinä tikan suvun muuttuneista elintavoista mainittakoon, että De Saussure kertoo erään mexikolaisen Colaptes-lajin hakkaavan reikiä terveeseen puuhun, säilyttääkseen niissä terhovarastojansa.
Myrskylinnut oleskelevat enemmän ilmassa ja ovat enemmän valtameren lintuja kuin mitkään muut linnut; kuitenkin saattaisi kuka tahansa erehdyksessä luulla erästä Tulimaan suojaisilla salmilla elävää lajia (Puffinuria berardi) joksikin ruokki- tai uikkulajiksi sen yleisten elintapojen, hämmästyttävän sukellustaidon ja uima- ja lentotavan vuoksi, kun se säikäytettäessä turvautuu siipiinsä. Tästä huolimatta se on oleellisesti myrskylintu, mutta monet sen elimistön osat ovat perinpohjin muuttuneet uusien elintapojen mukaisiksi, jota vastoin La Platan tikkalajin rakenne on vain lievästi muuttunut. Koskikaran kuollutta ruumista tarkastaessa ei tarkkasilmäisinkään havaintojen tekijä voisi sen rakenteesta aavistaa sen vedenalaisia elintapoja, ja kuitenkin tämä rastaiden heimoon kuuluva lintu hankkii ruokansa sukeltamalla, käyttäen siipiänsä veden alla ja tarttuen varpaillaan kiinni kiviin. Laajan Hymenoptera (ampiais-) lahkon kaikki jäsenet elävät maalla paitsi Proctotrupes-suku, jossa Sir John Lubbock on huomannut vesieläimen tapoja; se oleskelee usein vedessä sukellellen ja käyttäen sukeltaessaan siipiään eikä jalkojaan ja viipyy jopa neljäkin tuntia veden alla. Kuitenkaan ei sen rakenteessa esiinny mitään sen epäsäännöllisten elintapojen mukaista muutosta.
Ken uskoo, että jokainen olento on luotu semmoiseksi, millaisena sen nyt näemme, sen on täytynyt tuntea hämmästystä toisinaan kohdatessaan eläimen, jonka rakenne ja elintavat eivät ole sopusoinnussa. Mikäpä olisi sen ilmeisempää, kuin että sorsien ja hanhien räpyläjalat ovat muodostuneet uimista varten? Ja kumminkin on olemassa räpyläjalkaisia ylämaan-hanhia, jotka harvoin laskeutuvat veteen. Eikä kukaan muu kuin Audubon ole nähnyt fregattilinnun, – jonka kaikki neljä varvasta ovat räpylälliset – laskeutuvan valtameren pinnalle. Toisaalta ovat uikut ja nokikanat täydellisiä vesilintuja, vaikka niillä räpyläin asemasta on ainoastaan nahkaliuskat varvasten reunoissa. Mikä näyttää selvemmältä, kuin että kahlaajien pitkät, räpylättömät varpaat ovat muodostuneet kävelemistä varten soilla ja veden pinnalla kelluvilla lehdillä? Mutta tähän lahkoon kuuluvat myöskin liejukana ja ruisrääkkä, joista edellinen oleskelee miltei yhtä paljon vedessä kuin nokikana ja jälkimäinen miltei yhtä paljon kuivalla maalla kuin viiriäinen tai peltopyy. Tällaisissa tapauksissa – useita muitakin voisi mainita – ovat elintavat muuttuneet rakenteen muuttumatta niiden mukana. Ylämaan hanhen räpyläjalkojen voi sanoa funktioltaan, mutta ei rakenteeltaan muuttuneen aivan rudimentariksiksi. Fregattilinnun räpylät taas, jotka yhdistävät ainoastaan varpaiden tyviä, osottavat rakenteen alkaneen muuttua.
Ken uskoo, että kaikki lukemattomat lajit ovat erikoisten luomistöiden tuloksia, sanonee kenties, että sellaisissa tapauksissa kuin äskenmainituissa Luoja on nähnyt hyväksi antaa toista rakennetta olevan olennon astua toisenrakenteisen olennon paikalle; mutta tämä on mielestäni ainoastaan saman tosiasian ilmaisemista juhlallisemmin sanoin. Ken uskoo olemassa-olon taistelun ja luonnollisen valinnan lain, sen täytyy myöntää jokaisen elollisen olennon pyrkivän yhäti lisääntymään lukumäärältään, ja jos olento hiukankin muuntelee elintavoiltaan tai rakenteeltaan, siten saavuttaen jonkin etevämmyyden jonkin muun saman seudun asukkaan rinnalla, anastavan tämän asukkaan sijan, olkoon tämä sija kuinka erilainen tahansa kuin olennon entinen asuinpaikka. Ken tämän uskoo, häntä ei hämmästytä se, että on räpyläjalkaisia hanhia, jotka elävät kuivalla maalla ja räpyläjalkaisia fregattilintuja, jotka harvoin laskeutuvat veteen; että on pitkävarpaisia ruisrääkkiä, jotka asustavat vainioilla, sen sijaan että eläisivät soilla; että tikkoja elää sellaisissa seuduissa, missä tuskin kasvaa ainoatakaan puuta, ja että on olemassa sukeltavia rastaita ja ampiaisia sekä myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.
ÄÄRIMÄISEN TÄYDELLISET JA MONIMUTKAISET ELIMET
Olettamus, että silmä kaikkine jäljittelemättömine laitteineen, joiden tarkotuksena on sovittaa polttopiste eri etäisyyksille, päästää sisään erisuuruisia valomääriä ja oikaista sferillisiä ja kromatisia erehdyksiä, on muodostunut luonnollisen valinnan vaikutuksesta, tuntuu, tunnustan sen kernaasti, peräti järjenvastaiselta. Kun ensi kerran lausuttiin, että aurinko seisoo alallaan ja että maa pyörii, julisti yleinen mielipide tämän opin vääräksi. Mutta jokainen tiedemies tietää, kuinka vähän vanhaan sananlaskuun vox popali, vox dei (kansan ääni on Jumalan ääni) on luottamista. Järki sanoo minulle, että jos voidaan osottaa olevan olemassa lukuisia eri kehitysasteita, alkaen yksinkertaisesta ja epätäydellisestä näköelimestä ja päättyen monimutkaiseen ja täydelliseen elimeen, asteita, joista jokainen on omistajalleen hyödyllinen, kuten varmasti on laita; jos edelleen voidaan osottaa silmän yhä vielä muuntelevan ja muunnosten olevan perinnäisiä, kuten niinikään varmasti on laita; ja jos tällaiset muunnokset ovat hyödyllisiä eläimelle muuttuneissa olosuhteissa – silloin ei, niin mahdottomalta kuin meistä tuntuukin uskoa täydellisen ja monimutkaisesti rakennetun silmän voineen muodostua luonnollisen valinnan vaikutuksesta, tämän vaikeuden voida katsoa kumoavan teoriaani. Kuinka jokin hermo on tullut valonherkäksi, on kysymys, joka tuskin koskee meitä tässä sen enempää kuin sekään, kuinka itse elämä on saanut alkunsa. Tahdon kumminkin huomauttaa, että koska jotkut kaikkein alhaisimmat elimistöt, joissa ei voi huomata mitään hermoja, ovat herkkiä valon vaikutuksille, ei näytä mahdottomalta, että jotkut niiden alkulimassa olevat herkkätuntoiset ainekset keräytyvät yhteen ja kehittyvät hermoiksi, joilla on tämä erikoinen herkkyys.
Etsiessämme niitä kehitysasteita, joiden kautta jollekin lajille kuuluva elin on kehittynyt täydellisyyttä kohti, tulisi meidän oikeastaan yksinomaan kiinnittää katseemme niihin esivanhempiin, joista laji suoraan polveutuu. Mutta tämä on tuskin milloinkaan mahdollista, joten meidän on pakko tarkastaa muita samaan ryhmään kuuluvia lajeja ja sukuja, s.o. saman kantamuodon kollateralisia (sivu-) jälkeläisiä, nähdäksemme, mitkä kehitysasteet ovat mahdollisia ja ovatko kenties jotkin kehitysasteet periytyneet jälkeläisiin muuttumattomina tai lievästi muuttuneina. Toisinaan saattaa mainitun elimen kehityskanta eri luokissakin valaista niitä askelmia, joita myöten se on kehittynyt täydellisyyteensä.
Yksinkertaisin elin, jota voidaan silmäksi kutsua, on pigmenttisolujen ympäröimä ja läpikuultavan nahan peittämä näköhermo, jolla ei ole mitään linssiä tai muuta säteiden-taittajaa. Voimme kuitenkin Jourdain'in keralla astua askelen vieläkin alemmas ja tapaamme silloin pigmenttisolu-yhtymiä, jotka ilmeisesti toimittavat näköelinten virkaa, vaikka eivät ole varustetut millään hermolla ja lepäävät pelkästään alkuliman päällä. Yllämainitun tapaisten yksinkertaisten silmien näkövoima on heikko ja ne kykenevät ainoastaan erottamaan valon pimeydestä. Muutamilla meritähdillä on hermoa ympäröivässä pigmenttikerroksessa pieniä syvennyksiä, jotka äskenmainitun kirjailijan kuvauksen mukaan ovat täynnä läpikuultavaa, hyytelömäistä ainetta, joka ulkonee kuperapintaisena, samoinkuin korkeampien eläinten sarveiskalvo. Jourdain arvelee, ettei tämän aineen tarkotuksena ole kuvan muodostaminen, vaan ainoastaan valonsäteiden keskittäminen ja niiden havaitsemisen helpottaminen tämän kautta. Tämä valonsäteiden keskittäminen on ensimäinen ja samalla kaikkein tärkein askel oikean, kuviamuodostavan silmän muodostumista kohti; sillä meidän on ainoastaan asetettava valohermon paljaana oleva pää, joka muutamilla alemmilla eläimillä on syvälle ruumiiseen vajonneena, toisilla taas lähellä sen pintaa, sopivan välimatkan päähän säteiden-keskittäjästä, jotta hermonpäähän muodostuisi kuva.
Suuressa Articulata-luokassa voimme lähteä pigmentin verhoomasta näköhermosta; pigmentti muodostaa toisinaan jonkinmoisen silmäterän, mutta mitään linssiä tai muuta optillista kojetta ei ole olemassa. Mitä hyönteisiin tulee, tiedetään nykyään, että niiden suurten, yhdistyneiden silmien sarveiskalvoissa olevat lukuisat särmät ovat todellisia linssejä ja että kartiot sulkevat sisäänsä omituisesti muuntuneita hermosäikeitä. Mutta nämä Articulata-luokassa tavattavat elimet ovat kehittyneet niin monenmuotoisiksi, että Müller aikaisemmin muodosti niiden nojalla kolme pääluokkaa seitsemine alajaostoilleen, ja niiden lisäksi neljännen luokan, johon kuuluvat yhtyneet yksinkertaiset silmät.
Miettiessämme näitä tosiseikkoja, jotka tässä ovat esitetyt liian lyhyesti katsoen alhaisempien eläinten silmänkehitysasteikon laajuuteen ja monimuotoisuuteen, ja muistaessamme, kuinka elossa olevien muotojen lukumäärän täytyy olla pieni verrattuna sukupuuttoon hävinneisiin, ei meidän enää ole niin suunnattoman vaikeata uskoa, että luonnollinen valinta on voinut kehittää pigmentin verhoamasta ja läpikuultavan kalvon peittämästä näköhermosta niin täydellisen optillisen koneen, kuin eräiden Articulata-luokan jäsenten silmän.
Ken on valmis myöntämään tämän, hänen ei pitäisi epäröidä astumasta askelta vieläkin edemmäksi, kun hän luettuaan loppuun tämän teoksen on tullut huomaamaan, että monen monet tosiseikat, jotka muutoin olisivat selittämättömiä, ovat selitettävissä luonnollisen valinnan teorian avulla; hänen tulisi myöntää, että niinkin täydellinen rakennelma kuin kotkan silmä on voinut täten muodostua, joskaan hän tässä tapauksessa ei tunne siirtymä-asteita. On väitetty, että olisi täytynyt samalla haavaa tapahtua useita muutoksia, jotta silmä olisi voinut toisintaa ja kumminkin säilyä täydellisenä optillisena koneena, sekä ettei luonnollinen valinta olisi voinut aikaansaada näitä muutoksia. Mutta kuten kotieläinten muuntelua käsittelevässä teoksessani olen koettanut osottaa, ei ole välttämätöntä olettaa kaikkia muunnoksia samanaikaisiksi, jos ne ovat olleet äärettömän vähäisiä ja asteittaisia. Erilaiset toisintumiset voinevat myöskin palvella samaa yleistä tarkotusta; niinpä Wallace on huomauttanut, että jos linssin polttopiste on liian lyhyt tai pitkä, on vika korjattavissa muuttamalla joko linssin kuperuutta tai sen vahvuutta; jos kuperuus on epäsäännöllinen, eivätkä säteet yhdy yhteen pisteeseen, on hiukankin suurempi säännöllisyys omansa parantamaan säännöttömyyttä. Iriksen supistumisella ja silmän lihasliikkeillä ei ole mitään oleellista merkitystä näölle, vaan ne ovat ainoastaan parannuksia, jotka voivat tulla lisäksi ja täydellistyä millä tämän koneen kehitysasteella tahansa. Eläinkunnan korkeimmassa osastossa, luurankoisten pääjaksossa, voimme lähteä niin yksinkertaisesta näköelimestä kuin suikulaisen (Amphioxus) silmästä, joka on pieni, läpikuultavasta nahasta muodostunut, hermolla varustettu ja pigmentin reunustama pussi, vailla mitään muuta kojetta. Kalojen ja matelijain luokissa on, kuten Owen on huomauttanut, diopteristen rakenteiden kehitysasteikko hyvin laaja. Merkillepantava seikka on, että ihmisenkin kaunis kristallilinssi pätevän asiantuntijan Virchow'in mukaan muodostuu sikiössä pussintapaisessa nahkapoimussa lepäävistä kasautuneista orvaskesisoluista; lasiainen taas muodostuu sikiön nahanalaisista kudoksista. Mutta tullaksemme oikeisiin johtopäätöksiin siitä, kuinka silmä kaikkine ihmeellisine, joskaan ei täydellisine ominaisuuksineen on muodostunut, tulee meidän jättää kaikki kuvittelut sikseen ja turvautua vain järkeemme. Tunnustan, että vaikeudet ovat minustakin tuntuneet niin suurilta, etten ensinkään ihmettele, jos muita epäilyttää ulottaa luonnollisen valinnan lakia näin hämmästyttävän pitkälle.
Silmää tulee miltei tahtomattaankin verranneeksi kaukoputkeen. Kuten tiedämme, on tämä kone ihmisneron jatkuvien ponnistusten kautta tullut yhä täydellisemmäksi ja tämän nojalla päätämme, että silmän kehitys on ollut johonkin määrin samansuuntainen. Mutta onko tämä johtopäätös oikeutettu? Onko meillä mitään oikeutta olettaa, että Luoja työskentelee samoilla älyllisillä voimilla kuin ihminen? Jos tahdomme verrata silmää optilliseen koneeseen, on meidän kuviteltava mielessämme paksu kerros läpikuultavaa kudosta, jossa on nesteen täyttämiä tiloja ja tämän alla valonherkkiä hermoja, sekä oletettava, että tämän kerroksen jokaisen osan tiheys vähitellen muuttuu, niin että vähitellen muodostuu eritiheitä ja eripaksuisia kerroksia, jotka ovat eripituisten välimatkojen päässä toisistaan ja joiden pinnat vähitellen muuttuvat muodoltaan. Edelleen meidän on oletettava, että on olemassa voima – luonnollinen valinta eli kelvollisinten eloonjääminen – joka alinomaa tarkkaa pienimpiäkin noissa läpikuultavissa kerroksissa tapahtuvia muutoksia ja huolellisesti säilyttää jokaisen muuntelun, joka muuttuneissa olosuhteissa on omansa luomaan jollakin tavoin tai johonkin määrin selvemmän kuvan. Meidän on oletettava tämän koneen jokaisen uuden kehitysmuodon monistuvan miljoonittain ja jokaisen näistä säilyvän, kunnes taas on syntynyt uusi parempi muoto, joka syrjäyttää kaikki entiset. Kaikki nuo vähäiset muutokset saa elävissä ruumiissa aikaan muuntelu, sikiäminen monistaa ne miltei äärettömiin ja luonnollinen valinta poimii joukosta erehtymättömällä varmuudella jokaisen parannuksen. Jos kuvittelemme, että tätä jatkuu miljoonia vuosia ja että joka vuosi miljoonat erilaatuiset yksilöt joutuvat tällaisen vaikutuksen alaisiksi, emmeköhän silloin saata uskoa, että täten voi syntyä elävä optillinen kone, joka on lasista tehtyä konetta yhtä paljon täydellisempi, kuin Luojan työt ovat täydellisemmät ihmisen työtä?