YLEISKATSAUS
Muuntelun lait ovat meille peräti tuntemattomat. Emme edes yhdessä tapauksessa sadasta voi väittää tietävämme syytä siihen, miksi tämä tai tuo elimistön osa on muunnellut. Mutta milloin meillä on tilaisuutta tehdä vertailuja, voimme havaita samojen lakien vaikuttavan sekä pienempien, muunnosten-välisten eroavaisuuksien että suurempien, lajien-välisten eroavaisuuksien syntymiseen. Muuttuneet elinehdot synnyttävät tavallisesti ainoastaan epävakaista muuntelevaisuutta, mutta toisinaan ne aikaansaavat suoranaisia ja pysyväisiä muunteluja ja nämä voivat aikojen kuluessa tulla selvästi huomattaviksi, joskin meiltä puuttuu riittäviä todistuksia tästä seikasta. Useissa tapauksissa näyttävät elintavat tehokkaasti vaikuttavan rakenteen erikoisuuksien syntymiseen, samoinkuin käytäntö elinten voimistumiseen ja käytännön puute niiden surkastumiseen. Homologiset osat pyrkivät muuntelemaan samalla tavalla ja niillä on myöskin taipumuksena kasvettua yhteen. Elimistön kovien ja ulkopuolisten osien muutokset vaikuttavat toisinaan pehmeämpiin osiin ja sisäosiin. Kun jokin elimistön osa kehittyy voimakkaasti, pyrkii se kenties hankkimaan ravintoa lähellä olevista osista; ja jokainen rakenteenosa, joka ei ole elimistölle haitaksi, säilyy. Varhaisessa iässä esiintyvät rakenteenmuutokset voivat vaikuttaa myöhemmin kehittyviin osiin; epäilemättä esiintyy myöskin useissa tapauksissa vuorosuhteellista muuntelua, jonka luonnetta emme tosin pysty ymmärtämään. Monilukuisina esiintyvät elimistönosat muuntelevat luvultaan ja rakenteeltaan kenties siitä syystä, etteivät sellaiset osat ole tarkoin erilaistuneet mitään erikoista tarkotusta täyttämään, joten luonnollinen valinta ei ole tarkoin ehkäissyt toisintomuotojen syntymistä. Kenties samasta syystä ovat alhaisella asteella olevat elolliset olennot muuntelevaisempia kuin korkeammalla asteella olevat, joiden koko elimistö on enemmän erilaistunut. Surkastuneet elimet eivät hyödyttömyytensä vuoksi ole luonnollisen valinnan vaikutuksen alaisia ja ovat senvuoksi muuntelevaisia. Lajiominaisuudet – s.o. ne ominaisuudet, jotka ovat kehittyneet erilaisiksi siitä pitäin kuin saman suvun eri lajit haaraantuivat yhteisestä kantamuodosta – ovat muuntelevaisempia kuin sukuominaisuudet eli ne ominaisuudet, jotka ovat kauan periytyneet eivätkä ole mainitun ajan kuluessa erilaistuneet. Me olemme näillä huomautuksilla tarkottaneet ainoastaan yksityisiä osia ja elimiä, jotka yhä vieläkin ovat hiljattain muunnelleet ja siten tulleet toisistaan eriäviksi; mutta olemme myöskin nähneet tämän teoksen toisessa luvussa, että sama periaate pitää paikkansa koko yksilöönkin nähden, sillä seudussa, missä jostakin suvusta tavataan useita lajeja – s.o. missä aikaisemmin on ollut paljon muuntelua ja erilaistumista – sellaisessa seudussa ja siellä elävissä lajeissa tapaamme nykyään keskimäärin runsaammin muunnoksia. Toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat hyvin muuntelevaisia ja nämä ominaisuudet eroavat paljon saman ryhmän lajeissa. Samojen elimistönosien muuntelevaisuudesta ovat tavallisesti kehittyneet sekä saman lajin eri sukupuolten toisarvoiset sukupuolieroavaisuudet että saman suvun eri lajien välillä huomattavat eroavaisuudet. Jokaisen osan tai elimen, joka on kehittynyt tavattoman suureksi tai omituisella tavalla, verrattuna sukulaislajien vastaavaan osaan tai elimeen, on täytynyt tavattomasti muunnella sen jäljestä kuin laji syntyi. Tämä selittää meille, miksi mainittu osa tai elin yhä vieläkin on paljon muuntelevaisempi kuin muut osat: onhan näet muuntelu sangen pitkällinen ja hidas prosessi, eikä luonnollinen valinta ole tällaisissa tapauksissa vielä ehtinyt päästä voitolle pyrkimyksestä yhä jatkuvaan muunteluun ja alkuperäisemmälle kannalle palautumiseen. Mutta kun laji, jonka jokin elin on omituisesti kehittynyt, on tullut monien toisintuneiden jälkeläisten kantamuodoksi – minkä arvelemme täytyvän tapahtua hyvin hitaasti ja vaativan pitkän ajan – on luonnollisen valinnan tässä tapauksessa onnistunut antaa elimelle vakaantunut muoto, olkoonpa elin kehittynyt kuinka omituisesti tahansa. Lajit, jotka yhteisiltä esivanhemmiltaan ovat perineet miltei saman elimistön-rakenteen ja jotka ovat samojen vaikutusten alaisina, ovat luonnostaan taipuvaisia synnyttämään samankaltaisia muunnoksia tai myöskin toisinaan palautumaan joihinkin muinaisten kantavanhempainsa ominaisuuksiin. Vaikkakaan ei mitään uusia tärkeitä toisintomuotoja voi syntyä reversionista, (esivanhempien kannalle palautumisesta) ja analogisesta muuntelusta, lisäävät kuitenkin tällaiset toisinnot luonnon kaunista ja sopusointuista moninaisuutta.
Mikä lieneekin syynä kuhunkin vähäiseen eroavaisuuteen jälkeläisten ja vanhempien välillä – ja jokin syy niillä kullakin täytyy olla – on meillä aihetta uskoa, että suotuisien eroavaisuuksien alituinen karttuminen on aikaansaanut kaikki tärkeämmät, kunkin lajin elintapojen mukaiset rakenteen-toisinnot.
VI LUKU.
LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIASTA JOHTUVIA VAIKEUKSIA
Polveutumis- ja toisintumisteoriasta johtuvia vaikeuksia. – Siirtymämuunnosten puuttuminen tai harvinaisuus. – Elintapojen muuttuminen. – Saman lajin moninaistuneet elintavat. – Lajeja, joiden elintavat eroavat suuresti sukulaislajien elintavoista. – Äärimäisen täydellisiä elimiä. – Siirtymätapoja. – Pulmallisia tapauksia. – "Natura non facit saltum". – Vähäpätöisiä elimiä. – Elimiä, jotka eivät joka suhteessa ole ehdottoman täydellisiä. – Tyypin yhdenmukaisuuden ja olemassa-olon ehtojen lait sisältyvät luonnollisen valinnan teoriaan.
Jo aikoja ennenkuin lukija on ehtinyt tähän teokseni kohtaan, on hän varmaankin kohdannut monta vaikeutta. Jotkut näistä ovat niin vakavaa laatua, että niitä ajatellessani tuskin voin vielä tänä päivänäkään olla jonkun verran horjumatta. Mutta mikäli kykenen arvostelemaan, on suurin osa niistä kumminkin ainoastaan näennäisiä, eivätkä nekään, jotka ovat todellisia, liene tuhoisia teorialleni.
Nämä vaikeudet ja vastaväitteet ovat pääasiassa seuraavat:
Ensiksikin voipi kysyä, miksi emme kaikkialla tapaa lukemattomia välimuotoja, jos kerran lajit ovat vähitellen, askel askeleelta polveutuneet muista lajeista. Miksi ei koko luonto ole sekasorron tilassa, vaan sen sijaan havaitsemme lajien selvästi eroavan toisistaan?
Toiseksi: Onko mahdollista, että eläin, jolla on esim. sellainen rakenne kuin lepakolla, on voinut toisintumalla muodostua jostakin muusta eläimestä, jolla on ollut aivan eri elintavat ja rakenne? Onko uskottavaa, että luonnollinen valinta voi luoda toisaalta sellaisen vähäpätöisen elimen kuin giraffin hännän, jonka ainoana tehtävänä on toimia kärpäshuiskimena, toisaalta taas niin ihmeellisen elimen kuin silmän?
Kolmanneksi: Voiko luonnollinen valinta luoda ja muuntaa vaistoja? Mitä meidän on sanottava vaistosta, joka johtaa mehiläisiä kennojen rakentamisessa ja joka on käytännössä ennalta ratkaissut älykkäiden matematikkojen keksinnöt?
Neljänneksi: Kuinka on selitettävissä, että lajit ovat muiden lajien kanssa risteytyessään hedelmättömiä tai synnyttävät hedelmättömiä jälkeläisiä, kun sitävastoin eri muunnosten risteytyessä keskenään niiden hedelmällisyys pysyy heikentymättömänä?
Otamme tässä luvussa puheeksi kaksi ensinmainittua kohtaa. Seuraavassa luvussa käsittelemme moniaita erilaatuisia vastaväitteitä ja VIII: ssa ja XI: ssä luvussa vaistoa ja sekasikiöisyyttä.
SIIRTYMÄMUUNNOSTEN PUUTTUMINEN TAI HARVINAISUUS
Koska luonnollinen valinta perustuu yksinomaan hyödyllisten toisintojen säilymiseen, pyrkii jokainen uusi muoto sellaisella alueella, jolla ennestään on täysilukuinen asujamistonsa, syrjäyttämään ja lopuksi hävittämään sukupuuttoon vähemmän kehittyneen kantamuotonsa tai muut vähemmän suotuisilla ominaisuuksilla varustetut muodot, joiden kanssa se joutuu kilpailemaan. Sukupuuttoon häviäminen ja luonnollinen valinta käyvät täten käsi kädessä. Jos siis katsomme jokaisen lajin polveutuvan jostakin tuntemattomasta kantamuodosta, on sekä kantamuodon että kaikkien välittävien siirtymämuotojen häviäminen juuri tämän uuden muodon muodostumisesta ja täydellistymisestä aiheutunut.
Mutta koska teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa lukemattomia siirtymämuotoja, miksi emme löydä maan povesta lukemattomia tällaisia, sinne hautautuneita muotoja. Lienee soveliainta ottaa tämä kysymys puheeksi vasta siinä luvussa, jossa käsittelemme geologian kertomuksen epätäydellisyyttä. Tahdon tässä ainoastaan lausua, että arvelen vastauksen ylläolevaan kysymykseen olevan sen, että geologian kertomus on verrattoman paljon epätäydellisempi kuin mitä yleensä otaksutaan. Maan kuori on suunnattoman suuri museo, mutta sen luonnonhistorialliset kokoelmat ovat vaillinaiset ja niitä on kertynyt ainoastaan pitkien väliaikojen kuluttua.
Mutta väitettänee kenties, että milloin useita läheisiä sukulaislajeja asustaa samalla alueella, meidän välttämättä pitäisi vielä nykyäänkin tavata tällä alueella lukuisia siirtymämuotoja. Olettakaamme yksinkertainen tapaus: Matkustaessamme jonkin mantereen poikki pohjoisesta etelään, tapaamme tavallisesti tuon tuostakin lähisukuisia tai toisiaan korvaavia lajeja, jotka ilmeisesti täyttävät jotakuinkin saman sijan maan luonnontaloudessa. Nämä toisiansa korvaavat lajit kohtaavat usein toisensa ja tunkeutuvat toistensa alueille, ja toisen käydessä yhä harvinaisemmaksi, käy toinen yhä yleisemmäksi, kunnes se lopulta kokonaan syrjäyttää toisen. Mutta jos vertaamme toisiinsa näiden lajien yksilöitä siellä, missä ne asustavat toistensa seassa, havaitsemme niiden yleensä olevan yhtä selvästi eroavia rakenteensa jokaisessa yksityiskohdassa kuin lajien levenemisalueiden keskuksissa asustavat yksilöt. Teoriani mukaan nämä sukulaislajit polveutuvat yhteisestä kantamuodosta ja kukin niistä on toisintumisprosessin kestäessä mukautunut oman asuinseutunsa elinehtoihin sekä syrjäyttänyt ja sukupuuttoon hävittänyt alkuperäisen kantamuotonsa ja kaikki tämän ja nykyisen muodon väliset siirtymämuunnokset. Sen vuoksi ei meidän tule odottaa nykyään tapaavamme lukuisia siirtymämuotoja jokaisessa seudussa, vaikkakin niitä on täytynyt siellä olla olemassa ja on kenties vieläkin maahan hautautuneina kivettyminä. Mutta miksi emme tapaa alueiden rajaseuduilla, missä vallitsevat välittävät elinehdot, toisiinsa läheisesti liittyviä välittäviä muunnoksia? Tämä pulmallinen kysymys saattoi minut pitkäksi aikaa aivan ymmälle. Mutta luullakseni se kuitenkin on suureksi osaksi selitettävissä.
Ensinnäkin meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme jonkun mantereen nykyisestä eheydestä, että se on pitkät ajat ollut eheänä. Geologia antaa meille aihetta uskoa, että useimmat mantereet ovat olleet saariksi pirstautuneina vielä myöhemmällä tertiäriajallakin; ja sellaisilla saarilla on erikseen saattanut kehittyä toisistaan selvästi eroavia lajeja, jolloin välittävien, rajaseuduilla elävien muunnosten olemassa-olo on ollut mahdottomuus. Mantereen muodostuksessa ja ilmastossa tapahtuneiden muutosten johdosta on useiden nykyään yhtenäisten merialueiden verrattain myöhäisinä aikoina täytynyt olla paljon vähemmän yhtenäisiä ja erimuotoisia kuin nykyään. En kumminkaan tahdo koettaa tällä selityksellä päästä vaikeudesta. Uskon näet, että useita selväpiirteisiä lajeja on muodostunut aivan yhtenäisillä alueilla, joskaan en epäile, että nykyään eheiden mantereiden aikaisempi särkyneisyys on suuresti edistänyt uusien lajien muodostumista, etenkin mitä esteettömästi risteytyviin ja kuljeskelevaisiin eläimiin tulee.
Tarkastaessamme lajeja, jotka nykyään ovat levinneet laajalle alueelle, havaitsemme niiden tavallisesti olevan jotenkin lukuisasti edustettuina suurella osalla levenemisaluettansa ja sitten rajaseuduille tultaessa jotenkin äkisti käyvän yhä harvinaisemmiksi sekä lopuksi häviävän. Kahden toisiaan korvaavan lajin välillä oleva neutralinen alue on sen vuoksi tavallisesti kapea, verrattuna kummankin lajin varsinaiseen alueeseen. Saman seikan havaitsemme kiivetessämme vuorille, jolloin – kuten Alph. de Candolle on havainnut – jokin yleinen alppilaji saattaa toisinaan aivan silmiinpistävän äkkiä kadota. Saman huomion on E. Forbes tehnyt naaratessaan meren syvyyksiä pohjaharalla. Tällaisten seikkojen pitäisi herättämän kummastusta niissä, jotka pitävät ilmastoa ja ulkonaisia olosuhteita ainoina tärkeinä levenemisen määrääjinä, sillä muuttuvathan ilmasto sekä syvyys- ja korkeussuhteet vain vähä vähältä. Kun sitävastoin pidämme mielessämme, että miltei jokainen laji keskusalueellansakin lisääntyisi äärettömän lukuisaksi, jolleivät muut kilpailevat lajit tätä lisääntymistä ehkäisisi, ja että miltei kaikki olennot joko pyydystävät muita tai ovat muiden ahdistamia, sanalla sanoen, että jokaista elollista olentoa yhdistävät joko suoranaisesti tai välillisesti mitä tärkeimmät suhteet muihin elollisiin olentoihin – kun pidämme mielessämme tämän, silloin havaitsemme, ettei minkään alueen asujanten leveneminen suinkaan yksinomaan riipu vaihtuvista ulkonaisista olosuhteista, vaan suureksi osaksi suhteista muihin lajeihin, joita laji käyttää ravinnokseen, jotka sitä hävittävät tai joiden kanssa se joutuu kilpailuun. Ja koska nuo lajit ovat jo selväpiirteisiksi muodostuneita, eivätkä häivy toisiinsa huomaamattomin vivahduksin, pyrkii jokaisen lajin levenemisalue, ollen riippuvainen muiden lajien levenemisestä, olemaan jyrkästi rajotettu. Sitäpaitsi on jokainen laji levenemisalueensa rajaseuduilla, jossa se esiintyy harvalukuisempana, suuressa vaarassa kokonaan hävitä, milloin sen vihollisten tai saaliin lukumäärässä taikkapa vuodenaikojen luonteessa sattuu häiriöitä, ja täten sen maantieteellinen levenemisalue saattaa tulla vieläkin jyrkemmin rajotetuksi.
Koska sukulaislajit tai toisiaan korvaavat lajit ovat yhtenäisellä alueella asuessaan yleensä levinneinä siten, että kullakin on laaja alueensa ja näiden välissä on verrattain kapea neutralinen alue, jossa laji jotenkin äkkiä tulee yhä harvinaisemmaksi, on otaksuttavaa, että myöskin muunnokset ovat saman säännön alaisia, koska ne eivät oleellisesti eroa lajeista. Ja jos oletamme, että jollakin hyvin laajalla alueella asustaa jokin muunteleva laji, täytyy meidän olettaa, että kahdella tämän lajin muunnoksella on kummallakin oma laaja alueensa ja että kolmas muunnos asustaa näiden välillä olevalla kapealla vyöhykkeellä. Välivyöhykkeellä elävän muunnoksen täytyy siis, koska sen asuma-alue on kapeampi ja pienempi, olla lukumäärältään vähäisempi. Ja tämä sääntö, mikäli olen havainnut, todella pitääkin paikkansa luonnontilassa eläviin muunnoksiin nähden. Olen tavannut sattuvia esimerkkejä tästä säännöstä niissä välittävissä muunnoksissa, jotka liittävät toisiinsa Balanus-suvun selväpiirteisiä muunnoksia. Myöskin Watson'ilta, tohtori Asa Graylta ja Wollaston'ilta saamistani tiedonannoista päättäen näyttää siltä, että kun on olemassa kahden muodon välillä olevia muunnoksia, näiden yksilö-lukumäärä yleensä on paljon pienempi kuin niiden muotojen, joita mainitut muunnokset liittävät toisiinsa. Jos siis saatamme luottaa näihin tosiseikkoihin ja päätelmiin ja niiden nojalla tehdä sen johtopäätöksen, että muunnokset, jotka liittävät toisiinsa kaksi muuta muunnosta, yleensä ovat olleet lukumäärältään heikompia kuin niiden yhdistämät muodot, silloin voimme käsittää, miksi välittävät muunnokset eivät ole pitkäikäisiä ja miksi ne yleensä pikemmin häviävät sukupuuttoon ja katoavat kuin ne muodot, joita ne alkuansa liittivät toisiinsa. Sillä kuten jo ennen on huomautettu, jokaista harvalukuisempaa muotoa uhkaa suurempi sukupuuttoon-häviämisen vaara kuin lukuisampana esiintyvää muotoa; ja edellämainitussa tapauksessa on välimuoto sitäpaitsi erittäin alttiina hyökkäyksille sen kummallakin puolella asustavien lähisukuisten muotojen taholta. Mutta vielä paljon tärkeämpi seikka on, että nuo kaksi laajemmilla alueilla elävää ja sen vuoksi runsaslukuisempaa muunnosta ovat sen toisintumisprosessin jatkuessa, jonka kautta oletamme näiden muunnosten muodostuvan ja kehittyvän kahdeksi eri lajiksi, paljon edullisemmassa asemassa kuin välimuunnos, joka elää harvalukuisempana kapealla välivyöhykkeellä. Yleisillä muodoilla on näet suurempi mahdollisuus tietyn ajan kuluessa tarjota uusia suotuisia muunnoksia luonnolliselle valinnalle, kuin harvinaisilla muodoilla, joiden lukumäärä on pienempi. Runsaslukuisemmat muodot pyrkivät siis elämän taistelussa kukistamaan ja syrjäyttämään harvalukuisemmat muodot, koska nämä toisintuvat ja kehittyvät hitaammin. Uskon, että tässä on vaikuttamassa sama laki kuin se, joka selittää miksi yleisistä lajeista jokaisella alueella esiintyy keskimäärin suurempi joukko selväpiirteisiä muunnoksia kuin harvinaisemmista lajeista, kuten tämän teoksen toisessa luvussa osotimme. Tahdon valaista esimerkillä, mitä tällä tarkotan. Olettakaamme, että jossakin maassa pidetään kolmea eri lammas-muunnosta, joista yksi on soveltautunut elämään laajassa vuoristoseudussa, toinen verrattain kapeassa kukkulaseudussa ja kolmas vuoriston juurella olevilla laajoilla tasangoilla, sekä että näiden eri alueiden asukkaat koettavat kaikki yhtä suurella tarmolla ja taidolla kehittää rotuansa valintaa harjottamalla. Tällöin on vuoriston ja tasankojen suurten laumojen omistajilla paljon suuremmat menestymisen toiveet kuin välissä sijaitsevan kapean kukkulaseudun pienten laumojen omistajilla, koska edelliset voivat nopeammin kehittää rotuansa. Täten parantunut vuoristo- tai tasankorotu pian anastaa vähemmän kehittyneen kukkularodun paikan, ja nuo kaksi rotua, jotka alun pitäen olivat lukuisammat, joutuvat läheiseen kosketukseen toistensa kanssa, välillä olleen kukkularodun niitä enää toisistaan erottamatta.
Tehdäkseni siis yhteenvedon edellä sanotusta, uskon että lajit ovat jotenkin tarkkapiirteisiä, eivätkä minään elämänsä kautena tarjoa nähtäväksi muuntelevien välimuotojen selvittämätöntä kaosta. Tämän uskon seuraavista syistä:
Ensinnäkin uusia muunnoksia muodostuu hyvin hitaasti, sillä muuntelun prosessi on hyvin hidas, eikä luonnollinen valinta voi aikaansaada mitään, ennenkuin suotuisia yksilöllisiä eroavaisuuksia eli toisintoja esiintyy ja ennenkuin jonkin sijan maan luonnontaloudessa paremmin täyttää jostakin sen asukkaasta syntynyt muunnos. Tällaisia uusia sijoja syntyy hitaiden ilmastonmuutosten ja uusien asukkaiden satunnaisten maahanmuuttojen vaikutuksesta sekä kenties vielä useammin sen johdosta, että entiset asukkaat hitaasti toisintuvat ja täten syntyneet uudet muodot ja vanhat muodot molemminpuolisesti vaikuttavat toisiinsa. Tästä seuraa, että meidän kaikkialla ja kaikkina aikoina pitäisi tavata ainoastaan harvoja lajeja, jotka osottavat johonkin määrin pysyväisiä rakenteen-toisintoja. Ja näin varmasti onkin asian laita.
Toiseksi: Alueiden, jotka nykyään ovat eheitä, on täytynyt usein vielä myöhäisinäkin aikoina olla pirstautuneina eristettyihin osiin, joissa useat muodot, varsinkin sellaisiin luokkiin kuuluvat, joissa siitos aina tapahtuu siten, että eri sukupuolet pariutuvat keskenään, ja jotka viettävät kuljeskelevaa elämää, ovat voineet eriksensä kehittyä niin selvästi eroaviksi, että niitä voidaan pitää toisiaan korvaavina lajeina. Tällaisessa tapauksessa on kullakin eristetyllä maakappaleella aikaisemmin täytynyt olla olemassa välittäviä muunnoksia, jotka yhdistivät nuo toisiaan korvaavat lajit niiden yhteiseen kantamuotoon; mutta nämä välinivelet ovat sittemmin luonnollisen valinnan vaikutuksesta syrjäytyneet ja hävinneet sukupuuttoon, joten niitä ei enää tavata elossa-olevina.
Kolmanneksi: Kun aivan eheän alueen kahdessa osassa on muodostunut kaksi tai useampia muunnoksia, on alueidenvälisellä vyöhykkeellä todennäköisesti muodostunut välittäviä muunnoksia, mutta yleensä nämä ovat olleet lyhytikäisiä. Sillä ennenmainituista syistä (nim. siitä, mitä tiedämme lähisukuisten tai toisiaan korvaavien lajien sekä tunnustettujen muunnosten nykyisestä levenemisestä) ovat välivyöhykkeillä elävät välittävät muunnokset lukumäärältään heikompia kuin niiden toisiinsaliittämät muunnokset. Pelkästään tämänkin vuoksi välittävät muunnokset ovat vaarassa satunnaisista syistä hävitä sukupuuttoon; ja luonnollisen valinnan toisintamistyön jatkuessa ne miltei varmasti joutuvat tappiolle ja väistyvät niiden muotojen tieltä, joita ne liittävät toisiinsa, koska nämä muodot lukuisampina ollen yleensä tarjoavat useampia muunnoksia ja siten luonnollisen valinnan vaikutuksesta yhä kehittyvät, saavuttaen yhä uusia edullisia ominaisuuksia.
Ja lopuksi: Jos teoriani pitää paikkansa, ei ainoastaan johonkin erityiseen, vaan kaikkiin aikoihin nähden, on varmasti täytynyt olla olemassa lukemattomia välittäviä muunnoksia, jotka ovat läheisesti liittäneet toisiinsa kaikki samaan ryhmään kuuluvat lajit. Mutta, kuten jo monasti on huomautettu, luonnollinen valinta pyrkii alinomaa hävittämään kantamuodot ja välinivelet. Tämän, vuoksi löydämme todistuksia niiden aikaisemmasta olemassa-olosta ainoastaan kivettyneinä jäännöksinä, joiden muodostama todistusaineisto, kuten eräässä myöhemmässä luvussa saamme nähdä, on äärettömän vajavainen ja katkonainen.