LAJIOMINAISUUDET OVAT MUUNTELEVAISEMPIA KUIN SUKUOMINAISUUDET
Edellisessä selvitelty periaate on sovitettavissa myöskin tässä puheeksi tulevaan asiaan. On tunnettua, että lajiominaisuudet ovat muuntelevaisempia kuin sukuominaisuudet. Tahdon selittää yksinkertaisen esimerkin avulla, mitä tarkotan. Jos laajassa kasvisuvussa muutamilla lajeilla on siniset ja muutamilla punaiset kukat, on väri ainoastaan lajiominaisuus, eikä kukaan kummastele, jos muutamista sinikukkaisista lajeista esiintyy punaisia muunnoksia tai päinvastoin. Mutta jos kaikilla lajeilla olisi siniset kukat, olisi väri sukuominaisuus, ja sen muunteleminen olisi harvinaisempaa. Olen valinnut tämän esimerkin siitä syystä, että tähän ei voida sovittaa sitä selitystä, jonka useimmat luonnontutkijat antaisivat, nimittäin että lajiominaisuudet muka sen vuoksi ovat sukuominaisuuksia muuntelevaisemmat, että ne ovat saadut sellaisista osista, joilla on vähemmän fysiologista arvoa, kuin niillä, joiden mukaan sukujen jaotus tavallisesti tapahtuu. Uskon tämän selityksen osaksi pitävän paikkansa, mutta ainoastaan epäsuoralla tavalla; aion muuten uudelleen palata tähän kohtaan jaotusta käsittelevässä luvussa. Lienee jotenkin tarpeetonta mainita esimerkkejä sen väitteen tueksi, että tavalliset lajiominaisuudet ovat muuntelevaisempia kuin sukuominaisuudet; mutta mitä tärkeihin ominaisuuksiin tulee, olen tavan takaa luonnonhistoriallisia teoksia lukiessani tehnyt sen huomion, että kun kirjottaja kummastuneena huomauttaa jonkun tärkeän osan tai elimen, joka yleensä on hyvin vakaa suurella lajiryhmällä, eroavan huomattavasti läheissukuisilla lajeilla, niin tämä osa tai elin usein muuntelee saman lajin yksilöillä. Ja tämä osottaa, että ominaisuus, joka yleensä on suvunomainen, aletessaan arvossa ja muuttuessaan lajinomaiseksi usein tulee muuntelevaiseksi, vaikka sen fysiologinen merkitys saattaakin pysyä samana. Jotenkin sama on epämuodostumien laita; ainakaan ei Is. Geoffroy St. Hilaire näytä epäilevän, että kuta enemmän elin normalisesti eroaa saman ryhmän eri lajeilla, sitä taipuvaisempi se on kehittymään epäsäännölliseksi yksilöillä. Jos, kuten yleensä arvellaan, jokainen laji on erikseen luotu, niin miksi se rakenteenosa, joka eroaa toisen samaan sukuun kuuluvan, erikseen luodun lajin vastaavasta rakenteenosasta, on muuntelevaisempi kuin ne osat, jotka ovat eri lajeilla aivan yhdenkaltaisia? Minun nähdäkseni ei tähän ole olemassa mitään selitystä. Mutta lähtien siltä kannalta, että lajit ovat ainoastaan varmapiirteisiä ja vakaantuneita muunnoksia, saatamme odottaa usein tapaavamme yhä jatkuvaa muuntelua niissä rakenteenosissa, jotka ovat muunnelleet verrattain myöhäisenä aikana ja siten tulleet toisistaan eriäviksi. Eli toisin sanoen: niitä ominaisuuksia, joiden puolesta suvun kaikki lajit muistuttavat toisiaan ja joiden puolesta ne eroavat muiden läheisten sukujen lajeista, kutsutaan sukuominaisuuksiksi, ja näitä ominaisuuksia voidaan pitää yhteisiltä kantavanhemmilta perittyinä, sillä harvoinhan lienee tapahtunut niin, että luonnollinen valinta on muodostanut aivan samanlaisiksi useita eri lajeja, jotka ovat mukautuneet enemmän tai vähemmän erilaisiin elintapoihin. Ja koska nämä n.k. sukuominaisuudet ovat periytyneet niiltä ajoilta, jolloin eri lajit alkoivat haaraantua yhteisistä esivanhemmistaan, eivätkä siis ole muunnelleet eivätkä tulleet ensinkään tai ainoastaan hyvin vähän toisistaan eriäviksi, ei ole todennäköistä, että ne nykyään muuntelisivat. Niitä ominaisuuksia, joiden puolesta lajit eroavat muista saman suvun lajeista, kutsutaan lajiominaisuuksiksi. Ja koska nämä lajiominaisuudet ovat muunnelleet ja tulleet toisistaan eriäviksi siitä ajasta lähtien, jolloin lajit haaraantuivat yhteisistä esivanhemmista, on todennäköistä, että ne yhä vieläkin usein ovat johonkin määrin muuntelevaisia – ainakin muuntelevaisempia kuin ne elimistön osat, jotka ovat hyvin pitkän aikakauden kuluessa pysyneet ennallaan.
TOISARVOISET SUKUPUOLIOMINAISUUDET OVAT MUUNTELEVAISIA
Luullakseni luonnontutkijat ovat valmiit myöntämään, minun tarvitsematta puuttua yksityisseikkoihin, että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat erittäin muuntelevaisia. Myönnettänee myös, että samaan ryhmään kuuluvat lajit eroavat toisistaan toisarvoisilta sukupuoliominaisuuksiltaan enemmän kuin muilta elimistön-osiltaan: verrattakoon esim. niiden eroavaisuuksien suuruutta, joita tapaamme kanalintujemme uroksissa, joissa toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat voimakkaasti kehittyneet, naaraissa havaittavien eroavaisuuksien suuruuteen. Näiden ominaisuuksien muuntelevaisuuden alkusyystä emme ole selvillä; voimme kumminkin käsittää, miksi ne eivät ole vakaantuneet ja yhdenmukaistuneet niinkuin muut ominaisuudet, ne kun ovat kehittyneet sukupuolivalinnan vaikutuksesta, joka ei ole yhtä ankara kuin luonnollinen valinta, koska se ei tuota kuolemaa vähemmän suotuisilla ominaisuuksilla varustetuille uroksille, vaan ainoastaan aikaansaa sen, että ne jättävät vähemmän jälkeläisiä. Mutta olkoonpa toisarvoisten sukupuoliominaisuuksien muuntelevaisuuden syy mikä tahansa, joka tapauksessa ne, ollen erittäin muuntelevaisia, tarjoavat laajan vaikutusalan sukupuolivalinnalle, joka siten voi tehdä saman ryhmän lajit enemmän toisistaan eroaviksi näiltä ominaisuuksiltaan kuin muissa suhteissa.
On merkillepantava seikka, että saman lajin eri sukupuolissa tavattavat toisarvoiset eroavaisuudet yleensä esiintyvät juuri niissä elimistönosissa, joiden puolesta saman suvun eri lajit eroavat toisistaan. Mainitsen tämän seikan valaisemiseksi kaksi esimerkkiä, jotka sattuvat olemaan ensimäisinä luettelossani; ja koska eroavaisuudet näissä tapauksissa ovat hyvin omituisia laadultaan, voi suhde tuskin olla satunnainen. Laajoilla kovakuoriaisryhmillä on yhteisenä ominaisuutena sama lukumäärä nilkkaniveliä, mutta nivelten lukumäärä vaihtelee, kuten Westwood on huomauttanut, Engidae-heimossa; niiden lukumäärä vaihtelee tässä heimossa myöskin saman lajin eri sukupuolilla. Hieta-ampiaisella taas on siipisuoniverkon muodostus mitä tärkein tunnusmerkki, koska se on samanlainen suurilla ryhmillä; muutamissa suvuissa on kumminkin tämän verkon muodostus eri lajeilla erilainen, niinkuin myöskin saman lajin eri sukupuolilla. Sir John Lubbock on äskettäin huomauttanut, että useat pikkuäyriäiset tarjoavat oivallisia esimerkkejä samasta säännöstä. "Pontella suvussa esim. ilmenevät sukupuoliominaisuudet etupäässä etumaisissa tuntosarvissa ja viidennessä jalkaparissa; myöskin lajieroavaisuudet ilmenevät etupäässä näissä elimissä". Tämä suhde on minun kannaltani aivan selvä: Minä uskon kaikkien saman suvun lajien yhtä varmasti polveutuvan samoista esivanhemmista kuin jokaisen lajin molempien sukupuolten. Jos siis jokin esivanhempien tai näiden läheisempien jälkeläisten rakenteen-osa – olkoonpa tuo osa mikä tahansa – tulee muuntelevaiseksi, on hyvin todennäköistä, että luonnollinen tai sukupuolivalinta käyttää hyväkseen tuon osan muuntelevaisuutta, sovelluttaakseen eri lajit näiden eri asemiin luonnon taloudessa sekä myöskin sovittaakseen saman lajin eri sukupuolet toistensa mukaan tai tehdäkseen urokset kykeneviksi taistelemaan muiden urosten kanssa naarasten omistamisesta.
Lopuksi teen siis sen johtopäätöksen, että kaikki edellisessä esitetyt seikat – lajinomaisten eli lajeja toisistaan erottavien ominaisuuksien suurempi muuntelevaisuus kuin sukuominaisuuksien, jotka ovat kaikille lajeille yhteisiä; se seikka, että elimistön osa, joka jollakin lajilla on kehittynyt muihin samansukuisiin lajeihin verraten omituisesti, on usein erittäin muuntelevainen ja että osa, joka on yhteinen kokonaiselle lajiryhmälle, olkoonpa kuinka omituisesti kehittynyt tahansa, muuntelee vähän; että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat hyvin muuntelevaisia ja eroavat suuresti läheisillä sukulaislajeilla; ja että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ja yleiset lajieroavaisuudet tavallisesti esiintyvät samoissa elimistönosissa – ovat läheisessä yhteydessä toistensa kanssa. Kaikki nämä seikat aiheutuvat etupäässä siitä, että samaan ryhmään kuuluvat lajit polveutuvat yhteisistä esivanhemmista, joilta ne ovat perineet paljon yhteistä, – että sellaiset osat, jotka äskettäin ovat suuresti muunnelleet, todennäköisesti muuntelevat yhä edeskinpäin enemmän kuin sellaiset osat, jotka kauan ovat periytyneet muuttumattomina, – että luonnollinen valinta on sitä perinpohjaisemmin, kuta pitempi kulunut aika on ollut, saanut voiton taantumis- (reversioni-) taipumuksesta ja taipumuksesta jatkuvaan muuntelevaisuuteen, että sukupuolivalinta on vähemmän ankara kuin luonnollinen valinta, – ja että luonnollinen valinta ja sukupuolivalinta ovat kehittäneet samoissa elimistönosissa ilmenneitä muunteluja, sovelluttaen ne toisarvoisiin sukupuoli- tai muihin yleisiin tarkotuksiin.
ERI LAJIT OSOTTAVAT SAMANLAISIA MUUNTELUJA, NIIN ETTÄ JONKIN LAJIN MUUNNOS OMAKSUU JOLLEKIN SUKULAISLAJILLE KUULUVAN OMINAISUUDEN TAI PALAUTUU JOIDENKIN AIKAISEMPIEN ESIVANHEMPAINSA OMINAISUUKSIIN
Tämän seikan käsitämme paraiten tarkastamalla kotieläinrotujamme. Aivan erilaiset kyyhkysrodut osottavat toisistaan etäällä olevissa seuduissa alamuunnoksia, joilla on vastasuuntaiset höyhenet päälaella ja joiden jalat ovat höyhenpeitteiset – ominaisuuksia, joita kantalajilla, kalliokyyhkysellä, ei ole. Nämä ovat muunteluja, jotka ovat yhteisiä kahdelle tai useammalle rodulle. Kupukyyhkysellä usein tavattavia neljää- jopa kuuttatoistakin pyrstösulkaa voidaan pitää toisen rodun, riikinkukkokyyhkysen, säännöllistä rakennetta vastaavana muunteluna. Kukaan ei tahtone kieltää kaikkien tällaisten samankaltaisten muuntelujen syynä olevan sen, että eri kyyhkysrodut ovat perineet yhteisiltä esivanhemmiltaan saman ruumiinrakenteen ja taipumuksen muuntelemaan, milloin samanlaiset tuntemattomat syyt siihen vaikuttavat. Kasvikunnassa näemme analogisen muuntelutapauksen ruotsalaisen turnipsin ja Ruta bagan laajenneessa varressa, eli kuten tavallisesti sanotaan, juuressa – kasveissa, joita useat kasvientutkijat pitävät viljelyksen tuottamina muunnoksina samasta kantamuodosta. Jollei asianlaita kumminkaan olisi tällainen, on meillä tässä eräs analoginen muuntelutapaus kahdesta n.k. eri lajista, ja näihin voidaan lisäksi lukea kolmaskin laji, nim. tavallinen nauris. Vallitsevan mielipiteen mukaan, että jokainen laji on erikseen luotu, täytyisi meidän otaksua, ettei todellisena syynä tähän kolmen kasvin laajenneissa varsissa ilmenevään yhtäläisyyteen ole alkuperän yhteisyys ja siitä johtunut taipumus muuntelemaan samalla tavalla, vaan kolme eri luomistointa, jotka ovat toisilleen läheistä sukua. Useita tällaisia analogisen muuntelun tapauksia on Naudin havainnut laajassa kurpitsan heimossa ja useat tiedemiehet ovat havainnneet niitä viljalajeissamme. Samanlaisia tapauksia, joita esiintyy luonnollisten elinehtojen alaisina elävissä hyönteisissä, on Walsh äskettäin erittäin etevästi selvitellyt, sovittaen ne lakiinsa yhdenmukaisesta muuntelevaisuudesta.
Toisenlaisen tapauksen tarjoovat meille sitävastoin kyyhkyset, joiden kaikissa roduissa toisinaan esiintyy hallavansinisiä lintuja, joilla on kaksi mustaa poikkijuovaa siivissä, valkoinen yläperä ja poikkijuova pyrstönpäässä, laidimmaisten pyrstösulkien ollessa juurestaan valkoreunaiset. Koska kaikki nämä tunnusmerkit ovat ominaisia kantalajille, kalliokyyhkyselle, ei kukaan voine epäillä, että tässä on kysymyksessä palautumistapaus eikä mikään eri roduista syntynyt uusi, mutta samankaltainen muunnos. Voimme luullakseni huoletta tehdä tämän johtopäätöksen, koska olemme nähneet näillä värimerkeillä ilmeisesti olevan taipumuksena ilmaantua kahden eriävän ja erivärisen rodun risteytyksestä syntyneissä jälkeläisissä; eikä tässä tapauksessa ulkonaisissa elinehdoissa ole mitään muuta, mikä aiheuttaisi hallavansinisen värin uudelleen-ilmenemisen muine värimerkkeineen kuin risteyksen vaikutus perinnöllisyyden lakeihin.
On epäilemättä hyvin ihmeellistä, että ominaisuudet saattavat uudelleen ilmaantua, oltuaan kadoksissa monien, luultavasti satojen sukupolvien ajan. Mutta silloinkin kun jokin rotu on vain kerran risteytynyt jonkun muun rodun kanssa, osottavat jälkeläiset useissa sukupolvissa silloin tällöin ilmenevää taipumusta palautumaan vieraan rodun ominaisuuksiin – sanotaanpa aina kahdenteentoista, jopa kahdenteenkymmenenteen polveen saakka. Kahdentoista sukupolven kuluttua on jälkeläisissä ensimäisen esi-isän verestä jäljellä ainoastaan 1/2048, käyttääkseni tavanmukaista laskutapaa; ja kumminkin uskotaan yleisesti, että tämä vähäinen vieraan veren jäännös säilyttää palautumistaipumuksen. Kun rotu ei ole risteytynyt, mutta molemmat vanhemmat ovat kadottaneet jonkun esivanhemmilla olleen ominaisuuden, saattaa, kuten mainittu, taipumus kadonneen ominaisuuden uudelleen-ilmenemiseen siirtyä miltei kuinka moniin sukupolviin tahansa, huolimatta kaikesta päinvastaisesta, mitä näemme. Kun rodusta kadonnut ominaisuus uudelleen ilmenee hyvin monien sukupolvien perästä, on todenmukaisin olettamus se, että kysymyksenalainen ominaisuus on salassa piillen säilynyt sukupolvesta sukupolveen, kunnes se vihdoin on tuntemattomien suotuisien olosuhteiden johdosta päässyt kehittymään, eikä suinkaan se, että yksilö äkkiä palautuu satojen sukupolvien takaisen esivanhempansa muotoon. On luultavaa, että esim. partakyyhkysen rodussa, jossa hyvin harvoin esiintyy siniharmaita lintuja, jokaisessa sukupolvessa piilee salainen taipumus siniharmaan höyhenpuvun luomiseen. Tällaisen taipumuksen siirtymisessä monen moniin sukupolviin ei ole sen suurempaa abstraktista epätodenmukaisuutta kuin siinäkään, että aivan hyödyttömät tai surkastuneet elimet täten menevät perintönä. Ja onhan sitäpaitsi surkastuneen elimen ilmaantumis-taipumuskin toisinaan perinnöllinen.
Koska kaikkien saman suvun lajien oletetaan polveutuvan yhteisestä kantamuodosta, saattaisi odottaa niiden toisinaan muuntelevan samalla tavoin, niin että kahden tai useamman lajin muunnokset muistuttaisivat toisiaan, tai että toisen lajin muunnos muutamilta ominaisuuksiltaan muistuttaisi toista lajia, joka meidän kannaltamme katsoen on sekin ainoastaan selväpiirteinen ja pysyväinen muunnos. Mutta ominaisuudet, jotka ovat yksinomaan samanlaatuisen muuntelun synnyttämiä, lienevät kumminkin laadultaan vähäarvoisia, sillä kaikkien funktiollisesti tärkeiden ominaisuuksien säilymisen ratkaisee luonnollinen valinta lajien erilaisten elämäntapojen mukaisesti. Myöskin saattaisi arvella saman suvun lajien toisinaan osottavan palautumista kauvan sitten kadonneihin ominaisuuksiin. Mutta koska emme tunne minkään luonnontilassa elävän ryhmän yhteistä kantamuotoa, emme voi tehdä mitään eroa esivanhempien muotoon palautumisesta ja analogisesta muuntelusta riippuvien ominaisuuksien välillä. Ellemme esim. tietäisi, ettei kotikyyhkysten kantamuoto, kalliokyyhkynen, ollut höyhenjalkainen tai ettei sillä ollut vastasuuntaisia höyheniä päälaella, emme voisi sanoa, johtuvatko tällaiset kotiroduissamme havaittavat ominaisuudet alkumuotoon palautumisesta vaiko samankaltaisesta muuntelusta; mutta siniharmaan värin voisimme päättää palautumistapaukseksi niiden kirjailujen lukuisuudesta, jotka ovat vuorosuhteellisessa yhteydessä tähän väriin ja jotka todennäköisesti eivät kaikki esiintyisi samalla haavaa, jos ne olisivat pelkän muuntelun aiheuttamia. Etenkin tietäisimme tämän siitä, että sininen väri ja nuo eri kirjailut niin usein esiintyvät, kun erivärisiä lintuja on risteytetty toistensa kanssa. Vaikka siis luonnontilassa eläviin lajeihin nähden yleensä täytyykin jäädä epätietoisuuteen siitä, missä tapauksessa on kysymys palautumisesta aikaisempiin ominaisuuksiin ja missä ainoastaan samankaltaisista muunteluista, täytyy meidän kuitenkin teoriamme mukaan olettaa, että lajin muuntelevat jälkeläiset joskus omaksuvat ominaisuuksia, joita jo ennestään on muilla saman ryhmän jäsenillä. Ja näin onkin epäilemättä todellisuudessa laita.
Muuntelevien lajien toisistaan erottamisen vaikeus johtuu suuressa määrin siitä, että muunnokset ikäänkuin jäljittelevät muita saman suvun lajeja. Voisi laatia melko pitkän luettelon sellaisista muodoista, jotka ovat kahden muun muodon välimuotoja, jotka nekin vain epäröiden voidaan lukea lajien joukkoon; ja tämä osottaa – jollei kaikkia näitä läheisiä sukulaismuotoja pidetä erikseen luotuina lajeina – että ne ovat muunnellessaan omaksuneet muutamia toistensa ominaisuuksia. Parhaan todistuksen samankaltaisista muunnoksista tarjoovat kumminkin sellaiset osat tai elimet, jotka yleensä ovat luonteeltaan pysyväisiä, mutta jotka toisinaan muuntelevat siten, että jonkun verran muistuttavat jonkun sukulaislajin vastaavaa osaa tai elintä. Olen kerännyt pitkän luettelon sellaisia tapauksia, mutta ikävä kyllä en voi tässä, yhtä vähän kuin ennenkään, niitä esiintuoda. En voi muuta kuin toistaa, että sellaisia tapauksia varmasti on ja että ne minusta näyttävät olevan hyvin merkillepantavia.
Tahdon kuitenkin mainita erään omituisen ja monimutkaisen tapauksen, joka tosin ei koske mitään tärkeätä ominaisuutta, mutta joka on huomattavissa useissa samaan sukuun kuuluvissa lajeissa, sekä kesytetyissä että osaksi myöskin luonnontilassa elävissä. Tämä tapaus, joka miltei varmasti on palautumistapaus, on seuraava: Aasilla on toisinaan jaloissaan hyvin selviä poikittaisia juovia, samantapaisia kuin sebralla; on väitetty näiden olevan selvimmät varsoilla, ja mikäli olen asiaa tiedustellut näyttää väite pitävän paikkansa. Lavoilla oleva juova on usein kaksinkertainen ja pituudeltaan sekä ulkopiirteiltään hyvin vaihteleva. Erään valkoisen aasin, – ei kuitenkaan albinon, – kerrotaan olleen vailla pitkin selkää kulkevaa juovaa ja juovia lavoilla; tummanvärisillä aaseilla nämä juovat ovat toisinaan hyvin epäselvät tai kokonaan hävinneet. Kerrotaan, että on nähty Pahasin kulaani, jolla oli kaksinkertaiset lapajuovat. Mr. Blyth on nähnyt erään hemionuksen, jolla oli hyvin selvät lapajuovat, vaikkei tällä lajilla tavallisesti ole niitä ensinkään, ja eversti Poole on ilmottanut minulle, että tämän lajin varsoilla on tavallisesti juovikkaat jalat ja heikosti juovikkaat lavat. Kvaggalla, jonka koko ruumis on juovikas kuten sebran, ei ole jaloissa mitään juovia; kuitenkin on toht. Gray kuvannut erään kvaggan, jolla on kinterissä hyvin selvät juovat sebran tapaan.
Mitä hevoseen tulee, olen Englannista kerännyt tapauksia, joissa mitä erilaisimpiin rotuihin kuuluvilla ja kaikenvärisillä hevosilla on ollut pitkin selkää kulkeva juova. Poikittaiset juovat eivät ole harvinaisia ruskeiden ja harmaanruskeiden hevosten jaloissa, ja yhdessä tapauksessa huomasin tällaiset juovat rautiaalla. Epäselvät lapajuovat nähdään toisinaan ruskeilla hevosilla; yhdessä tapauksessa näin sellaiset punaisenruskealla hevosella.
Poikani tutki huolellisesti ja piirusti minulle ruskean belgialaisen kuormahevosen, jolla oli kaksinkertaiset juovat kummassakin lavassa sekä jalkajuovat. Itse olen nähnyt ruskean devonshirelais-ponin ja minulle on huolellisesti kuvailtu pieni walesilainen poni, joilla kummallakin oli kolme yhdensuuntaista juovaa molemmissa lavoissa.
Luoteis-Intiassa tavattavaan Kattyvar-rotuun kuuluvissa hevosissa on juovikkaisuus niin tavallista, että juovattomia hevosia ei pidetä puhdasrotuisina, mikäli eversti Poole, joka Intian hallituksen toimesta tutki tätä hevosrotua, on minulle kertonut. Pitkin selkää kulkee aina juova, jalat ovat tavallisesti juovikkaat, lavoissa on tavallisesti milloin kaksinkertaiset, milloin kolminkertaiset juovat, ja sitäpaitsi on pään sivuissa toisinaan juovia. Juovat ovat selvimmät varsoilla ja häviävät toisinaan tyyten vanhoilta hevosilta. Eversti Poole on nähnyt sekä harmaita että punaisenruskeita Kattyvar-rotuisia hevosia, jotka varsoina olivat juovikkaita. W.W. Edwards'ilta saamieni tiedonantojen nojalla pidän myöskin uskottavana, että englantilaisilla juoksijahevosilla huomattava selkäjuova on selvempi varsoilla kuin täysikasvuisilla hevosilla. Itse astutin hiljattain punaisenruskealla englantilaisella juoksijahevosella samanvärisen tamman, (joka on turkomani-oriin ja flamilaisen tamman jälkeläinen). Varsalla oli viikon vanhana takaruumiissaan ja otsassaan lukuisia, hyvin kapeita, sebrantapaisia juovia ja sen jalat olivat heikosti juovikkaat; kaikki nämä juovat katosivat pian täydellisesti. Tämän enempää yksityiskohtiin kajoamatta mainitsen ainoastaan, että olen pannut muistiin tapauksia, joissa jalka- ja hartiajuovat esiintyvät, hyvin erilaisista hevosroduista ja eri maista, Britanniasta aina Itä-Kiinaan ja Norjasta pohjoisessa aina Itä-Intian saaristoon saakka etelässä. Kaikissa maailman osissa näitä juovia tavataan kaikkein useammin ruskeilla ja harmaanruskeilla hevosilla; sanaan "ruskea" sisältyy tietysti laaja väriasteikko, mustallevivahtavasta ruskeasta alkaen miltei kermanväriin saakka.
Tiedän kyllä, että eversti Hamilton Smith, joka on kirjottanut tästä aiheesta, uskoo eri hevosrotujen polveutuvan eri kantalajeista, joista yksi, ruskea laji, oli juovikas, ja arvelee kaikkien äsken kuvailtujen ilmiöiden johtuvan aikaisemmasta risteytymisestä tummanruskean kantalajin kanssa. Mutta tämän mielipiteen saattaa huoleti hyljätä, koska on sangen epätodennäköistä, että raskas belgialainen kuormahevonen, walesilainen poni, norjalainen hevonen, hintelä Kattyvar-hevonen j.n.e., jotka asustavat aivan eri osissa maapalloa, olisivat kaikki risteytyneet oletetun kantalajin kanssa.
Ottakaamme nyt puheeksi hevosen sukuun kuuluvien eri lajien risteytymisen vaikutukset. Rollin vakuuttaa, että tavallisella muulilla, hevosen ja aasin sekasikiöllä, on hyvin usein juovia jaloissa; Gossen mukaan on muutamissa Yhdysvaltojen osissa yhdeksällä muulilla kymmenestä juovikkaat jalat. Itse näin kerran muulin, jonka jalat olivat niin juovikkaat, että jokainen olisi pitänyt sitä sebran sekasikiönä, ja W.C. Martin on oivallisessa tutkielmassaan hevosesta julkaissut kuvan samanlaisesta muulista. Olen nähnyt neljä väritettyä piirrosta aasin ja sebran sekasikiöstä, jolla oli jaloissa paljon selvemmät juovat kuin muualla ruumiissa, ja yhdellä niistä oli kaksinkertaiset lapajuovat. Lordi Morton'in kuuluisalla kvagga-oriin ja rautiaan tamman sekasikiöllä ja vieläpä eräällä myöhemmin siitetyllä tämän saman tamman ja erään mustan arabialaisen oriin puhtaalla jälkeläisellä oli jaloissa selvemmät poikkijuovat kuin puhtaalla kvaggalla. Erittäin huomattavana tapauksena mainittakoon vihdoin eräs aasin ja hemionuksen sekasikiö, jonka kuvan tohtori Gray on piirtänyt (ja hän on minulle kertonut tuntevansa erään toisenkin samanlaisen tapauksen); huolimatta siitä, että aasilla vain satunnaisesti on juovia jaloissa ja ettei hemionuksella ole niitä milloinkaan, eipä edes lapajuoviakaan, olivat tämän sekasikiön kaikki jalat juovikkaat ja sillä oli lavoilla kolme lyhyttä juovaa, kuten Devonshiren ja Walesin poneilla, vieläpä muutamia sebrantapaisia juovia molemmin puolin päätä. Mitä tulee tähän viimemainittuun tapaukseen, olin niin vakuutettu siitä, ettei ainoakaan värijuova riipu siitä, mitä tavallisesti kutsutaan sattumaksi, että pelkästään noiden aasin ja hemoniuksen sekasikiön päässä olevien juovien johdosta kysyin eversti Poolelta, tavataanko sellaisia juovia milloinkaan yleensä tavattoman juovikkailla Kattyvar-rotuisilla hevosilla, ja kysymykseeni sain, kuten olemme nähneet, myöntävän vastauksen.
Mitä on nyt sanottava kaikkien näiden tosiasioiden johdosta? Me näemme hevosen suvun eri lajien yksinkertaisen muuntumisen kautta tulevan juovikkaiksi, joko jaloistaan kuten sebra tai lavoistaan kuten aasi. Hevosessa näemme tämän taipumuksen esiintyvän voimakkaana ruskean värin ohella – väri, joka lähentelee suvun muiden lajien yleisväriä. Juovien ilmenemisen mukana ei seuraa mitään muodonmuutosta tai muuta uutta ominaisuutta. Voimakkaimpana näemme tämän taipumuksen juovikkaisuuteen esiintyvän useiden mitä erilaisimpien lajien sekasikiöissä. Muistelkaamme nyt tämän seikan yhteydessä eri kyyhkysrotuja: ne polveutuvat kaikki yhdestä kyyhkyslajista (pari kolme alalajia eli maantieteellistä rotua siihen luettuna), joka on väriltään sinertävä ja jolla on eräitä poikkijuovia siivissään y.m. kirjailuja; ja kun jokin rotu yksinkertaisen muuntelun kautta tulee sinertävän väriseksi, ilmaantuvat nämä juovat ja kirjailut poikkeuksetta uudelleen, mutta ilman mitään muuta muodon- tai ominaisuuksien muutosta. Vanhimpia ja puhtaimpia erivärisiä rotuja keskenään risteytettäessä näemme, kuinka sekasikiöissä esiintyy voimakkaana taipumus sinertävän värin ja mainittujen juovien sekä kirjailujen uudelleen ilmaantumiseen. Olen lausunut todennäköisimmän olettamuksen, minkä avulla hyvin vanhojen luonteenominaisuuksien jälleen-ilmaantuminen on selitettävissä, olevan sen, että poikasissa säilyy polvesta polveen taipumus ilmisaattamaan aikoja sitten kadonnut ominaisuus ja että tämä taipumus toisinaan tuntemattomista syistä pääsee voitolle. Juuri äsken näimme, kuinka useilla hevosen suvun lajeilla tavattavat juovat ovat selvemmät tai esiintyvät yleisemmin nuorilla kuin vanhoilla eläimillä. Jos nimitämme kyyhkysrotuja – joista muutamat ovat satoja vuosia pysyneet muuttumatta – lajeiksi, on niiden laita tässä suhteessa aivan sama kuin hevosen sukuun kuuluvien lajien. Omasta puolestani uskallan rohkeasti luoda katseeni taaksepäin monien tuhansien sukupolvien taa ja kuvittelen mielessäni sebran tapaisesti juovikkaan, mutta kenties aivan toisin rakennetun eläimen, joka on kesyn hevosemme, (polveutukoon tämä sitten yhdestä tai useammasta villistä lajista), aasin, hemionuksen, kvaggan ja sebran yhteinen kantamuoto.
Ne, jotka arvelevat, että kaikki hevosensukuiset lajit ovat erikseen luodut, väittänevät kenties, että jokainen laji on luomisessa saanut taipumuksen muuntelemaan, sekä luonnontilassa että kesytettynä ollessaan, juuri tällä erikoisella tavalla, niin että se usein tulee juovikkaaksi niinkuin suvun muutkin lajit; ja he väittänevät kenties, että jokaiseen lajiin on luotu voimakas taipumus synnyttämään sekasikiöitä, jotka juoviltaan muistuttavat muita samansukuisia lajeja eivätkä omia vanhempiaan milloin laji on risteytynyt toisen etäisessä maailmanseudussa elävän lajin kanssa. Tällaisen käsityksen hyväksyminen olisi mielestäni todellisen (realisen) syyn hylkäämistä epätodellisen tai ainakin tuntemattoman vuoksi. Se tekee Jumalan työt pelkäksi ilveilyksi ja narripeliksi. Tahtoisin miltei yhtä kernaasti uskoa entisajan tietämättömien kosmogonistien kanssa, että kivettyneissä raakuissa ei ole milloinkaan ollut eloa, vaan että ne ovat luodut kivestä siinä tarkotuksessa, että jäljittelisivät rannikolla eläviä raakkueläimiä.