Tämän kaikki myönsivät.
Eräänä päivänä kun Julian kanssa istuin työskennellen auaistun akkunan ääressä, – ruusukasvi oli välissämme olevalla pöydällä – ja me kauan olimme istuneet ääneti, sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" – ja samassa hän vaikeni.
Minä katsoin häneen ja kysyin: "mitä sitten?"
"Sitä, että … että provessori L: n kasvoissa on jotakin erinomaisen jaloa, varsinkin hänen otsansa piirteissä?.."
"Niin", vastasin minä, "niissä ilmautuu hänen jalo sielunsa, hänen lempeä viisautensa".
Julia kumartui ruusukukan luokse, nauttiaksensa sen tuoksua, vaan samassa sen nuput näkyivät puhkeavan hänen poskillensa.
"Kyllä ymmärrän!" ajattelin minä.
Taasen sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" … hän vaikeni nytkin.
"Pro … sanon minä hänelle ohjeeksi.
"Niin … eikö … eikö provessori L: n ääni ole hyvin sointuva sekä eikö hän sinun mielestäsi puhu varsin oivallisesti? Hän tekee kaikki varsin selväksi … niin täydelliseksi ja ihanaksi. Tuntuu, ikään kuin häntä kuunnellessa tulisi paremmaksi".
"Tosi kyllä, mutta eikö sinun mielestäsi Arvid luutnantilla ole hyvin kauniit viikset, oivalliset hampaat ja erittäin kaunis ääni, varsinkin kun hän sanoo 'hiisi viek…'".
"Nyt, Piete, olet sinä paha", sanoi Julia, kovin punastuen, sekä juoksi samassa matkoihinsa. Ohitse mennessään herätti hän Arvid luutnantin, joka läheisessä huoneessa sohvalla veteli päivällis-untansa; tämä nyt vähän murisi ja vaati, vetelästi venutellen jäseniään, suuteloa hyvän-tekiäisiksi.
Saiko hän? mitä vielä! Päivä päivältä tuli Julia yhä vakavammaksi, hänen entinen iloisa, tasainen mielensä … rupesi käymään epätasaiseksi ja välistä tylyksikin; hänen koko olentonsa muuttui hiljaisemmaksi, ja näyttipä hänen suloiset kasvonsa joskus vähän alakuloiseltakin. Vaan tuota muutosta ei kukaan tämän perheen jäsenistä pitkään aikaan huomannut, sillä heillä oli kullakin omassa kohdassaan paljo toimitettavana.
Armo, jonka vilkas ja toimelias luonne aina pani häntä liikkeelle, pyöri maalla joka hetki askareissaan. Hän oli alustalaistensa lohduttajana, neuvon-antajana ja opettajana sekä tärkeissä että vähissä asioissa ja sitä paitsi koko seudun lääkärinä. Ja kaikki tämä kävi häneltä aivan ikään kuin itsestään ilman tohinaa ja semmoisella älyllä, ett'ei sitä hänestä olisi uskonutkaan, hänestä, joka tavallisesti omassa kodissaan vähäpätöisyyksistäkin huolestui. Itse hän kulki kansan luona, antaen heille rohtoja ja kehoituksia, liemiä ja hyviä neuvoja, siinähän sitte sekä mehua että höystettä. Hän oli koko seudun lemmikki. Vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät ylistivät häntä "liiankin hyväksi ja alhaiseksi".
Näytti siltä, kuin eversti vähemmän olisi huolinut alustalaisistansa, mutta oikeastaan hän toden takaa työskenteli ja toimieli niitten hyväksi, jotka hänen haltuunsa oli suotu. Hän oli alustalaisillensa ja samoin myöskin palkollisillensa hyvä ja oikeutta harrastava, mutta ankara isäntä. Yleensä häntä peljättiin enemmän kuin rakastettiin, vaan kuitenkin myönnettiin, että sillä ajalla, jona hän oli kartanoa hallinnut, juoppous, kaikellainen irstaisuus ja pahat tavat vuosi vuodelta olivat vähentyneet, ja että sijaan oli astunut järjestys, rehellisyys, puhtaus sekä naapurien välinen sopuisuus, josta sitten oli syntynyt hauskuutta ja hyvää toimeen-tuloa yhä laveampiin piiriin, aina lähiseutuihinkin, ja net oivat toimet, joihin hän oli ryhtynyt, net hyvät koulut, jotka hän oli perustanut ja joita hän joka vuosi täydellisemmäksi saattoi, antoivat syytä siihen toivoon, että nuorempi sukupolvi tulisi vielä onnellisemmaksi, sekä jalommaksi. Voimakkaana apulaisena seisoi nyt provessori L. hänen rinnallaan.
Tässä on aika ja paikka, jossa sopii lausua selvitteeksi muutaman sana; provessori L: n henkilöstä. Tähän ei tarvita pitkiä puheita.
Provessori L. oli varakkaan miehen poika sekä itsekkin hyvissä varoissa. Hän oli ruvennut papiksi saattaaksensa, kuten hänen ajatuksensa oli, siten tehokkaimmalla tavalla hyödyttää lähimäisiänsä. Hän oli myöskin sanan ihanimmassa merkityksessä seurakuntansa isä.
Kummallista oli, että hän yhtä paljon kuin minä, ehkäpä enemmänkin, tarkasteli Juliaa. Hänen katseensa usein ystävällisesti, vakaasti ja tutkivasti seurasi tyttöä…
Pääjohdatus seurakunnan tyttökoulussa oli Helenan, ja tämän tärkeän tehtävän hän ilomielin, tunnollisesti ja oivallisesti toimitti.
Kornetin kai oli … pääjohdatus poikakoulussa – niin ehkä joku luullee! Ei maarin! ja paras tuo olikin sekä hänelle että koululle. Hän oli varsin äkkipäätä saanut erin-omaisen kasvitieteen-kiihkon ja läksi ulos aikaisin aamusilla, oli usein poissa koko pitkän päivän sekä tuli vasta illalla kotia aivan väsyneenä ja taskut täynnä rikkaruo – kasvia, tuli minun sanoa. Hän jutteli paljon kasvitieteen arvosta ja hyödystä, kiitti sitä kovin miellyttäväksi, sekä selvitteli ehtimiseen Julialle, mikä eroitus oli kahdeksan- ja viisiheteisen välillä, y.m. Erittäin innokas oli hän etsimään sirkun-kelloja, joita hän tiesi näillä tienoin kasvavan, vaikk'ei niitä vielä ollut hänen löydettäviinsä sattunut. Tuota kasvia hän nyt etsi sekä myöhään että varhain.
"Kaarlo on oikein kummallinen näihin aikoihin", sanoi Julia, "kun hän palaa kotiin kasvitieteellisiltä retkiltään, on hän joko niin iloinen, että syleilee kaikkia ihmisiä, taikka näyttää niin suuttuneelta, että melkein pelkään hänen purevan".
"Hän kasvitieteellisessä kiihkossaan varsin unohtaa muun", sanoi eversti.
Helena hymyili päätään puistaen – niin tein minä myöskin – samoin teet varmaankin sinä, nuori lukiani. Minä arvaan, että sinä arvaat, että hän … mutta vaiti, vaiti siksi … älkäämme ilmoittako salaisuutta, se kyllä aikanaan tulee ilmi. Mutta sillä välin lähdemme suurissa perhe-vaunuissa vieraisiin, Eversti, Armo, Julia, Kornetti ja minä. Armo, jonka ajatukset välistä olivat ikään kuin puusta pudonneita, oli nykyään keksinyt, että minä rupesin tulemaan alakuloiseksi, johonka mielen-tilaan ilmestys-raamatun liiallinen lukeminen minua muka olisi saattanut; tähän luuloon hän siitä syystä oli joutunut, että hän pari kertaa havaitsi minun silmäilevän Raamatun viimeistä sivua, jossa uuden Jerusalemin tulemisesta kerrotaan. Armo ei mitään peljännyt niin paljon, kuin kirjojen tutkimista, ja luuli melkein ymmärrykseni jo olevan vaarassa; huvittaaksensa minua sekä saadaksensa "Pieteä vähän pois tuollaisista" tahtoi hän välttämättömästi minua mukaansa, kun lähdettiin naapurien luo vieraisiin.
Eräänä kauniina päivänä läksimme matkaan, ollen kaikin hyvällä tuulella.
Me joimme kahvia Mellander'in rouvan luona, joka miehensä kanssa (tämä rouva oli miehensä pää) oli vuokrannut everstiltä vähäisen tilan. Mellander'in rouva oli hirveän ruma, hän oli rokon-arpinen ja leukansa vähän partainen. Hiljaiselle, hänen valtaansa ja avujansa äärettömästi kunnioittavalle miehellensä näytti hän kylläkin, kenen päässä hattu oli; ja koko pitkän päivän hän jutteli sivistyksestä ja siveys-opista kauniille, mutta jotenkin hontakkamaisille tyttärillensä, joita kornetti vertaili nuokkukoivuihin. Muuten oli hän siisti, säästävä ja kodikas sekä piti hyvässä järjestyksessä kotonsa, miehensä, ja tyttärensä, yhden piian ja kolme kissaa – ja luuli sen vuoksi itsellänsä olevan oivallisen "ministeripään".
"Niin niin!" sanoi hän kerran huoaten. "Nyt sanotaan: kreivi Platen on kuollut!" Tulevana vuonna ehkä: "ja Mellander'in rouvakin on manalaan muuttanut".
"Jopa jotakin", sanoi eversti, joka oli läsnä.
Sillä välin, kuin herra kamreeri Mellander vei everstiä pieneen puutarhaan näyttääksensä hänelle uutta viljelystä eli "Perkiöä", jonka hän oli laittanut vanhaan perunamaahan, saimme me Mellander'in rouvalta kuulla vähän kaikenmoista uutta. Ensiksikin, että hän oli lukenut erään hyvin hupaisen kirjan, jossa puhuttiin nuoresta Frits nimisestä nuoresta miehestä.
"Onko tuo kirja romani?" kysyi Armo.
"On, romani se on ja kovin hauska. Jota Frits hyvänä pitää, hänen nimensä on Ingeborg".
"Kuka on sen kirjan tekiä?" kysyi Armo.
"Jaa – sitä en tiedä. Mutta kyllä hän kuuluu olevan pappina … Ja siinä sanotaan kovin kauniisti, mitenkä he soutelevat järvellä ja mitenkä tyttö plaksuttelee pieniä valkosia käsiänsä – ".
Sulasta hämmästyksestä huudahti kornetti varsin kimeästi: "Lieneekö tuo Frithiof?"
"Frithiof – niin Frits'iksi elikkä Frithiof'iksi häntä nimitettiin".
"Tegnér'in tekemä kirja!" huudahti taas vuorostaan Armo.
"Ten – niin, niin, jonkun sellaisen nimen olen kuullut".
Julia katsahti taivasta kohti.
Armo, joka ensi kerran älysi, että tällaista keskustelu-ainetta tuli muuttaa jota pikemmin sitä paremmin, kysyi nyt Mellander'in rouvalta, oliko kreivinna B. … jo muuttanut kartanoonsa.
"En tiedä!" sanoi Mellander'in rouva terävästi, "hänestä en minä tiedä mitään. Meidän välillämme ei ole mitään 'kommerssia' enään. Mitäpä pikku Armoni tästä ajattelee, kun kuulee, että kreivinna ja minä olemme yhdessä kasvaneita? Niin, me olimme nuoruudessamme yhdessä joka päivä, ja hänen olkihatussansa oli keltaiset nauhat ja minun olkihatussani oli punaiset nauhat, ja minä sanoin hänelle: 'kuules Sanetti!' ja hän sanoi minulle: 'kuules Lisetti!' ja me olimme parhaita ystäviä, mitä maailmassa tavataan. Sitte hän läksi yhtäälle, minä toisaalle, – nimittäin enoni, raatimies Stridsberg'in luo Norrteljeen. Armo varmaankin tuntee – ?"
"En!" vastasi Armo.
"Hyvänen aika! ette tunne rikasta Stridsberg'iä, – häntä, joka oli nainut neiti Bredström'in, tuon Tukholmassa asuvan tukkukauppias Bredström'in tyttären – tietäähän Armo? – Bredström'in – kauppatorin varrella asuvan Lönnqvist'in langon?"
"En tunne", vastasi Armo hymyten ja hiukan hämillään.
"Vai niin – vai niin", sanoi Mellander'in rouva jotenkin tyytymättömästi ja ehkäpä pannen nyt vähemmän arvoa Armon tuttavuuksiin. "Noh", jatkoi hän kertomustaan, "sitte kävi niin, ett'emme moneen vuoteen nähneet toisiamme. Mutta kun minä jouduin Mellander'in vaimoksi, satuin Tukholmassa eräissä laulajaisissa näkemään nuoruuden kumppaniani, joka nyt oli päässyt kreivinna B: ksi ja minä hänelle noikkaan ja noikkaan, … mutta mitäpä luulette? – Hän katselee minua tarkkaan, vaan eipä tervehdäkkään – eikä ole minua tuntevinaankaan. 'Hohoh!' ajattelin minä. Mutta kun hän ajaa maantien varrella olevan asuntoni sivutse, silloin hän muka pistää päänsä ulos vaunujen akkunasta sekä noikkaa noikkaamistansa, mutta – minä vain sukkaa kudon! Mitä pikku Armo tästä kaikesta ajattelee?"
Mitä pikku Armo ajatteli, siitä Mellander'in rouva ei tällä kertaa selkoa saanut, sillä juuri samassa tuli hänen rakas puolisonsa sisälle everstin kanssa, joka kiirehti poijes, koska kello jo oli joutunut viiteen ja meillä oli koko penikuorman matka Lehtosaaren ruukin-patruuna D: lle, jonka luoksi vielä aioimme vieraisiin. Kaksi kupillista kahvia täytyi meidän kuitenkin kaikkien juoda, paitsi kornetin, joka siunaten Mellander'in rouvan hyvän-tahtoisuutta sekä hänen kahviansa jyrkästi vakuutti, ett'ei hän sietäisi toista kuppia. Hän ja Julia olivat koko ajan, miten parahiten saattoivat, koettaneet huvitella Eeva ja Maalu neitosia. Kornetti iloisella ja reippaalla tavallaan aloitti heille monessa suhteessa pientä kohteliaisuutta. Julia kiitti heidän kukkakasvejansa, lupasi lainata heille kirjoja, ompelumalleja y.m. ja tämä kaikki vaikutti, että nämät nuokkukoivut näyttivät siltä, kuin raitis tuuli olisi niitä ravistellut taikka virvoittava sade virkistänyt, sillä rupesivatpa tuuvittelemaan oksiansa ja heiluttelemaan lehtiänsä eli toisin sanoen: Maalu ja Eeva tulivat varsin virkuiksi ja heidän silmänsä vilkkuivat ikään ja länteen.
Lehtosaaressa otettiin everstiä perheinensä vastaan oikein meluavalla ilolla, erittäin Kaarlo kornetista pidettiin suurta uhoa, hän kun reippaan olentonsa, iloisen luontonsa ja kaikellaisten kepposten takia oli yleensä koko naapuriston lemmikki ja varsinkin suosittuna iloisessa Lehtosaaressa, jossa tanssit, näytelmät ja kaikellaiset huvitukset vaihtelivat, ja jossa hän yhtenä ainoana yönä oli vuorotellen tanssittanut kahtatoista tyttöä kahdessakymmenessä ja neljässä katrillissa. Näytelmissä oli hän ollut monena miehenä ja aina herättänyt suurta mieltymystä. Rakastajan osaa hän ei tosin kyennyt näyttämään, tietysti siitä syystä, ett'ei hän koskaan saattanut rakastua eikä hän luonnollisesti taitanut näyttää, mitä varsin soti hänen luontoansa vastaan.
Ruukin-patruuna D: n kolme taidokasta tytärtä ja neljä taidokasta poikaa olivat päättäneet isänsä nimipäivän kunniaksi pitää laulajaiset, joihin jotenkin lukuisasti oli kuulioita kutsuttu, ja näitten joukkoon H: n perhe lisäsi viisi terve-tullutta vierasta.
Rouva D., jota huhu kertoi erittäin sivistyneeksi naiseksi, joka tiesi jutella Weber'istä ja Rossini'stä, kasvatuksesta ja sivistyksestä, värityksestä, hyvästä aistista ja taitavuudesta y.m., rupesi nyt Armoa huvitellaksensa pitämään koreita puheita kasvatuksesta sekä niistä peri-aatteista, joittenka nojalla hän oli lapsiansa kasvattanut, ja joissa aatteissa Weber ja Rossini, sivistys, aisti ja taitavuus joutuivat varsin taitamattomasti yhteen sekamelskaan.
Laulajaiset alkoivat. Eleonora D. istui punastuneena ja peloissaan pianon ääreen sekä soitti erään kappaleen. Joka soinnokselta hän lahjoitti kuuliain korville pari tahi kolme säveltä kaupan päällisiksi, ja juoksumat, kiitos olkoon väkipolkimen ja näppäryyden, net kävivät kuten gummilla sivallus piirustuksen ylitse. Loppu teki suuren vaikutuksen. Koko piano rämisi. Tämän jälkeen tuo sinisilmäinen Tereesa lauloi Sevillan parturista arian. Hänen katkonaiset sävelensä, väkevät, ikään kuin käsivoimalla väännetyt luikerruksensa ja kimeät huutonsa saavuttivat kuulioilta hilpeimmät kiitokset näin suuresta vaivasta.
Ruukin-patruuna D., paksu, lyhytläntä, iloinen ukko oli lapsiinsa kovin ihastunut ja hänen isällinen sydämmensä heitä vertasi senkin seitsemään neroon. Tavan takaa hän meni everstin luo sekä huudahti tuikkaavin silmin ja käsiään hieroen: "noh, veliseni, mitäs ajattelet? Mitäs sanot, veljeni? mitä häh? Häh mitä?"
Everstillä oli luonnollinen hyvä aisti, ja myöskin oli hän eläessään kuullut niin paljon hyvää soitantoa, että kylläkin tiesi tällaista arvostella, mutta hän turvasi nyt tuohon veitikkamaiseen hymyilyynsä ja antoi kiitos-lauseeksi tämän epäselvän vastauksen: "hän soittaa kuten itse Hiisi!" taikka "hän laulaa kuten tuhat tulimmainen!" jotka vankat lauselmat mieltynyt isä otti vastaan suurimmalla ilolla.
Sittemmin lauloivat Aatu D. ja yksi hänen sisaristaan erään laulun, joka meni vähän (kuten eversti sanoi) "rikki"; ja tästä nyt syntyi silmäsota veljen ja sisaren välille siksi, kuin laulu taas vähitellen sointui yhteen.
Päätökseksi esitti nuot seitsemän taituria yhteen ääneen yhdys-laulun, laskein siinä maljasta ja kaljasta, ilosta ja elosta sekä jos jostakin, mitä vain loppu-sointuiselta vetävää tuo Aatu runoilia oli kokoon kasannut, ja oli laulu sellainen, josta pahasti pelkäsin huoneen hajoavan.
Armo, joka kaiken aikaa oli istunut ikään kuin ehtookirkossa, niin hartaan ja juhlallisen näköisenä, pani nyt parastansa tyydyttääksensä tuota taiteellista, ylistystä janoavaa perhettä. Eversti toisti vankat lauselmansa; ja seura huusi ääntevästi: "hyvin! oivallisesti!" joita sanoja monesta kohden kuitenkin seurasi epäiltäviä suun väänteitä ja nenän nirputuksia. Tätä tapaa kornetti – hänen kyllä sopi moittia, hänen, joka toden-peräisesti saatti sanoa, kuin sanoikin, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt soitto- eikä laulutaidetta eikä siis saattanut sitä arvostellakkaan, vaan toinen raukka, jolta hänen soitannollisen aistinsa takia arvostelua vaaditaan, on tämmöisissä laulajaisissa pahemmassa kuin pulassa. Taideniekkoja saa arvostella, siihen on oikeus rahalla lunastettu, vaan taiteen harrastajaa saa ainoastaan kiittää – tämä on ikään kuin velvollisuus – mutta jollemme sitä hyvällä omalla tunnolla saata tehdä, niin ei totuuskaan piiloon pakene jättämättä kasvoihimme jonkunlaisia vieraita väreitä.
Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi. Kornetti istui katsellen kuuta, joka kalpeana ja lempeänä loisti tyvenen, viheriäisen maan ylitse. Hänen katseessaan oli jotakin haaveksivaa, sitä en hänessä koskaan ennen havainnut. Julia kävi myöskin miettiväksi. Ajaja sekä hevoset luultavasti myöskin ajattelivat jotakin, sillä vain verkalleen kuljimme eteen päin tasankojen ja metsien läpi. Kun keski-yön aikana ajoimme pappilan, provessori L: n asumapaikan, sivutse, näkyi siellä kynttilän valo eräästä akkunasta kimaltelevan. Eversti sen huomasi ja sanoi ystävällisesti loistavin silmin: "tuossa istuu nyt L. valvomassa ja työtä tekemässä lähimmäistensä hyväksi. Hän ei suo itsellensä yölepoa, – ja kuitenkin kuluu luultavasti viisikymmentä vuotta, ennenkuin hänen teoksensa ymmärretään sekä arvossa pidetään. – Ja päivin hän käyttää kaikki tunnit niihin monenmoisiin töihin, joita hän virkansa puolesta on velvollinen tekemään".
"Hän on kynttilänsä tapainen", sanoi kornetti, "lahjoittaaksensa valoa, se itsensä kuluttaa.
"Hän on varmaankin hyvin jalo mies!" sanoi Julia, kyynel silmässä.
"On kyllä", sanoi eversti, "en tunne ketään jalompaa. Mutta hänen on mahdotoin elää kauan sillä tavoin, kuin hän itseänsä hoitaa".
"Eikö hänellä", kysyi Julia vielä, "ole siellä kotona äitiä, sisarta taikka ketään omaista, joka, hellitellen häntä, pitää hänestä huolta?"
"Ei. hän on yksin".
"Yksin!" toisti Julia hiljaa ja surullisesti.
Kun hevoset verkalleen eteen päin kulkein kaarsivat pappilaa, pisti Julia päänsä ulos vaunuista ja katseli yhä yhteen suuntaan.
"Mitäs katselet, lapseni?" kysyi eversti.
"Kynttilää, isäseni … se loistaa niin ihanasti yön pimeydessä'!"
* * * * *
Seuraavana päivänä oli meidän taas meneminen vieraisiin naapuristoon, mutta tällä kertaa ei kornetti millään muotoa saattanut meitä seurata. Hän oli saanut onkeensa, että Sirkun-kelloja löytyi eräässä metsämaassa, joka oli puolen penikuorman Tuorlinnasta ikään päin. Saadaksensa tuosta vahvaa varmistusta, täytyi hänen jo edeltä puolen päivän jättää meidät ja lähteä matkalle.
"Minä en ymmärrä", sanoi Julia, "mistä tuo Kaarlo toisinaan elää. Hän ei koskaan ota evästä mukaansa, kun hän lähtee metsämaihin kasveja etsimään. Oikein hän onkin mielestäni laihtunut".
"Nyt hän taaskin metsään juoksee!" sanoi eversti, kun näki poikansa pitkin askelin rientävän pihan poikki; "pelkäänpä, että tuo Linnaea borealis tekee häntä viiropääksi".
Vieraissa käyntimme ei tänäpäivänä oikein hyvin onnistunut. Viikin kartanossa, L: n perheessä, oli lapset rupulissa ja pikku tallukkojen vuoksi ajoimme, tämän kuultuamme, täyttä nelistä poijes.
Eräästä kreivilästä, johon poikkesimme, oli kreivinna poissa. Hänen kanarialintunsa lauloivat puutarhan huvimajassa nälkäisinä kauniissa häkeissään; he vuoroin valittaen ja iloisesti visertäen koettivat puutoksiansa ilmoittaa.
Armo antoi niille siemeniä, vettä, sokeria ja linnun-ruohoa sekä nimitti niitä monenmoisilla lempisanoilla.
"Kaikesta vaivastamme", valitti eversti, "tuskin teekuppia saamme tänä iltana!"
Eversti oikein tunsi ruumiissaan kaipauksen, jos hänen vain iltapuolella kuuden ja seitsemän välillä täytyi olla ilman teetä, ja Armo, joka tuon kyllä tiesi, istui oikein huolissaan vaunuissa, kotia päin palatessamme, tätä matkaa kun varmaankin kestäisi vielä toista tuntia. Viedäksensä meitä oikotietä ajoi kuski pois tavalliselta maantieltä, ja nyt siis katseltavaksemme kuvautui uusia näkö-aloja. Eräässä jylhässä metsäseudussa seisautettiin hevoset huoahtamaan. Oikealla puolen, vähän etäämpänä meistä, näkyi puitten latvojen ylitse hieno savupilvi, jota vähäinen tuulen-henki toi meitä kohti.
"No totta tosiaankin", sanoi eversti, "luulenpa, että tuolla on pantu teevettä meitä varten kiehumaan! Katsoppa, Julia – eiköhän siellä metsän läpi haamoita joku valkoinen muuri?"
"Kyllä! minä näen jotakin harmaan-valkoista … siellä on todellakin talo … savu näkyy tulevan sieltäpäin. Varmaankin joku haltiatar, joka tahtoo meitä kestitä, odottelee meitä siellä. Haltiatar, joka tarjoo meille teetä, sehän oivallista!"
"Minä luulen", sanoi eversti, "että, vaikk'ei siellä haltiatarta olisikkaan, on siellä kuitenkin ihmisiä, ja net varmaankin antavat meille teetä, jos me – mitäs tuumaat, Lotta? Menemmekö vieraisiin tuonne hauskaan, vähäiseen metsälinnaan? Me sanomme tuolle herras-väelle, että toivomme päästä heidän tuttavuuteensa sekä että me … sanalla sanoen, että olemme janoissamme".
Julia nauroi sydämmestään. Armo näytti hirveän hämmästyneeltä.
"Ystäväni hyvä", sanoi hän, "tuo ei millään tavoin sovi!"
"Kupillinen teetä sopisi minulle hirveän hyvin", vakuutti eversti.
"Sitä paitsi, äiti kulta", lisäsi Julia, "saisimme siellä ehkä uusia hupaisia tuttavia. Esimerkiksi vain, entä jos Don Quixote ei suonen-iskemisistään olisikkaan kuollut, kuten on kerrottu, vaan olisi lähtenyt pohjoiseen päin ja ruvennut asumaan täällä ihanan Tobosansa kanssa sekä tulisi nyt meitä vaataan ottamaan… Mahdollista myöskin, että tapaisimme siellä jonkun erakon, joka meille elämän-vaiheistaan juttelisi, elikkä vale-pukuun puetun kuninkaan-pojan".
"Olkoonpa mikä hyvänsä ja kuka tahansa, kun hän vain on niin kristillinen, että antaa meille kupin teetä".
Vaikka eversti nyt varmaankin neljännen kerran muistutti teekupistansa, vastusteli Armo kuitenkin yksipäisesti tuota aiottua vieraissa käyntiämme, joten koko tuuma jätettiin sikseen ja päätettiin jatkaa matkaamme yhtä kyytiä.
Kun vaunut taas läksivät liikkeelle, niin – naksis! meni toinen pyörä paikaltaan, vaunut kaatuivat vähitellen kumoon ja monin äänin huutaessamme kellersimme toinen toistemme ylitse alas maantielle.
Armo joutui varsin päälleni, mutta ompelulaukkuansa, joka sattumuksesta oli joutunut alleni, koetti hän kuitenkin vetää irti, ennenkuin itse ajatteli pystyyn nousemistansa, vaan minä selitin, että tämä oli mahdotonta niin kauan, kuin minä en päässyt paikaltani liikahtamaan.
Vihdoinkin seisoimme kaikin jaloillamme. Armo oli varsin kalpea ja me muut kokoonnuimme huolestuneina hänen ympärilleen kyselemään, oliko häneen sattunut taikka oliko hän paljon peljästynyt j.n.e., mutta kun hän kieltämällä vastasi kaikkeen ja me hänen tuskallisiin kysymyksiinsä, miten oli meidän laitamme, myöskin saatimme vastata, ett'emme peljästyneet ja ett'ei meihin tullut mustelmaa eikä naarmaa (likistyksistä en tahtonut puhuakkaan), purskahti Julia niin iloiseen ja ääntevään nauruun, että se tarttui meihin kaikkiin. Ajaja ja palvelia, jotka molemmat olivat vahingoittumatta kuten metkin, raappivat huolissaan päätään.
Heidän avullaan koetti eversti nyt nostaa noita vanhoja, raskaita vaunuja asemillensa, mutta maantiellä oli syvältä hietaa ja vaunut olivat kaatuneet kuoppapaikkaan, ajaja oli saamatoin rahnus ja palvelia vanha muinais-kalu, he vain huusivat: "äh … voh!" Ainoastaan eversti teki työtä toden takaa – mutta vaunut eivät liikahtaneet paikaltaan.
Meneminen tuonne harmaaseen taloon (ainoa ihmis-asunto näillä tienoilla) tuli nyt välttämättömäksi, ja eversti, jolle tämä käynti sekä teekupillinen oli niin mieluista, että oli varsin iloissaan koko tästä vaunuseikasta, huudahti nyt: "meidän tulee kaikkien seurata toisiamme myötä-, ja vastoin-käymisessä!" Sitte hän itsensä tarjosi vaimollensa taluttajaksi ja saattoi häntä erittäin ilomielisenä ja leikillisenä pitkin kapeata polkua, joka, koukerrellen läpi taajan kuusi- ja mänty-metsän, näkyi vievän usein mainittua harmaata taloa kohti.
"Sade tulee!" sanoi Armo katsoen huolestuneena taivasta kohti, "hattuni – . emmekö saattaisi viipyä täällä puitten suojassa niin kauan, kuin Grönvall juoksee toimittamaan väkeä vaunuja nostamaan?"
"Ei tule sadetta", vastasi eversti.
"Jo sataa!" huudahti Armo.
"Joutukaamme, jotta pääsisimme katon alle!" sanoi eversti ja kiirehti iloisesti eteen päin, pitäen hattuansa Armon pään ylitse.
Jopa vihdoinkin olimme perillä tuon vähäisen harmaan talon luona. Ulkomuodoltaan näytti se kolkolta ja rappiolle joutuneelta. Sen ympärystä oli viljelemätöin ja metsittynyt, ainoastaan pieni, kyökkikasveja varten viljelty tarha, oli kunnossa. Erään metsäjärven hopeinen pinta välkkyi vähän etäämpänä läpi tumman hongiston.
Juuri kun pääsimme taloon sisälle, rupesi oikein ripeästi satamaan. Porstuan oikealla puolella oli ovi raollaan, se johdatti kyökkiin. Kun eversti nyt astui sisään, hyppäsi eräs piika, kuten peljästynyt jänes, nurkastaan esiin, tähtäsi meihin puoli-uniset, harmaat silmänsä ja änkytti: "nouskaa ylös portaita … herrasväki on kotona".
Sitte astuimme pimeitä ja kapeita puuportaita, joitten loputtua eversti avasi oven; se vei pieneen huoneeseen, jossa joka haaralla oli pyykkiä hajallaan. Pöydät, tuolit ja kopat olivat täynnä sekä silitettyjä että silittämättömiä vaatteita. Ilma höyrysi vastaamme kuumana, ikään kuin lämmitetystä uunista.
"Astu vain, astu vain!" sanoi eversti, ystävällisesti kehoittaen, vaimollensa, joka äkkiä seisahtui kynnykselle.
"Enhän minä, ystäväni rakas, saata astua vaate-koppasiin", vastasi Armo vähän närkästyneenä. Eversti ja minä siirsimme net vähän tieltä pois ja sitte koperoitsimme tuon pyykkivaraston läpi toisen oven luokse, jonka auettua kaikin hämmästyksestä ja ihastuksesta jäimme hetkeksi paikallemme seisomaan.
Ihana, jalon-näköinen, mustaan silkkiin ja pitseihin komeasti puettu nainen seisoi lattian keskellä huoneessa, jota kristallilasit, kukka-uurnat, uhkeat kuvastimet ynnä muut tarpeettomat kiiltokalut somasti kaunistivat. Vähän taaempana hänestä seisoi – vaikka hän minusta näytti ikään kuin leijailevalta – nuori … ja todellakin ainoastaan nuori tyttö, mutta niin ihastuttava, niin enkelin-ihana, että tosiaankin tahtoi epäillä, oliko hänen olentonsa maailmasta kotoisin. Hän oli ehkä kuusitoistavuotias, vaaleat palmikkonsa olivat somasti käärityt kultaisen hius-nuolen ympäri, ja yllänsä oli hänellä valkoinen hohtopuku, joka pilven-hattaran tapaisena ympäröitsi tuota liljan-valkeata, suloista, ihanteen-ihanasti muodostunutta, enkelimäistä olentoa.
Tuo vanhempi nainen tuli meitä vastaan ja hänen tumman-siniset silmänsä vähän ylpeästi ja kysyvästi tarkastelivat kutsumattomia vieraita, Armo astui pari askelta taakse päin ja sotki minua varpaille. Eversti, jonka jalo ryhti, sekä suora ja taitava käytös miellytti jokaista, sai piankin suloisen hymyn tuon kauniin tapiolan-emännän huulille, kun hän leikillisesti ja sujuvasti kertoi syyn eli syyt meidän odottamattomaan tuloomme; hän pyysi heitä suomaan anteeksi, että näin tuntemattomina tulimme heille vieraisiin, ilmoitti nimensä (joka tuohon kaunottareen näkyi tekevän kummallisen vaikutuksen) ja esitti sitte vaimonsa ja tyttärensä. Minun hän unhoitti. Sen suon hänelle anteeksi, sillä kukapa kysyy kyytimiestä, kun pyytää kyytihevoista? Tapiolan kaunis emäntä vastasi vieras-kielisellä murteella, mutta todellakin soitannon-suloisella äänellä: "olkaatte terve-tulleita! kyllä vaunuihin apua saadaan ja teille laitetaan teetä … niin hyvää kuin saan aikaan. – Tässä on tyttäreni, minun Herminani", lisäsi hän ja suori, hyväillen, varjoavat kiharat pois keijukaisen otsalta.
Armo, mennessään sohvan luo, seisattui kohteliaasti kumartamaan erästä herraa, joka näihin asti oli seisonut akkuna-uutimen varjostamana, mutta nyt astui esiin ja otti kiinni hämmästyneen Armon käteen, puristaen ja suudellen sitä, jolloin hän nauraen, mutta myöskin ollen vähän hämillään lausui: "Äiti kulta!" Tämä herra oli kornetti!
Armo sanoi vain: "Herra Jumala!" ja tuijottaen poikaansa, hän varsin ällistyneenä ja ristissä käsin äkkiä istahti alas sohvaan. Eversti seisoi silmät pystyssä, ja suullaan hän teki kummallisen muikerruksen, mutta ei puhunut mitään. Jonkunlainen ahdistava, levotoin hämmennys valloitti seuraa. Kornetti, joka erittäinkin ikään kuin kuumilla kivillä seisoi, meni pian ulos tarkastamaan vaunujen kuntoon panemista.
Tapiolan kaunis emäntä myöskin meni ulos, ja me jäimme yksin keijukaisen pariin, jota eversti nähtävällä ihastuksella katseli. Hän sekä Armo ja Julia koettivat kaikellaisten asiain juttelemisella sekä kysymysten kautta saada tyttöä vähän laveampiin keskusteluihin, mutta sepä ei onnistunut; tämä puhui ainoastaan vähän sekä karttoi kysymyksiä. Lapsellinen viattomuus, suloinen ja melkeinpä taivaallinen levollisuus kuvautui koko hänen olennossaan ja kaikessa, mitä hän sanoi. Hän puhui jotenkin selvää ruotsia, mutta korko oli kauniisti sointuvan italian-kielen. Julia oli varsin ihastunut häneen sekä kuiskasi ehtimiseen minulle: "hän on enkeli, oikea enkeli! Katso hänen suutaan! … ei, mutta katso hänen pientä kättänsä! ja hänen jalkaansa! … ja katso hänen silmiään! … hei, Kaarlo veikka! … nyt varmaankin olet kiinni! … hän on tosiaankin enkeli!"
Tuossa vähäisessä, somasti koristetussa huoneessa oli myöskin kaksi soittokonetta, nimittäin kannel ja lyyry. Julian kysymykseen, soittiko Hermina, vastasi tyttö siten, että hän kanteleella soitti ja lauloi erään italialaisen laulun niin luontevasti ja niin suloisella äänellä, että oikein kyyneleet silmistämme vierivät.
Hänen laulunsa tuskin oli loppunut, kun äiti tuli sisälle; kohta sen jälkeen tuli kornetti ja sitten tee. Tämä viimeksi mainittu antoi jokaiselle vähän tehtävää, joten keskustelun puute vähemmän tuli ilmi.
Minä en saattanut olla huomaamatta (tämä annettakoon anteeksi talon-tarkalle) teekalujen kehnoutta. Kupit olivat halvinta posliinia (kolme oli sinkitettynä), sokeri oli tavallista; – leipää eli nisusia ei ollut nimeksikään.
Minä luulen, että meidän kaunis emäntämme huomasi, miten Armo ja minä iskimme silmää toisillemme, sillä hänen muotonsa osoitti tuskallista hämmennystä ja hän soperteli jotakin vehnäjauhoista, miten niitten saaminen tänne oli vaikea. – Tämän puutteen poistajaksi Armo oitis hyvän-tahtoisella tavallaan itseänsä tarjosi, luvaten lähettää omista varoistaan, mutta tähän vastasi rouva kylmästi ja vakaasti: "ei suinkaan, kiitoksia vain!" josta vastauksesta Armo hämmentyi ja vähän närkästyikin.
Eversti joi par'aikaa mielihyvällä toisen kuppinsa teetä, jolloin äkkiä kuulimme kovan melun ja kiireet askeleet portaissa. Emäntämme kävi vuoroin punaiseksi, vuoroin kalveaksi sekä nousi mennäksensä ovea kohti, mutta samassa se äkkiä paiskattiin auki ja kalpeakasvoinen, kovan-näköinen mies, joka hurjaa vihan-vimmaansa koetti hillitä, astui kiivaasti sisälle, tervehti ylpeästi ja huolettomasti huoneessa olevia sekä meni akkunan ääreen, johon hän jäi ääneti istumaan; sieltä hän toki välimiten loi vihaiset, hurjat ja läpitunkevat katseet meidän kaunista emäntää kohti, joka nähtävästi vapisevana palasi istumaan Armon viereen. Siellä hän kuitenkin vähitellen kävi levollisemmaksi sekä vastasi noihin vihaisiin silmäilyksiin katseella, joka osoitti ylpeyttä ja ylenkatsetta.