Kaarlo kornetti oli jo melkein saanut ispinän pois edestänsä, kun vinkuna yhä enenevällä voimalla kuului, ja uudestaan huudettiin tuota onnetointa sanaa: "Iffi" sekä kukerruttiin ja meluttiin ylhäällä portaissa niin, että hän pian huomasi kyyttäjien saaneen hänestä vihiä ja olevan hänen jäljissään. Varsin tuskastuneena juoksi Kaarlo nyt akkunan luo, tarttui voimiensa tapaa sen rautavarustuksiin, aikoen riistää niitä irti ja, maksoihan sitten mitä maksoi, – lähteä akkunan kautta ulos. Raudat taipuivat, mutta pysyivät kuitenkin paikoillaan. Aina lähemmäksi tuo meluava raikuna läheni. Tänä hirveänä hetkenä kiilsi, auringon-loisteen valossa avain esiin akkunan äärimmäisestä nurkasta.
Oi vapauttava säde! Kornetti kaappasee avaimen, – se sopii suulle, ovi aukenee ja, kuten pahat hengettäret olisivat häntä takaa ajaneet (kornetti tässä vimmassa ja häiriössä näki mielessään nuot suloiset, sivistyneet D: n neidet hirviön muotoisina), hän nyt riensi, paeten pitkän käytävän lävitse, ulos porstuaan, alas portaita, poikki pihan ja ylös Kiillon selkään. Tuskin hän satulaan ennätti, ennenkuin tuo meluava joukko, ikään kuin mehiläis-parvi pesästään, syöksi portista pihaan, laulaen, ei, vaan kirkuen yhteen ääneen:
"Iffini, Iffini!
Oih, kuin olet pelkuri!
Kaunotar, miks' riennät pois?
Tule taas, tule taas!"
Kornetti ratsasti pois ja katosi pian noitten laulajien näkyvistä. Kolme nuorta herraa, jotka sydämmensä ilossa eivät tästä muuta käsittäneet, kuin että kornetti heille tahtoi tehdä erittäin hauskat kepposet, nousi heti ratsahille, karkaajaa takaa ajamaan.
Havaittuansa, että häntä uudestaan hätyytettiin, pysytti kornetti ratsunsa, suureksi ihmeeksi hätyyttäville, jotka pian hänen saavuttivat sekä piirittivät häntä, kimeästi nauraen ja huutaen:
"Noh! soh! jopa nyt saimme kornetin kiinni, ei nyt auta mikään! Antautukaa kornetti H., palatkaa oitis meidän kanssamme;" – ja nyt yksi heistä tarttui suitsiin, mutta hänen kätensä temmattiin epäsuopeasti pois, ja ylpeästi katsellen takaa-ajajiinsa sanoi kornetti kiivaasti:
"Jos herroilla olisi ollut vähänkään älyä, niin olisitte käsittäneet, ett'ei minua tällä tuulella haluta leikitseminen eikä leikin-teko. Näkisittepä nyt myöskin, että kaikki nämät vehkeet ovat minulle suorastaan vasten-mielisiä, … hitto niitä vieköön ja teitä myöskin!.. Jättäkää minua rauhaan!"
"Tuo puhe on häpeemätöintä kuin pahuus", sanoi yksi noista kolmesta ja antoi hevosensa kulkea samaa kulkua kuin Kaarlo kornetinkin, mutta sillä aikaa nuot toiset molemmat herrat jäivät hämmästyen seisomaan, ja vähän tuumattuaan laskivat leveän naurun ja läksivät täyttä laukkaa takaisin päin.
Kornetti ratsasti hiljalleen ja katseli suuttuneella ja kysyvällä katseella kutsumattomaan seuraajaansa, joka suurilla, kirkkailla sinisilmillänsä tarkasteli kornettia.
Äänettöminä ratsastettuaan nämät molemmat pian tulivat eräälle tien-haaralle. Silloin kornetti ylpeänä kääntyi seuraajansa puoleen, sanoen:
"Arvattavasti tästä erkanemme; hyvää yötä, herrani!"
"Eipä", vastasi tämä huolettomasti ja korskeasti, "minulla on teille vielä vähän sanottavaa".
"Milloinka ja missä vain suvaitsette!" sanoi kornetti kiivastuen.
"Hohoh! Hohoh!" vastasi ilkkuen toinen, "panetteko noin pahaksenne? 'Milloinka ja missä vain suvaitsette', nethän ovat sanoja, joita käytetään kutsuttaessa, sellaisiin kemuihin, joissa, missä ja milloinka vain suvaitaan, toinen ottaa toiseltaan hengen. Noh olkoon menneeksi, minun puolestani se kyllä saa tapahtua 'milloinka ja missä suvaitsette'. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan tarkoittanut mitään noin ankaraa. Tahdoin vain saattaa teitä, ollakseni teille seurana, nähdäkseni, saattaisinko vähän virkistyttää teitä … keskustellakseni kanssanne…"
"Muutamien henkilöin kanssa minä halukkaimmin keskustelen miekka kädessä … se pidättää, se estää tulemasta liian lähelle…"
"Miekkaa käyttäisitte", sanoi huolettomasti hänen vastustajansa; "miksikä juuri miekkaa eikä ennemmin pistuoleja? Net puhuvat korkeammalla äänellä ja estävät myöskin ihmisiä liiaksi lähelle tulemasta, – minä en halusta käytä miekkaa".
"Ehkä halukkaimmin käytätte nuppineuloja?" kysyi kornetti ivallisesti.
"Niin, nuppineuloja, – tahi hius-neuloja", vastasi hymyillen hänen vastustajansa, ja ottaen hatun päästään hän uhkeimmista palmikoista, mitkä milloinkaan ovat koristaneet naisen päätä, veti pitkän hius-neulan sekä kiinnitti siihen vähäisen kirjeen, jonka hän kurkoitti kornetille, sanoen nyt varsin muuttuneella äänellä:
"Jos tämä mielestänne kipeämmin koskee kuin miekan kärki, niin antakaa anteeksi hänelle, jonka täytyy vasten tahtoansa sen teille antaa!"
Ja tuo sinisilmäinen ratsastaja, Tereesa D., katsoi ystävällisesti ja säälivästi kornettiin, hyökähytti hiukkasen päätään, käänsi hevosensa ja katosi pian kornetin ihmettelevien silmäin näkyvistä.
Toinen tunne kuvautui niissä oitis jälleen, sillä net tunsivat kirjeen päällekirjoituksessa Herminan käsi-alan. Tunteilla, joita helposti käsittää, avasi kornetti kirje-lipun ja luki seuraavaa:
"Minun ainoa ystäväni maailmassa! Hyvästi! Hyvästi! Kun tulet – on se jo liian myöhäistä. Minun on täytynyt äitini ankaran-tuskallisten rukousten tähden taipua hänen tahtonsa mukaan. Tänään lähden Tukholmaan. Huomenna olen Genserik'in puolisona … jos elän silloin vielä. Veljeni, ystäväni, minun kaikkeni … ah, anna minulle anteeksi! Hyvästi! Hermina".
Kirje oli edellisenä päivänä kirjoitettu.
"Nyt Tukholmaan!" sanoi kornetti hurjasti ja vakaasti päättäen häntä omaksensa voittaa taikka kuolla! "Oi iäinen taivas, kiitos olkoon sinulle! vielä on aikaa!"
Ilta kävi myrskyiseksi ja pimeäksi. Kornetti ei siltä tietänyt; hän ei ensinkään huomannut mitään ympärillänsä olevasta maailmasta, vaan ratsasti täyttä laukkaa kestikievari-taloon.
"Heti paikalla tuokaa tänne nopea, reipas ratsu!" huusi kornetti, "minä maksan mitä vain tahdotte".
Iloisena hirnuen kuorskuva ori pian kantoi seljässään tuota hurjaa ratsastajaa, joka äänellään ja kannustimillaan vielä enemmän kiihoitti sen intoa ja sokean malttamattomuuden vimmassa kiidätti eteen päin, eteen päin, yli …; vaan hengähtäkäämme hetkisen.
"Huhuu! Huhuu!"
Enne-huuhka.
Yö oli. Kuu laski hopeahohteensa hiljaa virtailemaan ohitse Tuorlinnan, jossa kaikki näytti lepäävän, sillä ei yhtäkään kynttilää noista syvistä akkunoista vilkuttanut esiin, kuiskaamaan valvovasta ihmis-silmästä, sydämmestä, joka ei lepoa saanut. Ah! – ja kuitenkin…
Everstin huoneeseen loisti yön kirkas lamppu valaisten seinissä kultakehissään olevia sukukuvia, joittenka haamut, kuun säteitten kalpeassa, sinertävässä valossa näyttivät taasen virkoavan ja menneitten aikojen yöstä, jonka varjossa heidän ilonsa ja murheensa, vihansa ja rakkautensa, rukouksensa ja silmänsä jo aikoja sitten olivat sammuneet, katselevan, hiljaisesti ja haaveksivasti hymyillen, elossa olevan polvelaisensa taistelua yhden elämänsä synkkiä vihollisia vastaan ja kuiskaavan noissa henki-lauluissa, joita ainoastaan ajatus kykenee käsittämään:
"Unohdukseen kaikki peittyy!
Kamppailut ne rauhaks' kääntyy —
Sota sullen levon suo;
Henki! viihdy – muisto tuo!"
Rauhaks' kääntyy? Hiljaiset haamut! Te tahdotte lohduttaa. Mutta hetkiä löytyy, jolloin me, kun ajattelemme rauhaa, tuota haudan ja taivaan sanaa, itkemme katkeria kyyneleitä.
Eversti seisoi akkunansa ääressä, katsellen ulos kuutamo-yöhön. Hänen korkea otsansa oli tavallista kalpeampi ja kuoppiinsa vaipuneista silmistänsä leimahti synkkä tuli.
Viuhoava tuuli tuiskaeli linnan pihalla, vieden edes ja takaisin suuria joukkoja kellastuneita lehtiä, mitkä pyörivät tuon vanhan tukevan linnan edustalla, muistuttaen hoviväestä, joka koettaa ilostuttaa synkästi katselevaa ruhtinastansa. Torniviirit kieppuivat kitisten ja levotoin, ikävä vinkuna, sellainen joka myrsky-säällä kuuluu suurissa rakennuksissa, kulki valittaen läpi linnan. Tuollaiset äänet sopivat olemaan onnettomuuksien enteinä; ne saattavat mielen ikäväksi samati, kuin surulliset aavistuksetkin. Taivaalla vaaleat hattarat riensivät sivuitse kummallisina haamuina, olivatpa ikään kuin sotajoukkoja, jotka rikki riistettyine lippuinensa paeten rientävät eteen päin. Ne verhoivat tuulen-hunnuilla yön ruhtinattaren, joka kuitenkin voiton säteillä piankin loisti niiden lävitse, ja kokoontuivat vihdoin harmaisiin ryhmiin alas taivaan rantaa kohti.
Levottomilla ja synkillä tunteilla katseli eversti tuota luonnon raivoisaa taistelua. Katkerasti hän tunsi, että rauhattomuuden henki oli myrkyllisellä hengähdyksellään häirinyt hänenkin aina ennen onnellisen ja sopuisan perheensä rauhaa. Hän, joka kovin hellästi rakasti omaisiansa ja jota he puolestaan samati rakastivat, oli nyt yht'äkkiä ikään kuin vieraantunut heistä. Vaimo, lapset vetäyntyivät pois hänestä, kääntyivät pois hänen puolestaan, – ja tämä oli hänen syynsä; hän oli kieltävästi vastannut heidän rukouksiinsa, – he olivat onnettomat hänen tähtensä; – ja tällä hetkellä, jolloin hänen omatuntonsa todisti, että hän oli oikein tehnyt, oli perus-aatteissaan lujana pysynyt ja aina virheettömästi menetellyt tämän ankaran, mutta korkean määrän mukaan – tällä hetkellä hänen sydämmeensä syntyi pistäviä tunteita, jotka syyttivät häntä erehtymisestä näitten perus-aatteitten oikean käyttämisen suhteen sekä siitä, että hän täten oli ollut syynä kärsimyksiin, joita hänen olisi sopinut poistaa, että hän oli niiden päiviä katkeroiksi saattanut, joittenka elämää hän oli kutsuttu siunaamaan. Ruumiillinen kivun-tunne, joka häntä vaivasi ja erin-omattain silloin, kuin hänen sielunsa oli tuskaantuneena, – kova rinnan-polte, joka ahdisti hänen hengitystänsä, tuntui näitten surullisten ajatusten hetkinä tavattoman väkevästi. Hän havaitsi itsensä yksinäiseksi … ei kukaan nyt häntä hellyydellä muistanut … eikä kenenkään ajatukset lentäneet rukouksen, rauhaa leyhyttävillä, kyyhkysiivillä hänen ympärillään, – hän oli yksin! Kyynele tunkesi hänen miehuulliseen silmäänsä ja hän katsahti ylös korkeuteen, toivoen piankin saavansa jättää tämän maailman, jossa surut ja murheet hallitsevat.
Valkoinen pilven-hattara, ikään kuin joku ihmis-olento kurkoittavin käsivarsin, liiteli yksin näkyviin alitse tähtikaarroksen, – sekä näytti laskeutuvan aina alemmaksi, ja nuot kurkoittavat utuiset käsivarret ikään kuin lähestyivät everstiä. Hän ajatteli Liisiä, – hänen rakkauttansa ja hänen lupaustansa, että vielä kuoltuaankin ympäröitsisi lemmittyänsä. Olipa ikään kuin hänen henkensä nyt olisi tahtonut everstiä suojella – nyt kun kaikki muut olivat hänen hyljänneet! Eikö tuo ollut Liisin haamu, joka nyt, kun kaikki lempi-äänet perheen isän ympärillä olivat vaienneet, astui alas, yksin huutaaksensa hänelle yön hiljaisuudessa: minä lemmin sinua! minä lemmin sinua!
Aina lähempää lähemmäksi tuli tuo haamun-näköinen hattara; – everstin silmä seurasi sitä surullisella katseella ja melkeinpä tietämättään koroitti hän käsiään sitä kohti. Silloin tuulen henki äkkiä siihen tarttui, – nuot kurkoittavat käsivarret riistettiin uturuumiista ja epäselvinä raivoavina liekkinä tuo valkoinen hattara, kuten kamoittava mielikuvitus, riensi Tuorlinnan tornihuippujen ohitse. Tyhjältä näytti avaruus. Eversti laski kätensä sydämmelleen, – sielläkin tuntui tyhjältä. Syvät huokaukset nousivat raskaasti hänen rinnastaan. Tänä katkerana hetkenä joka häntä lähestyi hiljaisilla askeleilla, – käsi pistäytyi hänen käteensä, pää nojautui hiljaa hänen olkaansa vastaan. Eversti ei taaksensa katsonut eikä kysynyt mitään, – hän kyllä tiesi, että se ystävä nyt oli lähellä, joka monta, monta vuotta yhdessä hänen kanssaan oli kärsinyt elämän murheita ja nauttinut sen riemuja; tämä yksistään saattoi aavistaa hänen salaista kärsimystänsä, ainoastaan tämä saattoi yön hiljaisuudessa tulla hänen luoksensa, rakkaudellansa häntä lohduttamaan. Hiljaa kiersi eversti käsivartensa sen ystävän ympärille, joka oli hänen kumppaninansa hänen elämänsä matkalla, ja painoi häntä vasten rintaansa, jossa pian sekä sisällinen että ulkonainen kivistys hälveni. Näin nämät aviokumppanit seisoivat katsellen, miten tuuli maan ylitse viuhueli ja ylhäällä pilviä riennätteli. He eivät sanaakaan toisillensa selvikkeeksi sanoneet. Miksikä sitä olisivatkaan tehneet? Sovinto sulki heitä taivaalliseen helmaansa. Siinä he seisoivat, ja sydän sykkäili sydäntä vastaan; he ymmärsivät toisiansa.
Tuuli, mikä hetki hetkeltä enentyi, liikutti tornikelloa, joka juuri nykyään oli kaksitoista lyönyt. Kumeat läppäykset kuuluivat tuon tuostakin. Eversti lujempaan puristi rintaansa vastaan vaimoansa, joka tällä hetkellä ehdottomasti tunsi pöyristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Hän katsoi mieheensä. Everstin silmät olivat liikkumattomasti kiinnitettynä yhteen ainoaan pilkkuun ja armon, jolloin katsoivat samaan suuntaan, jäivät myöskin tuijottamaan.
Maantiellä, joka tältä puolen näkyi melkein suoraan vastapäätä huone-riviä hyvin pitkältä, liikkui suuri musta esine, joka, kulkeissaan lähemmäksi linnaa, aina hetki hetkeltä suureni ja muodostui kummallisemmaksi. Pianpa saattoi kuun valossa havaita siinä olevan monta erityistä yksilöä, jotka, kummallisella tavalla ollen yhdessä koossa ja ikään kuin yhteen liitettynä, liikkuivat hitaasti, mutta yhtä haavaa eteen päin. Nyt joutuvat lehtokujan varjoon – nyt näkyivät taas, mutta lähempänä. Siinä oli useita miehiä, jotka näyttivät kantavan jotakin raskasta.
"Se on ruumiin-saatto!" kuiskasi Armo.
"Mahdotointa! keski-yön aikaan!" vastasi eversti.
Aina lähemmäksi eteen päin kulki tuo synkkä joukko. Nyt se tuli linnan pihaan. Tuuli vinkui raivoisena, lennättäen kellastuneita lehtiä kantajain päälle ja temmaisten lakit heidän päästään, mutta eipä kukaan lähtenyt niitä etsimään. Kantajat kulkivat suorastaan linnan päärakennusta kohti. Nyt he astuivat ylös portaita … hiljaa, varovaisesti; … ovea koputettiin, – kaikki oli hetken hiljaa, äänetöintä, – ovi meni auki ja kantajat läksivät sisälle. Sanaakaan sanomatta jätti eversti vaimonsa, meni äkkiä ulos huoneesta, jonka oven hän lukitsi, ja juoksi portaita alas. Kantajat olivat laskeneet porstuaan pylväitten väliin taakkansa eli paaret. Tumma viitta oli niitten peitteenä ja kantajat seisoivat epätietoisina ja surullisina paarten ympärillä.
"Kuka teillä siinä on?" kysyi eversti äänellä, jota hän koetti estää vapisemasta. Ei vastausta annettu. Eversti meni lähemmäksi ja nosti peitettä. Kuu loisti korkeitten gootilaisten akkunain lävitse alas paarten päälle. Verinen ruumis makasi siinä. Eversti tunsi poikansa.
Oo isän-murhe! Peittäkää siivillänne, te taivaan enkelit, hymyileviä kasvojanne, älkäätte nostako silmiänne katsomaan isän murhetta! Sammukaa, sammukaa te taivaan loistavat kynttilät! Tule, pimeä yö, pyhällä hunnullasi peittämään kaikkien silmiltä tuota surua, jolla ei kyyneleitä eikä sanoja ole! Oi, älköön koskaan ihmis-silmä uteliaalla katseella saastuttako isän surua!
Jalo, onneton isä! kun näimme sinun katsovan poikaasi, käänsimme silmämme toisaalle, – mutta sinun puolestasi me hartaasti rukoilimme.
Koko talon väki, ja minä heidän mukanansa, oli onnettomuuden sanoman saatuaan tullut liikkeelle. Ääneti seisoimme kaikin paarien ympärillä. Everstin viittauksesta ja sanoista: "haavalääkäri tänne!" menivät kaikki toimeen. Oitis lähdettiin kaupunkiin, tuomaan haavalääkäriä, jonka eversti tunsi taitavaksi; tuo hengetöin ruumis nostettiin paarilta ja vietiin erääseen kammariin. Kantajien kyyneleet vierivät heidän rakastetun herransa ruumiille. Eversti ja minä seurasimme tuota verkalleen kulkevaa, surullista joukkoa. Minä en uskaltanut katsoa everstiin, mutta kyllä kuulin, miten raskaat, melkeinpä korisevat huokaukset ahdistivat hänen hengitystänsä.
Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, ruvettiin, vaikka epätoivossa, käyttämään kaikkia keinoja, joita tavallisesti viljellään tainnoksissa olevien toinnuttamiseksi ja vale-kuolleitten virvoittamiseksi eloon. Jalat harjattiin, ohaukset, rinta ja kalvoimet hierottiin väkevillä aineilla. Vertä vielä hitaasti juoksi hänen päässään olevasta lävestä; se tukittiin. Jalkoja hieroessani uskalsin everstiin luoda tuskallisen, kysyvän silmäyksen, – mutta pöyristyen käänsin oitis katseeni toisaalle. Hän oli kuolon-kalpeana, – suonen-veto oli hänen kasvonsa saattanut kamalan-näköisiksi. Huulet olivat lujasti puristuneet yhteen ja silmät tuijottavina.
Äkkiä tunsin ikään kuin vähäisen vavistuksen noissa jähmettyneissä jäsenissä, joita käteni koski. Minä tuskin hengitin, – taaskin tuntui värähdys uudestaan; – minä katsoin nytkin everstiin.
Toisen kätensä piti hän kovasti rintaansa painettuna, toisen laski hän poikansa suun eteen ja tarttui sitten minun käteeni, vieden sen myöskin tuon kuolevan suulle, hieno höyry tuntui kädessäni. Heikosti suoni tykytti ohauksissa, yksi huokaus, uudestaan eloon virkoavan ensimmäinen tervehdys, kohotti hänen rintaansa, ja vieno rusotus levisi hänen kasvoihinsa. Eversti katsahti ylös taivasta kohti! Oi, mikä katse! Oo isän iloa! Onpa syytä sinua vaikka surullakin ostaa. Katsokaatte, oi taivaan enkelit, säteilevillä silmillä alas autuaalliseen isän-sydämmeen! Tämä on näky, joka teille sopii.
Nyt aukenivat nukahtavan silmät ja kuvastelivat itseänsä tuossa isällisessä katseessa, jossa suurimmasta tuskasta vapautetun koko ilo ilmautui; hetken olivat ne auki, vaan vaipuivat sitten taas kiinni. Peljästyneenä laski eversti taaskin kätensä poikansa suun eteen, tunteakseen, oliko hänen hengähdyksensä heikkenemässä; silloin nuot kalpeat huulet liikkuivat suuteloon tuota isällistä kättä vastaan; rauhan ja sovinnon hymyily levisi hänen kasvoihinsa, mutta hän makasi yhä vain liikkumattomana, silmät suljettuna, kuten nukahtavan, hengähdyksensä oli heikko, mutta keveä, eikä hän puhumaan yrittänytkään.
Koska tuo hellä ja ymmärtäväinen Helena minun kanssani istui veljensä vuoteen ääressä, jätti eversti poikansa, mennäksensä hakemaan vaimoansa; hän viittasi minua seuraamaan itseänsä, ja minä juoksin ylös portaita, nipistellen poskiani, jotta en näyttäisi kuolon-sanoman tuojalta. Armo istui liikkumattomana kädet ristissä; – kuun valossa oli hän melkein kuten nuot kalpeat haamut muinais-ajoista, jotka äänettömänä perhekuntana katselivat hänen ympärillänsä. Sisälle tultuamme sanoi hän hiljaisen tuskan alaisena: "Jotakin on tapahtunut! mutta mitä? Sanokaa minulle … sanokaa minulle kaikki!"
Ihmeellisellä tyvenyydellä ja hartaalla hellyydellä koetti eversti ennakolta rohkaista vaimoansa ottamaan vastaan sitä surua, joka häntä odotti. Hän koetti lohduttaa Armoa ja sytyttää häneen toivoa varmaankin suurempaa, kuin mitä hänellä, everstillä itsellään tällä haavaa saattoi olla. Sen jälkeen hän vaimonsa vei sairas-huoneeseen. Äänetöinnä, sanaakaan lausumatta ja kyyneleitä vuodattamatta tuo onnetoin äiti läksi poikansa luokse, joka tällä haavaa minusta näytti vielä enemmän kuolemaisillaan olevalta, kuin mitä nykyään. Eversti seisoi vuoteen jalkopään ääressä ja hänellä oli vielä tuo voimallinen, miehuullinen ryhtinsä, mutta kun hän näki vaimonsa laskevan päätään poikansa veriselle pään-alaselle sekä äidin-rakkauden ja äidin-surun sanomattomalla hellyydellä suutelevan hänen kalpeita huuliansa, kun hän näki heidän kasvojensa yhtämuotoisuuden vielä selvemmin esiintyvän siinä kuolon-varjossa, joka näitä molempia verhosi, silloin painoi hän päänsä alas, kätkein sitä käsiinsä, ja itki kuten lapsi. Ah, kaikin itkimme katkerasti. Näyttipä meistä, ikään kuin tuo toivon kipinä, joka äsken leimahti, taaskin sammuisi – eikä kenenkään päähän se ajatus syntynyt, että äiti kestäisi poikansa kuolemaa.
Ja kuitenkin – maalliset surut, kalvaavat kivut, terävät miekat, jotka tungette sielun sisimpään soppeen, te ette kuoleta. Elämän ihmeellinen siemen saattaa imeä voimaa surustakin, saattaa, kuten liika eli lihakasvannainen, rikkimuserrettunakin taas uudestaan juurtua, yhä edelleen kasvaa – kärsiä. Surevat äidit, puolisot, morsiamet, tyttäret, sisaret, – naiselliset sydämmet, joihin surut aina kovimmin koskevat, joita net kovimmin musertavat! – te sen todistatte. Te olette nähneet lemmittyjenne kuolevan, luulitte kuolevanne heidän kanssaan – ja elätte kuitenkin – ettekä saata kuolla. Mutta mitäpä sanon? – jos elätte, jos voitte suostua elämään – niin eikö se ole sen vuoksi, että korkeudesta on leyhkynyt teidän sieluunne lohdutusta ja voimaa. Saattaisinko tuota epäillä – muistaessani sinua, ylevää Tilda R: tä, jaloimman miehen surevaa morsianta. Sinä olit saanut hänen viimeisen huokauksensa, – hänessä olit kadottanut kaikki, mitä sinulla oli tässä maailmassa, – tulevaisuutesi oli pimeä ja ilotoin, – ja kuitenkin olit sinä nöyrä, lempeä, ystävällinen ja hyvä! Sinä itkit – mutta lohduttaen sanoit ystäville, jotka kanssasi surivat: "uskokaa minua, – ei tämä ole niin katkeraa!" Silloin ymmärsimme, että lohdutusta löytyy, jota ei tämä maailma anna. Ja koska sinä, koettaen suruasi lieventää, sanoit: "en tahdo surullani hänen lepoansa häiritä", kukapa saattoi epäillä, että hän, jonka onnesta haudan tuolla puolen sinä vielä tahdoit huolta pitää, oli sinun lähelläsi ja ympäröitsi sinua rakkaudellansa, vahvistaen ja lohduttaen sinua.
"Ja enkeli taivaasta ilmestyi hänelle vahvistaen häntä".
Nöyrämieliset kärsiät, kiitos teille olkoon! Te ilmoitatte maailmalle Jumalan valtakunnasta ja osoitatte tien taivaaseen. Päässänne olevasta orjantappura-kiehkurasta näemme puhkeavan iankaikkisia ruusukukkia.
Mutta minä palajan tuohon toivottomana olevaan äitiin, joka tästä ensimmäisestä odottamattomasta onnettomuuden kohtauksesta aivan sortui. Hän toipui – käydäksensä pitkän koetus-ajan läpi, – sillä kauan hänen lemmittynsä häälyi elämän ja kuoleman välillä. Hänellä itsellään ei ollut tarpeeksi voimia eikä kykyä oikein hoitamaan poikaansa. Jollei Helenaa olisi ollut eikä everstiä eikä minua, (häpeä kyllä on itseänsä mainita) niin … mutta nyt olimme kaikin, ja senpä vuoksi (ja Jumalan armosta) jäi kornetti – eloon.
Surujen ja murheitten aikana sielut paremmin yhdistyvät. Kun ulkonaiset onnettomuudet syöksevät päällemme, – silloin lähenemme toisiamme, ja enemmiten juuri surun kyynelten kostutuksesta rakkauden ja ystävyyden ihanimmat kukat kasvavat. Perheessä yhteinen onnettomuus tavallisesti poistaa kaikki pienet kiistat ja epäsopuisuudet, vetäen kaikkein huomiota ja mieltä yhteen suuntaan, yhteen paikkaan. Varsinkin silloin, kuin kuolema uhkaa jotakuta sen rakastetuista jäsenistä, epäsointuisat äänet vaikenevat ja sopuisat vaikka surulliset tunteet liikkuvat jokaisen sydämmessä, hallitsevat jokaisen ajatuksissa, muodostaen rauhan unikkokiehkuran, jonka helmassa rakastettu sairastaja lepää.
Sen jälkeen, kuin tuo kohtaus Kaarlo kornetille tapahtui, ja koko hänen sairastamisensa aikana olivat kaikki häiriöt, kaikki epäsointuisuudet perheestä kadonneet; kaikkein huolet, tunteet ja ajatukset liikkuivat ainoastaan hänen ympärillänsä; ja kun hänen henkensä ei enään ollut vaarassa, jolloin hän rupesi paranemaan, – oi kuinka elävästi silloin jokainen tunsi, että äärettömästi toisiansa rakastivat – että heillä oli sanomatoin halu toisiansa onnelliseksi tekemään, – ja kovinpa peljättiin ja oltiin varoillaan, ett'ei kukaan millään tavalla synkistyttäisi tuota selkenevää taivasta.
Eipä saattanut kyyneleitä silmiin saamatta katsella … mutta minä en ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, miksikä olen näin itkumielinen – miksikä tahdon lukioitani itkemään sekä suruani että iloani, – ikään kuin ei turhia kyyneleitä yllin kyllin vierisi turhan tunteellisuuden takia taikka ikään kuin itse olisin perheeseen ikävystynyt. Käykäämme siis pikimmältään vieraissa D: n perheen luona ja katsokaamme, onko siellä hupaisempi. Noitasauvani avulla (huonoin hanhen-kynä, mitä maailmassa löytyä saattaa) siirrän minä meitä, nimittäin lukioitani sekä itseäni, hetkeksi
Lehtosaareen.
Eines-pöytä oli katettuna ja sen ympärillä paljon väkeä. Maljoja oli pöydällä ja maljoja juotiin.
"Hiisi vieköön", sanoi ääni, jonka lukia tuntenee, "luulenpa, että minua haluttaa vieläkin kerran juoda pohjaan Eleonora neitin maljan!"
Hänen vilkas naapurinsa, joka oli punainen, kuin turkin-pippuri, sanoi ystävällisesti varoittaen: "mitäpä Julia H. siitä sanoisi?"
"Julia…? Minä siitä, hiisi vieköön, vähän välitän, mitä Julia sanoo… Julia neiti katsokoon eteensä vain, miten hänen käy oikkujensa vuoksi. Saattaisipa pistää päähäni, hiisi vieköön, että minä jonakuna kauniina päivänä lähettäisin kihlasormukseni hänelle takaisin … niin niin!.."
"Arvid, sinun maljasi!" kirkasi luutnantti Mätälin, "kaikkien itsenäisten miesten malja!"
"Heidän ystäviensä myöskin!" huusi tuo pieni 'Byron'. "Minä aioin sanoa ystävättärien", kuiskasi hän Eleonoralle, "mutta ei se nyt tässä sopinut, ymmärrätkö?"
"Kyllä, siitä en minä paljon huoli", vastasi hän.
"Arvid luutnantti! luutnantti Arvid P., minä juon maljan teidän kunniaksenne!" huudahti ruukin-patruuna D.
"Minä myöskin, ja minä ja minä!" matki useat äänet.
"Kaada naapuris lasiin, Eleonora!"
"Hyvä herrasväki, minä esittelen Arvid luutnantin morsiamelle maljan … toivoen, että hän oikein miettisi asioitansa sekä kaikkea mitä hänen onneensa kuuluu – ja ottaisi sulhasensa armoonsa jälleen".
Yhdys-ääni. "Niin, että hän ottaisi…"
Yksi ääni. "Hyvä herrasväkeni … hiisi vieköön … herrasväkeni, – tuo on jotakin, josta minä, hiisi vieköön, en välitä. Minua ei haluta sulkea häntä armoihini. – Minä … mutta haluan … niin minua haluttaa lähettää kihlasormukseni hänelle jälleen … hiisi vieköön!"
Yhdys-ääni. "Kaikkein itsenäisten malja! Arvid luutnantin malja!"
"Ja kaikkein oikuttomien tyttöjen malja; tyttäreni Eleonoran ja hänen sisariensa malja!" huudahti ruukin-patruuna D.
Yhdys-ääni. "Maljanne, maljanne!"
"Sitä kyllä juoda sopii!" sanoi suutaan vääntäen pikku 'lord Byron'.
Teetä ja illallista.
Nykyään sain kunniakseni nähdä lukioitani vähäisissä einepidoissa; nyt pyydän teitä nöyrimmästi pieniin illallisiin. No noh, älkäätte peljästykö! Net eivät tule olemaan suurta eikä uljasta laatua, ei kuten ylhäisyyksien luona, eivätkä net valvomisella rasita teitä läpi yösydämmen.
Tuorlinnassa eräässä sinisessä sivukammiossa katan minä pientä ympyrkäistä pöytää. Helena on pöydän keskelle laskenut suuren kopallisen viinirypäleitä ja kiehkuraksi sen ympärille monenlaisia kukkia, joita syys-auringon kalpeat säteet vielä ovat kauniina säilyttäneet. Tuon loistavan keskustan ympärille on laskettu noita yksinkertaisia ruokia, joista saa selkoa "Philemon ja Baukis" sadusta sekä kaikista idylleistä eli luontorunoista, joissa vain illallisista jutellaan. Minä siis en hävitä paperia maidon, kerman ja muiden ruokalajien luettelemisella. [Noh hyvänen aika! Pistipä tuossa paikassa muistiini, että Baukis, saatuansa odottamattomia vieraita, juoksi heidän kestitsemistänsä varten uhraamaan ainoan hanhensa! Mutta minä – joka olen kutsunut suurille illallisille – enkä saata vierailleni tarjota hanhea, vasikkaa enkä kalkkunaa! – minä häpeän silmäni maalle!] Armo ei varmaankaan minulle anteeksi antaisi, jos mainitsematta jättäisin yhden vadillisen hunajakakkuja, joista hyvän hajullinen neste vuosi, sekä suuren, luumuilla täytetyn tortun (sitä valmistamassa hän itse oli ollut), joka oli pöyhkeä, sulava ja makuisampi kuin… Eversti kyllä väitti, että hän, syötyään siitä pienen palan, tunsi jotakin raskasta vatsassansa, – mutta (kuten Armo vähän suuttuneena lausui) "eipä tiedä, mikä ihmisiä välistä painaa. Herroilla on hyvin monta kummallista mielipidettä".
Sinä hetkenä, johon nyt tahdon lukiani huomiota saattaa, lakkasi Armo juuri viidennen kerran hieromasta karahvinin suullisesta pilkkua, joka vihdoin havaittiin olevan pieni vika itse lasissa, eikä sitä siis, harmillista kyllä, saanut hieromalla poijes. Tuohon huoneeseen, jota lamppu lempeästi valaisi, kokoontui vähitellen: Julia (ilman kihlasormusta), provessori L. sekä maisteri oppilaisineen, ja vihdoin astui Kaarlo kornetti isänsä ja Helenan taluttamana sisään. Ensi kerran sen jälkeen, kuin hän hevosen seljästä putosi, oli hän nyt perheen keskuudessa iltaa viettämässä. Armo meni kyynel-silmin häntä vastaan ja suuteli häntä, eikä ollut äidillä rauhaa ennen, kuin oli saanut poikansa istumaan sohvaan viereensä ja everstin hänen toiselle puolellensa. Siinä Kaarlo nyt sai mukavasti nojata itseään vasten pehmeitä patjoja, joita Armo tahtoi myöskin hänen päänsä ympärille asetella tavalla, joka ainoastaan siivillisten kerubien avulla olisi saattanut menestyä. Eversti katseli salaisella ilolla, miten patjat toinen toisensa perään putosivat alas, ja sanoi vain levollisesti "ai!" kun net vierivät oikealle ja vasemmalle. Armo vakuutti, että eversti niitä puhalsi. Saatuansa net jotenkin mielensä mukaan asetetuksi, istui hän ääneti, hellästi ja surullisesti hymyillen, katselemaan poikansa kalpeita kasvoja, ja varsin hänen tietämättänsä vieri kyyneleet hänen poskilleen. Eversti katseli vaimoansa lempeällä, mutta vakaalla katseella niin kauan, että tämä tuosta huomasi ottaa vaaria itsestänsä, ja hän saattoi myöskin oitis hillitä liikutustansa, jotta hän ei millään tavalla häiritsisi rakastetun sairastavan rauhaa.
Oikein suloista oli nähdä, kuinka pikku tallukat, mieltyneinä katsellen makeisiinsa ja suut auki, veivät veikollensa kaikki, mitä Helena heidän eteensä oli latonut, ja miten heidän oli vaikea jättää lautasia käsistään. Julia oli polvillaan veljensä vieressä ja valikoitsi vadista, jonka hän oli sohvalle asettanut, kauniimmat ja suurimmat marjarypäleet, joita hän kurkoitti veljellensä.
Minua olisi kovin haluttanut kysyä provessorilta: mitä kirjaa provessori noin hartaasti ja tarkasti lukee? Hän olisi vastannut: "Juliaa" tahi joutunut hämilleen ja hakenut kirjan nimilehteä, mikä temppu olisi näyttänyt hyvin epäiltävältä, nimittäin kirjan lukemisen suhteen.
Useimpien silmissä tässä pienessä seurassa ilmaantui jotakin erityistä, jotakin kiihkeää, eloisaa, sanalla sanoen, jotain sellaista, joka tuikkaa lasten silmistä, kun he joulu-aattona vartovat joulupukin tulemista.
Kaarlo kornetti yksistään oli alakuloinen ja ääneti. Tuo väliin-pitämättömyys ja raukeus, joka kuvautui hänen silmissään, osoitti ilotointa sydäntä, ja vaikka hän ystävällisesti ja lempeästi vastasi kaikkiin lemmen-osoituksiin, joita hänelle yltäkyllin tarjottiin, oli hänen hyväilynsäkin niin surullinen, että se uudestaan tuotti kyyneleet Armon silmiin.
Maisteri kulki etsien jotakuta, joka hänen kanssaan olisi sakkia pelannut. Hän oli monasti asemaan asettanut sakkinapelot ja yskinyt vähintäin seitsemän kertaa, ikään kuin viittaukseksi, jotta halulliset vastustajat tietäisivät ilmoittaa itseänsä, mutta koska ei yhtäkään sodan-halukasta näkynyt, läksi hän itse ristiretkelle, etsimään ja vaatimaan heitä taisteluun. Provessori L., joka ensiksi näki itsensä vaarassa, pisti niin vakaisena nenänsä kirjaansa, että maisteri kadotti kaiken rohkeutensa eikä uskaltanut tässä mitään koetusta, vaan kääntyi Juliaan, joka riensi huoneen toiselle puolen. Sen perästä asteli hän Helenan luo, – mutta Helena kaasi teetä kuppeihin, – nyt tuli hän uskaliaasti minun luokseni suoraan.