Guttorm ja Karina Päiväkumpu olivat jo atrioineet, kun Synnöve punaisena ja hengästyneenä astui sisään. "Mutta rakas lapsukaiseni, missä olet ollut?" tutkasi äiti. "Minä jäin jälkeen Ingrid'in kanssa," vastasi Synnöve ja päästeli pari huivia päältään; isä kaapista etsiskeli erästä kirjaa. "Mikä teillä oli puheena, joka niin pitkältä aikaa vei?" – "Eikä juuri mikään." – "Siinä tapauksessa, lapseni, olisi ollut paljoa parempi, että olisit kirkkoväkeä seurannut." Hän nousi ja asetti ruokaa toiselle. Koska Synnöve istuutui ruoalle, asettui äiti vastapäätä häntä ja sanoi: "Ehkä puhuit muidenkin kanssa?" – "Puhuin kyllä useammankin," vastasi Synnöve. – "Saahan toki lapsi ihmisten kanssa puhua," virkkoi Guttorm. – "Saa kyllä," lausui äiti vähän leppeämmin; "mutta hänen kumminkin tulisi seurata vanhempiansa." Tähän ei mitään vastattu.

"Tänään kirkonmeno oli oikein juhlallinen," alkoi äiti: "lapset kuorissa lämmittivät sydäntä." – "Ajatukset kääntyivät omiin lapsiin," lausui Guttorm. – "Sinä olet oikeassa," sanoi äiti ja huokasi; "ei kenkään voi tietää, miten heille käy." Guttorm istui hyvän aikaa ääneti. "Paljosta meidän tulee Jumalaa kiittää," virkkoi hän vihdoin. "Hän antoi meidän pitää yhden elossa." Äiti istui ja piirteli pöytää sormellaan, eikä ylös katsahtanut; "hän on kuitenkin meidän suurin ilomme," virkkoi hän hiljaa, "hänestä on tullut siivo ja kunnon ihminen," lisäsi hän vieläkin matalammalla äänellä. Sitä seurasi pitkältä äänettömyyttä. "Niin, hän on saattanut meille paljon iloa," sanoi Guttorm, – ja hetken päästä suurella liikutuksella: "Herra tehköön hänet onnelliseksi!" – Äiti veteli sormeansa pitkin pöytää; siihen vierähti kyynel, hän poisti sen sormellaan. – "Mintähden et syö?" tiedusteli isä, koska hän hetken kuluttua loi silmänsä ylös. – "Kiitos, olen ravittu," vastasi Synnöve. "Mutta ethän ole mitään syönyt," sanoi äitikin; "olet käynyt pitkän matkan." – "En jaksa," eitti Synnöve korjaillen huivinsa kulmia. – "Syöpä nyt, lapsukaiseni," uudisti isä. – "Ei minua maita," vastasi Synnöve, ja kyyneleet rupesivat herumaan. – "Mutta, rakas lapseni, mintähden itket?" – "En tiedä," – ja hän nyyhkytti. – "Hän on niin herkkä itkulle," sanoi äiti; isä nousi ja meni akkunan luo.

"Tännepäin tulee kaksi miestä," virkkoi hän. – "Vai niin, ja tähän aikaan päivästä?" sanoi äiti, ja hänkin läheni akkunata. Molemmat katsoivat ulos hyvän aikaa. – "Isä, – keitähän ne lie?" lausui Karina viimein. – "En tiedä," vastasi Guttorm, ja he seisoivat katsellen. – "Minun on mahdoton käsittää," sanoi vaimo. – "Niin minunkin," lisäsi Guttorm. Miehet lähenivät. "Ja kumminkin ovat he niitä," sanoi edellinen lopuksi. – "Niinpä ovatkin," päätti Guttormkin. Miehet lähenivät lähenemistään, vanhempi seisahtui ja katsoi taaksensa, nuorempi teki samoin, sitten taas he jatkoivat kulkuansa.

"Aavistatko mitä heillä on asiaa?" tutkasi Karina milt'ei samalla äänellä kuin äskenkin. – "En, sitä todella en voi," vastasi Guttorm. Äiti kääntyi toisaalle, meni pöydän luo, vei pois ruoat ja siivoeli vähäisen. "Panehan jälleen päällesi, lapseni," sanoi hän Synnöve'lle, "vieraita on tulossa."

Tuskin oli hän sen saanut sanoneeksi, ennenkun Sæmund aukasi oven ja astui sisään, Thorbjörn jäljessä. "Jumalan rauha!" tervehti Sæmund, pysähtyi vähän oven suuhun, astui sitten vitkaan perille isäntäväkeä tervehtimään; Thorbjörn seurasi. Viimeiseksi tulivat he Synnöven luo, joka vielä seisoi syrjässä, pidellen huivia kädessään epätietoisena, panisiko sen kaulaansa tahi ei, tuskinpa hän vaan tiesi, että se hänen kädessäänkään oli. "Istukaa," sanoi äiti. – "Kiitos, – eipä tänne juuri pitkältä ole," sanoi Sæmund, mutta istui kumminkin; Thorbjörn asettui viereen, – "Te kirkolla varsin meistä eksyitte," virkkoi Karina. – "Niin, minäkin teitä etsin," vastasi Sæmund. – "Väkeä oli kovin paljo," lausui Guttorm. – "Oikein kosolta," lisäsi Sæmund; "pidettiinkin kaunista kirkonmenoa." – "Niin, siitäpä mekin juuri puhelimme," lausui Karina. – "Kummallisen vaikutuksen rippilapset tekevät niissä, joilla itsellään on lapsia," lisäsi Guttorm; vaimonsa vähän syrjäytyi. – "Se on totta," vastasi Sæmund; "silloin niitä vakaasti ajattelee, – ja siitä syystä minäkin tänä iltana tänne tulin," lisäsi hän, katsahti rauhallisesti ympärilleen, otti uuden mällin ja asetti entisen varovasti messinki-tuosaan. Guttorm, Karina ja Thorbjörn loivat silmänsä kukin eri suuntaansa. – "Päätin seurata Thorbjörn'iä tänne," alotti Sæmund vitkaan; "kuluisipa aikoja, ennenkun hän itsestään tänne tulisi, – ja muutenkin, pelkään mä, hän huonosti toimittaa asiansa," – hän loi salaisen katseen Synnöveen, joka sen kumminkin tunsi. – "Seikka on sellainen: pojan mieli on ollut häneen, Synnöveen, siitä asti kun hän oli mies sellaisia käsittämään, – ja kunhan ei vaan tytönkin mieli olisi häneen. Sentähden arvelen parhaaksi, että he pääsevät yhteen. Ei tuo minun mieleeni ollut siihen aikaan, kun hän tuskin kykeni itseänsä hallitsemaan, vielä vähemmin muita; mutta nyt luulen voivani hänen ta'ata, ja ehk'en minäkään, niin tyttö ainakin sen voi; sillä hänen valtansa kumminkin on suurin. – Mitäs siis arvelette, emmeköhän sovittele heitä yhteen? Eihän siihen niin kiirettä ole, mutta en tiedä mintähden asiata toistaiseksikaan jättäisimme. Sinä Guttorm olet varakas mies, minulla tosin on vähemmän, on sitä paitse useampi perillinen, mutta kumminkin luulisin sen käyvän päinsä. Sanokaapa nyt, miltä se teistä tuntuu; tytöltä viimeiseksi kysyn; sillä melkeinpä luulen tietäväni hänen tuumansa tässä asiassa."

Niin puhui Sæmund. Guttorm istui kumartuneena, muutteli käsiänsä vuorotellen toisen alle, toisen päälle, yritti monta kertaa suoriutua, ja joka kerralla veti hän syvempään henkeänsä, mutta vasta neljäs tahi viides yritys onnistui; silloin vihdoinkin sai hän selkänsä suoraksi, laahaeli polviansa, katsahti pari kertaa vaimoonsa niin, että ohimennen sopi Synnöveäkin vilaista. Tämä ei liikahtanut, ei kenkään voinut hänen kasvojaan nähdä. Karina istui pöydän ääressä ja piirteli sitä sormellaan.

"Kyllähän tuo – hyvältä ja kauniilta kuuluu," virkkoi hän. "Niin, minun mielestäni ei pitäisi sellaista tarjomusta hylätä, vaan ottaa se kiitollisuudella vastaan," lausui Guttorm korkealla äänellä, tuntuvasti keveämmin mielin, ja katsahti vaimostaan Sæmund'iin, joka oli asettanut käsivartensa ristiin ja nojautunut seinää vastaan. – "Meillä on vaan tämä ainoa tytär," sanoi Karina, "asiaa tulee harkita." – "Kyllähän sekin käy laatuun," arveli Sæmund; "mutta en muuten voi käsittää, mikä estäisi heti vastausta antamasta, sanoi karhu, kun kysyi talonpojalta, saisiko hän toisen lehmän." – "Voimme kyllä hetikin siihen vastata," tuumaili Guttorm, ja katsahti vaimoonsa. – "Onhan tuo nyt niin, että Thorbjörn toisinaan on vähän rajunlainen," lausui tämä, mutta ei ylös katsahtanut. – "Luullakseni hän siitä on asettunut," välitteli Guttorm; "muistathan, mitä tänään itse sanoit…" Aviokumppanit nyt vuorotellen loivat silmänsä toisiinsa; sitä kesti kotvan aikaa. – "Josko vaan voisimme häneen luottaa," sanoi Karina. – "Niin," pystyi Sæmund jälleen puheesen, "mitä siihen tulee, niin lausun äskeiset sanani: kyllä kuorma kunnollisesti perille tulee, kun Synnöve on ohjaksissa. Hänellä on varsin eriskummallinen valta pojan yli; sen huomasin, koska hän kotona sairasti eikä tiennyt, – pääsisikö jälleen terveeksi vai jäisikö raajarikoksi." – "Annahan toki jälkeen," sanoi Guttorm, "hyvinhän tiedät, mikä tytön oma tahto on, ja hänen tähtensä me elämmekin!" Nyt Synnöve ensi kerran katsahti ylös ja loi rakkaan ja kiitollisen silmäilyn isäänsä. – "Niin kyllä," lausui Karina, hetken ääneti oltuaan, ja paineli sormellaan pöydän pintaa yhä tuntuvammin: "vastaan olen pitänyt niin kauan kuin mahdollista, mutta sen tein hyvässä aivoituksessa… Ehk'en aina ollut niin ankara, kuin sanani…" hän nosti silmänsä ylös ja hymyili; mutta kyyneleet yrittivät esiin. Silloin nousi Guttorm. "Jumalan nimessä siis on se tapahtunut, jota mieluisammin tässä maailmassa toivoin," lausui hän ja astui poikki laattian Synnöven luo. – "En sitä milloinkaan ole epäillyt," sanoi Sæmund ja nousi hänkin; "se, mikä yhteen kuuluu, se yhteen tulee." Hän meni toisten luo. "Mitä sinä lapsukaiseni tästä sanot?" kysyi äiti, hänkin lähestyi Synnöveä.

Hän vielä istui paikallaan; kaikki seisoivat hänen ympärillään, paitse Thorbjörn, joka istui siinä, mihin hän ensin oli asettaunut. "Nousehan ylös, lapseni," kuiskasi äiti hänelle; tyttö nousi, hymyili, käänsi kasvonsa pois ja itki. – "Herra olkoon kanssasi nyt ja aina!" sanoi äiti, syleili häntä ja itki hänen kanssaan. Molemmat miehet astuivat laattian poikki, kumpainenkin omaan suuntaansa.

"Mene hänen luo," sanoi äiti yhä itkien, päästi tytön ja työnsi hänet lempeästi luotaan. Synnöve otti askeleen, mutta seisahtui, – ei hän pitemmälle päässyt; Thorbjörn nousi, kiirehti hänen luo, tarttui hänen käteensä, piteli sitä, ei tiennyt mitä enempää tehdä, jäi siten seisomaan, kunnes tyttö jälleen hiljaa veti kätensä pois. Siinä seisoivat he ääneti toistensa vieressä.

Ovi aukeni äänettä, joku pisti päänsä sisään, ja "Onko Synnöve täällä?" kysyttiin varovasti; kysyjä oli Ingrid Kuusela. "On kyllä, tule lähemmäksi!" lausui isä, Ingrid seisoi aprikoiden. "Tulehan vaan! täällä asiat kaikki ovat selvällä," lisäsi hän. Kaikki katsoivat tyttöön. Ingrid joutui hämilleen. "On täällä ulkona muitakin," sanoi hän. "Kuka sitten?" tiedusteli Guttorm… – "Äiti," lausui edellinen matalalla äänellä. – "Käske häntä sisään," sanoi neljä ääntä yht'aikaa. Päiväkummun eukko meni ovea kohden, ja muut iloisesti silmäilivät toisiaan.

"Tervetullut olet, äiti," kuulivat he Ingrid'in sanovan. Ja samassa astui Ingeborg Kuusela tupaan valkoisessa päähineessään. – "Asian kyllä oivalsin," sanoi hän, "vaikk'ei Sæmund'ia saa mitään kertomaan. Emmekä sitten, Ingrid ja minä, voineet olla tänne tulematta." – "Niin, täällä asiat nyt ovat toivosi mukaiset," sanoi Sæmund ja väistyi, jotta Ingeborg pääsisi heidän luo. "Jumala sinua siunatkoon siitä, että hänen vedit puoleesi," lausui hän Synnöve'lle, otti häntä kaulasta ja taputteli häntä poskelle; "Sinä, lapseni, olit vastuksienkin aikana vakaa; ja nyt on tahtosi mukaan käynyt." Ja hän silitti tytön hiuksia; hänen kyyneleensä valuivat pitkin poskia; ei hän siitä huolinut, mutta pyyhkieli huolellisesti pois Synnöven. – "Kunnon pojan saat," lisäsi hän, "ja nyt voin hänestä olla huoletta," – ja hän vielä kerran sulki tytön rintaansa vastaan.

Itku ja mielenliikutus vähän asettuivat. Emäntä rupesi iltasen toimeen ja pyysi Ingrid'iä avukseen, "sillä ei Synnöve semmoiseen tänä iltana kelpaa." Ja sitten he yksissä keittivät kermapuuroa. Miehet haastelivat vuoden tulosta ja muista taloudellisista seikoista. Thorbjörn oli istuutunut akkunan ääreen. Synnöve hiipi hänen luokseen ja laski kätensä hänen olallensa. "Mitä katselet?" kuiskasi hän. Thorbjörn käänsi päätään, silmäili häntä pitkään ja hellästi, sitten jälleen ulos. "Minä katselen Kuuselaa," sanoi hän; "kummalliselta tuntuu sitä täältä silmäillä."