Toiset lähtivät ulos, toiset etsivät pelimannia, jotta saisivat tanssin jälleen alkuun, mutta hän oli nukkunut erääsen nurkkaan, ja jotkut eivät tahtoneet hänen untansa häiritä. "Sittekun Lauri, toverinsa, hakattiin pilalle, on Ollin yksin täytynyt vinguttaa toista vuorokautta." – Nyt oli Thorbjörn'in hevonen ja kapineet tuotu kartanolle; ja koska hän, monista kehoituksista huolimatta, yritti lähteä, valjastettiin hevonen toisien kärryjen eteen. Varsinkin sulhanen koki häntä pidättää; "eipä vaan tässä minulla ole niin paljon iloa kuin luulisi päältä katsoen," sanoi hän; tuo Thorbjörn'iä liikutti: hän päätti kumminkin lähteä ennen iltaa. Koska huomasivat hänen järkähtämättömäksi, hajosi kansa pitkin pihamaata; paljon oli väkeä koolla, mutta ei häiden-tapaista menoa kuitenkaan pidetty. Thorbjörn oli silan-nappulaa vailla ja katseli siihen sopivaa puuta: mutta kosk'ei kartanolla sellaista löytynyt, meni hän vitkaan ja ääneti, sillä sulhasen sanat liikkuivat hänen mielessään, pihan ulkopuolella olevaan halkovajaan. Sieltä hän löysi, mitä etsi ja istuutui pölkyn päähän kylki vasten viereistä seinää, veitsellään puukappaletta vuoleskellen. Silloin kuuli hän jonkun läheisyydessänsä voivottavan: ääni kuului seinän toiselta puolelta ratasvajasta ja Thorbjörn kuunteli. "Sinäkö … todella … olet?" kuuli hän miehen äänen vaivoin ja katkottain sanoin lausuvan. Samassa kuuli hän toisen itkevän, mutta ei se miehen ääneltä tuntunut. – "Mintähden tulitkin tänne?" kysyttiin. Varmaan sen teki itkevä, sillä ääni oli itkun tukahduttama. – "Hm … kenen häissä soittaisinkaan ellei … sinun?" sanoi edellinen. Lauri-pelimanni varmaankin siellä potee, arveli Thorbjörn. Lauri oli pitkä, kaunis mies, jonka äidillä oli eräs talon torpista arennilla. Toinen taas mahtoi olla morsian! "Mintähden et ole koskaan puhunut?" kysyi nainen hiljaa ja vitkaan liikutuksesta värisevällä äänellä. – "Pidin tuon tarpeettomana meidän kesken," kuului lyhyt vastaus. Hetken oltiin ääneti: silloin nainen taas lausui: "sinä kuitenkin tiesit hänen täällä käyvän." – "Pidin sinua vakaampana." – Nyt kuului ainoastaan itkua, lopuksi lausui itkevä. "Mintähden et suutasi avannut?"

"Mitäpä siitä hyötyä, jos vanhan Kaisan poika olisikin Nordhoug'in tytärtä pyytänyt;" vastattiin hetken päästä, jona aikana sairas oli syvään vetänyt henkeä ja monasti valittanut. Vastaus viipyi… "Me kumminkin olemme toisiamme silmäilleet monta vuotta," virkettiin.

… "Sinä olit kovin ylpeä: en oikein rohjennut puhua asiatani sinulle…" – "Ei koko maailmassa muu mikään minulle olisi niin mieluista ollut… Odotin jok'ainoa päivä; missä vaan toisemme kohtasimme; … toisinaan mielestäni sinulle suorastaan tarjouduin. Siten luulin sinun minua hylkivän…" – Taas äänettömyyttä. Ei Thorbjörn kuullut vastausta, ei itkua, eikä liioin sairaan hengenvetoakaan.

Thorbjörn muisti sulhoa, jonka hän luuli tietävänsä kunnon mieheksi, ja hänen mielensä kävi pahaksi toisen puolesta. Samassa nainenkin sanoi: "Pelkään, että vähän hän minusta iloa saa, hän joka…" – "Hän on kunnon mies," virkkoi sairas ja alkoi jälleen hieman valittaa, luultavasti koski rintaan. Tuo varmaan saattoi toisellekin vaivaa; sillä hän lausui: "Tilasi kyllä on surkea … mutta … paitsi tätä sattumaa me tuskin koskaan olisimme asiasta haastelleet. Vasta Knuutia lyödessäsi, sinun käsitin…" – "En sitä pitempään kärsiä jaksanut," virkkoi toinen, – ja lisäsi vielä: "Knuuti on häijy veitikka," – "Ei hän hyväkään ole," vastasi sisar.

Molempain hetken ääneti oltua, lausui edellinen: "Tokkohan minusta vaan enää miestä tulee. Yhdentekevä tuo taitaneekin olla." – "Minun oloni kumminkin on sinun tilaasi tukalampi," ja jälleen kuului katkeraa itkua. "Joko lähdet?" tiedusteli miehen ääni. – "Lähden," kuului vastaus ja sitten lausuttiin: "Voi minua kurjaa, voi poloinen elämätäni!" – "Älä noin voivottele!" virkkoi edellinen; "Jumala kyllä kohta minun täältä päästää, ja silloin käy sinunkin elämäsi helpommaksi." – "Herran tähden! älä noin puhu!" äännähti hän tuskin kuultavasti ja ikäänkuin käsiään väännellen. Thorbjörn luuli hänen lähteneen, ainakaan ei hän pitkään aikaan puhumaan kyennyt, sillä hän ei enää kuullut sieltä mitään; sentähden lähti Thorbjörn myös vajasta.

Ensimmäiseltä, joka vastaan sattui, kysyi Thorbjörn: "Mikä oli syynä Lauri-pelimannin ja Knuuti Nordhoug'in riitaan?" – "Mikä syynä?" sanoi Pekka-renki ja veti muotoansa kurttuun, ikäänkuin tahtoen jotain poimuihin kätkeä; "kysyhän tuota, ei se suuren suuri ollut; Knuuti vaan kysyi Laurilta, lähtikö näissä häissä hänen viulustaan iloista ääntä." Samassa kulki morsian heidän ohitsensa kasvot toisaalle käännettyinä, mutta koska hän kuuli Lauria mainittavan, kääntyi hän päin heitä ja loi heihin punaisista, suurista silmistään epävakaisen silmäyksen: mutta muuten olivat hänen kasvonsa aivan jäykät, niin jäykät, ettei Thorbjörn voinut häntä arvata äskeitten sanain lausujaksi. Nyt rupesi hän pahempiakin aavistelemaan.

Etäämmällä oli hevonen vartoomassa, hän asetti silan nappulan paikalleen ja etsiskeli sulhasta jäähyväisiä heittääkseen. Ei hän toki malttanut lähteä häntä kauemmaksi hakemaan: hän oli milt'ei mielissään, ettei häntä näkynyt, ja nousi kärryihin. Silloin kuului huutoa ja rähinää tuvasta, joka oli vasemmalla puolen pihaa. Koko joukko miehiä sieltä samosi ulos. "Missä hän on?… Onko hän pistäytynyt piiloon?… Missä oleskelee hän?" – "Tuolla, tuolla!" vastasivat toiset, – "Älkää häntä sinne päästäkö," huusivat toiset, – "siitä varmaan taas syntyy onnettomuutta." – "Knuutistako puhe?" kysyi Thorbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi kärryjen vieressä. – "Niin kai, hän on taasen päissään, ja silloin on hän aina valmis tappelemaan." Thorbjörn istui jo kuormallansa ja joudutti hevosta. – "Älähän, pysähdy mies!" kuuli hän takaansa; hän kiinnitti ohjaksia, mutta koska hevonen siitä huolimatta astui eteenpäin, antoi hän sen mennä. "Vai olet sinä pelkuri, Thorbjörn Kuusela?" kirkui edellinen hänen jäljessään. Nyt kävi hän ohjaksiin lujemmin, mutta ei hän päätään kääntänyt.

"Astuhan rattailta ja käy hyvään seuraan!" huusi muudan. Thorbjörn katsahti taaksensa. "Kiitos, minun täytyy kotiin," sanoi hän. Tuumailtiin hetken aikaa, jonka ohessa koko joukko oli lähestynyt kärryjä. Knuuti asettui hevosen eteen, sitä ensin taputellen, sitten ruveten sen päätä tarkastelemaan. Knuuti oli varreltansa pitkänläntä, hiuksensa olivat vaaleat, mutta karkeat, nenänsä lyhyt, suunsa suuri, huulet paksut ja silmänsä tummansiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon sisarestaan muistuttanut, ainoastaan suun ympärillä oli jonkinmoista yhtäläisyyttä; hänellä oli myöskin sama suora otsa, ehkä matalampi; samoin muutkin piirteet olivat sisarella paljoa hienommat. "Mitä konistasi tahdot?" kysyi Knuuti. – "Ei se olekaan myötävänä," vastasi Thorbjörn. – "Luuletko, etten sitä maksaa voi?" intti toinen. – "En tiedä, mitä jaksat." – "Vai sitä epäilet. Muuten pitäisi sinun sitä varoa," melui Knuuti. Nuorukainen, joka äsken tuvassa nojautui seinään ja sotki tyttöjen hapsia, virkkoi naapurilleen: "Tällä kertaa Knuutilta taitaa puuttua 'kuraasia'."

Tuon kuuli Knuuti. "Rohkeuttako olen vailla? Ken sitä väittää? Enkö tohdi?" kirkui hän. Yhä useampia kokoontui. "Pois tieltä! syrjään hevosen edestä!" huusi Thorbjörn ja sivalsi hevosta; hän aikoi lähteä. "Minuako tieltäsi käsket?" ärjäsi Knuuti. – "Minä ääntelin hevoselle: päästä minun pitää," sanoi Thorbjörn, mutta ei itsekään väistänyt. – "Mitä, ajatko suoraan päälleni?" tiuskasi Knuuti. – "Anna tietä sitten!" ja hevonen nosti päätään, muuten se olisi töydännyt vasten Knuutin rintaa. Silloin tarttui Knuuti päitsiin, ja hevonen muistaen löylytystä tiellä alkoi väristä. Tuo kävi Thorbjörn'in sydämelle; hän katui hurjuuttansa; mutta sen saisi Knuuti maksaa: samassa hän nousikin ja sivalsi Knuutia piiskalla päähän. "Lyötkö senkin vietävä?" kiljui Knuuti ryntäen likemmäksi; Thorbjörn hyppäsi kuormalta. "Häijy olet, ryökäle!" huusi hän kalpeana kuin kuolema ja jätti ohjakset äskenmainitulle nuorukaiselle. Mutta, vanhus, joka oli noussut oven suusta Aslak'in päättäessä tarinatansa, lähti Thorbjörn'in luo ja nykäsi häntä käsivarteen. – "Sæmund Kuusela on niin kunnon mies, ettei hänen poikansa pitäisi lähteä koetukselle tuollaisen junkkarin kanssa." Thorbjörn tointui, mutta Knuuti ärjäsi: "Minäkö junkkari? Kylläpä hän taitaa olla yhtä suuri, ja minun isäni on kyllä hänen isänsä vertainen… Käy käsiksi!… Surkeatahan tuo on, ettei ihmiset tiedä, kumpi meistä oikeastaan on toistaan väkevämpi," lisäsi hän päästäen huivia kaulastaan. "Kyllä siihen vielä joudutaan," vastasi Thorbjörn. Virkkoi mies, joka äsken sängyssä venyi: "Molemmat ovat he kissain tapaisia, jotka toisiansa härnäten kokevat itsiänsä rohkaista." Sen kuuli Thorbjörn, mutta ei häneltä vastausta tullut. Jotkut joukossa nauroivat: toisten mielestä nuo monet tappelut näissä häissä jo rupesivat inhoittamaan, häijyä oli myöskin hätyyttää rauhallista matkamiestä. Thorbjörn katseli hevostansa; hän aikoi lähteä. Mutta nuorukainen, jolle ohjakset annettiin, oli kääntänyt toisaalle ja ajanut hevosen hyvän matkan päähän; itse seisoi hän Thorbjörn'in takana. "Ketä etsiskelet?" kysäsi Knuuti: "Synnöve on täältä koko matkan päässä." – "Mitä se sinuun kuuluu?" – "Ei kuulukaan semmoiset tekopyhät naiset minuun," – ilkkui Knuuti, "mutta ehkä hän vie sinulta rohkeuden." Tuota ei Thorbjörn voinut sietää; väki näki hänen tannerta tarkastavan. Muutamat vanhukset rupesivat valittelemaan, arvellen Knuutin jo tehneen kyllin pahaa näissä pidoissa. – "Ei hän minulle mitään saa," sanoi Thorbjörn, ja koska toiset sen kuulivat, vaikenivat he. Muutamat taas sanoivat: "Antaapa heidän voimiansa koetella, niin heistä tulee hyvät ystävät: he ovatkin jo pitkät ajat karsaasti toisiinsa katsoneet." – "Niin," jatkoi muudan, "kumpainenkin mielellänsä olisi seudun paraimpana miehenä – saapa nyt nähdä!" – "Onko kenkään nähnyt Thorbjörn Kuuselaa?" kysyi Knuuti: "muistaakseni hän äsken oli täällä kartanolla…" – "Oli kyllä ja on tässä vieläkin," vastasi Thorbjörn ja samassa sai Knuuti niin korvallensa, että hän oli vähällä kaatua vieressä olevaan miesjoukkoon. Nyt olivat kaikki ääneti. Knuuti syöksi esiin sanaa lausumatta. Thorbjörn astui vähän häntä vastaan. Hyvän aikaa oltiin nyrkkisillä: kumpikin koki päästä toisen kaulukseen käsiksi, mutta molemmat tiesivät tehtävänsä, eivätkä laskeneet vastustajaansa likelle. Thorbjörn lämähytteli tiukkaan, sanottiin samalla tuntuvastikin. "Jopa sattui Knuutillekin vertainen," sanoi se, joka hevosen oli syrjään ajanut, "tehkää tilaa!" Naiset pakenivat; ainoastaan muudan heistä jäi portaille seisomaan, sieltä paremmin nähdäksensä, – tuo oli morsian. Thorbjörn näki hänen vilahdukselta ja pidätti kättänsä. Samassa näki hän veitsen välähtelevän Knuutin kädessä ja muistaen sisaren äskeisiä sanoja, ettei Knuutiin ollut luottamista, iski hän miestä käsiranteesen, jotta veitsi putosi ja käsivarsi kävi hervakkaaksi. "Ai, kovin löit!" valitti Knuuti. – "Vai tuntui se?" kysyi toinen ja syöksi hänen päällensä. Knuuti töin tuskin enää taisi toista kättään käyttää; mutta kovalle otti saada häntä nurin. Häntä paiskattiin monta kertaa maahan niin, että toinen jo olisi horjunut, mutta siinä oli jäykkää selkää. He vähitellen siirtyivät paikaltaan, kansa väistyi tieltä, ja niin sitä mentiin pitkin pihaa, siksi kun he joutuivat portaiden eteen: siinä tarttui Thorbjörn Knuutiin ja paiskasi hänen vasten paateroa niin, että luut natisivat. Siihen hän jäi pitkäkseen, voihkasi pitkään ja ummisti silmänsä. Thorbjörn suoritti vartaloansa ja katsahti ylös; silmänsä sattuivat morsiameen, joka liikahtamatta katseli päältä. "Asettakaa jotain hänen päänsä alle," sanoi hän, kääntyi toisaalle ja lähti sisään.

Kaksi vanhaa akkaa sattui ohi käymään; toinen sanoi toverilleen: "Herra Jumala, tuossa taas on yksi hengetönnä! Kukahan se onneton lie?" Eräs joukosta vastasi: "Se on Knuuti Nordhoug." Toinen nainen arveli: "Silloin ehkä tappelut näissä seuduin vähenevät." – "Voisivathau toki toisin tavoin voimiansa koetella." – "Oikeassa olet," lausui toinen: "Herra suokoon, että jättäisivät toisensa rauhaan ja kääntäisivät silmänsä katoamattomiin."

Tuo Thorbjörn'issä teki kummallisen vaikutuksen; ei hän mitään lausunut, mutta seisoi vielä paikallaan ja katseli niitä, jotka Kuuutia hoitelivat, – moni häntä puhutteli, ei hän sitä kuullut. Hän kääntyi heistä ja vaipui ajatuksiinsa. Synnöve niissä väikkyi, ja häpy täytti hänen mielensä.

Hän mietiskeli, miten hän voisi asiaa selittää, ja täytyi itselleen myöntää, ettei ollutkaan niin helppo herjetä, kuin hän kerran oli luullut. Samassa hän kuuli takanansa: "Varo itseäsi, Thorbjörn!" mutta ennenkun hän joutui kääntymään, häntä hartioista kouraistiin, painettiin vasten maata, eikä hän sitten enää tuntenut muuta kuin polttavan vaivan, jonka paikkaa ei hän selvään eroittanut. Hän kuuli ääniä ympärillään, kuuli ajettavan, luuli toisinaan itsekin ajavansa, mutta ei sitä varmaan tietänyt. Sitä kesti pitkän aikaa, sitten rupesi kylmämään, ja tuli jälleen lämmin, viimein kävi hänen mielensä niin keveäksi, niin keveäksi, että hän mielestänsä liehui yli maan, ja nyt hän sen käsitti: puiden latvat häntä kannattivat, kuljettaen häntä toisesta toiseen: siten joutui hän tunturille, sitäkin korkeammalle, – paimenmajalle, vielä ylemmäksi, – korkeimman vuoren huipulle. Siellä kumartui Synnöve hänen puoleensa, itki ja nuhteli häntä siitä, ettei hän ollut asiatansa ilmoittanut. Tyttö itki katkerasti ja arveli, että hänen toki olisi pitänyt huomata, miten Knuuti Nordhoug asettui hänen tiellensä, alituisesti hauen tiellensä, jotta tytön viimein täytyi ruveta Knuutille. Sitten Synnöve silitteli Thorbjörn'in toista kylkeä, jotta se siitä lämpeni, ja itki niin, että hänen paitansa siitä kohdasta kävi läpimäräksi. Mutta Aslak istui kyyristyneenä korkealla kivellä ja poltteli läheisten puiden latvoja niin, jotta sähisi ja ratisi ja poukat lentelivät ympäriinsä; itse nauroi hän suu seljällään ja sanoi: "en minä, vaan äitini tuon tekee!" Ja Sæmund, isä, seisoi toisella puolella nakellen jyväsäkkiä niin korkealle ilmaan, että ne katosivat pilviin, sieltä laajeten koko seutua peittävään sumuun, – ja hän suuresti kummasteli, miten jyvät niin voivat laajeta yli koko tienoon. Katsellessaan alaspäin, kävi Sæmund niin pieneksi, jotta hänen tuskin maanpinnasta eroitti, mutta kuitenkin heitteli hän säkkiä yhä korkeammalle sanoen: "Teepäs temppu perässä!…" Korkealla hattarain keskellä oli kirkko ja Päiväkummun vaaleanverevä emäntä seisoi toruissa liehuttaen punaisenkeltaista niistinliinaa, toisessa kädessään pitäen suurta virsikirjaa, ja sanoi: "Tänne et pääse, ennenkun olet herjennyt manaamasta ja tappelemasta…", mutta tarkemmin katsottuansa huomasi hän paikan ei kirkoksi vaan Päiväkummuksi, ja auringon säteet välähtelivät noissa satalukuisissa akkunuissa niin, että ne hänen silmiänsä häikäsivät ja hänen täytyi ne ummistaa…

"Varovasti, Sæmund, varovasti!" eroitti hän kavahtaen unentapaisesta tilasta. Häntä kannettiin, ja koska hän katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa Kuuselan tuvassa; valkea leimusi takassa, ja äiti seisoi itkien hänen vieressänsä; isä oli juuri aikeessa kantaa hänet peräkamariin, mutta laski hänen varovasti jälleen paikalleen: "vielä hänessä henki on!" sanoi hän värisevin huulin kääntyen äitiin. Tämä huudahti: "Jumalan kiitos, hän aukaisee silmänsä! Thorbjörn, Thorbjörn! oi lapsi-poloinen, mitä ovat he sinulle tehneet?" – ja hän kumartui hänen puoleensa, silitteli hänen poskiaan, vuodattaen kuumia kyyneliä hänen kasvoillensa. Sæmund pyyhkäsi silmäänsä nutunhihalla, väisti sävyisästi äitiä syrjään: "anna, kun nyt heti hänen vien." Ja hän kannatti varovasti toisella kädellään sairaan hartioita, toisen asetti hän seljän taakse. – "Pitele sinä päätä, ehk'ei hän itse jaksa sitä kannattaa." Äiti kulki edellä kannattaen päätä, Sæmund koki pysyä hänen jäljessään, ja hetken kuluttua oli Thorbjörn toisessa suojassa ja sängyssä. Kun olivat hänen peittäneet ja sovittaneet parhaimman mukaan, kysyi Sæmund, oliko renki jo joutunut matkaan. "Tuossa hän on," vastasi äiti osoittaen kartanolle: "Oletko perillä tunnissa, saat palkkasi kahdenkertaisesti; – vähät siitä, vaikka hevosenkin tappaisit."

Hän lähestyi jälleen sänkyä, Thorbjörn käänsi suuret, kirkkaat silmänsä häneen; isä ei voinut olla niihin katsomatta, mutta silloin rupesi oma näkönsä himmentymään. "Tiesinhän sen näin päättyvän," huokasi hän ja lähti huoneesta. Äiti istui rahille sängyn jalkapäähän ja itki, mutta ei hän mitään sanonut. Thorbjörn aikoi puhua, mutta koska tuo tuntui vaikealta, oli hän ääneti. Hän katsoi äitiin taukoomatta, eikä äidistä hänen silmänsä milloinkaan ennen olleet niin kirkkaat ja kauniit, ja tuo oli pahan edellä. "Herra Jumala sinua armahtakoon!" äännähti hän lopulta; "jos Hän sinut meiltä ottaa, ei taida Sæmund'illa olla monta päivää jäljellä." Thorbjörn katsoi häneen silmää räpähyttämättä ja jäsentä liikahuttamatta. Katse tunki läpi äidin sydämmen, hän rupesi rukoilemaan "Isä meidän" hänen puolestaan; sillä hän luuli sairaan pääsinhetken tulleen. Siinä istuessaan, juohtui mieleensä, miten kaikki olivat pitäneet Thorbjörn'iä rakkaana, eikä kenkään sisaruksista sattunut olemaan kotosalla. Laittoi hän siis sanan paimenmajalle Ingrid'ille ja nuoremmalle veljelle, tuli sitten ja istuutui taas paikallensa. Thorbjörn käänsi jälleen silmänsä häneen, ja tuo katse vaikutti äitiin, miten etäinen virren veisu, muuttaen hänen mielensä hartaaksi ja suunnittaen ajatuksensa katoamattomiin. Hän tarttui Raamattuun, ja sanoi: "Nyt tahdon sinulle lukea, jotta rauhan saisit." Koskei lasisilmät sattuneet olemaan käsillä, etsi hän lu'un, jonka hän muisti ulkoa nuoruutensa päivistä; tuo oli Johanneksen evankeliumia. Ei hän varmaan tietänyt, kuunteliko Thorbjörn häntä; hän vaan yhä liikahtamatta tirkisteli äitiä; tämä kuitenkin luki, ellei pojalle niin ainakin itselleen lohdutukseksi.

Ingrid joutui pian kotiin ja rupesi äitinsä sijaan sairaan ääreen; mutta silloin tämä makasi. Ingrid itki hillimättömästi; itku oli paimenmajalla päässyt alkuun; sillä hän muisteli Synnöveä, joka ei koko asiasta tiennyt mitään.

Lääkäri saapui paikalle ja tutkisteli sairaan tilaa. Hänellä oli puukonhaava kyljessä ja monta mustelmaa yli ruumiin; mutta ei tohtori mitään virkkanut, eikä kenkään kysymystä tehnyt. Sæmund seurasi häntä sairaan suojaan, tarkasteli siellä tohtorin katsantoa, lähti hänen perässänsä, auttoi häntä kärryihin ja otti lakin päästään, koska hän lupasi tulla uudestaan seuraavana päivänä. Sitten kääntyi hän päin vaimoansa, joka oli häntä seurannut kartanolle: "Tuo mies kun ei mitään virka, on vaara käsissä," sitä lausuessaan hänen huulensa värisivät, hän kääntyi äkkiä astumaan tietä pitkin.

Ei kenkään tiennyt, minne matkansa; ei hän illalla kotiin tullut, eikä liioin yön seutuvissakaan, seuraavana aamuna vasta hän sinne saapui ja oli silloin niin synkeän-näköinen, ettei häneltä kenkään rohjennut mitään tiedustella. Itse kysyi hän: "Mitä kuuluu?" – "Hän on nukkunut," vastasi Ingrid, "mutta on niin voimaton, ettei hän jaksa kättään nostaa." Isä aikoi mennä häntä katsomaan, mutta kääntyi takaisin ovelta.

Tohtori kävi siellä huomenisin ja vielä useat kerrat. Thorbjörn kykeni puhumaan, mutta oli kielletty liikutteleimasta. Ingrid useimmiten istui hänen luonaan, toisinaan myöskin äiti ja nuorempi veli; mutt'ei hän heiltä mitään kysynyt, eikä he myöskään häneltä. Isä ei milloinkaan käynyt kamarissa. Tuon huomasivat sairaan merkille panevan. Aina kiinnitti hän silmänsä oveen; he luulivat hänen isää odottavan. Lopulta kysyi Ingrid, tahtoisiko hän ehkä nähdä omaisistaan joitakuita vielä? "Ehk'eivät he huoli minusta," vastasi hän. Tämä kerrottiin Sæmund'ille, joka ei siihen heti vastannut; mutta toisena päivänä ei hän tohtorin tullessa ollut kotona. Vaan koska tämä oli paluumatkalla, tapasi hän Sæmund'in, joka istui ojan reunalla häntä odottaen. Hyvän päivän tehtyään kysyi Sæmund poikaansa. "Kovin pahoin häntä on piesty;" kuului lyhyt vastaus. "Tointuuko hän?" kysyi Sæmund, korjaten satulavyötä. – "Kiitos, ei se korjaamista tarvitse," sanoi tohtori. – "Täytyy sitä vähän kiinnittää," vastasi Sæmund. Hetken kumpikin oli ääneti: tohtori kääntyi Sæmund'iin, tämä taasen asetteli siloja ylös katsomatta. – "Kysyt hänen tointumistansa, – sitä toivon," virkkoi tohtori vitkaan. Sæmund katsahti pikaisesti ylös. – "Hän siis jää elämään?" – "Sitä varon sitten moniaan päivän," vastasi tohtori. Silloin välkkyi muutama kyynel Sæmund'in silmissä, hän koki niitä pyyhkiellä, mutta toisia tunki sijaan. "Pidän siitä pojasta niin, että oikein täytyy toista hävetä," nyyhkytti hän, "mutta, tohtori, hän oli pitäjän pulskin mies." "Mintähden et ennen ole hänen tilaansa tiedustellut?" – "En ollut mies sitä kuulemaan," vastasi Sæmund ja koki kaikin voimin itkuansa tukahuttaa. – "Ja sitten nuo naiset," pitkitti hän: "ne joka kerran pitivät silmällä, kysyisinkö sitä, ja silloin en saanut sitä tehneeksi." Tohtori odotti hänen tointumistansa; silloin katsoi Sæmund häneen terävästi. "Saako hän terveytensä jälleen?" kysyi hän äkkiä. – "Tavallansa kyllä: ei sitä vielä voi varmaan sanoa." Sæmund vaipui mietteisinsä. "Tavallansa kyllä," jupisi hän ja loi silmänsä maata kohden. Ei tohtori tahtonut häntä häiritä; miehen olento ja muoto sen kielsivät. Äkkiä nosti Sæmund päätään. "Kiitos sanomasta," virkkoi hän, ojensi kätensä ja lähti kotiinsa.

Sillä välin istui Ingrid sairaan luona. "Jaksatko kuunnella, niin kerron sinulle isästä?" kysyi tyttö. "Kerro," vastasi toinen. "Koska tohtori oli ensimmäistä kertaa täällä käynyt, lähti isä kotoa, ei kenkään tiennyt minne. Mutta hän oli tullut häätaloon ja siellä, hänen nähdessän, tulivat kaikki pahoilleen. Hän oli istuutunut joukkoon juomaan, ja sulhasen kertomuksen mukaan oli hän ryypiskellyt vähän liiaksikin. Silloin vasta rupesi hän tappelua tiedustelemaan, ja tapahtuma kerrottiin hänelle. Knuuti astui sisään; isä tahtoi häntä kertomaan, ja he lähtivät painin-paikalle. Muut seurasivat. Knuuti kertoi, miten sinä olit häntä viskellyt, sittenkun olit saanut hänen kätensä hervottomaksi, mutta kosk'ei Knuutin tehnyt mieli pitkittää, nousi isä kysyen, näinkö siinä sitten kävi, – ja samassa tarttui hän Knuutin rintapieliin, nosti hänen korkealle maasta ja paiskasi samalle paadelle, jossa vielä näkyi verta, sinun vuodattamaasi. Hän piteli Kuuutia vasemmalla kädellään, oikealla veitseensä tarttuen; Knuuti vaaleni, kaikki vieraat vaikenivat. Silloin näkivät muutamat isän kyyneliä vuodattavan, mutt'ei hän Knuutille mitään tehnyt. Ei Knuuti paikaltaan liikahtanut. Isä silloin nosti hänen ylös maasta, mutta lämähytti pitkäkseen jälleen. 'Vaikea on sinut päästää,' sanoi hän ja tuijotteli Knuutiin, pakottaen häntä paikallaan olemaan.

"Kaksi vanhaa naista kävivät ohi, toinen virkkoi: 'Muista lapsiasi, Sæmund Kuusela!' Kerrottiin isän silloin heti Knuutin päästäneen ja hetken kuluttua kadonneen talosta; mutta Knuuti hiipi takatietä pois häistä, eikä sinne enää palannut."

Ingrid tuskin oli päässyt kertomuksensa päähän, ennenkun ovi aukeni, joku vilkasi sisään, ja tuo oli isä. Tyttö lähti heti huoneesta, ja Sæmund astui sisään. Mitä he keskenänsä puhuivat, sitä ei kukaan saanut tietää; äiti, joka pysähtyi ovelle kuuntelemaan, luuli kumminkin heidän haastelevan Thorbjörn'in parantumisesta. Mutta ei hän sitä varmaan kuullut, eikä myöskään tahtonut mennä kamariin, Sæmund'in sisällä ollessa. Koska Sæmund sieltä tuli, oli hän varsin suopea ja silmänsä itkusta punaiset. "Tosin saamme hänen pitää," sanoi hän ohimennen Ingeborg'ille, "mutta Jumala yksin tietää, tuleeko hänestä miestä jälleen." Ingeborg'ille nousi vedet silmiin; hän seurasi miestänsä ulos; aitan portaille istuutuivat he vieretysten ja puhuivat pitkän aikaa keskenänsä.

Mutta koska Ingrid tuli Thorbjörn'in luo, oli hänellä pieni paperi-pala kädessä; hän virkkoi tyynesti ja vitkaan: "Koska Synnöven tapaat, anna tämä hänelle." Ingrid, nähtyänsä mitä paperilla oli, kääntyi itkien toisaalle; sillä paperille oli kirjoitettu:

"Kunnioitettavalle neiti Synnöve Guttormin tyttärelle Päiväkumpu.